Kaksivuotiaan kirjahyllyllä

Topin suosikkikirjat vaihtuvat aina kausittain ja tietysti lapsen kasvaessakin, joten on kiva merkitä muistiin mitä meillä missäkin vaiheessa luetaan. Nyt menossa on siis kaksivuotiaan suosikit aivan viime viikoilta.

Kolme kirjaa, joita meillä luetaan juuri nyt: Muumi ja suuri jääjuhla, Kasperin kaivinkone työmaalla sekä Traktori joka tahtoi nukahtaa.

Topin synttäri- ja joulupaketeissa oli kirjoja, kuten toivottua olikin. Näistä kirjoista pisimmälle on kantanut kummitädin antama nukutussatu, Carl-Johan Forssén Ehrlinin Traktori joka tahtoi nukahtaa (Traktorn som så gärna ville somna, 2017, suomeksi Ulla Lempinen 2020). Nykyisin Topi pyytää joka ilta ”Äiti lue pikku kattorista joka tahtoi nukahtaa!”. Ja joka ilta hän nukahtaa ennen kuin pääsen kirjan loppuun.

Traktori joka tahtoi nukahtaa on kertomus Jori-traktorista, joka yrittää saada unta. Kuuntelija kutsutaan mukaan tapaamaan Jorin ystäviä, ja yhdessä Jorin kanssa kysellään, miten eri tavoin voi onnistua nukahtamaan. Kirjassa on lukuohjeet, mitä kohtia painotetaan ja missä puhetta hidastetaan. Aluksi nämä ohjeet tuntuivat vähän pelleilyltä, mutta kun uskollisesti noudatin niitä, huomasin että ne toimivat.

Kirja toimii hyvin minun nukutusvuorollani. Topin isä ei ole niin ihastunut kirjaan, eikä Topi myöskään hänen sitä lukiessaan nukahda yhtä nopeaan. Ehkä kirjan tehoon pitää uskoa että se toimii, eikä sen tarvitsekaan toimia kaikilla lapsilla. Juuri nyt, tällä hetkellä se on kuitenkin lyhentänyt Topin nukahtamisaikaa 45-60 minuutista puoleen tuntiin.

Yksi iso haaste tässä kirjassa kuitenkin on. Nukahdan nimittäin itsekin sitä lukiessani, joskus nopeammin kuin lapseni.

Yhdestä joulupaketista kuoriutui ystäväni pojalle ylimääräiseksi jäänyttä vaatetta ja kirjoja, ja niiden joukossa oli varsinainen aarre: Kasperin kaivinkone työmaalla -niminen pieni kuvakirja (Sur le chantier avec Kasper, 2016, suomeksi Susanna Hirvikorpi 2018). Se on osa Pikkukaverit-sarjaa, josta meillä on ollut ahkerasti luettuna Tarmon traktori (sekin saattaa olla peräisin samasta perheestä, ehkä?). Pikkukaverit-sarja on muutoin oikein kiva, sillä aiheena ovat erilaiset koneet ja laitteet, mutta typerää siinä on se, että kaikki nämä päähenkilöt ovat pieniä poikia. Olisi kyllä oikeasti tarpeen, että edes yksi koneenkuljettaja olisi tyttö. Kirjat ovat käännöksiä ranskasta, joten ehkä kulttuuriero sitten selittää sukupuolijakauman, en tiedä. Tyhmää silti, ja juuri sitä piilovaikuttamista lasten käsityksiin töistä ja ammateista, millaisesta pitäisi päästä eroon.

Tästä huolimatta Kasperin kaivinkone työmaalla on myös minun mielestäni hyvä, sillä sen sivut ovat kiiltävää, muovitettua ainetta. Kirja sopiikin erinomaisesti ruokapöytään, ja meillä on koko joululoman ajan syöty jokseenkin kaikki ateriat Kasperin työmaajuttuja lukien. Kiiltäviin sivuihin ei tartu ruoka niin tiukasti, ja se on helppo pyyhkiä, joten kirja ei vielä ole aivan pilalla ahkerasta ruokatahmasormien räpeltämisestä huolimatta. Tämä oikeasti ilahduttaa, sillä meillä on aina luettu pöydässä, ja monta kirjaa on kulutettu puhki ja pilalle ruokatahroilla.

Ennen nukutussatua luemme aina jotain muuta. Nyt suosikkina on Topin sedältä saatu Muumi ja suuri jääjuhla (2020). Se on kiva kirja: sopivan lyhyt tarina, joka päättyy nukahtamiseen (iltaisin oikein hyvä lopetus), kivat kuvat ja tutut hahmot. Topi ei ole missään vaiheessa ollut kovin innokas muumifani, mutta tätä kirjaa on nyt luettu jo monena iltana.

Liisa Kallio: Pikku Papu ja aarre

Samantyyppinen iloisilla kuvilla, tutuilla hahmoilla ja helpolla tarinalla lapselleni juuri nyt sopiva kirja on Liisa Kallion Pikku Papu ja aarre (2013), jonka saimme naapurista kun kyselin olisiko kellään ylimääräisiä Pikku Papu -kirjoja. Topi on tykännyt Pikku Papusta tosi paljon, ja meillä on luettu näitä kirjoja kirjastolainoina pitkiä aikoja putkeen. Yksi levy Pikku Papun orkesterin lauluja soi autossa aina kun Topi on kyydissä.

Leslie Patricelli: Kiukuttaa

Synttäripaketissa Topi sai myös uuden Leslie Patricellin kirjan Kiukuttaa (Mad, mad, mad, 2020, suomeksi Rauha Sirola 2020). Topin tahtoikä on tuonut arkeen välillä melkoisia raivareita, ja toivoin tästä kirjasta olevan apua niistä juttelemisessa ja kiukun sanoittamisessa lapselle. Toistaiseksi kirjaa on luettu vasta kerran, mutta tarkoitukseni on muistuttaa itseäni tästä ja ottaa kirja lukupinoon lähiaikoina.

Lähitulevaisuudessa kokeilemme joulupaketista löytynyttä Herra Hakkaraisen kirjaa, jossa etsitään kuvasta asioita. Siiri-sarjaa meillä on luettu parin kirjan verran, ja sitäkin voisi jatkaa vielä. Ryhmä Hau -kirjoja luetaan välillä, mutta juuri nyt ne eivät ole ykkössuosikki (toisinkin on ollut välillä, ja uskon että ne vielä palaavat). Kirjastossa käydään melkein joka viikko, vaikka luettavaa ei välttämättä niin usein tarvittaisi. Haluan silti viedä lastani kirjastoon usein, koska se on minulle itselleni niin tärkeä ja tuttu paikka.

Kaksivuotisneuvolassa

Tänään kävimme 2-vuotistarkastuksessa neuvolassa. Jännitin vähän etukäteen, sillä edellinen käynti 1,5-vuotiaana oli katastrofi: Topi huusi koko vierailun ajan, eikä lääkärintarkastuksesta meinannut tulla mitään. Ajattelin, että kun meillä nyt on tämä EIEIEI-vaihe, neuvolassa puhkeaa taatusti pahimmanlaatuinen raivokohtaus.

Olipa ihanaa taas olla väärässä. Topi lähti neuvolaan kanssani hyväntuulisena ja oma-aloitteisesti lörpötellen. Vähän poikaa jännitti, mutta hän ojensi reippasti Satu-hoitajalle neuvolakorttinsa ja alkoi puuhailla niillä vähillä leluilla, joita huoneessa oli tarjolla. (Montaa ei ollut, koronan takia. Kaikki mihin Topi koski, menivät suoraan desinfiointiin.)

Topi vastaili kysymyksiin, kiipesi tuolille, heitteli hoitajalle palloa ja nauroi iloisesti saadessaan pallosta kopin. Hän punnitsi itsensä hienosti vaa’alla ja rimpuili vain vähän, kun influenssarokote annettiin nenäsumutteena. Käynnin ainoa itkut tulivat pituus- ja päänympärysmittoja otettaessa: selälleen meneminen mittapöydälle oli outoa ja hän hätääntyi, ja pään ympäryksen mittaaminen on kotonakin ollut kiukun aihe.

Tokikaan lapsi ei jutellut yhtä pitkiä lauseita ja tarinoita kuin kotona, mutta se ei ole ihme, useinhan neuvolassa ollaan harvasanaisempia kuin kotona. Silti puheen kehitys on Topin vahvuus. Pitkiä lauseita itse tuottava 2-vuotias on aihe, joka saa minut kehräämään tyytyväisenä kuin kissa uunin päällä kermalautasta lipittäessä. Vaikka kyse tietenkin on Topin omasta taipumuksesta ja taidosta, tiedän että olemme onnistuneet tukemaan kehitystä ja auttamaan häntä sanataidoissa. Loruttelin ja luin runoja hänelle ihan pikkuruisesta vauvasta asti, ja lorujen ja muun varhaisen sanallisen vuorovaikutuksen yhteys puhetaitoon on tutkittu juttu. Tämä on niitä harvoja asioita, joissa nostan vähän omaa leukaani: tämä on minun vahvuuteni äitinä, ja meidän vahvuutemme vanhempina.

Muissa asioissa Topi kehittyy aivan keskivertolapsen tavoin. Hän on luonteeltaan varovainen ja harkitsva, joten liikkuminen on harvoin uhkarohkeaa tai riehakasta. Näin ollen hän ei myöskään kokeile uusia juttuja kovin usein, ja monipuolisen liikkumisen tukeminen onkin meille vanhemmille suurempi haaste kuin itsellemmekin mieluisen lukemisen harjoittelu.

Muutama päivä sitten kävin myös vasu-keskustelussa päivähoitopaikassa. Sain kuulla, että Topi leikkii kaikkien lasten kanssa hoidossa, joskin puuhaa ja aloittaa leikkejä myös yksin. Hänestä pidetään, ja hän pitää kaikista.

Paljon parempaa tilannekatsausta lapseni hyvinvointiin en voisi tässä toisen ikävuoden täytyttyä toivoa. Topilla kaikki hyvin, rauhaa myös muuhun maailmaan!

Tunteiden ääripäissä: luettavana Uhmakirja

Topin uhmaikä tuntuu alkaneen yhdessä viikonlopussa. Yhtäkkiä meillä asunut kiltti, yhteistyökykyinen ja monenlaista uutta oppinut lapsi on muuttunut itkuiseksi, pahantuuliseksi pieneksi kiukkupussiksi, jonka vastaus ihan kaikkeen on EI EI EI EI EI! Olo vanhemmilla oli hämmentynyt ja toisaalta ymmärtävä: nyt se sitten alkoi.

Jos tarkemmin pohtii, ei uhmaikä nyt sentään ihan parissa päivässä alkanut. Jo jonkin aikaa pojan oma tahto on vahvistunut, ja hän on ilmoittanut monessa kohdin miten asiat pitää tehdä. Auta armias jos aikuinen ehtii avata vessan oven kun ollaan menossa pesemään käsiä – MINÄ avaan! Tai kun iltaleikki isin kanssa pitää valitettavasti keskeyttää, pukea yöpuku ja lähteä iltasatua kuuntelemaan: EIEIEIEI! Iltapuuron syöminen onnistuu joko äidin sylissä tai äidin tuolissa, mutta ei vahingossakaan omassa syöttötuolissa, ja ruokalappua käytetään vain satunnaisesti hyvien tuulien puhaltaessa.

Tämänkaltaiset asiat ovat hiipineet pikkuhiljaa osaksi arkea, mutta nyt uhmaikä tuntui purskahtavan esiin lapsen jatkuvan vaikeana olona. Parantumattoman Hermione-syndroomani mukaisesti päätin etsiä apua kirjoista. Vaikka uhmaiästä puhutaan paljon, kaipasin silti tukea: mitä pitäisi tehdä, miten toimia, mitä ajatella? Miten vanhempi jaksaa, ja kauanko tätä jatkuu? Sain vinkin ruotsalaisten Malin Alfvénin ja Kristina Hofstenin kirjasta Uhmakirja (2012). Hain sen saman tien kirjastosta.

Molla-Maija ja Uhmakirja

Uhmakirja ei käsittele ainoastaan 2-3 vuoden ikään sijoittuvaa lapsen kehitysjaksoa vaan myös muita ihmisen elämän murroskausia, joihin liittyy samankaltaista oirehtimista. Siksi kirjaa sopii lukea myös vauvaikäisen kanssa tai esimerkiksi 6-vuotiaan kehitystä pohtiessa. Pienien jaksojen verran kirjassa käsitellään myös murrosikää sekä raskausaikaa, jotka rinnastetaan samankaltaisina uhmajaksoina kuin muutkin uhmakaudet elämänkaaressa.

Kirja on nopealukuinen – lukaisin puolet Topin katsoessa eräänä iltana loputonta Isot koneet –maratoniaan ja loput parina iltana lapsen nukkuessa. Vaikka en erikoisemmin pidä opaskirjoissa yleisestä me-puhuttelusta jolla pyritään tulemaan lukijaa lähelle, pidin silti kirjan tavasta kuvata lapsen näkökulmaa tilanteisiin sekä joka sivulta löytyviä kokemuskertomuksia (joissa tosin oli hieman kömpelöä ja jäykkää käännöskieltä joka teki niistä vähän hassuja).

Erityisesti mieleeni jäi kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että vanhemman näkökulmasta täysin järjettömät tahtomiset ja kiukunaiheet ovat lapselle loogisia. Aina aikuiselle ei selviä lainkaan kiukunaiheen syy, mutta lapselle se voi olla järkevä. 2-vuotiaan käsitys maailmasta ja tapa hahmottaa asioita poikkeaa niin valtavasti aikuisen katseesta, että kaikkea ei vain voi ymmärtää.

Esimerkkinä tästä toimi esimerkiksi Topin eräät iltatoimet. Iltasadun jälkeen hän kiipeää yleensä itse (eli vähän autettuna) tuolin avulla pinnasänkyyn. Eräänä iltana hän siirteli tuolia koko matkan sängyn pääpuolesta jalkopäähän aina muutaman sentin kerrallaan. Hän tarkisti tuolin etäisyyden sängystä, alkoi jo nousta, tunnusteli tuolia lisää, palasi maahan ja siirsi tuolia taas muutaman sentin sivuun. Tämä toistui monta kertaa, enkä ikinä saanut tietää, miksi tuolia piti siirtää niin monta kertaa ennen kuin se kelpasi. Täysin hyödytöntä olisi kuitenkin ollut se, että olisin suuttunut, keskeyttänyt tuolin siirtelyn ja pakottanut siinä vaiheessa epäilemättä raivosta kiljuvan lapsen sänkyyn.

Toinen hyödyllinen tieto koski uhmaiän oireilua. Meillä on viime viikkoina jääneet unohduksiin hyvään alkuun päässeet pottaharjoitukset, ja se on ihan ok, kuuluu suorastaan asiaan. Niihin palataan paremmalla menestyksellä sitten, kun asiat eivät ole lapsen aivoissa niin hankalia. Topi on myös itkenyt iltaisin nukkumaan mennessä aiempaa enemmän, heräillyt äitiä huutaen ja nähnyt suorastaan painajaisia. Näistäkin luulin jo päässeeni, mutta on lohdullista tietää, että nekin ovat osa uhmaiän oireilua. Ilmeisesti samaan nippuun voi liittää myös sen, että Topilla on taas käynnissä hyvin vahva äiti-vaihe.

Samaan aikaan, kun olemme saaneet tutustua uudentasoisiin lapsen oman tahdon ilmaisuihin, hän on oppinut toisen äärilaidan tunneilmaisuja. Hän halaa ja suukottelee vanhempiaan, hokee sanoja ”minun äitini” ja ”minun isini”, haluaa usein syliin ja kietoo herkästi kädet kaulaan tiukkaan, omistavaan otteeseen. Ensimmäistä kertaa olen kuullut myös hänen suustaan sanan ”rakas” liitettynä minuun, vaikka sana on ollut aikuisten arkipuheessa tuttu ja käytetty koko hänen ikänsä. Hän on myös alkanut sanoittaa ikäväänsä isin ollessa työn takia poissa, ja usein katsomme yhdessä isin kuvia ja mietimme, mitä isin kanssa tehdään kun hän tulee kotiin. Topi on myös alkanut jutella pehmoleluilleen ja halaa niitä vielä aiempaa enemmän ja useammin.

Rakkautta ja raivokohtauksia, niitä arkemme on juuri nyt täynnä, ja hyvä niin.

Luetaanko tämä? -blogissa on lisää juttua Uhmakirjasta.

Helsingin Sanomien juttu Uhmakirjasta avautuu valitettavasti vain tilaajille.

Silkkikiharat parturissa

Tiitiäinen, metsäläinen
pieni menninkäinen.
Posket tehty puolukasta,
tukka naavatuppurasta.
Silmät on siniset tähdet.

(Kirsi Kunnas)

Kirsi Kunnaksen runo Tiitiäisestä on yksi suosikkejani, jota olen lorutellut Topille vauvasta asti. Pojalla on ollut syntymästään asti vahvat hiukset, ja vaikka ne eivät vähimmässäkään määrin muistuta naavatuppuraa, on tässä runossa silti paljon meidän Sisupussiamme. Ainakin nuo siniset tähtisilmät.

Topin hiukset olivat hänen syntyessään aivan tummat, mutta ovat sittemmin vaalentuneet keskiruskeiksi. Hiukset ovat sekoitus hänen vanhempiensa hiuksista: Topin isän hiukset ovat olleet lapsesta asti tummat ja kiharat, minulla taas on aina ollut piikkisuorat hiukset, jotka olivat pikkulapsena vaaleat ja tummenivat vasta kouluiässä ruskeiksi. Topilla on keskiruskeat hiukset, jotka ovat kasvaessaan kihartuneet latvoista hurmaavaksi kiharapörröksi.

Otsahiukset ovat alkaneet olla jo vähän tiellä. Ne tulevat silmille ja niitä sohiessaan Topi raapii vahingossa itseään otsaan. Koronakeväällä Topin otsahiuksia siistittiin ihan kotikonstein, mutta nyt halusin kokeilla, miten ammattilainen hoitaisi Topin otsisongelman. Varasin Topille ajan Ekokampaamo Okraan Jyväskylään. Kävin itse siellä noin kuukausi sitten, ja olin tosi tyytyväinen.

Varasin parturireissuun mukaan leluja, vähän herkkuja ja vaikka mitä, kun pelkäsin että Topi pelästyisi uutta tilannetta ja joutuisin rauhoittelemaan häntä. Eikä mitä! Huolimatta lyhyiksi jääneistä päiväunista reissu meni tosi hyvin. Toki hän ujosteli Mirva-parturia, mutta asettui ihan rauhassa syliini parturintuoliin. Saimme molemmat viitat kaulaan, ja Topi ihmetteli sitä vain yhden hetken. Sitten luimme yhtä hänen tämänhetkisistä lempikirjoistaan, Tarmon traktoria, ja ennen kuin kirja oli lopussa, oli hiukset leikattu.

Hämmennystä Topille aiheutti vähäsen se, että minäkin laitoin ennen sisään menoa kasvomaskin, ja Mirvakin laittoi pyynnöstäni maskin. Ihan varmuuden vuoksi, kun parturissa joudutaan melko lähelle kasvoja, emmekä kumpikaan halunneet tartuttaa toista. Topi ei ollut aiemmin nähnyt minua maskin kanssa, mutta se aiheutti vain hetkellisen kulmien rypistyksen ennen kuin unohtui.

Topin otsatukkaa lyhennettiin ja Mirva napsaisi pyynnöstäni myös hieman sivuhiuksia, jotka ovat usein ruoassa ja hammastahnassa ja vaikka missä, kun tunkevat helposti suuhun. Otsis on nyt tosi kiva, ja vaikka kasvaa varmasti taas pian liian pitkäksi, nyt tiedän että parturiin on kiva mennä Topin kanssa. Ehkä hän tottuu Okraan ja Mirvaan niin, että minäkin voin lakata jännittämästä. Toistaiseksi en osaa kuvitella, että Topin hurmauskiehkuroita leikattaisiin, mutta käytännön syistä otsatukkaa on välillä lyhennettävä.

Sen aikaa kun valitsin hänelle uutta hiusharjaa, Topi tutki uteliaana Okrassa myynnissä olevia koruja ja muita tuotteita. Onneksi ehdimme pelastaa korvakorut pienistä käsistä ennen hukkaamista! Hankin hänelle pehmeän hiusharjan takkujen selvittämiseen. Vasta hiljattain ostin hänelle ensimmäisen lastenshampoon. Tähän asti hiukset on pesty lahjaksi saadulla, ihanan pehmeällä ja miedolla vauvojen pesuaineella. Kun takkuja alkoi tulla enemmän, ostin kotimaisen lastenshampoon joka sisältää myös hoitoainetta. Koska hiukset pestään noin kerran viikossa, pieni pullo tulee riittämään pitkään.

P.S. Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö, vaan ihan vilpitön kehu: Okra on kiva paikka!

Ensimmäinen hoitokevät

Topi on tänään viimeistä päivää hoidossa ennen kesälomaa. Lähden pian hakemaan häntä; kirjoitan vain tämän postauksen.

Vaikka itkua ja ikävää on riittänyt ja kevät oli koronan takia tosi poikkeuksellinen, pidän kokonaisuutena Topin päivähoidon alkua hyvänä. Saamamme hoitopaikka ei ole meitä lähinnä vaan peräti 15 kilometrin päässä. Se on kuitenkin osittain oikeaan suuntaan töihinlähtöäni ajatellen, vaikka lenkin joudunkin ajamaan.

Matka on kuitenkin osoittautunut sen arvoiseksi. Tämä ryhmäperhepäivähoito on pieni yksikkö, jossa on vain kaksi hoitajaa ja sen mukaisesti vain 8-9 lasta. Tilat ovat hyvät ja viihtyisät. Topi on sopeutunut ryhmään hyvin. Koronatauon jälkeen hän oli todella iloinen tavatessaan taas hoitajansa ja muut lapset.

Vaikka aamut ovat taas olleet itkuisia, itku loppuu heti kun lähden sieltä. Nyt taas kaksi viimeistä aamua ovat olleet vähän helpompia. Uskon, että vaikka elokuussa palattaisiin taas itkuaamuihin, Topi tottuu ja itkut unohtuvat aina nopeasti.

Pienessä kunnassa ei voi olla varma minkään yksikön pysyvyydestä, mutta tällä hetkellä tiedämme tämän ryhmiksen pysyvän tuolla ainakin vuoden verran. Mitä pidempään, sen parempi Topin kannalta. Nyt hän on ryhmän pienin ja saa paljon huomiota ja hoivaa toisilta. Näin pienelle tuollainen pieni, usein vain muutaman lapsen ryhmä on kivan turvallinen. Viimeistään eskari-iässä Topi siirtynee tähän lähemmäs, mutta siihen on vielä monta vuotta ja paljon ehtii tapahtua.

Olen tosi kiitollinen ryhmän kahdelle hoitajalle, jotka tekivät meidän perheen päivähoitouran aloituksesta mahdollisimman helpon. Hoitajat ovat oikeasti tosi kivoja. Kun näen Topin kietovan kädet hoitajan kaulaan, liikutun väistämättä. Äitinä olen valtavan onnellinen, että lapseni on avoin ja tasapainoinen ja kykenee luottamaan myös muihin aikuisiin kuin aivan lähimpiinsä.

Hyvillä mielin vien tänään hoitajille kesäterveisiksi Harjun paperista ostetut, Minäite-sisustuskuvan kortit: Kiitos, että autat minua kasvamaan. Lisäksi leivoin Shitty is the new black -blogin ohjeella maailman parhaita suklaakeksejä.

Se on vain vaihe, eikö niin?

Korona-ajan kotoilun jälkeen Topi aloitti päivähoidon tosi tyytyväisenä. Hän ei itkenyt aamuisin vaan lähti hoitajan mukana eteenpäin aina iloisena. Kunnes hän täytti puolitoista vuotta.

Puolitoistavuotispäivän tietämillä loppui iloisuus ja palasi aiempaa pahempi eroahdistus. Tällä hetkellä rakas pieni taaperoni jää hoitoon itkien katkerasti, suorastaan kiljuen ja isot kyyneleet poskilla valuen. Nyt itku alkaa jo kotona, tänä aamuna jo yöpaitaa päivävaatteisiin vaihdettaessa.

Aiemmasta itku eroaa siinä, että talvella hän itki sanoitta. Nyt hän ojentaa kätensä minua kohti, huutaa ”Äitiiiiii!” ja takertuu pienillä käsillään kaulani ympärille niin tiukasti kuin voi kuin varmistaakseen, etten lähde. Minulla on täysi työ olla itkemättä hänen nähtensä.

Tänä aamuna itkukohtaus oli tähän astisista rajuin. En tiennyt mitä pitäisi tehdä tai keneltä kysyä neuvoa, joten soitin hoitopaikkaan. Topin hoitaja kehotti tuomaan pojan, jos suinkin onnistun, ja vakuutti että hoidossa Topi aina rauhoittuu nopeasti eikä itke päivisin. Juttelin rauhallisesti, puin kauhusta ja surusta huutoitkevän lapsen ja vein autoon. Automatkalla hän hetkeksi väsyi, tuijotti vain ikkunasta ulos. Hoitopaikan pihassa itku alkoi uudestaan.

Kerroin (kuten aina), että äiti rakastaa häntä ja tulen hakemaan hänet iltapäivällä. Annoin suukon, pakotin hänet hoitajan syliin ja lähdin. Autossa annoin itselleni luvan itkeä.

• 

Kuvassa noin 35-vuotias nalleni, jota rutistin eilen illalla toisessa kainalossani, kun Topi työnsi kaikki lelut pois ja vain itki sylissäni.

Topin eroahdistus oireilee myös muilla tavoin. Pidin hänelle jo viime syksynä sitkeän unikoulun, jonka aikana hän oppi nukahtamaan itse. Iltasadun, peittelyn ja iltalaulu(je)n jälkeen hän jää sänkyynsä ja nukahtaa omia aikojaan. Huoneessa on tarvinnut piipahtaa illalla vain kerran, jos sitäkään. Tämä taito on nyt kadonnut. Topi nukahtaa vain, jos joku aikuinen istuu vieressä.

Vieressä istujan ei tarvitse laulaa tai edes tassutella, kunhan vain on. Eilen illalla yritin vaivihkaa siirtyä vähän mukavampaan nojatuoliin, mutta metrin matka oli liikaa – Topi alkoi itkeä heti, jos liikahdin pois sängyn vierestä. Onneksi hän nukahti melko nopeasti, ja pääsin pois pimeästä huoneesta.

Jos hän yöllä herää, pelkkä peittely, tutin palauttaminen ja tassuttelu ei enää riitä. Sängyn vierellä on oltava niin kauan kunnes hän on niin sikeässä unessa ettei kuule minun lähtevän.

Eroahdistus kohdistuu nyt erityisesti minuun, äitiin. Isi-vaihe on heikentynyt, ja Topi haluaa nimenomaan minun syliini. Eilen hoidosta tulon jälkeen hän oli enemmän aikaa sylissä kuin lattialla. Aina vähäksi aikaa saimme hänet leikkimään yhdessä jotain muuta, kunnes leikki keskeytyi ja jälleen oli päästävä syliin. Sylissä hän saattoi nauraa kikattaa isin hassuttelulle tai leikkiä tai lukea kirjaa, mutta lattialle laskeminen ei tullut kysymykseen. Vähän jo minulla alkoi käsivarsia särkeä.

Tänään valmistaudun paremmin: laitan päivällistä varten kaiken valmiiksi niin, että jos Topi haluaa olla sylissä, pystyn laittamaan ruoan yhdellä kädellä. Onneksi tällä viikolla on vain kolme hoitopäivää, ja onneksi M on kotona joka ilta. Yksin olisi raskaampaa.

Koko lyhyen äitiyteni ajan kaikkein vaikeinta minulle on ollut kestää lapsen itkua. Nämä aamulähtöjen ja hoitoon jäämisten itkemiset raastavat minut rikki. Se oli vaikeaa silloin helmi-maaliskuussa, eikä se ole helpottunut yhtään. Kun nyt vain jaksettaisiin muutama hassu viikko, sitten on kesä ja ollaan koko ajan yhdessä. Vapaapäivinä Topi ei takerru ollenkaan niin tiukasti minuun.

Itku on lapsen merkki rakkaudesta, siitä että hän kaipaa lähelleni ja että olen tärkeä. Mutta juuri siksi se sattuu: että rakkaudesta huolimatta jätän hänet ja aiheutan kipua. Järki tietää, että hän lopettaa itkun heti kun lähden hoitopaikasta, mutta sydän itkee joka aamu.

Viime viikolla olin M:n kanssa Kajaanissa hoitamassa asioita, ja Topi oli yötä mummulassa. Yökyläily oli mennyt hienosti: Topi ei ollut itkeskellyt edes öisin. Kun haimme hänet lauantaina kotiin, hän kiukutteli vain vähän, ja sunnuntaina hän oli hyvällä tuulella koko päivän. Pelkään silti, että tuo yhden yön ero pahensi ahdistusta. Yksi yönseutu kahdestaan teki tosi hyvää meille vanhemmille, mutta tällaista hintaa en olisi halunnut siitä maksaa. Topin oireilu tosin alkoivat jo ennen reissuamme.

Tänä aamuna en ehtinyt edes kotiin, kun hoitopaikasta jo tuli tekstiviesti: ”Kaikki on hyvin, lähdetään tässä puuron syöntiin ja jatketaan sitten autoleikkejä toisten kanssa.” Topi oli taas syönyt puuronsa hyvällä ruokahalulla, kuten aina. Vastasin, että hyvä niin. Jaksan tämän äitiin kohdistuvan eroahdistuksen kun tiedän, että hän on hoidossa iloinen oma itsensä. En ole varma, kauanko jaksan vai turrunko itkulle lopulta, mutta onneksi tosiaan on loma alkamassa ja hoidosta on kuukauden tauko. Ehkä uusi aloitus on sitten taas iloinen.

Olen kertonut ystäville tästä. Eräs totesi, että heidän esikoisensa eroahdistus alkoi juuri puolitoistavuotiaana, joten se on vain vaihe. Hän oli hetken hiljaa, kunnes totesi, että se jatkuu vieläkin. Heidän lapsensa on jo yli 3-vuotias. Toinen kollega puolestaan sanoi, että uhmaiässä alkaneet vaikeat aamulähdöt loppuivat vasta, kun poika 18-vuotiaana muutti pois kotoa.

Että sellaista vaihetta tällä kertaa.

Vaatehankintojen monimutkaiset kysymykset

Ei ole helppoa pitää lastaan kunnollisissa vaatteissa. Tai ehkä asian voi kääntää myös toisinpäin: milloinkaan ei ole ollut niin helppoa pukea lasta kuin näinä aikoina, jolloin etenkin lasten tekstiilitarjonta on määrällisesti suorastaan tukahduttavaa. Mutta vaikeus tuleekin mielestäni siinä, että pystyy valitsemaan oikein ja hyvin.

Millä periaatteella sitten valinnat pitäisi tehdä? Tähän on monta vastausta, ja kerron alla nyt joitakin periaatteita, joihin itse pyrin – tosin en sataprosenttisesti onnistu. Nämä ovat ennemminkin haaveita tai suuntaviivoja, jota kohti haluan kulkea lapsen vaatehankinnoissa.

Topilla haluaisin olevan:

1. Säähän ja vuodenaikaan sopivat, oikeankokoiset vaatteet. Ja ei, tämä ei ole itsestäänselvyys. Myös Suomessa on lapsia, joilla ei välttämättä ole kunnollista talvihaalaria tai -takkia, sopivankokoisia kesäkenkiä tai ehjiä kumisaappaita.

Aloittelijana äitiasioissa olen myös kokenut hankalaksi osata pukea lapsi vuodenaikaan sopivasti. Olen edelleen pihalla termistöistä ja teknisistä materiaaleista, mutta jotenkin olen onnistunut räpiköimään niin ettei lapsi ole paleltunut. Yhtä periaatetta koetan pääsääntöisesti noudattaa: Topin välikerrokset talvella ovat mieluummin villaa kuin fleecea, koska fleecestä irtoava mikromuovi inhottaa minua. Mutta kas vain, kaapissa odottaa jo syksyksi fleecekerrasto ja fleecevuorellinen vk-haalari. Ne on saatu ystäviltä, joten käyttöön tulevat. Jos siis ovat syksyllä sopivan kokoisia. Lapsen kasvutahti nimittäin on täydellinen mysteeri minulle.

2. Käytettyjä vaatteita. Valtaosa Topin vaatteista on hankittu tai saatu käytettynä. Varsinkin pienten lasten vaatteita on hyväkuntoisina tarjolla pilvin pimein. Kirppareita rakastavana ihmisenä olen sortunut niihin liiankin kanssa. Liikaa vaatteita on silloin, jos osa jää käyttämättä ennen kuin tulee pieneksi. Tässä yritän kuitenkin parantaa, eli viime aikoina olen selaillut kirppareita vain silloin kun olen etsinyt jotain täsmällistä.

Paitsi yksi heikko kohta minulla tässä on: Herttala. Pieni liike Jyväskylän Mäki-Matissa on niin kiva, että sieltä ostan välillä Topille jotain vaikka ei ihan niin välttämättä olisi tarvekaan. Ja uskon kyllä, että kunhan kesällä taas pääsen oikeille kirpputorille, tulen tekemään edullisia ja hyviä hankintoja. Toivottavasti ne pääsevät myös käyttöön!

Siunaus on se, että olemme saaneet tosi paljon hyviä vaatteita lähipiiristä. Aina ei siis ole päässyt/joutunut edes kirpparille etsimään. Komerossa odottaa nyt esimerkiksi kaksi talvihaalaria, joiden toivon olevan lumen tullessa sopivan kokoisia. Yhteensä maksoin niistä ystäville 10 euroa. Ystävät antavat enimmäkseen vaatteita ilmaiseksi, ja minun on vaikea sanoa ei, kun yleensä tarjotaan jotain mitä meillä ei vielä ole. On kokonaan toinen kysymys, tarvitaanko niitä kaikkia siltikään.

3. Laadukkaita vaatteita, jotka on valmistettu mahdollisimman lähellä. Haluaisin ostaa Topille Suomessa tai Euroopassa valmistettuja vaatteita, joiden tiedän olevan laadukkaita, tai joista tuntee jo käteen ottaessa, että kangas on laadukasta ja vaate tulee kestämään hyvänä pesusta toiseen. Jos pidättäytyisi tässä periaatteessa täysin, olisi vaatemäärän suhteen paljon helpompaa, sillä uutena tällaiset vaatteet maksavat paljon enemmän kuin ketjuliikkeiden halpikset. Kirpparillakin hinnat ovat usein melko korkeat.

Joskus ihastun kuosiin tai malliin ja ostan vaatteen, jonka hankintaa sitten kadun. Esimerkiksi tästä käy ihana jääkarhukuosinen jumpsuit, jonka ostin Prismasta. Ensimmäisestä pesusta alkaen sen värit haalistuivat. Nyt kun se on pieni, en voi kuvitella että kukaan ostaisi sitä kirpparilla, tuskin edes ottaa ilmaiseksi. Vaate on ehjä, mutta niin kuluneen näköinen että harmittaa. Juuri tällaisia ei saa laittaa edes hyväntekeväisyyteen eli sellaisia, joita ei itsekään toivoisi saavansa. En vielä tiedä, mihin tämän saan laitettua. Ehkä siitä yhden siivousrätin vielä saa. Jumpsuit on valmistettu Intiassa, ja onneksi sentään S-ryhmän oma vaatetuotanto on edes jokseenkin valvottua, joten voin ajatella ettei se sentään ole lasten ompelema.

Tämä periaate koskee nyt uutena ostettuja vaatteita. Kirpparilta ostan edelleen myös sellaisia vaatteita, joiden alkuperä tai laatu ei ole paras mahdollinen, mutta yritän vähentää sitäkin jotta käyttövaatteet olisivat siistejä eivätkä aivan luutuksi kulutettuja muutaman pesun jälkeen.

4. Suomessa ommeltuja vaatteita. Tämä liittyy edelliseen. Minulla on haave, että voisin jatkossa teettää enemmän vaatteita Topille. Sen sijaan, että ostaisin kirpparilta neljä samanlaista paitaa kuin kaikilla muillakin lapsilla, voisin hankkia yhden paremman vaatekerran. Koronakevään aikana lähellä tuotettu ja pienten yritysten tukeminen nousivat arvoonsa, ja koetan muistaa noudattaa tätä periaatetta jatkossakin ainakin joskus.

Aloitin periaatteeni noudattamisen tilaamalla Topille ensi syksyksi arkikäyttöön päivähoitoon ihanan ilveskuosisen asun. Itse asiassa tilaus lähti siitä, että ompelija postasi kuvan kuosista facebook-sivulleen, ja ihastuin kankaaseen heti. Sillä hetkellä päätin, että tämä on hyvä hetki aloittaa tämän lähellä ommeltujen vaatteiden hankkiminn.

Ompelijan sivusto on nimeltään handmade for kids and adults, ja monista sivutyönään ompelevista valitsin hänet oikeastaan sattumalta juuri tuon ilveskuosin vuoksi. Olen tosi tyytyväinen: viesteilin ompelijan kanssa ahkerasti, annoin mitat jotta asusta tulisi sopiva nimenomaan syksyä ajatellen, ja lopputulos on juuri mitä toivoin. Kyseessä on harrastelija, jolle ompelu on sivutyö silloin kun aikaa sille löytyy, mutta kysyessäni asiaa hän kertoi ilmoittavansa tulot verottajalle. Toiminta on kuitenkin (vielä) hyvin pientä.

Kun en löytänyt mieleistäni shortsihaalaria Topille, otin jo yhteyttä Luompa-nimiseen yritykseen, joka toimii naapurikunnassa Luhangassa. Myös se on yhden naisen yritys, mutta jo ammattimaisempi ompelimo. Seuraavana päivänä niitä shortsihaalareita kuitenkin sattumalta tarjottiin usemmastakin suunnasta, joten peruin aikeeni. Luompa on kuitenkin varmaan seuraava, jolta tilaan, kun jollekin vaatteelle tarvetta tulee.

Juuri Topille teetettyjen vaatteiden lisäksi haluaisin ostaa esimerkiksi Jyväskylässä ommeltavia Melli EcoDesignin tai Hilla Clothingin vaatteita tai Suomeen vähän aikaa sitten tuotantonsa siirtäneen Taivalin ihania vaatteita. Myös Euroopassa ommellut ovat yleensä hyviä, ja niitä merkkejä onkin sitten paljon ja kirpparisaatavuus erinomaista.

Nämähän ovat  aika etuoikeutetun äidin pohdintoja. Tiedostan hyvin olevani onnekas, kun voin käyttää aikaa ja ajatuksia sen pohtimiseen, onko lapsellani kivannäköisiä vaatteita, ja missä ja miten ne on valmistettu. Ja tiedän myös, että näiden pohdintojen aika on lyhyt: tulee se päivä, kun hankkimani kuosit eivät kelpaa vaan päälle on saatava se jokin tietty. Topin ekat Ryhmä Hau -paidat olen jo ostanut, ihan ilman pyytämistä.

Hiljainen koti eli koronakevään summaus

Koronakevät pysäytti minun työni lähes kokonaan. Topi jäi pois päivähoidosta maaliskuun puolivälissä, ja huhtikuun lopussa ilmoitin päivähoitoon, että hän palaa 11.5. takaisin. Omat työni kasaantuivat liikaa, sillä Topin kanssa ei keskittyminen töihin onnistunut alkuunkaan. Tein iltaisin ja päiväunien aikaan minkä voin, mutta se ei ollut paljon. Stressi tekemättömyydestä väsytti ja painosti vielä lisää.

Jännitin Topin päivähoitoon paluuta kovasti, sillä kuten olen täälläkin kertonut, alku oli itkuista. Niiden viiden viikon aikana, jotka Topi ennen koronaeristystä ehti olla hoidossa, oli kolme aamua jolloin hän ei itkenyt. Olin varma, että paluu hoitoon kahdeksan viikon kotonaolon jälkeen on karmea hänelle. Mutta sain olla iloisesti väärässä. Heti ensimmäisenä aamuna Topi ensitöikseen halasi hoitajaansa. Sydäntäni lämmitti, kun muut lapset tulivat halaamaan Topia tervetuliaisiksi. Ryhmä on pieni, ja etenkin aamuisin siellä on tietyt samat lapset, jotka minäkin tapaan lähes joka päivä. Oli kiva nähdä, että Topia oli kaivattu ja että hänet otettiin lämmöllä vastaan.

Seuraavanakin aamuna Topi vilkutti vain minulle ja kiirehti hoitajaa jo viemään hänet käsipesulle, jotta pääsee aamupalalle. Tänään oli neljäs hoitopäivä, ja nyt hän ei olisi enää halunnut jäädä, vaan itki vähäsen eteisessä. Hänen hymynsä oli kuitenkin leveä, kun ryhmän toinen pikkupoika tuli eteiseen vastaan. Kuten siskoni erittäin osuvasti totesi: iso poika jo, omat verkostot. Topilla on kavereita ja ihmissuhteita, joissa minulla ei ole osaa eikä arpaa. Ihanaa. Ihan turhaan pohdin, miten hänen sosiaalisille taidoilleen käy kun ero kavereista on pitkä.

Kahdeksan viikkoa kotona ovat selvästi tehneet Topille hyvää. Hän on nyt paljon valmiimpi päivähoitoon kuin oli kolme kuukautta sitten sinne ensimmäisen kerran mennessään. Toki osa valmiuksista ovat seurausta juuri siitä, että hän harjoitteli asiaa hienosti jo helmikuussa. Koronaeristyksen aikana hän on kuitenkin oppinut ja kehittynyt paljon, sillä kolme kuukautta on pitkä aika silloin kun ikää on noin vähän.

Etenkin liikkuminen on kehittynyt kovasti. Siinä osuutensa on keväällä, jonka ansiosta vaatekerroksia on ulkona vähemmän ja kengätkin ovat jo keveämmät. Etenkin sisällä Topi harjoittelee jo juoksemista ja on oppinut kiipeilemään (vanhempien kauhuksi). Nämä ovat minusta aika tärkeitä motorisia taitoja, ja koetamme niiden harjoitteluun myös kannustaa – kiipeilyn suhteen toki yrittäen rajoittaa sitä turvallisesti. Vielä talvella yhdessä ulkoilu oli lähinnä rattaissa tai pulkassa istumista, eikä hän halunnut kävellä lumessa juuri ollenkaan. Nyt hän tepastelee pitkin pihaa niin että joku aikuinen saa jatkuvasti olla seuraamassa edestakaisin etu- ja takapihan välillä.

Toinen tärkeä kevään aikana opittu taito on itse syöminen. Vielä alkuvuodesta Topi heilutti itse lusikkaa vähän miten sattuu, ja usein se oli ruokailussa mukana vain muodon vuoksi. Syömään oppiminen tapahtui jotenkin aika yhtäkkiä ja samalla vaivihkaa. Jossain vaiheessa vain huomasin, että voimme syödä aamupalaa ja lounasta samaan aikaan, eikä minun tarvitse puuttua hänen ruokailuunsa juuri ollenkaan. Vähän vielä tarvitaan joskus apua, mutta pääosin hän syö itse. Hän osaa myös hyvin ilmaista, milloin ei halua enempää: ”Poppu!” ja ojentaa lautasen pois. Poskihampaita on tullut useita, mikä helpottaa myös syömistä.

Sanoja Topilta ei vielä tule paljon, mutta eipä ole vielä kiirekään. Myöskään pottailu ei vielä onnistu, mutta etenkin siinä koetan muistaa, että hänellä on vielä hyvinkin yli vuosi aikaa opetella kuivaksi, eikä minulla ole mitään syytä yrittää asiassa hoputtaa. Tulee vaan huonompi juttu, jos oppimisessa painostetaan.

Olen nyt etätöissä kotona ja totuttelen tähän uuteen arkeen. Hiljaisuus kotona on suorastaan huutavaa kun palaan viemästä Topia hoitopaikkaansa. Ensimmäisenä päivänä en tiennyt, mitä pitäisi tehdä tai miten voisin olla.

Nopeasti kuitenkin opin nauttimaan tästä. Varsinkin kun tiedän, miten mielellään Topi on hoitopaikassaan eikä minun tarvitse olla huolissani tai velloa syyllisyydessä, minusta on ollut ihanaa palata omien töideni pariin. Uskon myös, että olen parempi äiti iltapäivisin ja iltaisin, kun olen saanut tehdä omia juttujani päivällä. Huomaan selvästi olevani paremmalla tuulella, ja uskon että myös Topi huomaa sen. Hoitoon paluu oli hyvä ratkaisu meille kaikille.

 

Isi! Isi!

Topilla on menossa voimakas isi-vaihe. Se alkoi jo ennen koronaepidemian aiheuttamia poikkeustoimia, mutta on vahvistunut kun isänsä on ollut nyt enemmän etätöissä. Topi leikkii mieluiten isin kanssa, kiipeää isin syliin kun katsotaan telkkaria tai luetaan. Aamulla M hakee Topin meidän viereen kun pinnasängystä kuuluu hereilläoloilmoitus, ja Topi nykertyy ensisijaisesti isin kainaloon aamuhetkessä, leikkii isin kanssa ja kiipeää hänen päälleen leikkimään.

Topi odottaa isäänsä kotiin. Tai ei hän tietenkään vielä käsitä aikaa eikä odottamista, mutta kun näen M:n auton tulevan pihaan tai kuulen hänen tulevan eteisessä, sanon Topille siitä ja hän rientää aina isäänsä vastaan oli leikki mikä hyvänsä. Hymy pojan kasvoilla isän tullessa kotiin töistä on vähintään yhtä leveä – ellei leveämpi – kuin silloin kun hän sai ensimmäisen traktoripaitansa (ja se on paljon se). Kun tänään tulimme leikkipuistosta, hän alkoi heti kodin tultua näkyviin sanoa ”Isi! Isi!”, minkä saatoin vahvistaa – isin luo oltiin menossa.

Heillä on ihan omat leikitkin. Kun minä ehdotin palloleikkiä, hän otti pallon syliinsä ja vei sen isille. Isin kanssa on opeteltu ajamaan autolla jyrkänteeltä alas (tietenkin) ja laittamaan Muumipeikko nukkumaan välillä osana leikkiä. Topi myös matkii isäänsä kaikessa, ja isänsä opettaa mitä hulluimpia asioita. ”Ahhhhh” tai ”Ähhhh” henkäisy pullosta juomisen jälkeen on vielä harmitonta, mutta jos homma leviää huonompiin juttuihin ruokapöytätavoissa niin taidan puuttu asiaan.

Minusta isävaihe on ihanaa. Ei Topi äitiään ole hyljännyt, saan kyllä osani huomiosta. Mutta on ihanaa, että pojan ja isän suhde on vahvistunut hyvin läheiseksi, ja helpottavaa, etten itse ole juuri nyt ylimmän takertumisen kohde.

Etenkin ensimmäisen oksutaudin jälkeen helmikuussa Topi takertui minuun aika voimakkaasti. Toki olemme koko hänen elämänsä ajan olleet paljon kahdestaan, joten on ihan luonnollista, että olen ollut hänelle ykkösaikuinen. Se oksutautikokemus osui juuri kahden vietettyyn viikonloppuun, ja lapsen hädän hetkellä olin turvana – sen vuoksi hän ei päästänyt minua muutamaan päivään kovin kauas näköpiiristään. Sen jälkeen onneksi isänsä oli taas enemmän kotona, mikä pehmitti äitiriippuvuutta hiukan.

Edelleen on niin, että minä huolehdin enemmän Topin arjen perustarpeista ja -rutiineista. Näin asia on varmasti usein perheissä, joissa toinen on työn takia paljon poissa: arki asettuu helposti kotona asuvan vanhemman tapojen mukaisesti. Korona-aika on meillä auttanut tässä työnjaossa. Vaikka M tekee etätyöpäivinä tiiviisti töitään, hän on kuitenkin läsnä aiempaa useampana päivänä viikossa, ja esimerkiksi iltatoimissa on toinenkin käsipari auttamassa. Ja ennen kaikkea iltaisin on toinenkin aikuinen leikkimässä, pitämässä sylissä ja hellimässä sitten kun väsymysitku iskee.

Hyvin me pärjäämme kahdestaankin, mutta on isin läsnäolo kuitenkin tosi ihanaa.

Kotona taas

Topi aloitti helmikuun alussa päivähoidossa. Hän pääsi ihanaan ryhmäperhepäivähoitopaikkaan, johon olemme olleet tosi tyytyväisiä. Topikin viihtyi, mutta aamut olivat tosi vaikeita. Pahimmillaan itku alkoi jo kotoa, ja eronhetki hoidossa oli aina raastava. Topi itki ihan tosi paljon aina kun lähdin, mutta hoitajat vakuuttivat, että hän rauhoittui heti ja viihtyi tosi hyvin. Iltapäivisin minua vastassa olikin joka kerta iloisesti hymyilevä taapertaja.

Ne aamut vain raastoivat minua rikki. Otin jälleen kerran Topin itkun jotenkin liian henkilökohtaisesti, ja tunsin itseni maailman hirveimmäksi ihmiseksi, kun tuotan lapselleni hylkäämisen kokemuksen joka aamu. Lapsen itku oli viimeinen asia, jonka kuulin ennen kuin lähdin töihin, ja se kummitteli pitkin päivää mielessäni. Topilla ehti olla kolme aamua, jolloin hän ei itkenyt kun lähdin.

Mutta sitten tuli tämä erikoinen kevät ja korona. Topin hoitoura ehti kestää vain viisi viikkoa, kunnes tuli suositus ottaa lapset päivähoidosta kotiin silloin, jos se on vanhempien töiden vuoksi mahdollista. Minulle se oli mahdollista, ilman muuta. En ollut ehtinyt töissä vielä aloittaa mitään niin dramaattisen suurta, ja sitä paitsi kaikki kevään menot peruuntuivat, joten minulle oli itsestään selvää jäädä kotiin Topin kanssa. Hoidan välttämättömät työni iltaisin ja viikonloppuisin tai Topin päiväunien aikana.

Nyt olemme sitten kotona taas, ja korostetusti kahden. Aiemminkin vietimme paljon aikaa kahdestaan, mutta en edes tajunnut miten paljon kuitenkin näimme ihmisiä, etenkin Topin isovanhempia. Nyt olemme vain keskenämme. M käy edelleen töissä toisella paikkakunnalla ja on osan viikosta poissa. Onneksi hänenkin etätyönsä lisääntyvät.

Topi ehti hoidossa jo tottua muiden lasten seuraan, ja nyt huomaa selvästi, että hän kaipaa muutakin leikkikaveria kuin äiti ja isä. Yritän käydä päivittäin ulkona (ja toistaiseksi olemme onnistuneetkin), mutta se ei ole minulle ihan helppo juttu. Topi vihaa pukemista, ja tappelu eteisessä ennen jokaista uloslähtöä on kauheaa. Joskus on vain helpompi olla lähtemättä, jos oma pää on kireänä jo valmiiksi.

Onneksi lumet alkavat olla sulaneet niin että Topi jaksaa paremmin kävellä pihassa. Hän tutkii puita ja pensaita, ja vain tepsuttelee sinne tänne kasvot leveässä hymyssä. Ihan lähellä kotiamme on leikkipuisto, jossa käymme keinumassa ja laskemassa liukumäkeä muutaman kerran viikossa. Pitkiä iltapäiviä varten saimme ja lainasimme naapureilta dvd:itä: vanhoja Muumeja, Koiramäkeä ja Ti-Ti Nallea. Näistä viimeksimainittu on minun yllätyksekseni Topin suosikki. Teemme ruokaa, leivon välillä. Jumppaamme (joskus) ja nukumme pitkiä päiväunia (tai Topi nukkuu, minäkin välillä). Käymme läheisessä kyläkaupassa, ja välillä kauempana isommilla ruokaostoksilla. Vaunuttelemme lähikahvilaan ostamaan take away -ruokaa ja herkkuja, ja katselemme nelostien rekkaliikennettä. Kyllä aika näilläkin kuluu, mutta voi miten paljon antaisin leikkitreffeistä.

En valita, onhan tämä tosi leppoista aikaa. Helpolla me pääsemme verrattuna moniin muihin perheisiin. Se mietityttää, mitä tämä toistaiseksi määrittelemättömän pitkä tauko tekee lapsen sosiaalisille taidoille. Hän oli juuri tottunut hoitopaikkaan, hoitajiin ja toisiin lapsiin, kun katkos alkoi. Kun paluu hoitoon on taas ajankohtaista (ehkä vasta kesän jälkeen?), koko totuttaminen alkaa taas alusta.

Olen välillä ollut aika ahdistunut tästä maailman tilanteesta ja viruksesta ja kaikesta. Topi on kuitenkin niin aurinkoinen ja hymyilevä, että hänen seuransa helpottaa tuskaistakin oloa. Se myös lohduttaa, että Topi ei tule muistamaan tästä keväästä mitään. Niin kauan kun saan pidettyä tunnelman sellaisena, ettei häntäkin ala ahdistaa, kaikki on hyvin. Kyllä tästä selvitään.