Perheen aika pysähtyi

Mitään näin vaikeaa en ole koskaan kirjoittanut. Samaan aikaan tuntuu siltä, että on pakko kirjoittaa: kirjoittamisesta aiheutuva kipu on pientä verrattuna siihen, miten paljon pahemmalta tuntuu jos en kirjoita.

Toissapäivänä maailmani mureni. Menin iloisena ja toiveita täynnä varhaisultraan, ensimmäiselle käynnilleni äitiyspoliklinikalle. Ja lääkäri ultrasi, ja totesi nopeasti, ettei kaikki ole kunnossa. Tarkisti, ja sanoi sen mitä en ollut enää vähään aikaan halunnut ottaa huomioon todellisena mahdollisuutena: alkio oli kuollut.

Se oli noin 9 milliä pitkä, kuollut noin 7 raskausviikolla. Eli kaikki se ilo, mistä viimeksi kirjoitin, oli jo koettu kuolleen alkion kanssa.

Se oli vain alkio, ei edes vielä sikiö, vauvasta puhumattakaan. Mutta se oli myös meidän lapsemme, suurin osa elimistä oli jo olemassa, sillä oli nimet ja nauru, sillä oli oma huone ja suunnitelma kalusteiksi, sillä oli elämässään kaksi aikuista jotka halusivat olla isä ja äiti. Siihen kohdistui valtava määrä rakkautta.

Minä tiesin, että varhaisraskauden keskenmenot ovat tavallisia, mutta jostain syystä olin lakannut pelkäämästä. Uskoin ja kuvittelin, että me pääsemme siitä vaiheesta yli ja saamme lapsen. Siksi romahdus oli kova.

Diabetes lisää (varhaisen) keskenmenon riskiä, jos hoitotasapaino on huono. Minun ei ole. Olen pitänyt itsestäni hyvää huolta, ja pitkäaikaissokerini on ollut alkuraskauden aikana yhtä hyvä kuin terveellä äidillä. Minun on pakko uskoa, että tämä ei ole minun syytäni, koska muuten en jaksa enää jatkaa.

Jos olen järkevä, ymmärrän että oli parempi näin. Alkio ei kuole turhanpäiten, vaan se oli todennäköisesti jonkin kromosomivirheen takia elämään sopimaton. Ja onhan keskenmeno parempi nyt kuin esimerkiksi eräällä läheiselläni viikolla 18, jolloin olisimme jo ehtineet kertoa kaikille, isovanhemmillekin. Nyt tästä sentään tiesi vain muutama ihminen.

Siskoni tuli luokseni heti, koska vauvan isä ei päässyt, ja olin peloissani ja surkeana. Puolisoni joutui suremaan yksin työpaikkakaupungissaan, ja seuraamaan etäältä minun fyysisiä kipujani voimatta olla avuksi, ja se tuntui pahalta. Sain sairaalasta lääkkeet, ja seuraava vuorokausi sisälsi enemmän tuskaa ja kipua kuin koskaan olen tuntenut. Lääkkeellinen keskenmeno kesti noin vuorokauden. Tänään kivut ovat jo vaimentuneet, mutta itkukohtauksia saan edelleen.

Siskoni läsnäolo pelasti paljon, samoin se myötätunnon ja tuen määrä, jota sain vertaistukipalstalta. Jos joudun tähän tilanteeseen uudelleen, en pelkää enää niin paljon, kun tiedän mitä on tulossa.

Ostin sairaalasta lähdettyäni ruusuja. Ne ovat itselleni surunvalitteluiksi ja ennen kaikkea tsempiksi, mutta myös pienen menetetyn lapsemme kunniaksi ja kunnioitukseksi. Vaikka pieni oli kuollessaan vain sentin mittainen, meidän mielessämme hän oli jo lapsi, ja me olimme aloittaneet matkamme äidiksi ja isäksi.

Näin varhaisilla viikoilla tapahtunutta keskenmenoa ei juuri noteerata. Epäilemättä minäkin unohdan sen ajan mittaan. Pitkän yrittämisen jälkeen viimein saatu plussamerkkinen testi antaa toivoa, että voimme onnistua vielä uudelleen. Juuri nyt on kuitenkin aika surra.

Kahdeksas raskausviikko

Tänään olen rv 7+4. Käynnissä on siis  kahdeksas raskausviikko. Sitä on vielä jäljellä, mutta tämä viikko on ollut jo nyt niin erilainen kuin aiemmat, että pakko kirjoittaa ylös.

Sokerit: Alussa vain muutaman päivän ajan minulla oli niitä matalia verensokereita joista etukäteen hurjasti varoiteltiin, mutta nyt ne ovat palanneet, ainakin nyt kahdeksi päiväksi. Verensokerini ei hyvästä tankkaamisesta huolimatta nouse kuin korkeintaan vähän yli kuuteen, ja siitäkin se hiipii alaspäin omia aikojaan. Ensimmäisen kerran näin senkin ihmeen, että sensori huusi vain LO, koska lukema oli sille liian alhainen. Se oli väärässä, kylläkin, sillä mittasin samalla sormenpäästä ja lukema oli 4,8, ei siis todellakaan LO. Sensori vain ei ehtinyt reagoida 10 minuuttia sitten syötyihin eväisiin. Mutta matalalla ollaan, ja erityisen pelottavaa on se, että sensorin mukaan matalalla käydään myös öisin nukkuessani. Se on pelottava tieto, vaikka en ihan noissa kohdin luotakaan sensorin tarkkuuteen. Mutta en ole koskaan herännyt mataliin – heräänkö oikeasti, jos on hätä?

Mielialat: Olenhan minä toki ollut aika herkkä mielialanvaihteluille näinä viikkoina, niin itkussa kuin äreydessä. Ja liikutun herkästi muutenkin, ja näinä aikoina vielä herkemmin. Pohjanoteeraus tässä suhteessa oli kuitenkin eilen Helsingin Taidemuseossa, jossa kävin katsomassa japanilaisen Yayoi Kusaman näyttelyn In infinity. Olihan se hieno, mutta ei nyt sentään ihan itkuun saakka hieno kuitenkaan… Laitan kyynelehtimiseni kyllä nyt raskauden piikkiin.

Väsymys: En edelleenkään oikein jaksa tehdä mitään. Yritän kyllä, ja teenkin, mutta mieli tekisi vain käpertyä sohvaan ja olla hiljaa silmät kiinni. Työpaineet kasaantuu, mikä ei helpota väsymystä tietenkään yhtään.

Etova olo: Kertaakaan en ole vielä oksentanut, mutta viime viikosta alkaen on välillä tehnyt mieli. Etenkin bussissa tai autossa etova olo vyöryy päälle, ja olen jo oppinut että mukana pitää olla varmuuden vuoksi oksennuspussi ja talouspaperia. Huono olo tulee erityisesti, jos sokerit ovat lähellä neljää. Eilen ja tänään verensokeri ei paljon yli viiden ole kivunnut, joten bussimatkat Helsinkiin ja takaisin olivat melko ikäviä. Tosin onneksi oksettava olo on tähän asti aina mennyt suht nopeasti ohitse. Edellisellä viikolla kumartelin ensin ystäväperheen parkkipaikalla ja sitten Helsingin Sokoksen vessan lavuaarin yllä, mutta ei niistä mitään tullut. Mutta päätimme, että huono olo on positiivinen asia: se on harvoja asioita, joista voimme päätellä että Sisupussi on vielä olemassa ja kasvaa. Jee!

Ilmavaivat: Kukaan ei kertonut, että raskaana ollessa minusta tulee pierukone. Ihan hirveää. Läheiset tietävät, miten syvästi näitä juttuja nolostelen, ja nyt tällä viikolla tuntuu kuin olisin kadottanut kaiken kontrollin ilmavaivoihini. Missä vain, miten kovaa tahansa, millä hajulla tahansa. Voi kiusallisuuden määrää!

Vertaistuki, kiitos että olet!

Ilman ykköstyyppiläisten äitien ja äidiksi tulossa olevien keskustelupalstaa olisin hukassa. Diabeteksen kanssa on muutenkin yksinäistä, mutta erityisesti nyt kun raskaus lisää stressikerrointa verensokerien suhteen, olisin aika ahdistunut ilman vertaistukea.

Nyt jo lähetän lämpimän kiitoksen kaikille niille ihanan kannustaville naisille, jotka eilen ja tänään ovat tsempanneet ja auttaneet, kun epätoivo meinasi iskeä. Kunhan avaan tämän blogin vapaasti luettavaksi, linkitän sen ensimmäisenä tuonne vertaistukiryhmään.

Toinen vähintään yhtä tärkeä vertaistuki on työystäväni J. Olemme suunnitelleet ja haaveilleet raskauksista yhtä aikaa, ja haaveet ovat käyneet toteen. Olen onnekas, että joku näin läheinen elää samaan elämänvaihetta juuri nyt. Vertaistuki toisen samaan aikaan raskaana olevan kanssa on korvaamatonta. Riittävästi eroa kokemuksiimme tuovat erilaiset raskaudet: minun deeni ja hänen ns. normaalitapauksensa.

Kunhan kerron tästä ystävilleni, uskon saavani tukea paljonkin. Moni läheisistäni on saanut lapsia lähivuosina, pari ystävääni aivan näillä tienoin (toisella itse asiassa laskettu aika alle kahden viikon kuluttua tämän kirjoittamisesta). Vertaistukea ja kokeneempien neuvoja on epäilemättä tarjolla, mistä olen kiitollinen. En aina ole hyvä ottamaan neuvoja vastaan, mutta tämän katkaravun kanssa tunnen suurta avuttomuutta: minä en tiedä vauvoista ja niiden saamisesta yhtään mitään, tai en ainakaan tarpeeksi.

Unikeko

Olen ollut monta kertaa elämässäni poikkeuksellisen väsynyt. Jos väsymystä on jatkunut pidempään, sen takana on ollut sairaus. Aika saattaa kullata muistot, mutta minusta tuntuu että tämänhetkinen väsymys on ihan erilaista, ja vielä syvempää.

Mikään unen määrä ei tunnu riittävän. Tai riittää, ainakin hetkeksi, mutta kohta taas väsyttää niin ettei jaksa edes ajatella. Iltaisin nukahdan yhdeksän jälkeen ilman että jaksan lukea kirjasta riviäkään. Yöllä herään kerran tai pari mittaamaan sokerit, mutta nukahdan uudestaan. Herään kyllä melko virkeänä kuuden ja seitsemän välillä aamulla, mutta vireystila ei pysy montaa tuntia hyvänä. Sitten taas nuutumus iskee.

Ystäväni kehotti lepäämään nyt, kun siihen on hyvä syy. Minussa hakkaa kaksi sydäntä, omani ja alkion, ei ihme että väsyttää. Puoliso odottaa innolla raskauden aktiivisen vaiheen alkamista, ja kieltämättä minäkin.

Toisaalta on ihanaa olla luvan kanssa väsynyt. Se olisi kuitenkin vielä ihanampaa, jos väsymyksen kanssa olisi mahdollista kääriytyä vilttiin ja unohtaa ulkomaailma, upota vain tähän väsymykseen ja keskittyä pieneen katkarapuun sisälläni. Valitettavasti tähän ongelmaan ei ole sairauslomaa, eikä apurahatutkija sellaista muutenkaan voisi ottaa. Raskaus ei ole sairaus. Yritän siis tehdä ainakin välttämättömimmät työt, jotta kaikki ei jäisi rästiin.

Sokeriongelmia

Yksi isoimmista, ellei isoin juttu diabeetikon raskaudessa on sokereiden vuoristorata. Yksi asia on se, että sokerit eivät mene liian mataliksi, mutta korkeat sokerit ovat myös iso riski. Kaikki yli 8 lukemat, erityisesti aterioiden jälkeen, lisäätävät vauvan makrosomiaa eli liikakasvuisuutta. Vauva ei siis saisi saada liikaa sokeria, ja diabeetikon elimistössä sitä tunnetusti on liikaa, kun haiman saarekesolut eivät itse tuota insuliinia. Kaikkein pahimpia ovat aterian jälkeiset lukemat. Tunti aterian jälkeen verensokeri ei raskaana olevalla saisi olla yli kahdeksaa. Ilman raskautta aikaraja on puolitoista tai kaksi tuntia, mutta tässä tilanteessa asia on vakavampi.

Alkuraskaudesta sokerit tippuvat mataliksi, näin minua varoitettiin. Ja ne todella tippuivat. Muutamana päivänä raskaustestin tekemisen jälkeen olin niin matalilla jatkuvasti, että se oli jo aika pelottavaa. Sitä jatkui kuitenkin vain muutaman päivän ajan, ja sen jälkeen sokerit ovat olleet melko hyvin hallinnassa.

Paitsi että.

Minun ja monen muun diabeetikon erityisongelma ovat aamupäivät. Liikkeelle lähtemisen (tai sängystä nousemisen) jälkeen verensokeri lähtee nousuun, söin aamupalaa tai en. Taistelen sitä vastaan laittamalla insuliinia heti herättyäni ja odottamalla aamupalan kanssa niin kauan, että insuliini alkaa vaikuttaa – yleensä 45 minuutista tuntiin, toisinaan enemmän, jos vain mahdollista kuten esim. etäpäivinä on. Mutta se ei aina auta.

Laitan tähän esimerkiksi tämän aamun epätoivoiselta tuntuvat kamppailuni, lukemat tallentuvat kätevästi sensoriin:

Klo 06:36 heräsin ja nousin sängystä ekan kerran, vs. 5,6

Klo 7:01 olen ollut hetken jalkeilla juttelemassa töihin lähtevän mieheni kanssa. Vs. 6.6, laitan 6 yksikköä insuliinia.

Klo 7:14 vs. 6,4 (välimittaus ennen suihkuun menoa)

Klo 7:39 vs. 6,0

Klo 8:07, eli tunti pistoksen jälkeen verensokeri vasta oikeasti on laskenut, nyt se on 4,8. Syön 60 hiilihydraattigrammaa aamiaisella ja laitan sensorin hälyyttämään tunnin päästä.

Klo 9:08 vs. 10,7 ja nuoli suoraan ylöspäin, eli nousussa. Laitan 2 yksikköä insuliinia. Itkettää. Meidän sentin mittainen alkiomme saa jo kaiken mitä minä syön, myös nämä sokerit.

Klo 9:47 vs. 9,1, nuoli osoittaa tasaista, lisään yhden yksikön insuliinia.

Klo 10:06 vs. 7,6 ja loivaa laskua osoittava nuoli.

Tuossa ollaan nyt. Enempää en uskalla korjata, sillä korjaaminen aiheuttaa helposti vuoristoradan, eikä sitä yleensä suositella. Onneksi sensori helpottaa nyt verensokerin seuraamista niin, että voin yrittää saada lukemista kiinni ennen kuin ne tulevat liian alas. Aiemmasta kokemuksesta tiedän, että olen nyt jo korjannut liikaa ja kohta ollaan liian matalalla. Mutta en voi olla korjaamatta, kun näen että sokeri on liian korkealla. Lääkäri ja hoitaja antoivatkin luvan korjaamiseen – raskaana ollessa päteävät vähän eri säännöt kuin muulloin.

Näitä yli kahdeksan lukemia ei saisi olla kovin usein. Silloin tällöin toistuvat eivät ole paha juttu, mutta jos niitä on päivittäin, asiasta tulee ongelma. Eilen käväisin vain yhden kerran hieman yli kahdeksassa, mutta se tuli nopeasti alas. Tämä aamu on huono, tosi huono.

Mitä olisin voinut tehdä toisin?

Olisi varmaankin pitänyt laittaa siinä vaiheessa lisää insuliinia, kun aloitin aamupalan. Usein laitankin, en tiedä miksi se tänä aamuna jäi laittamatta.

Ja olisi pitänyt jättää leipä syömättä aamupalalla. Mitä vähemmän hiilihydraatteja aterialla on, sitä vähemmän sokerit nousevat. Olen vain niin kovin tottunut syömään aamulla leipää, että siitä on ollut vaikea päästää irti. Mutta tämänkin voin opetella, sillä nyt on kyse jostain paljon tärkeämmästä kuin minun lempiaamiaisestani.

Minusta pidetään hyvää huolta

Tein torstaina raskaustestin. Minulla oli ohje, että plussatestin saatuani pitää soittaa 1) neuvolaan ja 2) sisätautipolille keskussairaalaan, sinne deehoitajalleni. Perjantaina olisin jo soittanut oman kunnan neuvolaan, mutta se on auki vain maanantaista torstaihin. Soitin sitten diabeteshoitajalleni, vaikka ajattelin että tuskin hän tälle asialle mitään voi. Ajattelin, ettei näillä soitoilla ole vielä kiire, sillä kaikki on vielä niin kovin alussa. Mutta olen saanut oppia, että sanapari ”ykköstyypin diabetes” ja ”positiivinen raskaustesti” aiheuttaa välittömiä toimenpiteitä.

Sisätautipolille soitettuani minulle varattiin saman tien lääkäriaika ja koko joukko veri- ja virtsakokeita muutaman päivän päähän, eli tälle viikolle. Sain onnittelujen lisäksi neuvoja ja ohjeita puhelimitse, miten selvitä matalien sokerien kanssa.

Sitten maanantaina soitin neuvolaan. Siitä on nyt kaksi päivää, ja olin silloin jotain tyyliin viikoilla 5+1, hirmu aikaisessa siis. Soitin, koska niin oli käsketty, sillä oman kunnan neuvolasta sitten lähtee lähete keskussairaalan äitipoliklinikalle, jossa minua hoidetaan, koska kyseessä on riskiraskaus. Ja neuvolantäti totesi puhelimessa (onnittelujen jälkeen): Hyvä että soitit. Olisin päässyt ensimmäiselle neuvolakäynnille jo ensi viikolla, mutta koska en ole silloin maisemissa, menen sitä seuraavana. Kiire ei kuulema ole, mutta hyvä saada hommat käyntiin.

Tänään olin sitten siellä sisätautipolilla. Kutsuessaan minua vuorollani vastaanotolle tuttu deehoitaja hymyili minun leveälle hymylleni. Sanoin, etten varmasti ole koskaan tullut sinne polille näin onnellisena.

Sain sensorin, vieläpä Freestyle Libren, joka on nyt kuuminta uutta diabetespiireissä, ja haluttu ja tavoiteltu laite. Se on ollut minulla on noin kymmenen tuntia, ja rakastan sitä jo nyt. Libre on niin mahtava, että ansaitsee kokonaan oman postauksen jonain toisena päivänä.

Sen vain halusin sanoa, että kaikkien pelkojeni keskellä minusta kyllä pidetään todella hyvää huolta. Haluan olla kaiken sen vaivan arvoinen, ja tehdä kaiken minkä voin tämän pienen ihmisenalun hyvinvoinnin eteen.

Tästä se alkaa… Vai jo paljon aiemmin?

Tämän kuvan lähetin puolisolleni vain kuusi päivää sitten. Tästäkö alkoi meidän matkamme isäksi ja äidiksi? Luulen, että se alkoi jo kauan sitten, kummankin kasvaessa aikuisiksi. Päätös siitä, että haluamme saada lapsia yhdessä, tehtiin noin vuosi sitten matkalla Turusta ystävien häistä Helsinkiin ja siitä kumpikin kotehimme. Ja viime helmikuusta asti olemme toivoneet, uskoneet ja pettyneet vuorotellen, kun odotimme tuon yllä kuvatun testin plussamerkintää.

Viime torstaina tein testin työpaikan vessassa. Olin valvonut yöllä miettien, pitäisikö vielä odottaa vai voisinko tehdä jo testin, vaikka kuukautiset eivät olleet kovin paljon myöhässä. Lopulta tajusin, etten saa rauhaa jollen testaa: en voisi keskittyä mihinkään, jote parempi testata. Negatiivinenkin tulos olisi kuitenkin tulos.

Ja siellä minä sitten olin, nojasin kaakeliseinää vasten ja koetin hengittää syvään, kun plussa, joskin heikko, piirtyi välittömästi testiin.

Puoliso tuli kotiin samana iltana, ja yhdessä juttelimme ja vielä yölläkin valvoimme puhumassa siitä kaikesta, mitä tämä tarkoittaa. Ja siitä, miten äärettömän onnellisia olemme, vaikka onnemme onkin vielä hauras ja herkästi särkyvä.