Perheen aika pysähtyi

Mitään näin vaikeaa en ole koskaan kirjoittanut. Samaan aikaan tuntuu siltä, että on pakko kirjoittaa: kirjoittamisesta aiheutuva kipu on pientä verrattuna siihen, miten paljon pahemmalta tuntuu jos en kirjoita.

img_20161028_143446_resized_20161028_061850347

Toissapäivänä maailmani mureni. Menin iloisena ja toiveita täynnä varhaisultraan, ensimmäiselle käynnilleni äitiyspoliklinikalle. Ja lääkäri ultrasi, ja totesi nopeasti, ettei kaikki ole kunnossa. Tarkisti, ja sanoi sen mitä en ollut enää vähään aikaan halunnut ottaa huomioon todellisena mahdollisuutena: alkio oli kuollut.

Se oli noin 9 milliä pitkä, kuollut noin 7 raskausviikolla. Eli kaikki se ilo, mistä viimeksi kirjoitin, oli jo koettu kuolleen alkion kanssa.

Se oli vain alkio, ei edes vielä sikiö, vauvasta puhumattakaan. Mutta se oli myös meidän lapsemme, suurin osa elimistä oli jo olemassa, sillä oli nimet ja nauru, sillä oli oma huone ja suunnitelma kalusteiksi, sillä oli elämässään kaksi aikuista jotka halusivat olla isä ja äiti. Siihen kohdistui valtava määrä rakkautta.

Minä tiesin, että varhaisraskauden keskenmenot ovat tavallisia, mutta jostain syystä olin lakannut pelkäämästä. Uskoin ja kuvittelin, että me pääsemme siitä vaiheesta yli ja saamme lapsen. Siksi romahdus oli kova.

Diabetes lisää (varhaisen) keskenmenon riskiä, jos hoitotasapaino on huono. Minun ei ole. Olen pitänyt itsestäni hyvää huolta, ja pitkäaikaissokerini on ollut alkuraskauden aikana yhtä hyvä kuin terveellä äidillä. Minun on pakko uskoa, että tämä ei ole minun syytäni, koska muuten en jaksa enää jatkaa.

Jos olen järkevä, ymmärrän että oli parempi näin. Alkio ei kuole turhanpäiten, vaan se oli todennäköisesti jonkin kromosomivirheen takia elämään sopimaton. Ja onhan keskenmeno parempi nyt kuin esimerkiksi eräällä läheiselläni viikolla 18, jolloin olisimme jo ehtineet kertoa kaikille, isovanhemmillekin. Nyt tästä sentään tiesi vain muutama ihminen.

Siskoni tuli luokseni heti, koska vauvan isä ei päässyt, ja olin peloissani ja surkeana. Puolisoni joutui suremaan yksin työpaikkakaupungissaan, ja seuraamaan etäältä minun fyysisiä kipujani voimatta olla avuksi, ja se tuntui pahalta. Sain sairaalasta lääkkeet, ja seuraava vuorokausi sisälsi enemmän tuskaa ja kipua kuin koskaan olen tuntenut. Lääkkeellinen keskenmeno kesti noin vuorokauden. Tänään kivut ovat jo vaimentuneet, mutta itkukohtauksia saan edelleen.

Siskoni läsnäolo pelasti paljon, samoin se myötätunnon ja tuen määrä, jota sain vertaistukipalstalta. Jos joudun tähän tilanteeseen uudelleen, en pelkää enää niin paljon, kun tiedän mitä on tulossa.

Ostin sairaalasta lähdettyäni ruusuja. Ne ovat itselleni surunvalitteluiksi ja ennen kaikkea tsempiksi, mutta myös pienen menetetyn lapsemme kunniaksi ja kunnioitukseksi. Vaikka pieni oli kuollessaan vain sentin mittainen, meidän mielessämme hän oli jo lapsi, ja me olimme aloittaneet matkamme äidiksi ja isäksi.

img_20161028_143427_resized_20161028_061849317

Näin varhaisilla viikoilla tapahtunutta keskenmenoa ei juuri noteerata. Epäilemättä minäkin unohdan sen ajan mittaan. Pitkän yrittämisen jälkeen viimein saatu plussamerkkinen testi antaa toivoa, että voimme onnistua vielä uudelleen. Juuri nyt on kuitenkin aika surra.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s