Siitä on nyt kaksi viikkoa. Siitä jota on vieläkin vaikea sanoa ääneen. Siitä keskenmenosta. Vuodan vieläkin hiukan verta, mutta särkylääkkeiden tarve on jäänyt.
Henkinen arpi on silti edelleen jäljellä. Pyhäinpäivä tarjosi onneksi viime viikonvaihteessa hyvän tilaisuuden surra yhdessä. Veimme kynttilän hautausmaalle, ja vaikka meidän menetetty lapsi ei siellä ollutkaan, kynttilän jättäminen tuntui silti jotenkin hyvästeiltä. Tuntui hyvältä jättää vimmainen sureminen ja kipu, jättää lämmin ajatus sille lapselle jota ei tullutkaan, ja kääntyä sitten kotiin, valoa kohti. Yhdessä.
Tämä blogi on toistaiseksi suljettu. Olen miettinyt viime päivinä paljon, voinko koskaan avata tätä. Pitäisikö minun poistaa nämä ensimmäisestä plussasta alkaneet postaukset sitten jos joskus kohdalle osuu onnekkaampi raskaus, minusta tulee äiti, ja uskallan avata Perheen ajan muillekin lukijoille? Kuten muutkin blogini, tämä on omalla nimelläni. Tilanteen tullessa tästä tulikin aivan järkyttävän paljon henkilökohtaisempi blogi kuin tarkoitin.
Toistaiseksi ainakin ajattelen kuitenkin, että kunhan aika koittaa, tämä saa olla yhtä julkinen kuin muutkin blogini. Alkuraskauden keskenmeno on niin tavallista, että melkein hämmästyttää miten vähän siitä puhutaan. Vasta kun kerroin ihmisille lähelläni sain kuulla, miten moni oli sen kokenut itsekin tai jonkun muun läheisen kautta. Eikö asian vähän tavallisempi ja avoimempi käsittely auttaisi käsittelemään sitä myös henkilökohtaisella tasolla?
Lisäksi haluan seurata avoimuudessa ystävääni, joka kertoi hyvin vaikeasta, jo 18 viikolla tapahtuneesta keskenmenosta ja sen aiheuttamasta jatkuvasta surusta blogissaan.
Me ja minä emme tehneet mitään väärin. Keskenmeno ei ollut minun syyni, ei edes diabetekseni syy. En siis näe mitään syytä hävetä kokemustamme. Siksi ainakin toistaiseksi myös tämä suru saa näkyä täällä, tai tulla näkyväksi sitten jos jonain päivänä on myös onnellisempaa kerrottavaa. Sitä kohti eletään nyt.
Perheen aika 