Ensimmäinen raskauskolmannes (rv -12)

Raskausajan jakaminen kolmeen osaan on tavallinen tapa jäsentää sen kulkua ja muutoksia. Päätin käyttää tätä jakoa tämän raskauspäiväkirjani pohjana, vaikka jako ei välttämättä meidän raskauteemme täysin sovikaan. Alku ei mennyt kuten ideaalitapauksessa menisi, ja viimeistä kolmannesta tuskin päästään loppuun asti. Mutta silti: tämä on ihan hyvä tapa kirjata ylös edes joitain juttuja. Nämä tunnelmat ja muistot katoavat niin nopeasti!

Tein siis raskaustestin vasta 9. raskausviikolla (n. 8+4), eli oltiin jo varsin pitkällä. Soitin heti neuvolaan ja sisätautipolille, kuten aiemminkin. Sain heti samalle viikolle ensimmäisen neuvola-ajan, ja myös sisätautipolilla minut merkittiin heti odottamaan ensimmäistä kutsua. Libre-sensori minulle oli myönnetty kokoaikaisesti jo huhtikuussa edellisellä sisätautipoliklinikan käynnillä (jolloin olin jo raskaana, vaikka en sitä tiennyt).

Olin valittanut väsymystä ja syyttänyt siitä kilpirauhasta ja Basedowia, olin ihmetellyt miten kaikki rintaliivit tuntuvat jäävän pieniksi, ja manannut jokaista tupakoitsijaa joka tuli kaupungilla lähellekään – haju inhotti ja suututti. Vasta raskaustestin jälkeen tajusin, että nämä kaikki olivat raskausoireita. Ei niitä vain osannut yhdistää, koska olin tehnyt välillä yhden negatiivisen raskaustestin eikä minun pitänyt olla raskaana.

Testin teon jälkeen verensokeritkin alkoivat sitten olla alakantissa, ja hypojen takia jouduin pienentämään pitkävaikutteisen insuliinin annosta hieman. Väsymys oli touko-kesäkuussa pahempaa kuin koskaan ennen. Kaikesta onnesta huolimatta en olisi halunnut muuta kuin nukkua. Työt kasaantuivat ja jäivät hoitamatta, kun kuljin päivien läpi sumussa.

Onnentunnetta varjosti kuitenkin koko ajan pelko. Pelkäsin lähestyvää ultraäänitutkimusta huonojen uutisten takia. Aika äitiyspolille tuli vasta kesäkuun alkuun, mutta minun hermoni pettivät. Eräänä sunnuntaina, järkyttävän itkukohtauksen jälkeen, varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle varhaisultraan. Pääsin seuraavana aamuna 21. toukukuuta sinne, ja pahin pelko jäi sille reissulle. Oli todella, todella tärkeää nähdä ja kuulla, että sikiö oli elossa ja jo siinä vaiheessa selvinnyt pidemmälle kuin edeltäjänsä.

varhaisin ultra

Toukokuun viimeisellä viikolla olin menossa Peurunkaan viikoksi diabeteskurssille. Kurssilla kerroin kaikille, vaikuttihan raskaus niin selvästi hoitooni, jaksamiseeni sekä diabetekseen liittyviin kysymyksiin. Tässä vaiheessa vauvasta tiesivät tuleva täti, tuleva setä, sekä kaksi työkaveriani, joilta en enää asiaa halunnut enkä kyennyt salaamaan.

nt ultra

Ei sillä että pelko olisi siihen kokonaan jäänyt, mutta enää en ollut niin paniikissa kuin alkuun. Julkisen puolen niin kutsuttu niskaturvotusultra tehtiin kesäkuun 6. päivä Jyväskylässä äitiyspoliklinikalla. Silloin menossa oli rv 11+3. Helpotus siitä, että vauvalla ei tutkimuksessa löytynyt niskaturvotusta, että se oli edelleen hengissä ja vispasi käsiään vilkkaasti, oli valtava. Sain kuvan mukaani, vaikka pakko myöntää ettei siitä juuri mitään selvää saa. Onnessamme me sitä kuitenkin tuijoteltiin, ja ihmeteltiin ihmettä.

Tähän jaksoon osuivat kolmet suku- ja perhejuhlat. Serkun häissä tuskailin, kun verensokeri nousi pilviin eikä meinannut tulla alas, ja osa sukulaisista taisi kiinnittää huomiota siihen että olin alkoholiton ja väsynyt. Appivanhempieni kultahääpäiväjuhlissa Haikon kartanossa selvisin sokereiden kanssa paremmin, mutta osa seurueesta kyllä huomasi että pyysin alkoholitonta viiniä, ja olivat siitä jotain arvanneet. M:n veli saikin sinä iltana kuulla, että hänestä tulee setä. Serkun tytön lakkiaisissa oli helppoa, siellä kukaan ei huomannut mitään.

Väsymys lamaannutti minut esimerkiksi kirjoittamisen suhteen, niin että blogi jäi heitteille. Tarkoitus oli kirjoittaa esimerkiksi juuri mainituista erittäin onnistuneista kultahääpäiväjuhlista, mutta en vain jaksanut. Peurungan diabeteskurssi oli parasta mitä omahoidolleni on tapahtunut Libren saamisen lisäksi, mutta yhtä instagram-kuvaa lukuunottamatta voimat eivät riittäneet kirjoittamaan siitä blogiin. Selvisin vain välttämättömimmistä töistä, ja hyvä niin. Oli paljon tärkeämpääkin kasvatettavaa kuin blogi tai tehtyjen töiden lista.

Juhannusviikosta alkoi sitten toinen vaihe, josta kirjoitan erikseen.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s