Onnellinen syysviikonloppu

Eilen tuli täyteen 28 raskausviikkoa. Siskoni – Sisupussin tuleva kummitäti –  poikaystävineen oli kyläilemässä meillä Kajaanissa ensimmäistä kertaa. Sää suosi meitä, ja teimme ihanan retken Vuokattiin aurinkoisena syyspäivänä. Sekä minulla että siskollani on ollut tällä viikolla synttärit, ja viikonloppu olikin suunniteltu nimenomaan synttärijuhlinnaksi.

Raskausvatsani on jo melko muhkea, vaikka paino ei ole noussut edelleenkään mitenkään erityisen paljon, vain noin 4 kiloa. Minusta se ei ole vielä paljon, vaikka toki ymmärrän että vauvan varsinaiset kasvuviikot ovat vasta edessä.

29.9.2018, rv 28+0.

Eilen katselin Vuokatinvaaran laelta huikeaa kainuulaista ruskamaisemaan, ja olin niin onnellinen että itketti. Minulla on kaikkea: toimeentulo, koti uskomattoman hyvässä maassa ja kauniissa maakunnassa, ja ennen kaikkea maailman rakkain puoliso ja vauva. Sisupussi syntyy onnelliseen perheeseen.

Jotain tästä hehkusta tarttui Vuokatissa napattuihin kuviinkin.

Totisempiakin päiviä

Huomaan, että valmistaudun jo siihen, että tästä blogista tulee julkinen. Huomaan sen siitä, että olen vähentänyt surullisia postausaiheita ja kirjoittanut sävyssä, jossa voisin puhua (ja puhunkin) raskaudesta ystäville ja tuttaville. Yleisistä, kivoista, helpoista aiheista.

Tähän vain mahtuu niin paljon muutakin.

Raskausviikosta 23 alkaen verensokerien kanssa on ollut tosi vaikeaa. Aivan kuten minua varoitettiin, insuliinin tarve nousee loppua kohti, kunnes ilmeisesti taas jossain 30-viikon jälkeen vähenee. Jos olisin tiennyt, miten paljon vaikeampaa verensokerin hallinta on nyt, olisin nautiskellut enemmän ja stressannut vähemmän alkuraskaudessa.

Jos aiemmin oli muutaman hyvän päivän jälkeen jokin yksittäinen huonompi päivä, nyt tilanne on päin vastainen. Yhden hyvän aamupäivän (kokonaista hyvää päivää ei ole ollutkaan vähään aikaan) jälkeen seuraa 2 tai 3 huonoa päivää, jolloin verensokeri ei juuri alle kuudessa käy.

Insuliiniannokseni ovat edelleen pieniä moniin muihin verrattuna, mutta pitkävaikutteisen insuliinin määrä on nyt jo kuitenkin kaksinkertainen alkuraskauteen nähden. Ateriainsuliinin vaikutusaika tuntuu venyneen 2-3 tuntiin – toisin sanoen minun pitäisi ennakoida ateriani tuntikausia aiemmin, eikä sekään aina auta. Myös ateriainsuliinin määrät ovat kaksinkertaisia aiempaan nähden.

Jos asia toimisi vaan niin, että ”lisää sitten niitä annoksia”, niin en varmasti olisi itkenyt epäonnistuneena, katkerana ja pettyneenä jo monena iltana. Oikean annoskoon etsiminen vaatii kokeiluja, enkä voi tuplata annosta kerralla – enhän tiedä yhtään mikä on se niin sanottu oikea annos. Olen lisännyt pitkävaikutteisen määrää pykälä pykälältä, maltillisesti, välttääkseni yölliset matalan sokerin kohtaukset, jotka ovat tosi vaarallisia. Tähän kaikkeen kokeiluun ja etsimiseen vain menee aikaa, ja insuliinin tarve muuttuu koko ajan, ja jokainen korkeilla sokereilla vietetty päivä on pahaksi vauvalle.

Eikä kukaan voi auttaa, olen aika yksin. On vertaistuki ja on sisätautipoli, mutta he voivat antaa vain neuvoja – annosten pistäminen ja laskeminen on minun hommani ja vain yksin minun vastuullani.

Seuraavaksi aion yrittää petrata vieläkin kovemmin ruokavaliossani. En jätä hiilareita kokonaan pois, mutta vähentämällä hiilihydraattien määrää luulisin parantavani insuliiniherkkyyttä. En tiedä, onko siitä hyötyä, mutta jotain on pakko kokeilla. Aamupäivät ovat kaikkein vaikeimpia, mutta en käsitä miten voisin enää asiaa auttaa.

Olen lyhyen diabetesurani ajan ollut aina jonkinlainen ”mallipotilas”, joka on hallinnut verensokerit hyvin ja hoitotasapaino on ollut erinomainen. Nyt tuntuu siltä, etten hallitse tätä yhtään. Ja tietenkin vauva kasvaa keskikäyrän yläpuolella. Minä kun luulin etukäteen, että hikarina hoidan tämän(kin) asian mallikkaasti, ja vauva pysyy käyrillä eikä diabetes pääse vaikuttamaan pienen kasvuun. Ei hoida, ja kyllä vaikuttaa.

Luulen yrittäväni parhaani, mutta täytyy olla vielä keinoja yrittää kovemmin, eihän tämä voi näin mennä. Rikon meidän vauvan jo ennen kuin se ehtii edes syntyä.

Äitiyspakkaus

Suomen 1900-luvun puolivälin perhehistoriaakin tutkimuksissani sivunneena äitiyspakkaus on minulle käsite. Siksi en hetkeäkään harkinnut, että vaihtaisin tuon laatikon rahalliseen korvaukseen – ei missään nimessä, nyt kun minulla viimein olisi mahdollisuus saada omalle lapselleni ja omaan kotiini äitiyspakkaus!

Siispä meillekin haettiin Kelalta äitiysavustusta äitiyspakkauksena, ja tuo legendaarinen ja odotettu laatikko saapui puolitoista viikkoa sitten. Avasimme sen samana iltana yhdessä M:n ja Papun kanssa. (Kissalle odotetusti Papua kiinnosti lähinnä laatikko.) Vaikka olin opiskellut pakkauksen sisältöä Kelan nettisivuilta etukäteen, oli avaaminen ja tavaroihin tutustuminen silti vaikuttava kokemus. Myös M oli yllättynyt siitä, miten monipuolisen ja laajan kokoelman vauvan ensitarvikkeita äitiyspakkaus sisältää.

Laatikon ulkoasun on suunnitellut Robert Lönnqvist, ja se on nimeltään Päiväuni.

Pakkaus ei tosiaan sisällä ”vain” vaatteita vauvan ensisängyksi sopivassa pahvilaatikossa, vaan monenlaista tarviketta sekä äidin että ennen kaikkea vauvan ensimmäisiä kuukausia (ja vuotta) ajatellen. Kuumemittari, kylpyveden lämpömittari, lanoliinivoide tai kestoliivinsuojat ovat oikeasti tarpeellisia tarvikkeita jokseenkin kaikissa pikkuvauvakodeissa, ainakin jos vauva on esikoinen eikä tarvikkeita näin ollen ole ennestään. Osan näistä olen jo hommannut itsekin, mutta en olisi varmasti tajunnut hankkia kylpyveden lämpömittaria tai vauvalle sopivaa hiusharjaa.

Hoitotarvikkeita.

Mieltäni lämmittää jotenkin erityisen paljon äitiyspakkauksen tasa-arvoistava ideologia. Jokainen Suomessa syntyvä tai tänne adoptoitava vauva saa samat tarvikkeet riippumatta vanhempien sosioekonomisesta taustasta, asuinpaikasta, uskonnosta tai kielestä (tai mistään). Samoja harsoja ja bodyja käytetään kaikissa perheissä, eikä vauvan tausta vaikuta siihen, että hänen kyntensä pitää leikata tai hampaat harjata.

Lakanat ja ensilelu.

On myös hyvä muistaa, ettei tänäkään päivänä ole itsestään selvää, että kaikilla Suomeen syntyvillä vauvoilla on ensihetkikseen puhtaita vaatteita tai vauvalle sopivia kynsisaksia, puhumattakaan vauvan peitosta ja lakanoista (joihin olen sivumennen sanoen erityisen ihastunut). Tarvikepakkaus tulee siis myös tarpeeseen.

Kissaperheen vauvalle kissabody.

Vaatteet ovat kaikki suunniteltu huolellisesti sukupuolisensitiivisiksi: näitä voi käyttää sukupuoleltaan millainen tahansa vauva, jos vanhemmat vain niin haluavat. En ole itse vertaillut aiempien vuosien kuoseihin, mutta kuulemani mukaan vuoden 2018 pakkauksen värimaailma olisi aiempaa rauhallisempi. Ennalta arvelisin vain ehkä yhden kuosin olevan liian kirjava meidän makuumme, mutta hyvin saattaa käydä niin että sekin vaate aikanaan tulee käyttöön. Arvostan kovasti myös sitä, että vaatteita on monen kokoisia. Talvipuku on niin suuri, että se tulee ehkä käyttöön meidän Sisupussillemme vasta ensi talvena. Sen sijaan esimerkiksi makuupussin lammaskuosi on niin hurmaava, että tuote on varmasti käytössä hetimmiten – tosin kovia pakkasia varten meillä on jo valmiina kaverilta saatu untuvapussi.

Se vähän harmittaa, että tänä vuonna äitiyspakkauksessa ei ole kestovaippoja. Meidän on tarkoitus ainakin yrittää osittaista kestovaippailua, ja olisi ollut tärkeä henkinen (ja toki myös materiaalinen) tuki kestoilulle, jos äitiyspakkauksessa olisi kannustettu tähän suuntaan.

Raskaus ja liikunta

Keväällä samaan aikaan kun tein positiivisen raskaustestin, olin juuri päättämässä treenikautta personal trainerini Ellin kanssa. Viimeisillä kerroilla hän sitten pyynnöstäni kertoikin raskausaikaan sopivia liikkeitä ja juttelimme siitä, miten kuntosalitreeniä pitäisi muuttaa raskauden edetessä.

Keskeistä oli sekä Ellin ohjeissa että muualta lukemistani vinkeistä, että liikunta pitäisi pitää mukana koko raskauden ajan. Kun treeniä on tehty jo aiemmin, ei ole syytä vähentää sitä, ja mikäli taas on ollut melko liikunnaton ihminen, olisi hyvä lisätä kevyttä liikuntaa osaksi arkea. Samat ohjeet ja osittain jopa tismalleen samat selkäjumppavinkit sain neuvolan järjestämässä fysioterapiassa. Siellä vinkattiin myös Selkäliiton oppaista, joissa on hyviä, helposti toteutettavia jumppaliikkeitä myös odottajalle. Ja lantionpohjanlihasten jumpan unohtamisesta on nyt varoitettu niin monta kertaa, että ei voi kyllä kuin syyttää itseään, jos se jää tekemättä!

Salitreenistä jätin lantionnostot välittömästi pois. Siihen ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että ajatus lantionnostosta tuntui pahalta. Se on tehokas liike reisille ja pakaroille, mutta korvattavissa muilla, jotka eivät herätä yhtä ikäviä fiiliksiä vatsanseudun suhteen. Sitten vähitellen, oikeastaan ilman erityistä suunnitelmaa tai ohjelmaa, treeni on muuttunut. Kun ajatus jalkaprässistä herätti vähänkään ikävää tunnetta, jätin sen pois. Olen keventänyt painoja ja koettanut lisätä toistoja. Tällä hetkellä en oikeastaan hikoile salilla juuri ollenkaan. Teen cardiolaitteilla hyvin kevyesti, ja keskityn odottajan jumppaliikkeisiin ja käsipainoilla treenaamiseen.

Alkukesän väsymys piti minut poissakin salilta melko pitkään, mutta Kajaaniin muuton jälkeen onneksi aika pian pakotin itseni uudelle kuntosalille. Tässä kohdin aviomies on kyllä ollut hieno tsemppari. Loppukesällä kävelin usein myös kotimme kulmalta lähtevällä ulkoilureitillä, joka onkin ollut tosi hyvän mittainen kävelylenkkiä ajatellen.

Melko tärkeä asia liikunnan edistämisessä oli se, että löysin paikallisen lastentarvikekaupan alerekistä raskausajan treenitrikoot. Vaikka treenihousut ovat joustavaa kangasta, niiden vyötärösauma on keskellä mahaa, ja minua on jo melko varhaisesta asti ahdistanut tosi pahasti, jos housujen tai hameen vyötärö puristaa normaalista kohdasta. Siksi olen käyttänyt jo pitkään vain tuubimallisia housuja ja legginssejä, enkä varmasti pystyisi käymään lenkillä tai salilla ilman näitä Mamalicious-merkkisiä treenihousuja.

Pahoittelut kuvan surkeasta laadusta: saliselfiet eivät yleensä ikinä ole erityisen hyviä, ja tämä kuuluu niihin. Mutta massu näkyy, ja treenitrikooni. Kuva on otettu Liikku-kuntosalin pukuhuoneessa toissapäivänä, rv 25+5.

Aina ei jaksaisi, mutta koetan silti liikkua. Olen toistaiseksi saanut pidettyä liitoskivut poissa, ja selkäkin oireilee nykyään vain pitkien ajo- tai junamatkojen jälkeen. Liitoskipuja meinasi jo alkaa tulla, mutta aloin tehdä selkäjumppaa, ja ne jäivät pois. En tiedä onko se jumpan ansiota, mutta koetan saada tehtyä sarjan vähintään kahdesti viikossa. Ehkä se ainakin lykkää selkäongelmien ja liitoskipujen alkua?

Työmatkojen keskellä liikunta on taas meinannut jäädä, mutta nyt kun reissut alkavat vähentyä, tsemppaan taas. Sää on muuttunut syksyiseksi, ja ulkoilu on vaikeaa koska en mahdu ulkoiluvaatteisiini (lähinnä tuulihousuihini). Lähiviikkojen ohjelmassa onkin metsästää jostain äitiysuimapuku, jonka avulla pääsen testaamaan Kajaanin uimahallin vesijuoksumahdollisuudet. Olen laiska lähtemään sateeseen, mutta ehkä uimahallissa saisin tehtyä lenkkiä helpommin. Olen myös miettinyt, pitäisikö sittenkin yrittää löytää jostain tuulihousut tai kevyttoppahousut, joilla pärjäisin joulukuuhun asti. Vai onko niille lopulta sitten kuitenkaan käyttöä?

Anna potkia vaan!

Vauva potkii nyt (RV 26+6) jo päivittäin, ja yhä useammin potkut tekevät kipeää. Välillä olen vahingossa toivonut, ettei ihan niin paljon ryskäisi, mutta sitten kun on välissä yksi hiljaisempi päivä, tulen heti levottomaksi. Sen jälkeen silitän vatsaani ja sanon, että pieni Sisupussini, potki vaan. Potki niin paljon kuin sielu sietää, kyllä minä kestän. Harjoittele liikkeitäsi, vahvista luitasi. Jokaisella potkulla kerrot samalla äidillesi, että kaikki on hyvin.

 

Pallomaha kenttätöissä

Kirjoitin juuri avoimeen blogiini tämän syksyn kenttätyöjaksosta. Mitä en kirjoittanut sinne on se, että tutkimushankkeeni haastattelut toteutetaan nyt aika tiiviisti alkusyksyn aikana sekä kollegan perhevapaajärjestelyjen vuoksi että minun lähestyvän äitiyslomani takia. Lisäksi jätin sinne kertomatta siitä, miten nyt jo melko isona pallona kasvava vatsani vaikuttaa haastatteluihin.

Ensimmäisen haastattelun aikana Sisupussi oli ihan hiljaa. Yllätyin vähän siitä, se kun oli juuri aloittanut potkimisen. Ajattelin, että se johtui siitä miten voimakkaasti itse keskityin työrooliin ja haastatteluun, ja että vauvakin oli hiljaa kun en vain ajatellut koko asiaa. Nyttemmin tämä teoria ei enää toimi, sillä tunnen teräviä potkuja joka haastattelun aikana. Huomaan välillä silittäväni vatsaani, mutta toivoin ettei se ole haitannut haastateltavia. Heihin minä siellä keskityn, mutta vatsan silittäminen on maneeri, jota en itse aina huomaa tai tee tietoisesti.

Olen kertonut jokaiselle haastateltavalle raskaudestani viimeistään haastattelun loputtua. En ole nähnyt aiheelliseksi peitellä sitä tai olla sanomatta siitä mitään. Raskausvatsa ei ole herättänyt mitään muita reaktioita kuin hymyjä ja onnitteluja, naisilta jotain tarinoita omista raskausajoista tai synnytyksistä, miehiltä kommentteja tulevasta isosta elämänmuutoksesta. Olen pitänyt tärkeänä kertoa äitiyslomastani, koska tämä on henkilökohtainen hankkeeni, ja haastateltavieni kuuluu tietää, miksi he eivät enää marraskuun puolivälin jälkeen saa minuun yhteyttä, jos yrittävät soittaa. Äitiysloma lykkää tutkimukseni tulosten etenemistä.

Selvää lienee on se, että raskaus tekee minusta vielä aiempaa herkemmän reagoimaan lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan tai kaltoinkohteluun. Itkuherkkyyteni on korostunut raskausaikana, ja se näkyy myös näissä haastatteluissa, joskin ehkä vähemmän kuin odotin. Välillä minua itkettää ihan kamalasti, mutta toistaiseksi olen selvinnyt ilman kiusallisia tilanteita eli itkun karkaamista liialliseksi. Työroolissani olen erilainen kuin yksityisessä elämässä, ja se hillitsee myös kyynelkanavia. Itken näitä erittäin merkityksellisiä kohtaamisia sitten aina haastattelujen jälkeen.

Ja ihme kyllä, selkäni on vielä suhteellisen ehjä huolimatta tuntikausia pitkistä auto- ja junamatkoista.

Äitien yhteisöllisyys

Yksi asia, joka minut on raskausajassa täydellisesti yllättänyt, on pienten lasten vanhempien välinen solidaarisuus ja yhteisöllisyys. Tässä tarkoitan sitä nyt etenkin materiaalisuuden kautta, mutta myös muutoin. Tämä on minulle täysin uusi ihmissuhteiden verkosto, johon raskaus on yhtäkkiä avannut ovet.

Konkreettinen ja näkyvä muoto tästä näkymättömästä verkostosta on tavara. Olen saanut valtavasti vauvanvaatteita ja muita tarvikkeita pyytämättä ja pyytämällä, mutta aina kokonaan ilman hintaa. Uutena ei tarvitsisi ostaa mitään, jos ei erikseen halua. Mutta kierrätys on jotenkin tässä vain yksi piirre. Minua hämmentää erityisesti tämä tavaran antaminen. Kukaan ei tunnu haluavan ottaa maksua mistään.

Olemme saaneet valtavasti vaatteita, untuvapussin, kestovaippoja, harsoja, tuttipullon, nokkamukin, ensileluja vaikka millä mitalla, leikkialustan, lakanoita ja muovisuojia, imetystarvikkeita ja vaikka mitä. Hoitopöytä tulee lähes ilmaiseksi, toinen olisi tarjolla tulevaan mummolaan, jos tilaa vain olisi. Ja kaikki nämä on annettu lukuisten, hymyiltyjen ja lämpöä täynnä olevien neuvojen ja kokemustiedon kera. Olen iäkkäänpuoleinen ensisynnyttäjä, ja useimmilla ystävilläni on jo pieniä lapsia. Olen kuullut tiuhaan saman, vilpitöntä tuen tarvetta sisältävän lauseen: ”Laita viesti tai soita, sitten kun haluat jutella jonkun kanssa.” Kaikki tietävät, että olemme kahdestaan – eikun kolmestaan – sitten Kajaanissa, kun vauva on pieni, ja turvaverkot ovat kaukana.

En varmasti ole saanut näin paljon tukea jo ennen varsinaista ”tilannetta” kuin nyt. Olen kiitollinen jokaisesta apua tarjonneesta ystävästä ja läheisestä! ❤

Ja kyllä, olen ostanut myös paljon tavaraa nettikirpputoreilta ja mm. Fidasta. Kaikki ei äitien solidaarisuusverkossakaan sentään ole ilmaista.

Koko maailma saa kuulla – vai saako?

Juhannusviikolla päästiin 13. raskausviikolle, mikä tarkoitti siis pelätyn keskenmenoriskin pienenemistä. Nyt oltiin jo sen verran turvallisilla vesillä, että vauvasta uskaltaisi kertoa muillekin. Kerroimme meidän molempien vanhemmille sekä veljelleni ja joillekin muille läheisille.

Juhannuksen alla olin järjestämässä IOHA-kongressia Jyväskylässä (jälleen yksi aihe, josta en ikinä onnistunut kirjoittamaan blogiin, vaikka tapahtuma oli ainutlaatuinen etappi työhistoriassani). Olin ajatellut, että jos sinne saakka selvitään, voin IOHA:ssa kertoa työkavereille. Se olisi luonteva kohta myös siksi, että tiesin jääväni juhannuksen jälkeen lomalle ja loman aikana koti vaihtuisi Kajaaniin. En siis enää näkisi moniakaan näistä ihmisistä kasvotusten ihan vähään aikaan. Siksi IOHA:ssa kerroin kaikille, joiden kanssa se sattui tulemaan puheeksi. Oli ihanaa puhua raskaudesta vapautuneesti ja onnellisena, ja oli ihanaa ottaa vastaan onnitteluja. Myös M kertoi työpaikallaan tulevasta vauvasta ennen lomalle jäämistään, koska edessä oli siirto Kajaaniin.

Tein kesäkuussa joitain valmisteluja loman jälkeistä työelämää varten, mutta en ihan joka paikkaan vielä ilmoittanut asiasta. Varsinaisesti emme kuitenkaan enää tämän jälkeen rajoittaneet uutisesta puhumista. Silti aihe sisälsi – ja sisältää edelleen – aina lisäyksen: jos kaikki hyvin menee, niin… Loman jälkeen olen sitten kertonut tulevasta vauvasta ja äitiyslomasta kaikissa työkuvioissa, koska se vaikuttaa niihin selkeästi.

Silti jokin vielä on pidättänyt meitä jakamasta asiaa täysin avoimesti. En ole jakanut ainoatakaan instagram-kuvaa, jossa juhannuksen jälkeen kiihtyvällä tahdilla kasvanut vatsani näkyisi. En ole kuvannut faceen tai someen vauvanvaatteita eikä kumpikaan ole hiiskahtanut asiasta sanaakaan. Olen kyllä liittynyt kaikennäköisiin vauva-aiheisiin ryhmiin facebookissa ja alkanut ostaa facekirpuilta vauvanvaatteita, mikä näkynee samoihin ryhmiin kuuluville ystäville.  Mutta varsinaisesti emme ole ”paljastaneet” asiaa facebookissa lainkaan. Tähän ei ole mitään varsinaista syytä. Se ei vain ole tuntunut oikealta eikä tarpeelliselta.

Somehiljaisuus pienen ympärillä ei myöskään ole mikään ehdoton periaate. Toistaiseksi olemme sopineet, että se saa jatkua niin kauan kuin se tuntuu oikealta. Jos tulee sellainen tunne, niin kyllä sen voi sinne laittaa, mutta vasta kun molemmat olemme samaa mieltä asiasta.