Pallomaha kenttätöissä

Kirjoitin juuri avoimeen blogiini tämän syksyn kenttätyöjaksosta. Mitä en kirjoittanut sinne on se, että tutkimushankkeeni haastattelut toteutetaan nyt aika tiiviisti alkusyksyn aikana sekä kollegan perhevapaajärjestelyjen vuoksi että minun lähestyvän äitiyslomani takia. Lisäksi jätin sinne kertomatta siitä, miten nyt jo melko isona pallona kasvava vatsani vaikuttaa haastatteluihin.

Ensimmäisen haastattelun aikana Sisupussi oli ihan hiljaa. Yllätyin vähän siitä, se kun oli juuri aloittanut potkimisen. Ajattelin, että se johtui siitä miten voimakkaasti itse keskityin työrooliin ja haastatteluun, ja että vauvakin oli hiljaa kun en vain ajatellut koko asiaa. Nyttemmin tämä teoria ei enää toimi, sillä tunnen teräviä potkuja joka haastattelun aikana. Huomaan välillä silittäväni vatsaani, mutta toivoin ettei se ole haitannut haastateltavia. Heihin minä siellä keskityn, mutta vatsan silittäminen on maneeri, jota en itse aina huomaa tai tee tietoisesti.

Olen kertonut jokaiselle haastateltavalle raskaudestani viimeistään haastattelun loputtua. En ole nähnyt aiheelliseksi peitellä sitä tai olla sanomatta siitä mitään. Raskausvatsa ei ole herättänyt mitään muita reaktioita kuin hymyjä ja onnitteluja, naisilta jotain tarinoita omista raskausajoista tai synnytyksistä, miehiltä kommentteja tulevasta isosta elämänmuutoksesta. Olen pitänyt tärkeänä kertoa äitiyslomastani, koska tämä on henkilökohtainen hankkeeni, ja haastateltavieni kuuluu tietää, miksi he eivät enää marraskuun puolivälin jälkeen saa minuun yhteyttä, jos yrittävät soittaa. Äitiysloma lykkää tutkimukseni tulosten etenemistä.

Selvää lienee on se, että raskaus tekee minusta vielä aiempaa herkemmän reagoimaan lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan tai kaltoinkohteluun. Itkuherkkyyteni on korostunut raskausaikana, ja se näkyy myös näissä haastatteluissa, joskin ehkä vähemmän kuin odotin. Välillä minua itkettää ihan kamalasti, mutta toistaiseksi olen selvinnyt ilman kiusallisia tilanteita eli itkun karkaamista liialliseksi. Työroolissani olen erilainen kuin yksityisessä elämässä, ja se hillitsee myös kyynelkanavia. Itken näitä erittäin merkityksellisiä kohtaamisia sitten aina haastattelujen jälkeen.

Ja ihme kyllä, selkäni on vielä suhteellisen ehjä huolimatta tuntikausia pitkistä auto- ja junamatkoista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s