Papu ja odotus

Ystäväperheeni kertoo usein tarinaa, miten heidän kissansa tajusi emäntänsä raskautumisen jo ennen mitään testejä, ja lakkasi pyrkimästä vatsan päälle. Jo ensimmäisellä tärpillä ja nyt uudestaan seurasin, miten Papu reagoi. Yhtään en yllättynyt tuloksesta: se ei huomannut mitään. Tai ei ainakaan osoittanut huomaavansa.

Kun vatsa alkoi kasvaa, aloin vähitellen kieltää Papua nukkumasta vatsani päällä. Se oli vähän loukkaantunut, mutta sopeutui, kuten aina. Tehdessäni töitä työpöydän ääressä Papulla oli tapana tulla syliini, reisien päälle pöydän ja vatsan väliin nukkumaan. Viimeisinä viikkoina ennen äitiysloman alkua se ei enää kovinkaan mukavasti mahtunut siihen, ja näki naamasta että sitä harmitti.

Vielä kuukausi sitten Papu tykkäsi tulla nukkumaan kylkeni päälle, kun en enää voinut muussa asennossa lepäillä. Kasvanut raskausmaha muodosti mukavan alustan aiemmasta poikkeavaan suuntaan, ja Papu levittäytyi vatsan lähelle kyljen ja lonkan suunnasta. Tämä asento oli minustakin mukava, kissa lämmitti kylkeä kivasti ja kehräys tuntui koko vatsan alueella. Valitettavasti Papu ei enää ole suostunut tulemaan kyljen päälle, vaikka olen koettanut sitä houkutella.

Aivan raskauden loppuvaiheessa Papu on minusta alkanut vältellä syliäni. Se saattaa kiivetä rintakehälle tai olkapäälle, mutta ei enää pyri syliin yhtä paljon kuin aiemmin. Viime yönä se tuli kehräämään vatsani viereen puoleksi tunniksi kun huomasi minun valvovan, ja osallistuu kyllä päiväunituokioihini mielellään – paras roolimalli siinä asiassa. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että se on ottanut etäisyyttä, ja viettää aikaa työhuoneessa mieluummin kuin minun vieressäni. Voi myös johtua siitä, että työhuone on tällä hetkellä asunnon lämpimin huone.

Kun kokosimme pinnasängyn,  Papu ilahtui: toitte minulle uuden mukavan pedin! Unipesä on kuin tehty kissan sängyksi. Pinnasänky onkin ollut ilman patjaa tai unipesää tähän viikkoon asti, jotta Papu ei tekisi siitä omaa paikkaansa. Nyt kun pinnasänky on valmisteltu vauvaa varten, ostin eteerisiin öljyihin perustuvaa kissankarkotetta, suihkutin sitä yhteen kestorättiin ja laitoin rätin sängynlaidalle. Papu ei ole edes yrittänyt sinne enää. En tiedä johtuuko se tuoksukarkotteesta vai oppimisesta: Papu on yleensä aika nopea tottelemaan kieltoja, ja ehkä se muistaa aiemmat karjaisuni, kun se yritti päästä vauvan sänkyyn.

Kerran se on hypännyt vaunuihin ja nuuhkinut turvakaukaloa, mutta saanut välittömästi niin tiukan kiellon, ettei ole toistamiseen yrittänyt. Jos ongelmaa tulee, koetan tuoksukarkotetta niihinkin, mutta toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta.

Olen kuullut paljon tarinoita siitä, miten kissat reagoivat vauvan tuloon. Osa pyrkii vauvan lähelle nukkumaan, mikä on sekä epäterveellistä että vähän vaarallista, mutta osa voi alkaa merkkailla pissaamalla vauvan tarvikkeita. Tällä hetkellä olen optimistinen, että Papu ei tekisi kumpaakaan. Se ei pidä lapsista kovin paljon (liikaa ääntä), ja on vaikea kuvitella miksi se yrittäisi vauvan viereen nukkumaan. Merkkaamisen tarvetta on vaikea ennustaa, mutta yritän ajatella ettei sille tulisi tarvetta siihen, jos pidämme sen muutoin tyytyväisenä. Eli kissa tarvitsee edelleen huomiota ja silityksiä, vaikka perheessä on vauvakin.

Papu nukkuu osan yöstä meidän vieressä, ja on tervetullut sänkyymme edelleenkin. Se pääsee syliin päivittäin, ja vaikka ehkä joutuu vähän sivuosaan, se on kuitenkin keskeinen osa elämäämme. Olisi kova pala luopua siitä, mutta henkisesti olen valmistautunut siihenkin. Jos Papu reagoi vauvan tuloon jotenkin negatiivisesti stressaamalla, sille on hyvä paikka vanhempieni luona. Lähtökohtaisesti Papu on kuitenkin perheenjäsen, eikä vauvan tulo tarkoita lemmikistä luopumista.

Olen varma, että yksi Sisupussin tutuimmista ja turvallisimmista äänistä kohdussa ja aluksi sen ulkopuolella (äidin ja isän äänien lisäksi) on Papun kehräys.

Loma!

Äitiyslomani ensimmäinen päivä oli perjantaina. Noin puoli neljän aikaan sain to do -listan viimeisenkin kohdan ruksittua ja laitoin poissaoloviestin sähköpostiin. Samalla kirjoitin myös facebookiin alkavasta pitkästä lomastani – somehiljaisuus vauvamme ympärillä oli siis rikottu suunnitelman mukaisesti äitiysloman alussa.

Ja nyt on aika myös avata tämä blogi lukijoille.

Tässä mainittu 34 päivää on laskettuun aikaan. Meillä jäljellä on parisen viikkoa vähemmän.

Tämän blogin avaaminen julkiseksi on iso juttu. Sisällöltään se on henkilökohtaisempaa kuin mikään aiemmin kirjoittamani. Se on silti luettavaksi tarkoitettu etenkin siksi, että ykköstyypin äitiydestä ja raskaudesta ei ole liikaa blogeja. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa muustakin kuin diabeteksesta, koska raskauteeni ja äitiyteeni vaikuttavat myös muut asiat.

Blogi on kommenttiystävällinen, mutta muita blogejani tiukemmin vartioitu. Poistan kaikki kommentit, joista pahoitan mieleni – minun blogini, minun sääntöni.

Tarkoitus oli kirjoittaa blogiin jo perjantaina, mutta viikonloppu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Perjantaina en ehtinyt, ja eilinen eli lauantai meni ihan uusiksi puolestaan diabeteksen takia. Verensokerit heittelehtivät aamun hypereistä koko iltapäivän kestäneeseen punaiseen sensoriviivaan eli aivan liian matalalla. Sen lisäksi, että vuoristorataa hyppivä verensokeri uuvuttaa fyysisesti, se myös masensi aika tavalla. Olo koheni iltapäivän pitkillä päiväunilla, jonne M minut kauniisti peitteli.

Tänään puolestaan teimme kiepin synnytysosastolla. Koko raskausajan minulle on hoettu neuvolassa ja poliklinikalla, että jos tulee epävarma olo tai huoli vauvan voinnista, niin synnärillä on päivystys 24/7 ja sinne saa aina soittaa. Näillä aika isoilla viikoilla kynnys ottaa yhteyttä tulee olla matala.

Lauantaina vauva oli minusta vaisu, mutta tunsin kuitenkin pari kipakkaa potkua lopulta illalla ennen nukkumaanmenoa. Tänä aamuna en tuntenut sitäkään vähää, vaikka keskityin liikelaskentaan (vähintään 10 liikettä tunnissa). Soitin synnärille ja saimme kehotuksen tulla tarkastukseen saman tien.

Edellisestä käynnistä käyrillä oli vain muutama päivä, mutta silti huoli oli kova. En tiedä olenko ikinä ollut niin peloissani kuin tänään kun kävelimme sairaalan parkkipaikalta osastolle. Onneksi pelon sai jakaa rakkaimman kanssa, käsi kädessä.

Kaikki oli hyvin, erinomaisesti suorastaan. Sisupussin sydän sykkii juuri niin kuin pitää, ja hän harjoittelee hengittelyä kohdussani. Käyrälle piirtyi myös selvästi univaihetta ja vilkasta liikehdintää, mutta tärkeä huomio on se, että minä en tuntenut niitä liikkeitä. Vauva on kääntynyt niin, että sen nyrkit ja potkut osuvat selkääni kohti, enkä siis tunne potkuja enää samanlaisina, jopa kipeinä iskuina kuin aiemmin. Vauvan hiljaisuus ei siis välttämättä ole tässä vaiheessa syy paniikkiin, ja pienikin muljahdus on hyvä juttu ja riittävä elonmerkki. Ultraäänessä vielä tarkistettiin istukan virtaukset ennen kuin lähdimme kotiin – sama lääkäri ultrasi kuin keskiviikkona polilla, ja tällä kertaa hän tulosti nätin valokuvan meille mukaan.

Käynti oli hyvä, koska saimme tiedon tuosta asennon muuttumisesta ja varmistuksen vauvan hyvinvoinnista. Parasta on se, että kertaakaan kukaan ei sanonut, että olisimme vaivanneet asiantuntijoita turhaan. Päin vastoin, sekä päivystävä kätilö että lääkäri sanoivat, että hyvä että tulitte. Aina saa soittaa ja käydä siellä, jos on huolta – kotona kahdestaan huolet vain moninkertaistuvat, kun aika vähällä voidaan varmistaa että kaikki on ok.

Ehkä nyt epätasaisen viikonlopun jälkeen saan rauhoituttua äitiyslomalle. Alan pestä vauvan tarvikkeita ja järjestän hänen tavaransa paikoilleen. Pakkaan sairaalakassin. Pienintäkään aikomusta ei ole ryhtyä siivoamaan kotia tai suorittamaan jotain opintoja tai urheilemaan. Keskityn jouluvalmisteluihin, lepäämiseen ja vauvan odotukseen. Katson lempisarjojani, jos huvittaa, luen kirjoja jotka ovat odottaneet, kuuntelen podcasteja ja äänikirjoja. Ompelen kestorättejä ja järjestän vaipat hoitopöydän luo.  Kirjoitan blogeihini niin paljon kuin jaksan, koska muutaman viikon kuluttua kirjoitusharrastukselle ei ole enää aikaa kuten ennen. Kosmetologille on varattu kaksi käyntiä, ja joka päivä koetan myös pistää nenäni hetkeksi ulos raittiiseen alkutalven ilmaan.

Hän on täällä aivan muutaman viikon kuluttua.

Sydänääniä

Nyt on käynnissä jo 35. raskausviikko. Tänään päiviä tarkalleen 34+4. Noin viimeisimmän viikon ajan olen tuntenut aika kovia kipuja alavatsalla, mutta kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin niiden olevan supistuksia. Se vähän huolestutti, samoin kuin koko ajan lisääntyvä tukaluuden tunne alavatsalla. Järki kuitenkin tiesi, että tukaluus ja supistukset kuuluvat näihin viikkoihin, ja kun vauva liikkui hyvin, en antanut pelolle liikaa valtaa.

Sen verran kuitenkin kipuilu painoi mieltä, että odotin jo malttamattomana tämän päivän äitiyspoliklinikkakäyntiä. Edellisellä kerralla oli sovittu, että tänään piirretään Sisupussin sydänkäyrää ensimmäisen kerran. Olen kuullut monen mainitsevan tästä ”käyrillä makoilusta” ja kiinnosti kovasti, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Menin sovitusti noin puoli tuntia ennen lääkäriaikaani äitiyspoliklinikalle. Hoidin ensin rutiinit eli virtsanäytteen, punnituksen ja verenpainemittauksen, minkä jälkeen kätilö vei minut pikkuhuoneeseen makoilemaan vuoteelle. Vatsaani kiinnitettiin kaksi anturia. Ensimmäinen mittasi Sisupussin sydäntä ja toinen minun supistelujani. Vauva väisteli tietenkin anturia vähän aikaa, mutta lopulta asettui niin että saatiin noin 20 minuutin mittainen sydänkäyrä.

Vielä matkalla sairaalaan alavatsassani jomotti kivuliaita supisteluja, mutta ne hellittivät poliklinikalla eikä toiseen anturiin jäänyt mitään mainittavaa.

Pääsin lääkärin luo heti saman tien. Sisupussin sydänkäyrä sai paljon kehuja. Vauvalla ei ole mitään hätää, myös kokonsa puolesta hän on aivan keskikäyrällä. Vähän itketti helpotuksesta, sillä pelkäsin myös liikakasvua kun oloni on ollut aika vaikea. Koska kerroin supistusten alkaneen tuntua, lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen. Yllättäen hän totesi heti tuntevansa vauvan pään! Sisupussi on asettunut jo hyvin alas, aivan kohdunsuun tuntumaan. Paikat eivät ole lähteneet vielä yhtään avautumaan, joten ei ole syytä huoleen ennen aikaisesta synnytyksestä – ihan vielä ainakaan. Mutta vauvan asettuminen niin sanotusti tyrkylle selittää sen, että alavatsassani tuntuu painoa ja puristusta nyt koko ajan, ja joudun käymään vessassa vähintään kerran tunnissa, yleensä useammin.

Parasta kuitenkin oli se, kun lääkäri sanoi, että koska kaikki on niin hyvin, voimme sopia seuraavan käynnin vasta pitkälle eteenpäin. Ei niin ettenkö kävisi mielelläni polilla juuri niin usein kuin on tarve, mutta on ihan huikeaa kuulla että tiheää seurantaa ei tarvita, koska kaiki on niin hyvin! Seuraava käynti on noin puolentoista viikon kuluttua. Hurjaa tajuta myös, että kovin montaa kertaa en enää ehdi tuolla poliklinikalla käydä ennen kuin vauva on täällä. Kerran tai kaksi, ehkä? Ja kuitenkin tämä polikäynneillä ravaaminen on tuntunut ikuisuusprojektilta, joka jatkuu ja jatkuu…

Hemoglobiini oli tänään 110, mikä selittänee osaltaan väsymykseni. TSH on myös laskenut vähän matalalle, mutta huomenna olen menossa sisätautipoliklinikalle, jossa endokrinologi päättää Thyroxinin annostuksesta.

Virallisesti huomenna olisi viimeinen työpäiväni ennen  äitiyslomaa, mutta käytännössä joudun vielä tekemään perjantain töitä.

Hyvää maailman diabetespäivää! Paremmin en olisi voinut tätä päivää viettää kuin saamalla hyviä uutisia vauvani voinnista – minun diabeteksestani huolimatta.

Yllätysjuhlat <3

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, olen ollut tämän viikon Keski-Suomessa diabeteskurssilla. Jo etukäteen oli sovittu treffejä ystävien kanssa joka illalle, kun nyt kerran täällä suunnalla olen.

Eilen illaksi oli sovittu, että laukaalainen työystäväni hakisi minut heille. Naiivina en ajatellut mitään erityistä, vaikka olisi ehkä pitänyt arvata – mutta miten olisin voinut! Päästyäni heille keittiöstä löytyivät yllätys!!! –huudon kera kolme läheistä työystävääni. Vauvakutsujani oli suunniteltu jo kuukausia sitten selkäni takana.

Olen ollut järjestämässä useita vauvakutsuja, ja vaikka ne toki ovat mitä pahimmassa määrin ”amerikkalaista hapatusta”, niin myönnän että olen vähän surrut että omani jäävät pitämättä. En uskonut, että ystävieni voisi mitenkään olla mahdollista järjestää niitä, koska asun Kajaanissa asti. Mutta he järjestivät!

Kortin taiteilija A, ikä 1 vuosi 8 kk.

Pahimmat vauvakutsuhömpötykset oli onneksi jätetty pois ylimääräisine tilpehööreineen ja vauvansosemaistiaisineen. Sen sijaan istuimme herkkujen äärellä aika pienellä ja tiiviillä työkavereiden porukalla, juttelimme ja nauroimme. Ystäväni veikkailivat nimiä ja Sisupussin syntymäpainoa ja -pituutta, sekä antoivat hyviä neuvoja. Juttuaiheet pysyivät illan ajan aika pitkälti vanhemmuudessa, äitiydessa, vauvoissa ja vähän isyydessäkin. Kun meinasi lipsahtaa työasioista puhumiseksi, siirsimme keskustelun kiireesti takaisin raiteilleen.

Pöydän ääressä oli viisi naista, joista jokainen oli äiti (tai minä tuleva sellainen), ja jonka jokaisen äitiys on rakentunut eri tavalla ja koostuu erilaisista asioista. Sen jos jonkin tajuaminen syvensi ymmärrystä siitä, miten hirveän paljon äitiyteen liittyy mielipiteitä ja kommentaattoreita, ja miten turhaa on pahoittaa mieltään siitä, että jotkut tykkäävät tehdä asiat eri tavoin ja innokkaasti neuvovat muitakin toimimaan niin.

Lahjaksi sain muhkean ja avokätisen lahjakortin lastentarvikeliikkeeseen. Kiitos siitä, se tullaan hyötykäyttämään suoraan vauvan tarpeisiin! Silti tarvelahjaakin suurempi merkitys oli kuitenkin sillä, että ystäväni näkivät vaivaa ja järjestivät yllätyksen. Tämä oli ihan valtavan tärkeää minulle juuri nyt – tärkeämpää ehkä kuin tiedättekään.

KIITOS.

Hautomossa

Eilen yllätin itsenikin ja osallistuin Jyväskylässä vauvahautomoon. Kyllä, luit ihan oikein: vauvahautomoon.

Olen viettämässä viikkoa Laukaassa Peurungan kylpylässä diabetekseni takia. Kyseessä on Kelan tarjoaman kuntoutuksen jälkimmäinen jakso, joka osuu sopivasti tähän aivan äitiyslomani kynnykselle. Olen viisi päivää lähellä entisiä asuinsijojani, ja joka illalle onkin ohjelmassa ystävien tapaamisia kun pitkästä aikaa täällä suunnalla olen.

Eilen laukaalainen ystäväni laittoi viestin: ”Et ehkä ole kiinnostunut, mutta lähtisitkö…” ja tarjosi kyytiä Jyväskylään Vauvahautomoon. Minun piti googlata ensin mistä on kyse, ja harkita viisi sekuntia ennen kuin päätin olla rohkea ja lähteä mukaan. Ja hyvä että lähdin!

Vauvahautomo on raskauteen, synnytykseen ja niiden monipuoliseen tukemiseen liittyvä keskusteluryhmä. Sitä vetää vapaaehtoistyönä joukko kätilöitä, doulia, terveydenhoitajia ja muita terveydenhoitoalan ammattilaisia. Tapaamiset järjestetään MLL:n Tourutuvalla kaupungin keskustan tuntumassa, ja ne ovat avoimia kaikille joita asia koskee.

Eilisen tapaamisen otsikkona oli toiminnallinen kerta, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Päätin silti olla avoin ja ottaa vastaan kaiken tiedon ja hyödyn. Suhtaudun hieman varauksellisesti intomieliseen synnytys-, imetys- tai äitiyshehkutukseen ja siihen toisinaan liittyvään, lääketiedettä ulossulkevaan luomuideologiaan, mutta lähtökohtaisesti näen typeryytenä olla ottamatta vastaan hyödyllisiä vinkkejä esimerkiksi synnytyksen kivunlievitykseen liittyen. Minun maailmassani lääketieteen avut voi hyvin yhdistää muihin keinoihin asioiden sujuvoittamiseksi.

Ja tästähän Vauvahautomossakin tuntui olevan kyse. Esimerkiksi minua hiukan hirvittävä kotisynnytys mainittiin sivulauseessa, mutta tavoite ei todellakaan ollut mainostaa sen paremmuutta tai muuta sellaista. Kaikki tavat synnyttää ovat yhtä hyviä, ja Vauvahautomon tarkoitus on tukea, ei tuomita tai arvostella.

Paikalla oli varmaan yli kaksikymmentä ihmistä, ja yllättävänkin paljon pariskuntia, jotka kertoivat käyneensä useissa tapaamisissa, osa jopa nyt toisen lapsen syntymän lähestyessä uudemman kerran. Vauvahautomo ei siis ole vain äitien juttu vaan lapsen koko perheen, etenkin molempien vanhempien yhteinen asia.

Toiminnallinen tapaaminen tarkoitti kahtalaista asiaa. Ensinnäkin meille kerrottiin joistakin toiminnallisista keinoista, joita äiti voi tehdä synnytyksen edistämiseksi tai kivun lievittämiseksi. Näitähän on paljon, mutta läpi ehdittiin käydä vain pari juttua. Sen jälkeen tehtäväpisteillä opittiin muita juttuja, kuten akupunktiopisteiden sijainteja, gua sha -kamman tai mutjuttimen käyttöä kivunlievityksessä, ja askarreltiin helminauhaa tietynlaiseksi keskittymisvälineeksi synnytykseen (tai niin minä sen tulkitsin).

Parasta itselleni oli kuitenkin tutustuminen TENS-laitteeseen, josta tähän mennessä olin vain kuullut, mutta en ollut edes koko laitetta nähnyt. Tiesin vain, että sitä käytetään synnytyksessä lievittämässä avautumisvaiheen kipuja, ja että teho perustuu jotenkin sähköimpulsseihin. Kuulosti lähinnä pelottavalta, mutta sain testata TENS-laitetta käsivarteen, ja olin ihan myyty. Oli hyvä saada kokeilla sitä etukäteen, jotta tosipaikan tullen tiedän mikä se on ja osaan pyytää sitä. TENS-laitteen saa vuokrata kotiin jo ennen synnytystä, mutta viimeistään synnärillä sellainen sitten on käytössä.

Kaiken kaikkiaan oli Vauvahautomo oli oikein hyvä kokemus. Jos asuisin Keski-Suomessa, kävisin ehkä säännöllisesti, tai ainakin yrittäisin. Vaikka ei ihan kaikesta olisi samaa mieltä, tieto on aina hyödyksi ja auttaa tekemään päätöksiä omalta kohdalta ja muodostamaan omia mielipiteitä. Parasta tietenkin oli viettää puolitoistatuntinen kokonaan synnytyksestä keskustellen, synnytysmyönteisessä ilmapiirissä ja avoimella ja vastaanottavalla mielellä niin että kyynisyys ja arvostelu oli jätetty ulkopuolelle.

Olen myös tosi iloinen, että pystyin olemaan koko tilaisuuden ajan paikalla ilman synnytyspelkoni aiheuttamaa paniikkireaktiota tai itkukohtausta. En ole synnytyspelostani täällä mitään vielä kirjoittanut, mutta palaan asiaan myöhemmin. Se on ollut tosi iso juttu ja vaikea asia. Vaikka siitä on vaikea kirjoittaa, haluan silti puhua, jos siitä vain on jollekulle muulle joskus jotain hyötyä.

Niin että kiitos vain, että pyysit mukaan, ystäväkallis!

Mitä meillä luetaan?

Kun eteen tulee uusi asia tai tilanne, josta pitää selvitä, minä lähden kirjastoon. (Hermione-syndrooma.) M puolestaan lähtee kirjakauppaan.

Jo ensimmäisen raskauden alussa vertailimme kirjakaupan vauvakirjoja. Parhaalta vaikutti Matilda Katajamäen ja Outi Gyldénin toimittama Suomalainen vauvakirja (3. painos 2014).

Vauvakirjan lukeminen on ollut yhteinen juttumme. M on lukenut sitä välillä itsekseen ja sitten kertonut minulle oleelliset asiat. Välillä minäkin olen lukenut joitain osioita yksin, mutta tärkeimpiä ovat olleet ne hetket kun olemme lukeneet sitä yhdessä, vuorotellen ääneen toisillemme. Sillä tavoin asioista on samalla keskusteltu ja pohdittu eri puolia ja sitä, miten asiat voisi meidän perheessä mennä.

Suomalaisen vauvakirjan hyviä puolia ovat monipuolisuus ja selkeys. Vaikka aiheita on paljon ja kirjassa sivuja runsaasti, se on järkevästi toteutettu, päivitetty tähän päivään ja helposti ymmärrettävällä tyylillä kirjoitettu. Alkupuolella keskitytään odotusaikaan, sitten synnytykseen, ja loppuosassa lapsen hoidon perusjuttuihin leikki-ikäiseksi asti. Sinne saakka emme vielä ole lukeneet.

Vauvakirja on yleisteos, joten se käsittelee aiheita lyhyesti ja tehokkaasti. Jos jokin aihe askarruttaa erityisesti, siitä kannattaa etsiä tietoa erikseen. Moni ystäväni on kannustanut panostamaan imetystietouteen. Mitä enemmän siihen liittyviä asioita lukee ja opiskelee etukäteen, sitä vähemmän imetykseen liittyvät toimet, haasteet tai tunteet yllättävät – vaikka etukäteen ei voikaan tietää miten se tulee sujumaan juuri meillä. Mutta valmistautuminen kuulema kannattaa, joten ostin tuoreen oppaan, Laura  Talvitien ja Pauliina Ahosen Nykymutsin imetyskirjan (2018).

Nykymutsin imetyskirja on jotenkin tosi 2015-lukulainen itse täytettävine tehtäväsivuineen. En oikein koe omaksi jutukseni täyttää erilaisia listoja tai ajatuksia kirjan sivuille, mutta tietopuoli kirjassa on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu. Moneen kertaan kirjassa korostetaan, että monenlaiset ratkaisut ovat yhtä oikein, eikä ole vain yhtä tapaa imettää lasta.

Molempien kirjojen vahvuus on runsas kokemustarinoiden käyttö. Äitien ja isien lyhyissä kertomuksissa tulee hyvin esiin juuri se tärkeä asia, että monenlaiset tavat hoitaa lasta ovat yhtä oikein.

Tätä on syytäkin korostaa, sillä odottavana äitinä minusta tuntuu, että juuri imetys on eniten tunteita ja äitien välisiä ristiriitoja herättävä asia. Se sujuu tai ei onnistu, osa käyttää pulloa ja osa vain rintaa, osa imettää muutaman kuukauden ja osa monta vuotta. Se tekee kipeää tai herättää euforista onnentunnetta, mutta tunteita siihen joka tapauksessa kuuluu. Ja jokaisella joskus äidiksi tulleella on asiasta kokemus ja mielipide, ja pelottavan usein sitä mielipidettä tyrkytetään toisille. Suomessa imetysmyönteisyys menee välillä aivan liiallisuuksiin siinä, miten esimerkiksi pulloruokintaa ei edes oteta puheeksi tai rintapumppuja piilotellaan joillakin vierihoito-osastoilla. (Osalla sairaaloita on sertifikaatti vauvamyönteisyydestä. Ilmeisesti kaikki muut ovat sitten vauvavastaisia?)

Etukäteen en osaa odottaa imetystä mitenkään erityisellä innolla. Ymmärrän hyvin äidinmaidon merkityksen vastasyntyneelle, ja imetän kyllä lastani jos suinkin onnistun siinä. Olen valmis yrittämään sitkeästi huolimatta kaikesta kivusta ja tuskasta, josta minua on varoitettu. Mutta: tiedän myös, että imetys vaikuttaa osalla diabeetikkoäideistä verensokereihin rajusti, eikä aina ole järkevää aiheuttaa äidin sairauden pahenemista imetyksen kustannuksella. Pyörtyilevä äiti on huonompi vaihtoehto kuin imettävä äiti. Rintapumppu ja pulloruokinta toimivat nekin, jos pullo vain kelpaa lapsellemme, ja tarpeen tullen olen aivan valmis käyttämään myös äidinmaidonvastiketta.

No niin, nyt se on sanottu ääneen – tuomitkaa minut jos siltä tuntuu.

Näiden kahden kirjan lisäksi olen lainannut kirjastosta oppaita niin raskausajan liikunnasta kuin synnytykseen valmistautumisesta. Ne vaan ovat palautuneet lukemattomina takaisin kirjastoon. Luulen, että pärjäämme näillä kahdella kirjalla loppuun asti, kun tukenamme on erittäin hyvä ja kannustava neuvolahenkilö, perhevalmennukset ja KAKSin äitiyspoliklinikan henkilökunta.