Ensimmäinen joulu

Joulu sujui meillä kuten odottaa saattoi: vauvantahtisesti, leppoisasti ja onnellisesti. Elämäni paras joulu, vaikka olin väsynyt ja unenpuutteesta tokkurainen. Mutta silti: tämä oli ensimmäinen joulu kolmestaan, oman perheen kesken, ja siksi se oli ainutlaatuinen ja erityinen.

tonttupoikajpeg

Vauvantahtisuus tarkoitti sitä, että emme suunnitelleet joulun ohjelmaa liiaksi vaan toimimme sen mukaan, miten vauvan kanssa asiat etenivät. Sisupussi nukkui tuolloin vielä kolmen tunnin unet aina kerralla, mikä mahdollisti esimerkiksi sen, että söimme M:n kanssa jouluaterian aattona yhtä aikaa.

Olimme säästelleet osan vauvalahjoista kuusen alle, ja aikamoinen pakettikasa sinne kertyikin. Suurin osa oli toki vauvalle, jota monet ystävät toivottivat yltäkylläisin lahjoin tervetulleeksi maailmaan. Itse sain toivomiani lahjoja: muutaman toivekirjan sekä Downton Abbeyn kaikki kaudet -paketin ja imetyskorun.

vauva ja lahjat

IMG_1342

Vaikka vauva ei vielä joulusta mitään muistakaan, otimme aikataulujen puitteissa haltuun joulun perinteitä. Joulun aikaan katsoin hänen kanssaan Lumiukko-elokuvan (dvd:ltä, koska ei ole sanottua että juuri sen tv-lähetyksen aikaan olisi mahdollista olla tv:n äärellä) ja yhdessä koko perheen kanssa rauhoituimme myös joulurauhan julistuksen äärelle aattona puolenpäivän aikaan. Joulusauna kuului tietysti asiaan, ja aattona iltapäivällä M:n saunottua kylvetimme Sisupussin.

joulurauhanjulistus

Jouluaattona pakkanen oli liian kireä pikkuvauvan ulkoilua ajatellen, mutta sää lauhtui joulupäivänä. Silloin vaunulenkkeilin pienen kanssa hautausmaalle ja jouluperinteen mukaisesti veimme kynttilän poisnukkuneiden läheisten muistoksi. Tällä kertaa kynttilä vietiin muualle haudattujen muistelupaikalle Kajaanin hautausmaalla, jonne meiltä on itse asiassa aika lyhyt ja kiva kävelylenkki.

hautausmaa jouluna

Aivan koko aikaa emme ole olleet keskenämme. Joulunalusviikolla meillä vierailivat tulokasta ihailemassa M:n äiti sekä minun vanhempani. Ensimmäiset varsinaiset vieraat tulivat aatonaattona, kun Kajaanissa asuva ystäväperhe tuli kylään. Heillä on jokseenkin tasan kuukauden vanhempi poikavauva kuin meillä, ja nyt pääsimme ekan kerran tapaamaan niin, että molemmat vauvat olivat mukana. Joulun jälkeen sitten lomareissuillaan Kajaanin tietämillä ajeli ystäviä, jotka tulivat innokkaasti tervehtimään pikkuista.

Vuodenvaihteen jälkeen arki alkaa nopeasti ja tylysti, kun M:n loma päättyy ja hän palaa töihin. Sisupussi on kasvanut kovasti ja elämisen rytmi muuttunut sen mukaisesti, mikä tekee arjesta hänen kanssaan tiivistä ja sitovaa. Yritän kirjoittaa blogiin kun voin, mutta nytkin on kulunut monta viikkoa ilman, että olen ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa. Olen suunnitellut mielessäni monta postausta – parhaiten suunnittelu sujuu vaunulenkeillä – mutta kirjoittamaan pääsy on toinen juttu. Haluaisin kirjata tänne vauva-ajan muistoja, tuntemuksia ja tapahtumia, sillä ne katoavat mielestä nopeasti. Toivon, että kirjoittamiselle löytyy aikaa ja voimia paremmin ensi vuoden puolella.

Nimestä ja nimityksistä

Asioita joista minun piti kirjoittaa ennen vauvan syntymää, mutta en ehtinyt: miksi vauvamme tekonimi on ollut koko ajan Sisupussi? Mitä se tarkoittaa? Sairaalassakin moni hoitaja tai kätilö kysyi, millä nimellä kutsumme vauvaamme. Kerroin kysyjille aina tämän saman taustan, joka on lyhyt ja yksinkertainen.

Jokaisen vauvan kehittyminen munasolusta valmiiksi ihmistaimeksi asti on ihme. Ajattelen kuitenkin niin, että vauvaltani tarvitaan erityistä elämänhalua ja sisukkuutta, jotta se selviää, kasvaa ja kehittyy kohdussani huolimatta siitä, että Basedowin tauti ja tyypin 1 diabetes laittavat kaikin tavoin kampoihin ja tekevät vauvan olon tukalaksi.

Yksi joutui jo luovuttamaan silloin pari vuotta sitten, mutta tämä meidän ihme jaksoi taistella, kasvoi isoksi ja syntyi terveenä ja hyvävoimaisena. Jos se ei osoita sisukkuutta,  niin ei sitten mikään.

Tekonimenä Sisupussi on lisäksi sukupuolineutraali, ja olisimme varmaan kutsuneet vauvaa sillä nimellä oli sukupuoli ollut mikä tahansa.

Sisupussi on hellittelynimi, jolla kutsuimme vauvaa jo silloin kun hän oli vasta etäinen ajatus ja toive. Nyt vauva on täällä, nukkuu sängyssään ja on osoittanut sisuaan muun muassa tällä viikolla kasvattamalla painoaan keskimäärin 53 grammaa päivässä. Vielä maanantaina saimme pyyhkeitä siitä, että Sisupussin paino ei ollut noussut toivotulla tavalla, mutta tänään perjantaina oltiin jo reilusti yli syntymäpainon.

Tällä hetkellä tuntuu maailman luonnollisimmalta sanoa kääröämme Sisupussin nimellä, enkä pistä pahakseni jos lempinimi jää hänen käyttöönsä vuoksiksi eteenpäin. Voi kuitenkin olla, että kunhan ristiäiset on pidetty ja oikea nimi saatu käyttöön, tällainen lempinimi vähitellen jää käytöstä. Mutta sisukkuus jää, näin toivon.

Mitä tulee vauvan tulevaan nimeen, sekin on ollut valmiina jo pitkään. Tytölle meillä oli oikeastaan vain yksi nimiehdotus, pojalle enemmän vaihtoehtoja. Mutta ei niistä oikeastaan ole tarvinnut neuvotella, olemme olleet tulevasta nimestä yhtä mieltä jo pitkään.

Sisupussille järjestetään ristiäiset Keski-Suomessa, mutta koska juhlat ovat vasta suunnitteluasteella, palataan niihin sitten myöhemmin.

Hän on täällä!

Adventtipoikamme otti ohjat omiin kätösiinsä ja päätti tulla maailmaan raskausviikon 37 tultua täyteen. Hän syntyi reilun vuorokauden kuluttua lapsiveden menosta, 2.12.2018 Kainuun keskussairaalassa. Vietimme vierihoito-osastolla viikon, ja nyt olemme kotiutuneet ja etsimme yhteisiä rutiineja, tutustumme toisiimme ja ihmettelemme tätä kaikkea.

minun pieni

Olen yrittänyt kirjoittaa jo aiemminkin blogiin, mutta en vain ole pystynyt. Yhtäältä olen ollut väsynyt – synnytys oli vaikea ja vei kaikki voimat sekä henkisesti että fyysisesti, sairaalajaksosta puhumattakaan. Toisaalta muuta, tärkeämpää tekemistä on ollut paljon. Ja kolmantena: mistä kirjoittaisin?

Kirjoittaisinko siitä painajaismaisesta yöstä, jolloin – ihan vilpittömästi – uskoin etten selviä hengissä ja vannotin M:a pitämään huolta meidän vauvasta? Vai siitä melkein koomisesta reaktiosta, jolla kerroin vielä napanuoralla minussa kiinni olevalle pienelle, miten paljon häntä rakastan?

Tai pystyisinkö kirjoittamaan niistä pitkistä päivistä, jolloin vauva oli erityisseurannassa, emmekä tienneet milloin pääsemme kotiin. Perhehuoneesta, ruusuista pöydälläni tai vähän perinteisestä poikkeavasti vietetystä itsenäisyypäivästämme. Myrskyisistä itkukohtauksistani, jotka selittyvät hormoneilla, tai mökkihöperyyden tunteesta, kun viikkoon ei pistä nenäänsä ulos.

noshbaby

Haluaisin kirjoittaa KAKSin lääkäristä, kätilöistä ja sairaanhoitajista, jotka olivat meille tosi iso apu sairaalaviikon aikana. Ja Ihana Photographyn Jennistä, joka muutti sairaalahuoneemme taikastudioksi.

Haluaisin kirjoittaa siitä sydäntä vavisuttavasta onnellisuudesta, kun viimein pääsimme kotiin, ja kotiovella oli lyhdyssä kynttilä palamassa, jääkaapissa viilennettyä shampanjaa ja koti valmisteltuna minua ja pikkumiestä varten. M oli kanssamme perhehuoneessa sairaalassa, mutta kävi päivittäin kotona hoitamassa Papua, ja täytti samalla jääkaapin ja teki viimeiset, puuttuvat hankinnat. Tuki ja turva on tuo mies!

kotiutuminen

Voisi olla hyödyllistä kirjoittaa kivuista, jälkivuodosta ja virtsankarkailusta, jotka kuuluvat ilmeisen normaalisti alatiesynnytyksestä toipumiseen, mutta jotka silti vähän yllättivät. Jo aikoja sitten olin päättänyt kirjoittaa synnytyspelostani ja miten siitä selvisin, mutta nyt en ole enää varma, miten pystyn asiaa täällä käsittelemään. Aikaa se ainakin tulee vaatimaan.

Kaikkein vaikeinta on kuitenkin yrittää pukea sanoiksi sitä valtavaa, kaiken yli menevää rakkautta, jota tuo pieni tuhiseva ihmisenalku minussa herättää. Vaikeina, väsyneinäkin hetkinä se on elämäni keskipiste, enkä tiennyt että tällaista rakkautta on olemassa.

kotiaamu

Tänä aamuna M lähti töihin ja jäimme ensimmäisen kerran kahdestaan kotiin päiväksi. Otin vauvan viereeni sänkyyn, ja yöherätysten vastapainoksi jäimme torkkumaan pitkää aamua vierekkäin peittojen alla. Silloin tiesin sen: tässä on kaikki. Enempää en voisi pyytää, olen saanut kaiken.

Kirjoitan kyllä kaikesta, kunhan arki alkaa muistuttaa enemmän arkea eikä vain jatkuvaa juhlapyhää kuten se vielä nyt tekee. Haluaisin nostaa lipun salkoon, räjäyttää ilotulitteita ja nostaa maljan toisensa perään koska suurempaa juhlan aihetta en voi keksiä: Sisupussi on täällä!