Verensokerikäyriä

Aikaa on kulunut ja aivoni ovat täyttyneet ihan muista asioista, ja loppuraskauden verensokerikäyrien osalta kärsin muistinmenetyksestä. En muista muuta kuin että lukemat olivat suht hyviä, enkä joutunut niistä kauheasti stressaamaan. Muistaakseni insuliiniannosta ei myöskään ollut tarvetta muuttaa viimeisillä raskausviikoilla tai ainakin säätö oli vähäistä.

Sen kuitenkin muistan, että synnytyksen jälkeisille annoksille oli tehty endokrinologin kanssa suunnitelma ja se löytyi tiedoistani sairaalan papereista. Heti synnytyksen jälkeen annos piti palauttaa raskautta edeltäneeseen, tai ainakin noin puoleen loppuraskauden insuliiniannoksesta. Vauva syntyi aikaisin aamulla, ja koska en ajatellut asioita kunnolla, ehdin sinä aamuna jalkeille päästyäni vielä pistää ison annoksen pitkävaikutteista insuliinia, vaikka annoksen olisi voinut puolittaa jo heti saman tien.

Sinä päivänä kuten parin ensimmäisen viikon ajan verensokeri laski helposti hypon puolelle. Vakavia hypoja minulla ei ollut, mutta pillimehuja kyllä kului ja pidin eväitä aina saatuvilla. Imetys ja pumppaus laskivat sokereita, eikä niitä voinut aloittaa ilman pientä hiilaritankkausta. Toisaalta sairaalassa ollessa tasainen ruokarytmi ja ravintosuositusten mukaiset ateriat tekivät verensokeriarvoille hyvää.

Aluksi hypoja tuli päivittäin niin paljon, että pienensin pitkävaikutteisen insuliinin määrää vielä entisestään, ja jätin usein ateriainsuliinit kokonaan laittamatta – jätän vieläkin toisinaan. Imetyksen  ja pumppaamisen loppuminen ovat myös vaikuttaneet asiaan, ja hypot ovat jääneet pois ja sokeriarvot nousseet. Vähitellen Levemir-annosta on saanut nostaa entiselleen, ja tällä hetkellä saisin alkaa nostaa sitä vieläkin, en vain ole uskaltanut. Elämä on niin vauvantahtista, ettei diabeteksen hoito ole ihan simppeliä.

Olen monta kertaa ajatellut, miten vaikeaa omahoito olisi ilman Libre-sensoria. Nyt minun ei tarvitse mitata verensokeria sormenpäästä, enkä tiedä miten ehtisin tai jaksaisin, jos pitäisi. Käsivarressa olevan napin skannaaminen on helppoa ja nopeaa, ja pysyn kärryillä sokerikäyristä helpolla.

Insuliinien pistäminen on toinen juttu. Välillä olen vain niin väsynyt etten jaksaisi, mutta toistaiseksi olen pitänyt kiinni pitkävaikutteisen insuliinin pistämisestä. Se on jäänyt väliin vain pari kertaa. Pitkävaikutteinen on tärkeä, ja sen puute voi aiheuttaa ketoasidoosin eli happomyrkytyksen  nopeammin kuin satunnainen ateriainsuliinin ohittaminen. Aterioille pistän edelleen vähemmän kuin ennen raskautta, ja välillä ateriainsuliinit jäävät väliin. Silti käyrät eivät ole nousseet kovin hurjasti, ja Levemir pitää huolta siitä että ilman ateriainsuliiniakin lukemat tulevat suht tasaisesti alas. Yökäyrä on melko tasainen, joskin korkeammalla tasolla kuin raskausaikana.

En silti ole jaksanut stressata. Pingotettuani verensokereista kuukausikaupalla raskausaikana olen  mielestäni ansainnut vähän aikaa vähän rennompaa omahoitoa. Toinen  juttu on se, että juuri nyt resurssini eivät riitä tämän parempaan. Vauva on ollut itkuinen ja minä väsynyt, ja tämän kaiken keskellä omahoitoni perustuu muutamaan perusjuttuun:

• Pitkävaikutteisen insuliinin (Levemir) pistäminen aamuin illoin.
• Verensokerin seuranta Libren sensorilla.
• Mahdollisimman tasainen ateriarytmi tai ainakin vältän jättämästä aterioita väliin.
• Vaunulenkit virkisteenä ja arkiliikuntana.

Riittävä unen määrä kuuluisi myös terveellisen elämän perusasioihin, mutta pikkuvauvan vanhempana nauraisin sille, jos jaksaisin. Ehkä joskus toiste nukun riittävästi, nyt vain keitän kahvia ja ajattelen olevani tottunut tähän.

Diabetekseni on toistaiseksi edelleen varsin helppohoitoinen moniin sairauskollegoihini verrattuna. Siksi pärjään pienillä insuliiniannoksilla, enkä usko että pitkäaikainen sokeriarvo HbA1c on mahdottoman korkea huolimatta siitä, etten hoida itseäni juuri nyt sataprosenttisen hyvin. Odotan  seuraavaa kontrollikäyntiä sisätautipolilla mielenkiinnolla.

Basedow ja vauva-aika

Koska blogini tarkoitus on jakaa kokemuksia raskaudesta ja äitiydestä pysyvien autoimmuunisairausten kanssa, on lienee syytä kirjoittaa sananen niistäkin. Diabetekseni on  vaatinut selkeästi enemmän huomiota kuin Basedowin tauti ja kilpirauhanen, joten aloitan helpommasta.

Kilpirauhasarvojen piti olla tasapainossa, että ylipäätään saimme ”luvan” yrittää raskautua. Kilpirauhasen totaalipoistosta kului pari kuukautta tähän hetkeen, ja sen jälkeenkin arvot pysyivät viitearvoissa. Raskauden alettua thyroksiiniannosta olisi pitänyt ilmeisesti nostaa, mutta tämä meni ohi sekä lääkäreiltä että minulta. Hormonitoiminnan muutosten vuoksi alkuraskaudessa olikin sitten tältä osin haasteita: koska annosta ei nostettu, kilpirauhaseni pääsi liikatoiminnan puolelle.

Sisupussi osoitti kuitenkin sisukkuutensa jos varhaisvaiheessa eikä luovuttanut liikatoiminnasta huolimatta. Kesäkuussa lääkitystä muutettiin ja muuttaessani Kajaaniin sain Jyväskylän sisätautipolilta lähetteen, jossa painotettiin tiheän seurannan tärkeyttä – mikä toki täällä hyvin tiedettiin.

Kilpirauhaslukemat pysyivät hyvissä raameissa loppuraskauden ajan. Lähellä synnytystä hiivittiin taas kohti liikatoimintaa, mutta lääkäri ei muuttanut annosta, koska hormonitoiminnan muutos oli taas lähellä.

Sairaalassa ollessa pyysin, että kilpirauhasarvoja seurattaisiin synnytyksen jälkeen, sillä jos niissä olisi häikkää, väsymystä voisi vauva-arjen keskellä olla vaikea erottaa muusta univelasta. Kävinkin viime viikolla ennen jälkitarkastusta kilpirauhaskokeissa, ja tulos oli erittäin positiivinen: lukemat ovat taas kauniisti viitearvoissa. Toistaiseksi siis näyttää siltä, että Basedow päästi minut suht helpolla raskausaikana. Alku oli vaikea, mutta onneksi vauva ei antanut periksi vaan selvisi siitäkin.

Diabetestani hoidetaan Kainuun keskussairaalan sisätautipolilla, ja ilmeisesti myös kilpirauhassairauteni seuranta pidetään siellä myös raskauden jälkeen – samallahan tuon tarkkailu hoituu, eikä minun tarvitse mennä sen takia terveyskeskuslääkärille.

Keskeisin haaste on muistaa ottaa kilpirauhaslääke joka aamu ennen aamupalaa. Hyvin olen kyllä muistanut, sikäli jos olen ehtinyt omiin aamutoimiin ennen vauvan heräämistä. Helpompi se lääke on kuitenkin ottaa kuin insuliini, joka vaatiin enemmän ennakointia ja suunnittelua. Siitä lisää kunhan seuraavan kerran on sopiva kirjoitushetki.

Vauvan pehmein pyyhe

Minä olin tänään kerjäämässä ihan suoriksi sanottuna. Kävin [naapurin] rouvalta pyytämässä vauvan riepuja. Muu ei auta kun ei itsellä ole ja kaupasta ei saa. Huomenna aion mennä [toinen naapuri] rouvan kimppuun. Kerjään nyt kun vielä on voimia kerjätä.

Elna-mummoni kirje miehelleen Veikolle 13.11.1942.

Mummoni sai esikoisensa välirauhan aikana keväällä 1941. Perheen toinen lapsi syntyi jatkosodan aikana, kevättalvella 1943. Ylläolevassa kirjeen lainauksessa mummo kertoo säännöstelyn ja pula-ajan aiheuttamista vaikeuksista saada vauvalle välttämättömiä tarvikkeita kuten vaippariepuja. Lopulta kankaita löytyikin, ja joulukuussa Veikko kirjoitti Elnalle:

Sinä olet siis saanut Hämeenlinnasta pikku-Pekalle tarpeellista kangasta. Se olikin tänä aikana suuremmoinen annos. Eiköhän riepuja vielä saa lisää. Ellet muuten, niin revi minun hienoimpia paitoja. Enhän niitä nyt aivan lähi aikoina tarvitse ja eiköhän aikakin sitten parane, kun minulle niistä hätä tulee.

Veikko-pappani vaimolleen 13.12.1942.

Pappa kehotti siis käyttämään paremmat paidat vauvan tarpeisiin. Jollain tapaa tämä kertoo asioiden tärkeysjärjestyksestä.

Kaikkea Elna ja Veikko eivät joutuneet ”kerjäämään” naapureilta. Perheessämme on tallella valkoinen, siniraidallinen pellavapyyhe, hienointa ja pehmeintä pellavaa. Tarina kertoo, että sitä on käytetty perheen lasten kylpypyyhkeenä sen pehmeyden takia: vastasyntyneen vauvan iho on herkkä ja hauras, ja tarvitsee pehmeimmän mahdollisen kosketuksen. En tiedä, onko Elna itse kutonut pyyhkeen vai onko se ehkä hänen äitinsä tekemä,  mutta pehmeä se on. Samalla, 1940-luvulta peräisin olevalla pyyhkeellä on kylvetetty myös sisarukseni ja minut, ja viime syksynä äitini pesi ja paikkasi sen Sisupussia varten.

Pyyhe on pehmeä ja kaunis. Ensimmäisen kotona tehdyn kylvyn jälkeen käärimme aarteemme tähän pyyhkeeseen. Näin Elna ja Veikko ovat olleet kauniilla tavalla läsnä myös Sisupussi alkutaipaleella.

Se on ”vain pyyhe”, mutta minulle se merkitsee paljon enemmän. Sillä pyyhkeellä vauvamme on osa sukupolvien ketjua. Se pyyhe sitoo hänet arkisella, mutta samalla pyhällä tavalla osaksi tätä perhettä ja sukua. Enkä voi olla ajattelematta, että koska sillä pyyhkeellä on kuivattu pieniä vauvoja suurella rakkaudella jo yli 70 vuotta sitten, se kuljettaa mukanaan sitä hellyyttä ja rakkautta – siunausta – myös tähän päivään, suvun tuoreimmalle pienokaiselle.

(Toki Sisupussi kylvystä rentoutuneena pissasi pyyhkeelle, mutta kestäähän tuo pesun.)

Suvussamme on myös kastemekko, joka tulee Sisupussin ylle ristiäisissä. Siinä on kastettu niin minut kuin koko serkkusarjani, ja helmaan on kirjailtu kaikkien nimet. Kastepuvusta lisää sitten kun aihe on ajankohtainen – toivottavasti ehdin kirjoittaa.