Jo ennen vauvan syntymää ajattelin, etten ota paineita imetyksestä. Jostain syystä se ei herättänyt minussa innostusta enkä pitänyt imetyksen onnistumista erityisen keskeisenä tavoitteena vanhemmuudessani. Totta kai halusin yrittää, mutta olin valmistautunut siihen, että vaikeuksia voi tulla, enkä aikonut elämääni mullistaa niiden vaikeuksien edessä.
Topi sai alusta asti lisämaitoa, sillä oma maitoni nousi hitaasti ja vauvan verensokerit olivat jatkuvasti tarkkailussa. Tuskailin maidonnousun hitautta, mutta lääkärit vakuuttivat ettei pidä hätäillä: asiaa hidasti synnytyskipujen ja saatujen kipulääkkeiden lisäksi myös Basedowin tautini. Olin hurjan ylpeä ja onnellinen ensimmäisistä pienistä millilitroista omaa maitoa, ja tyytyväisenä annoimme ne pienellä ruiskulla vauvan suuhun. Muutoin Topi söi luovutettua maitoa mitä erilaisimmilla välineillä: ruiskulla, hörpyttämällä, imetysapuvälineellä ja vaikka miten. Tuttipullo otettiin valikoimaan vasta kun ruokamäärät alkoivat olla isoja. Ruokaa piti antaa vauvalle kahden tunnin välein, ja joka kerta se tuntui olevan vain sotkua ja turhautumista – sekä äidin, isän että vauvan hermot menivät moneen kertaan. Joka välissä koetin myös imettää itse, jotta maito alkaisi herua paremmin.
Topi osasi kyllä hienosti oikean imuotteen alusta asti, mutta tottui heti aika laiskaksi imijäksi. Rinnalla ollessaan hän nukahti melkein heti – imetys oli vain keino olla äidin lähellä ja saada hyvät unet. Punnitukset osoittivat, ettei hän saanut imetyssessioiden aikana juuri mitään ravintoa, joten joka imetyksen jälkeen oli edelleen annettava lisämaitoa.
Yritin imettää kotona, ja kävin vauvan kanssa imetyspoliklinikallakin saamassa vinkkejä. Mitään varsinaista estettä täysimetykselle ei ollut – maito olisi riittänyt, jos olisin jaksanut olla aktiivinen. Mutta sekä minulta että vauvalta puuttui motivaatiota, ja homma kaatui siihen. Kun jonkun kerran sekä minä että vauva itkimme suoraa huutoa imetystä yritettäessä, myös M totesi että voisimme ehkä antaa vauvalle korviketta.
Jo sairaalassa rintapumppu oli jatkuvassa käytössä. Sairaalan kaksiosainen teholaite sai minut vihaamaan toimitusta sydänjuuriani myöten, ja varmasti edesauttoi sitä että meillä siirryttiin hyvin pian pelkkään korvikkeeseen. Aiheuttamansa kivun lisäksi rintapumppu tuntui minusta nöyryyttävältä ja ahdistavalta. Tätä syvästi inhoamaani laitetta olisi pitänyt käyttää 8-12 kertaa vuorokaudessa (yksi pumppaus aamuyöllä), jotta maidontulo olisi jatkunut riittävänä. Parhainakin päivinä onnistuin pumppaamaan vain viidesti. En ymmärrä, millä ajalla toiset äidit siinä onnistuvat. Eräs ihana ihminen lähetti minulle oman, tarpeettomaksi käyneen pumppunsa, joka oli hellempi ja vähensi kipuja. Se pelasti ensimmäisen kuukauden kotona.
Sekä imetys että pumppaus laskivat verensokeriani, mutta eivät niin rajusti kuin pelkäsin. Jouduin kyllä seurailemaan sokereita, enkä mennyt pumppaamaan tai imettämään jos sokeri ei ollut vähintään kuuden tuntumassa, mutta syöksyhypoja ei tullut eikä sinällään vaarallisia tilanteita.
Kun M palasi töihin, lakkasin edes yrittämästä säännöllistä pumppaamista. Muutamassa päivässä kerrat harvenivat ja yhtä nopeasti tyrehtyi oma maidontuotantoni. Kieltämättä minua vähän kirpaisi, kun eräänä tammikuun alkupäivän aamuna kerroin vauvalleni, että tässä on nyt viimeiset äidinmaidot, joita tulet saamaan.
Topi on kasvanut hyvin korvikevauvana, mutta haasteitakin on ollut. Ensin käytimme Tuutia, joka on helppokäyttöinen peruskorvike. Kun vauvan vatsakivut kävivät tosi pahoiksi, vaihdoimme Omneo-jauheeseen, joka sopii paremmin herkkävatsaisille vauvoille. Vaihdos oli raju, ja Topi itki ensimmäisen illan kovemmin kuin koskaan. Silloin soitin ensimmäisen kerran jo lastenosastolle hädissäni, kun emme tienneet mitä tehdä. Vajaan viikon kesti ennen kuin vauvan vatsa tottui Omneoon, mutta sitten sen kanssa menikin ihan hyvin pitkään.
Kolmekuukautisneuvolan jälkeen Topille puhkesi raju ihottuma kasvoihin. Kävimme lääkärissä, ja kun ensin oli yritetty saada ihottumaa rauhoittumaan kortisonivoiteella, ryhdyttiin tutkimaan mahdollista maitoallergiaa. Ensin kokeiltiin Nutrilon Peptiä (ja sakeuttajaa), mutta vauva sai niin rajun ripulin että se lopetettiin muutaman päivän jälkeen ja vaihdettiin Neocate LCP-nimiseen maidottomaan korvikejauheeseen.
Pääsimme parissa viikossa maitoaltistukseen Kainuun keskussairaalan lastenosastolle. Altistuksessa vietimme päivän osastolla, ja Topille annettiin tasaisin väliajoin normaalia korviketta, ja oireita seurattiin. Altistus jatkui vielä viikon niin, että hän sai 2 dl päivässä tuota tavallista korviketta. Altistus ei osoittanut maitoallergiaa, ja ihottuman syy on edelleen selvittämättä.
Altistuksen jälkeen (se päättyi toissapäivänä) en ole ollut varma, mitä korviketta Topille kannattaa antaa. Jatkamme nyt samalla NAN-peruskorvikkeella jota altistuksessa oli käytetty, jotta vaihdos uuteen ei tulisi taas liian äkkiä vauvan vatsalle. Nyt sitten seuraillaan, sopiiko tavallinen NAN-korvike Topin vatsalle.
Kiinteiden ruokien maistelujen aloitus lykkääntyi maitoallergiaepäilyn vuoksi. Nyt olemme lomalla, eikä reissun päällä kannata aloittaa niin suuria muutoksia. Topi ehtii siis täyttää viisi kuukautta, ennen kuin hän saa ekan kerran maistaakseen jotain muuta kuin maitoa tai maitoa jäljitteleviä ravintovalmisteita. Se on ihan hyvä asia, sillä herkkävatsaisen vauvan suolistoa on turha rasittaa liian aikaisin kiinteillä soseilla. Silti odotamme jo innolla, että pääsemme tarjoamaan uusia makuja pikkumiehellemme.