Monenlaista maitoa

Jo ennen vauvan syntymää ajattelin, etten ota paineita imetyksestä. Jostain syystä se ei herättänyt minussa innostusta enkä pitänyt imetyksen onnistumista erityisen keskeisenä tavoitteena vanhemmuudessani. Totta kai halusin yrittää, mutta olin valmistautunut siihen, että vaikeuksia voi tulla, enkä aikonut elämääni mullistaa niiden vaikeuksien edessä.

Topi sai alusta asti lisämaitoa, sillä oma maitoni nousi hitaasti ja vauvan verensokerit olivat jatkuvasti tarkkailussa. Tuskailin maidonnousun hitautta, mutta lääkärit vakuuttivat ettei pidä hätäillä: asiaa hidasti synnytyskipujen ja saatujen kipulääkkeiden lisäksi myös Basedowin tautini. Olin hurjan ylpeä ja onnellinen ensimmäisistä pienistä millilitroista omaa maitoa, ja tyytyväisenä annoimme ne pienellä ruiskulla vauvan suuhun. Muutoin Topi söi luovutettua maitoa mitä erilaisimmilla välineillä: ruiskulla, hörpyttämällä, imetysapuvälineellä ja vaikka miten. Tuttipullo otettiin valikoimaan vasta kun ruokamäärät alkoivat olla isoja. Ruokaa piti antaa vauvalle kahden tunnin välein, ja joka kerta se tuntui olevan vain sotkua ja turhautumista – sekä äidin, isän että vauvan hermot menivät moneen kertaan. Joka välissä koetin myös imettää itse, jotta maito alkaisi herua paremmin.

Topi osasi kyllä hienosti oikean imuotteen alusta asti, mutta tottui heti aika laiskaksi imijäksi. Rinnalla ollessaan hän nukahti melkein heti – imetys oli vain keino olla äidin lähellä ja saada hyvät unet. Punnitukset osoittivat, ettei hän saanut imetyssessioiden aikana juuri mitään ravintoa, joten joka imetyksen jälkeen oli edelleen annettava lisämaitoa.

Yritin imettää kotona, ja kävin vauvan kanssa imetyspoliklinikallakin saamassa vinkkejä. Mitään varsinaista estettä täysimetykselle ei ollut – maito olisi riittänyt, jos olisin jaksanut olla aktiivinen. Mutta sekä minulta että vauvalta puuttui motivaatiota, ja homma kaatui siihen. Kun jonkun kerran sekä minä että vauva itkimme suoraa huutoa imetystä yritettäessä, myös M totesi että voisimme ehkä antaa vauvalle korviketta.

Jo sairaalassa rintapumppu oli jatkuvassa käytössä. Sairaalan kaksiosainen teholaite sai minut vihaamaan toimitusta sydänjuuriani myöten, ja varmasti edesauttoi sitä että meillä siirryttiin hyvin pian pelkkään korvikkeeseen. Aiheuttamansa kivun lisäksi rintapumppu tuntui minusta nöyryyttävältä ja ahdistavalta. Tätä syvästi inhoamaani laitetta olisi pitänyt käyttää 8-12 kertaa vuorokaudessa (yksi pumppaus aamuyöllä), jotta maidontulo olisi jatkunut riittävänä. Parhainakin päivinä onnistuin pumppaamaan vain viidesti. En ymmärrä, millä ajalla toiset äidit siinä onnistuvat. Eräs ihana ihminen lähetti minulle oman, tarpeettomaksi käyneen pumppunsa, joka oli hellempi ja vähensi kipuja. Se pelasti ensimmäisen kuukauden kotona.

Sekä imetys että pumppaus laskivat verensokeriani, mutta eivät niin rajusti kuin pelkäsin. Jouduin kyllä seurailemaan sokereita, enkä mennyt pumppaamaan tai imettämään jos sokeri ei ollut vähintään kuuden tuntumassa, mutta syöksyhypoja ei tullut eikä sinällään vaarallisia tilanteita.

Kun M palasi töihin, lakkasin edes yrittämästä säännöllistä pumppaamista. Muutamassa päivässä kerrat harvenivat ja yhtä nopeasti tyrehtyi oma maidontuotantoni. Kieltämättä minua vähän kirpaisi, kun eräänä tammikuun alkupäivän aamuna kerroin vauvalleni, että tässä on nyt viimeiset äidinmaidot, joita tulet saamaan.

Topi on kasvanut hyvin korvikevauvana, mutta haasteitakin on ollut. Ensin käytimme Tuutia, joka on helppokäyttöinen peruskorvike. Kun vauvan vatsakivut kävivät tosi pahoiksi, vaihdoimme Omneo-jauheeseen, joka sopii paremmin herkkävatsaisille vauvoille. Vaihdos oli raju, ja Topi itki ensimmäisen illan kovemmin kuin koskaan. Silloin soitin ensimmäisen kerran jo lastenosastolle hädissäni, kun emme tienneet mitä tehdä. Vajaan viikon kesti ennen kuin vauvan vatsa tottui Omneoon, mutta sitten sen kanssa menikin ihan hyvin pitkään.

Kolmekuukautisneuvolan jälkeen Topille puhkesi raju ihottuma kasvoihin. Kävimme lääkärissä, ja kun ensin oli yritetty saada ihottumaa rauhoittumaan kortisonivoiteella, ryhdyttiin tutkimaan mahdollista maitoallergiaa. Ensin kokeiltiin Nutrilon Peptiä (ja sakeuttajaa), mutta vauva sai niin rajun ripulin että se lopetettiin muutaman päivän jälkeen ja vaihdettiin Neocate LCP-nimiseen maidottomaan korvikejauheeseen.

Pääsimme parissa viikossa maitoaltistukseen Kainuun keskussairaalan lastenosastolle. Altistuksessa vietimme päivän osastolla, ja Topille annettiin tasaisin väliajoin normaalia korviketta, ja oireita seurattiin. Altistus jatkui vielä viikon niin, että hän sai 2 dl päivässä tuota tavallista korviketta. Altistus ei osoittanut maitoallergiaa, ja ihottuman syy on edelleen selvittämättä.

Altistuksen jälkeen (se päättyi toissapäivänä) en ole ollut varma, mitä korviketta Topille kannattaa antaa. Jatkamme nyt samalla NAN-peruskorvikkeella jota altistuksessa oli käytetty, jotta vaihdos uuteen ei tulisi taas liian äkkiä vauvan vatsalle. Nyt sitten seuraillaan, sopiiko tavallinen NAN-korvike Topin vatsalle.

Kiinteiden ruokien maistelujen aloitus lykkääntyi maitoallergiaepäilyn vuoksi. Nyt olemme lomalla, eikä reissun päällä kannata aloittaa niin suuria muutoksia. Topi ehtii siis täyttää viisi kuukautta, ennen kuin hän saa ekan kerran maistaakseen jotain muuta kuin maitoa tai maitoa jäljitteleviä ravintovalmisteita. Se on ihan hyvä asia, sillä herkkävatsaisen vauvan suolistoa on turha rasittaa liian aikaisin kiinteillä soseilla. Silti odotamme jo innolla, että pääsemme tarjoamaan uusia makuja pikkumiehellemme.

Neljä kuukautta sitten…

Topi täytti eilen neljä kuukautta. Miten nopeasti aika kulkee – ja samalla niin hullun hitaasti. Tuntuu kuin siitä olisi jo iäisyys.

Synnytyksen muisto alkaa jo pehmetä ja liudentua. Huomasin jo joitakin viikkoja sitten, että pystyn puhumaan siitä ilman että itku nousee kurkkuun. Vähitellen siis alan toipua myös henkisesti. Haluan kirjoittaa synnytyskertomukseni tänne ennen kuin kokonaan unohdan mitä silloin tapahtui. En halua velloa synnytystarinassani vuosikausia ja toistaa sitä kaikissa naisten saunailloissa, mutta en halua myöskään unohtaa sitä kokonaan.

Alku oli oikeastaan vähän hauskakin. M:n oli tarkoitus lähteä seuraavana maanantaina sotaharjoitukseen, mistä hän palaisi viikon kuluttua synnytyksen käynnistämistä edeltävänä iltana. Onneksi M oli ottanut pari arkivapaapäivää ennen lähtöään niin että vietimme aikaa yhdessä valmistautuen perheen kasvuun. Perjantai-iltana M ajatteli, että lähiaikoina ei välttämättä ole tulossa mahdollisuutta pelaamiseen koska harjoituksesta palattuaan hänestä tulee saman tien isä, joten hän istui tietokoneensa ääressä ja tuli nukkumaan vasta pitkäti puolenyön jälkeen. Minä olin tavalliseen tapaan nukahtanut jo aikaisin.

Neljän jälkeen lauantaina aamuyöllä heräsin siihen, että lapsivettä tihkui. Aikani varmistelin, että kyse tosiaan on lapsivedestä, ja viideltä soitin synnytysosastolle kuten ohje oli. Siihen puheluun M heräsi, ja säikähti vähän. Olin rauhallinen eikä minulla ollut kipuja, joten osastolta kehotettiin tulemaan näytille aamupäivän aikana. Sinä aamuna tuli täyteen 37. raskausviikko.

Se oli ihmeellistä, se rauhallisuus. Jokin hormonipilvi minuun varmasti iski, sillä en muista ikinä olleeni yhtä tyyni ja onnellinen niin pelottavan asian äärellä. M oli jännittynyt ja peloissaankin, minä kuljin kuin pumpulissa eikä mikään tuntunut pahalta. Puuhastelin kotitöitä: pesin kaksi koneellista pyykkiä, pakastin jääkaapista ruokaa joka nyt jäisi syömättä, ja vaihdoimme jopa lakanat sänkyyn, jotta olisi sitten kivempi tulla aikanaan laitokselta kotiin (kuten olikin!). Pakkasin sairaalakassia, lämmitin kauratyynyä selkääni ja mittailin supistusten kestoa ja taukoja puhelimen sovelluksella. Yritimme nukkuakin.

Ja sitten se loppui. Onnellisuuspilvi katosi ja aloin pelätä ja jännittää. Myös supistukset muuttuivat kipeämmiksi, ja lähdimme puoliltapäivin sairaalaan. Olin aika varma, että meidät lähetetään vielä kotiin, mutta saimme jäädä saman tien, vaikka kiire ei ollutkaan. Meille sanottiin, että kun minulla on diabetes niin on ihan hyvä jäädä, eikä heiltä muutenkaan ketään lähetetä kotiin vastoin tahtoaan. Kun tilanne oli tutkittu, meidät vietiin synnyttäneiden osastolle majoittumaan perhehuoneeseemme.

Siihen se mukava vaihe sitten loppuikin. Osastolla ystävällinen, kiireetön hoitaja neuvoi kivunlievityksessä, ja kipujen helpottaminen olikin seuraavan vuorokauden teema. En tiedä mihin aikaan siirryimme osastolta synnytyssaliin, ja käsitys ajasta katosi muutenkin kokonaan. Synnytyssali oli tilava huone, joka oli pimennetty hyvin hämäräksi. Tunnelmaa loivat led-kynttilät sekä kotoa mukaan otetut cd:t, joita M vaihtoi toiveideni mukaan niin kauan kuin kykenin musiikista jotain tajuamaan.

Jossain vaiheessa laskimme, että olimme käyttäneet kymmentä eri kivunlievityskeinoa, sekä niin sanottuja pehmeitä että lääkkeellisiä. Sen jälkeen taisi vielä tulla muutamia lisää. Keinot olivat aluksi keveitä, kuten kotona lämmittämäni kauratyyny tai osastolla käytetty lämmin suihku selkääni vasten, ja kovenivat mitä pidemmälle päivä ja yö kuluivat. Eräs hyvä asia oli TENS-laite, jollaista olin saanut kokeilla vauvahautomossa. Siitäkin käytin aluksi pientä voimakkuutta ja tehostin koko ajan, kunnes se oli täysillä.

Epiduraalin sain vielä lauantain puolella, ja tehostetta siihen useita kertoja – en tiedä enää montako kertaa. Sen lisäksi sain kaksi erilaista puudutetta (yhteensä kolme pistosta). Ilokaasua hengitin loputtomasti, ja lopulta ihan vain huusin poistaakseni kipua. Epiduraali tehosi aina jonkin aikaa niin että jopa nukuimme vähäsen.

Vauva oli aluksi hienosti tulollaan, mutta jumittui synnytyskanavaan jotenkin väärään asentoon. Vauvahautomossa olin nähnyt selitettävän saman tilanteen ja miten kätilö silloin kääntää synnyttäjää. Se oli hyvä, sillä ymmärsin kipujeni keskellä miksi minun piti yhdessä vaiheessa olla tietyissä asennoissa – vauvaa yritettiin ohjata oikeaan suuntaan.

Papereista voi nähdä, että avautumisvaihe kesti reilut 13 tuntia ja ponnistuvaihe hieman yli tunnin. Pistoksina annetut puudutukset eivät tehonneet järin hyvin, ja kipu oli hirvittävä. Ihan todella itkin M:lle kuolemanpelossani, että hänen pitää pitää huolta pojastamme ilman minua. Lääkäri ja kätilö vakuuttivat, että vauvalla on kaikki hyvin, ja minun pitäisi vain keskittyä ponnistamaan. Lopulta en vain jaksanut enää, vaikka yritin, huusin vain kauhusta ja kivusta supistusten tullessa. Vasta synnytyskeskustelussa kuulin, että vauvan sydänäänet heikkenivät välillä, ja he joutuivat tekemään ratkaisun hätäsektion ja imukupin välillä. Vauva oli siinä vaiheessa jo niin lähellä, että hätäsektio olisi ollut vaikeampi ratkaisu, joten poika vedettiin ulos imukupilla. Onneksi, voi onneksi en tiennyt koko tilannekuvaa, se olisi lamaannuttanut minut lopullisesti. Lopputuloksena minun kehossani oli sekä repeämä että episiotomia.

Kun vauva viimein nostettiin rinnalleni, olin voimaton ja vain itkin – kuten itki myös M. Hullua ja jokseenkin huvittavaa kyllä, ensimmäiset sanani pojalleni oli lupaus siitä, että hän tulee saamaan kaikki tarpeelliset rokotukset. Tämä ehkä kertoo siitä, miten viime syksynä kohissut tuhkarokkokeskustelu ja rokotevastaisuus tuli iholleni, vaikka asia nyt ei mitenkään kuulunut synnytyssaliin. Mutta tarkoitin sillä sanoa, että rakastan häntä ja teen kaikkeni häntä suojellakseni.

Paikalla ollut lastenlääkäri vei vauvan nopeasti tarkastukseen (M lähti mukaan), jotta varmistuttiin että hänen verensokerinsa on ok. En tiedä tehdäänkö se kaikille vauvoille, mutta diabeetikon lapselle ainakin. Muutaman päivän ajan vauvan verensokeria tarkkailtiin ja hänelle määrättiin lisämaitoa heti saman tien.

Verensokerini pysyivät koko ajan ihmeellisen hyvinä. Yhden pillimehun taisin juoda kun kerran lähestyttiin neljää, mutta olisin luullut kivun nostavan sokerit korkeiksi. En muista yhtään, laitoinko koko vuorokauden aikana perusinsuliinia. Ehkä laitoin, sillä ilman pitkävaikutteista insuliinia verensokeri olisi todennäköisesti ollut korkealla.

Minulla oli synnytyspelkodiagnoosi, ja olisin voinut valita myös suunnitellut sektion, sitä kyllä tarjottiin. Sain kuitenkin KAKS:n pelkopolilta sekä etenkin M:n kanssa käydyistä keskusteluista niin paljon tukea ja apua pelkoni käsittelyyn juurta jaksain, että lähdin aika luottavaisin mielin synnyttämään alakautta. Olin tehnyt pelkohoitajan kanssa käytyjä keskusteluja varten listan asioista, joita pelkään. Jokseenkin kaikki tuon listan kohdat kävivät valitettavasti toteen.

Se oli elämäni hirvittävin vuorokausi, ja toipuminen kesti pitkään. Myös M sanoi monesti jälkeenpäin, että se oli hänen elämänsä pahin kokemus. Viimeinen tunti oli erityisen piinallista olla vain vieressä, kun kipu vähitellen nujersi minut eikä hän voinut tehdä mitään muuta kuin pitää minusta kiinni ja vakuuttaa, että selviän kyllä. Sen hän tekikin erinomaisesti, ja hoiti roolinsa ihan mahtavalla tavalla. Kokemus epäilemättä lujitti parisuhdettamme.

Lopputulos oli juuri sellainen kuin piti: terve, ihana vauva, ja aloitus kokonaan uudelle elämänvaiheelle.

Aamen.