Taapero syö!

Viime keväänä odotin ilolla täällä blogissakin sitä, että pääsisimme kokeilemaan Topille kiinteitä ruokia. Pääsimmekin, ja niiden kanssa sujui ihan hyvin. Topi maistoi kaikkea ja söi kaikkia makuja soseina. Olin tosi innoissani sormiruokailusta, ja kokkasin vauvalleni erilaisia herkkuja sormin naposteltaviksi. Ne jäivät joka ikinen lautaselle. Tai vaihtoehtoisesti lattialle, mutta suuhun ei vahingossakaan. Topi on pistellyt sormin suuhunsa vain kurkkutikkuja ja maissinaksuja, mutta kaiken muun hän on halunnut lusikalla. Sormiruokailusta luopuminen oli minulle vähän kova pala, mutta turhauduin siihen ruokahävikkiin ja turhaan vaivannäköön.

Päätin sitten, että soseilla mennään. Ja hyvin on menty. Koska motivaatio vauvalle kokkaamiseen katosi ja halusin mennä sieltä mistä aita on matalin säästääkseni energian johonkin josta tulee paremmalle mielelle, Topi kasvoi ensimmäisen elinvuotensa loppuajan jokseenkin kokonaan valmissoseilla. Niissä hän ei ole nirsoillut ikinä, kaikki kelpaa kunhan ensin uskaltautuu maistamaan. Iän karttuessa hän vähän kyseenalaisti sen, ettei sose olekaan enää sileää, mutta sekin vaihe meni ohi. Aamu- ja iltapuurot keitin korvikkeeseen, koska Topi vähensi yhdessä vaiheessa maidonjuonnin niin pieneen, että tarvittiin kalkkitabletitkin lisäravinteeksi.

Kun vauvani täytti yksi vuotta, kokeilin alkaa lisätä tavallista maitoa ruokiin ihan vähäsen. Huono ajatus – Topin vatsa meni sekaisin pariksi viikoksi pelkästä päivän kokeilusta. Siksi odottelin aika pitkään ennen kuin kokeiltiin uudestaan. Aloitin ensin puuron keittämisen tavalliseen maitoon ja siitä se sitten lähti. Tammikuun puolivälin jälkeen Topi on juonut ruokajuomaksi enää tavallista maitoa.

Vähitellen aloin kokkailla samasta padasta -idealla ruokia, joita myös Topi voisi syödä purkkiruoan sijaan. Siinä tuli ongelma, sillä hän oli niin tottunut valmisruokiin että nirsoili tosi pahasti kotiruokaa. Mutta asiat kääntyvät joskus nopeasti: vielä puolitoista viikkoa sitten sanoin hoitopaikassa, että Topi ei oikein syö muuta kuin purkkisoseita, mutta nyt en ole sosepurkkia lämmittänyt kuin kerran tällä viikolla. Yhtäkkiä hänelle alkoi maistua kaikki mitä tarjotaan.

Kun on hoitovapaan viimeinen viikko, olen koettanut nauttia siitä että kerrankin on aikaa. Siksi olen tehnyt joka päivä ruokaa, ja olemme syöneet Topin kanssa koko ajan samoja ruokia.

Paahdettu porkkanakeitto (resepti täällä) on ystävältä saatu reseptivinkki, jonka otin heti käyttöön. Herkullinen keitto! Söimme sitä leipäpalan kanssa. Samasta padasta -kirjasta tein herkullista ja yksinkertaista pitkään haudutettua tomaattikastiketta, josta riitti vähän pakasteeseenkin. Keitin pastan molemmille erikseen: Topin rakettispagetin keitinvedessä ei ollut suolaa.

Huomenna teen makaroonilaatikkoa osin kauramurusta, osin jauhelihasta. Tarkoitus on tehdä niin iso satsi, että siitäkin jäisi pakkaseen. Saa nähdä, mitä Topi tästä klassikkoruoasta tykkää. Kun olemme kahden, syömme aika kasvispainotteisesti, välillä jopa vegaanista ruokaa. En minä lihaa väistä, ja molemmat tarvitsemme sitä, mutta vähempikin riittää eikä päivittäinen annos ole mitenkään välttämätöntä.

Olen ollut hurjan iloinen siitä, että Topille on alkanut maistua kotiruoka. Jollekulle toiselle tämä ei olisi mikään erityinen juttu, mutta sormiruokailun epäonnistuminen ehkä on harmittanut minua vieläkin, ja tunnen nyt vasta saavani paikatuksi sen ongelman.

Katse ekaan vuoteen

Hei, pitkästä aikaa. Kaikki blogini ovat olleet telakalla pitkään. Koko ajan olen niitä miettinyt ja usein jo muotoillut aloituslauseen, mutta voimat eivät ole riittäneet avaamaan tietokonetta ja kirjoittamaan. Keväällä väsyin ja oli pakko karsia kaikesta ylimääräisestä, ja blogi jäi siksi sivuun. Sain apua ja voin jo paremmin, mistä kertoo parhaiten se, että istun tässä nyt sormet näppäimillä ja tekstiä syntyy.

Elämä on muuttunut melkoisesti. Tuli jälleen muutto M:n työn takia, ja asumme taas Keski-Suomessa pikkukylässämme entisessä talossamme, josta Kajaaniin lähdimme. Viikon kuluttua minä palaan töihin ja Topi menee päivähoitoon. (Siitä haluaisin vielä kirjoittaa oman postauksensa alkavalla viikolla, jos vain pystyn.)

Pikkuisen sisupussimme elämä on ensimmäisen vuoden ajan ollut jatkuvaa kasvua ja uusien asioiden oppimista, kuten kuuluukin. Jokaisesta niistä olisi voinut kirjoittaa blogiin, ja minua harmittaa aika tavalla, etten kyennyt tätä päiväkirjaa pitämään.

Useimmat vauva-ajan asioista opitaan vähitellen, joten en esimerkiksi osaa sanoa milloin Topi oppi ryömimään. Jossain vaiheessa hän vain alkoi siirtyä lattialla, aluksi muutaman sentin, sitten jo varsin nopeasti. Konttaamisenkin hän oppi vähitellen, muutaman päivän aikana eikä mitenkään yhdellä kertaa.

Sen kuitenkin muistan, että kahdeksan kuukautissyntymäpäivänään, tätinsä hääpäivänä, Topi nousi itse seisomaan tukea vasten. Seisomisharjoituksia oli jo aiemmin, mutta tuon päivän katsoisin olevan viimeistään se virallinen seisomaan oppimisen päivä, jolloin se tapahtui kokonaan itse eikä enää tippaakaan haparoiden. Saman tien hän alkoi harjoilla tukea vasten liikkumista, jossa tulikin varsin taitavaksi ennen kuin uskalsi laskea irti ja kävellä itse. Hän käveli pitkään aikuisen yhdestä sormesta kiinni pitäen, eikä tarvinnut seisomiseen enää tukea vähään aikaan ennen lopullista kävelytaitoa.

Kävelemään Topi oppi keskellä meidän muuttotouhuja tammikuun alussa eli yhden vuoden ja 1 kk iässä. Aluksi hän teki muutaman askelen syöksyjä kohti syliä. Vähitellen syöksyt muuttuivat hallitummiksi askeliksi, ja nyt uudessa kodissa hän on harjoitellut ja harjoitellut, ja kävelee jo hienosti koko matkan omasta huoneesta olohuoneeseen ja takaisin, tai minne vain. Ulkovaatteet päällä hän vielä kaipaa apua kävelemiseen, ja kengät jalassa homma myös on vaikeampaa, mutta harjoittelu jatkuu joka päivä.

Hampaiden puhkeamista odoteltiin pitkään, mutta noin 8 ja puolen kuukauden iässä puhkesi ensimmäinen. Sen jälkeen hampaita puhkesi melko nopeaan tahtiin neljä ylös ja neljä alas, mutta sen jälkeen niitä ei ole näkynyt. Topi hieroo sormilla ja leluilla paljon poski-ikeniään, joten ehkä sieltä piankin jotain puhkeaa.

Hän kasvaa hyvin ja vaikka oma painokäyränsä välillä notkahtelee, hän ottaa sen aina seuraavaan punnitukseen mennessä kiinni. Kaiken kaikkiaan Topi kehittyy juuri niin kuin pitääkin tai on ollut odotettavissa.

Entä äidin ja isän kehitys vanhemmuudessa? Se tulee ehkä hieman hitaammin kuin pojan kasvu, mutta sanoisin että kehitystä on tapahtunut. En ehkä ihan niin paljon enää stressaa miten asioiden ”pitäisi olla” vaan osaan välillä jopa tehdä omia ratkaisuja, joiden kanssa olen ollut tosi epävarma. Olen myös oppinut keskittymään ensisijaisesti minun ja lapsen hyvinvointiin ja sanomaan sitä nakertaville asioille ”ei”, vaikka välillä se tuntuukin pahalta tai epäkohteliaalta. Olen oppinut, etteivät asiat useinkaan mene kuten suunnittelee, koska aina joku voi sairastua tai aikataulut muuttua.

Yli vuodessakaan en sen sijaan ole oppinut varaamaan tarpeeksi aikaa lähtöihin. Olemme jatkuvasti myöhässä, koska en vain hahmota ajan kulua kun tarkistan että kaikki tarvittava on mukana ja kun taistelemme ulkovaatteiden pukemisesta (taaperoni inhoaa sitä, ja sen huomaa). Näitä pukeutumisriitoja lukuunottamatta arki taaperon kanssa on aika mukavaa. Hän kommunikoi jo paljon ja toimii itsenäisesti niin, että pystyn tekemään päivisin esimerkiksi ruokaa helpommin kuin aiemmin. Meillä on aika mukavaa, ja vähän haikeana aloitan hoitovapaan viimeisen viikon.