Kotona taas

Topi aloitti helmikuun alussa päivähoidossa. Hän pääsi ihanaan ryhmäperhepäivähoitopaikkaan, johon olemme olleet tosi tyytyväisiä. Topikin viihtyi, mutta aamut olivat tosi vaikeita. Pahimmillaan itku alkoi jo kotoa, ja eronhetki hoidossa oli aina raastava. Topi itki ihan tosi paljon aina kun lähdin, mutta hoitajat vakuuttivat, että hän rauhoittui heti ja viihtyi tosi hyvin. Iltapäivisin minua vastassa olikin joka kerta iloisesti hymyilevä taapertaja.

Ne aamut vain raastoivat minua rikki. Otin jälleen kerran Topin itkun jotenkin liian henkilökohtaisesti, ja tunsin itseni maailman hirveimmäksi ihmiseksi, kun tuotan lapselleni hylkäämisen kokemuksen joka aamu. Lapsen itku oli viimeinen asia, jonka kuulin ennen kuin lähdin töihin, ja se kummitteli pitkin päivää mielessäni. Topilla ehti olla kolme aamua, jolloin hän ei itkenyt kun lähdin.

Mutta sitten tuli tämä erikoinen kevät ja korona. Topin hoitoura ehti kestää vain viisi viikkoa, kunnes tuli suositus ottaa lapset päivähoidosta kotiin silloin, jos se on vanhempien töiden vuoksi mahdollista. Minulle se oli mahdollista, ilman muuta. En ollut ehtinyt töissä vielä aloittaa mitään niin dramaattisen suurta, ja sitä paitsi kaikki kevään menot peruuntuivat, joten minulle oli itsestään selvää jäädä kotiin Topin kanssa. Hoidan välttämättömät työni iltaisin ja viikonloppuisin tai Topin päiväunien aikana.

Nyt olemme sitten kotona taas, ja korostetusti kahden. Aiemminkin vietimme paljon aikaa kahdestaan, mutta en edes tajunnut miten paljon kuitenkin näimme ihmisiä, etenkin Topin isovanhempia. Nyt olemme vain keskenämme. M käy edelleen töissä toisella paikkakunnalla ja on osan viikosta poissa. Onneksi hänenkin etätyönsä lisääntyvät.

Topi ehti hoidossa jo tottua muiden lasten seuraan, ja nyt huomaa selvästi, että hän kaipaa muutakin leikkikaveria kuin äiti ja isä. Yritän käydä päivittäin ulkona (ja toistaiseksi olemme onnistuneetkin), mutta se ei ole minulle ihan helppo juttu. Topi vihaa pukemista, ja tappelu eteisessä ennen jokaista uloslähtöä on kauheaa. Joskus on vain helpompi olla lähtemättä, jos oma pää on kireänä jo valmiiksi.

Onneksi lumet alkavat olla sulaneet niin että Topi jaksaa paremmin kävellä pihassa. Hän tutkii puita ja pensaita, ja vain tepsuttelee sinne tänne kasvot leveässä hymyssä. Ihan lähellä kotiamme on leikkipuisto, jossa käymme keinumassa ja laskemassa liukumäkeä muutaman kerran viikossa. Pitkiä iltapäiviä varten saimme ja lainasimme naapureilta dvd:itä: vanhoja Muumeja, Koiramäkeä ja Ti-Ti Nallea. Näistä viimeksimainittu on minun yllätyksekseni Topin suosikki. Teemme ruokaa, leivon välillä. Jumppaamme (joskus) ja nukumme pitkiä päiväunia (tai Topi nukkuu, minäkin välillä). Käymme läheisessä kyläkaupassa, ja välillä kauempana isommilla ruokaostoksilla. Vaunuttelemme lähikahvilaan ostamaan take away -ruokaa ja herkkuja, ja katselemme nelostien rekkaliikennettä. Kyllä aika näilläkin kuluu, mutta voi miten paljon antaisin leikkitreffeistä.

En valita, onhan tämä tosi leppoista aikaa. Helpolla me pääsemme verrattuna moniin muihin perheisiin. Se mietityttää, mitä tämä toistaiseksi määrittelemättömän pitkä tauko tekee lapsen sosiaalisille taidoille. Hän oli juuri tottunut hoitopaikkaan, hoitajiin ja toisiin lapsiin, kun katkos alkoi. Kun paluu hoitoon on taas ajankohtaista (ehkä vasta kesän jälkeen?), koko totuttaminen alkaa taas alusta.

Olen välillä ollut aika ahdistunut tästä maailman tilanteesta ja viruksesta ja kaikesta. Topi on kuitenkin niin aurinkoinen ja hymyilevä, että hänen seuransa helpottaa tuskaistakin oloa. Se myös lohduttaa, että Topi ei tule muistamaan tästä keväästä mitään. Niin kauan kun saan pidettyä tunnelman sellaisena, ettei häntäkin ala ahdistaa, kaikki on hyvin. Kyllä tästä selvitään.