Isi! Isi!

Topilla on menossa voimakas isi-vaihe. Se alkoi jo ennen koronaepidemian aiheuttamia poikkeustoimia, mutta on vahvistunut kun isänsä on ollut nyt enemmän etätöissä. Topi leikkii mieluiten isin kanssa, kiipeää isin syliin kun katsotaan telkkaria tai luetaan. Aamulla M hakee Topin meidän viereen kun pinnasängystä kuuluu hereilläoloilmoitus, ja Topi nykertyy ensisijaisesti isin kainaloon aamuhetkessä, leikkii isin kanssa ja kiipeää hänen päälleen leikkimään.

Topi odottaa isäänsä kotiin. Tai ei hän tietenkään vielä käsitä aikaa eikä odottamista, mutta kun näen M:n auton tulevan pihaan tai kuulen hänen tulevan eteisessä, sanon Topille siitä ja hän rientää aina isäänsä vastaan oli leikki mikä hyvänsä. Hymy pojan kasvoilla isän tullessa kotiin töistä on vähintään yhtä leveä – ellei leveämpi – kuin silloin kun hän sai ensimmäisen traktoripaitansa (ja se on paljon se). Kun tänään tulimme leikkipuistosta, hän alkoi heti kodin tultua näkyviin sanoa ”Isi! Isi!”, minkä saatoin vahvistaa – isin luo oltiin menossa.

Heillä on ihan omat leikitkin. Kun minä ehdotin palloleikkiä, hän otti pallon syliinsä ja vei sen isille. Isin kanssa on opeteltu ajamaan autolla jyrkänteeltä alas (tietenkin) ja laittamaan Muumipeikko nukkumaan välillä osana leikkiä. Topi myös matkii isäänsä kaikessa, ja isänsä opettaa mitä hulluimpia asioita. ”Ahhhhh” tai ”Ähhhh” henkäisy pullosta juomisen jälkeen on vielä harmitonta, mutta jos homma leviää huonompiin juttuihin ruokapöytätavoissa niin taidan puuttu asiaan.

Minusta isävaihe on ihanaa. Ei Topi äitiään ole hyljännyt, saan kyllä osani huomiosta. Mutta on ihanaa, että pojan ja isän suhde on vahvistunut hyvin läheiseksi, ja helpottavaa, etten itse ole juuri nyt ylimmän takertumisen kohde.

Etenkin ensimmäisen oksutaudin jälkeen helmikuussa Topi takertui minuun aika voimakkaasti. Toki olemme koko hänen elämänsä ajan olleet paljon kahdestaan, joten on ihan luonnollista, että olen ollut hänelle ykkösaikuinen. Se oksutautikokemus osui juuri kahden vietettyyn viikonloppuun, ja lapsen hädän hetkellä olin turvana – sen vuoksi hän ei päästänyt minua muutamaan päivään kovin kauas näköpiiristään. Sen jälkeen onneksi isänsä oli taas enemmän kotona, mikä pehmitti äitiriippuvuutta hiukan.

Edelleen on niin, että minä huolehdin enemmän Topin arjen perustarpeista ja -rutiineista. Näin asia on varmasti usein perheissä, joissa toinen on työn takia paljon poissa: arki asettuu helposti kotona asuvan vanhemman tapojen mukaisesti. Korona-aika on meillä auttanut tässä työnjaossa. Vaikka M tekee etätyöpäivinä tiiviisti töitään, hän on kuitenkin läsnä aiempaa useampana päivänä viikossa, ja esimerkiksi iltatoimissa on toinenkin käsipari auttamassa. Ja ennen kaikkea iltaisin on toinenkin aikuinen leikkimässä, pitämässä sylissä ja hellimässä sitten kun väsymysitku iskee.

Hyvin me pärjäämme kahdestaankin, mutta on isin läsnäolo kuitenkin tosi ihanaa.