Ensimmäinen hoitokevät

Topi on tänään viimeistä päivää hoidossa ennen kesälomaa. Lähden pian hakemaan häntä; kirjoitan vain tämän postauksen.

Vaikka itkua ja ikävää on riittänyt ja kevät oli koronan takia tosi poikkeuksellinen, pidän kokonaisuutena Topin päivähoidon alkua hyvänä. Saamamme hoitopaikka ei ole meitä lähinnä vaan peräti 15 kilometrin päässä. Se on kuitenkin osittain oikeaan suuntaan töihinlähtöäni ajatellen, vaikka lenkin joudunkin ajamaan.

Matka on kuitenkin osoittautunut sen arvoiseksi. Tämä ryhmäperhepäivähoito on pieni yksikkö, jossa on vain kaksi hoitajaa ja sen mukaisesti vain 8-9 lasta. Tilat ovat hyvät ja viihtyisät. Topi on sopeutunut ryhmään hyvin. Koronatauon jälkeen hän oli todella iloinen tavatessaan taas hoitajansa ja muut lapset.

Vaikka aamut ovat taas olleet itkuisia, itku loppuu heti kun lähden sieltä. Nyt taas kaksi viimeistä aamua ovat olleet vähän helpompia. Uskon, että vaikka elokuussa palattaisiin taas itkuaamuihin, Topi tottuu ja itkut unohtuvat aina nopeasti.

Pienessä kunnassa ei voi olla varma minkään yksikön pysyvyydestä, mutta tällä hetkellä tiedämme tämän ryhmiksen pysyvän tuolla ainakin vuoden verran. Mitä pidempään, sen parempi Topin kannalta. Nyt hän on ryhmän pienin ja saa paljon huomiota ja hoivaa toisilta. Näin pienelle tuollainen pieni, usein vain muutaman lapsen ryhmä on kivan turvallinen. Viimeistään eskari-iässä Topi siirtynee tähän lähemmäs, mutta siihen on vielä monta vuotta ja paljon ehtii tapahtua.

Olen tosi kiitollinen ryhmän kahdelle hoitajalle, jotka tekivät meidän perheen päivähoitouran aloituksesta mahdollisimman helpon. Hoitajat ovat oikeasti tosi kivoja. Kun näen Topin kietovan kädet hoitajan kaulaan, liikutun väistämättä. Äitinä olen valtavan onnellinen, että lapseni on avoin ja tasapainoinen ja kykenee luottamaan myös muihin aikuisiin kuin aivan lähimpiinsä.

Hyvillä mielin vien tänään hoitajille kesäterveisiksi Harjun paperista ostetut, Minäite-sisustuskuvan kortit: Kiitos, että autat minua kasvamaan. Lisäksi leivoin Shitty is the new black -blogin ohjeella maailman parhaita suklaakeksejä.

Se on vain vaihe, eikö niin?

Korona-ajan kotoilun jälkeen Topi aloitti päivähoidon tosi tyytyväisenä. Hän ei itkenyt aamuisin vaan lähti hoitajan mukana eteenpäin aina iloisena. Kunnes hän täytti puolitoista vuotta.

Puolitoistavuotispäivän tietämillä loppui iloisuus ja palasi aiempaa pahempi eroahdistus. Tällä hetkellä rakas pieni taaperoni jää hoitoon itkien katkerasti, suorastaan kiljuen ja isot kyyneleet poskilla valuen. Nyt itku alkaa jo kotona, tänä aamuna jo yöpaitaa päivävaatteisiin vaihdettaessa.

Aiemmasta itku eroaa siinä, että talvella hän itki sanoitta. Nyt hän ojentaa kätensä minua kohti, huutaa ”Äitiiiiii!” ja takertuu pienillä käsillään kaulani ympärille niin tiukasti kuin voi kuin varmistaakseen, etten lähde. Minulla on täysi työ olla itkemättä hänen nähtensä.

Tänä aamuna itkukohtaus oli tähän astisista rajuin. En tiennyt mitä pitäisi tehdä tai keneltä kysyä neuvoa, joten soitin hoitopaikkaan. Topin hoitaja kehotti tuomaan pojan, jos suinkin onnistun, ja vakuutti että hoidossa Topi aina rauhoittuu nopeasti eikä itke päivisin. Juttelin rauhallisesti, puin kauhusta ja surusta huutoitkevän lapsen ja vein autoon. Automatkalla hän hetkeksi väsyi, tuijotti vain ikkunasta ulos. Hoitopaikan pihassa itku alkoi uudestaan.

Kerroin (kuten aina), että äiti rakastaa häntä ja tulen hakemaan hänet iltapäivällä. Annoin suukon, pakotin hänet hoitajan syliin ja lähdin. Autossa annoin itselleni luvan itkeä.

• 

Kuvassa noin 35-vuotias nalleni, jota rutistin eilen illalla toisessa kainalossani, kun Topi työnsi kaikki lelut pois ja vain itki sylissäni.

Topin eroahdistus oireilee myös muilla tavoin. Pidin hänelle jo viime syksynä sitkeän unikoulun, jonka aikana hän oppi nukahtamaan itse. Iltasadun, peittelyn ja iltalaulu(je)n jälkeen hän jää sänkyynsä ja nukahtaa omia aikojaan. Huoneessa on tarvinnut piipahtaa illalla vain kerran, jos sitäkään. Tämä taito on nyt kadonnut. Topi nukahtaa vain, jos joku aikuinen istuu vieressä.

Vieressä istujan ei tarvitse laulaa tai edes tassutella, kunhan vain on. Eilen illalla yritin vaivihkaa siirtyä vähän mukavampaan nojatuoliin, mutta metrin matka oli liikaa – Topi alkoi itkeä heti, jos liikahdin pois sängyn vierestä. Onneksi hän nukahti melko nopeasti, ja pääsin pois pimeästä huoneesta.

Jos hän yöllä herää, pelkkä peittely, tutin palauttaminen ja tassuttelu ei enää riitä. Sängyn vierellä on oltava niin kauan kunnes hän on niin sikeässä unessa ettei kuule minun lähtevän.

Eroahdistus kohdistuu nyt erityisesti minuun, äitiin. Isi-vaihe on heikentynyt, ja Topi haluaa nimenomaan minun syliini. Eilen hoidosta tulon jälkeen hän oli enemmän aikaa sylissä kuin lattialla. Aina vähäksi aikaa saimme hänet leikkimään yhdessä jotain muuta, kunnes leikki keskeytyi ja jälleen oli päästävä syliin. Sylissä hän saattoi nauraa kikattaa isin hassuttelulle tai leikkiä tai lukea kirjaa, mutta lattialle laskeminen ei tullut kysymykseen. Vähän jo minulla alkoi käsivarsia särkeä.

Tänään valmistaudun paremmin: laitan päivällistä varten kaiken valmiiksi niin, että jos Topi haluaa olla sylissä, pystyn laittamaan ruoan yhdellä kädellä. Onneksi tällä viikolla on vain kolme hoitopäivää, ja onneksi M on kotona joka ilta. Yksin olisi raskaampaa.

Koko lyhyen äitiyteni ajan kaikkein vaikeinta minulle on ollut kestää lapsen itkua. Nämä aamulähtöjen ja hoitoon jäämisten itkemiset raastavat minut rikki. Se oli vaikeaa silloin helmi-maaliskuussa, eikä se ole helpottunut yhtään. Kun nyt vain jaksettaisiin muutama hassu viikko, sitten on kesä ja ollaan koko ajan yhdessä. Vapaapäivinä Topi ei takerru ollenkaan niin tiukasti minuun.

Itku on lapsen merkki rakkaudesta, siitä että hän kaipaa lähelleni ja että olen tärkeä. Mutta juuri siksi se sattuu: että rakkaudesta huolimatta jätän hänet ja aiheutan kipua. Järki tietää, että hän lopettaa itkun heti kun lähden hoitopaikasta, mutta sydän itkee joka aamu.

Viime viikolla olin M:n kanssa Kajaanissa hoitamassa asioita, ja Topi oli yötä mummulassa. Yökyläily oli mennyt hienosti: Topi ei ollut itkeskellyt edes öisin. Kun haimme hänet lauantaina kotiin, hän kiukutteli vain vähän, ja sunnuntaina hän oli hyvällä tuulella koko päivän. Pelkään silti, että tuo yhden yön ero pahensi ahdistusta. Yksi yönseutu kahdestaan teki tosi hyvää meille vanhemmille, mutta tällaista hintaa en olisi halunnut siitä maksaa. Topin oireilu tosin alkoivat jo ennen reissuamme.

Tänä aamuna en ehtinyt edes kotiin, kun hoitopaikasta jo tuli tekstiviesti: ”Kaikki on hyvin, lähdetään tässä puuron syöntiin ja jatketaan sitten autoleikkejä toisten kanssa.” Topi oli taas syönyt puuronsa hyvällä ruokahalulla, kuten aina. Vastasin, että hyvä niin. Jaksan tämän äitiin kohdistuvan eroahdistuksen kun tiedän, että hän on hoidossa iloinen oma itsensä. En ole varma, kauanko jaksan vai turrunko itkulle lopulta, mutta onneksi tosiaan on loma alkamassa ja hoidosta on kuukauden tauko. Ehkä uusi aloitus on sitten taas iloinen.

Olen kertonut ystäville tästä. Eräs totesi, että heidän esikoisensa eroahdistus alkoi juuri puolitoistavuotiaana, joten se on vain vaihe. Hän oli hetken hiljaa, kunnes totesi, että se jatkuu vieläkin. Heidän lapsensa on jo yli 3-vuotias. Toinen kollega puolestaan sanoi, että uhmaiässä alkaneet vaikeat aamulähdöt loppuivat vasta, kun poika 18-vuotiaana muutti pois kotoa.

Että sellaista vaihetta tällä kertaa.

Vaatehankintojen monimutkaiset kysymykset

Ei ole helppoa pitää lastaan kunnollisissa vaatteissa. Tai ehkä asian voi kääntää myös toisinpäin: milloinkaan ei ole ollut niin helppoa pukea lasta kuin näinä aikoina, jolloin etenkin lasten tekstiilitarjonta on määrällisesti suorastaan tukahduttavaa. Mutta vaikeus tuleekin mielestäni siinä, että pystyy valitsemaan oikein ja hyvin.

Millä periaatteella sitten valinnat pitäisi tehdä? Tähän on monta vastausta, ja kerron alla nyt joitakin periaatteita, joihin itse pyrin – tosin en sataprosenttisesti onnistu. Nämä ovat ennemminkin haaveita tai suuntaviivoja, jota kohti haluan kulkea lapsen vaatehankinnoissa.

Topilla haluaisin olevan:

1. Säähän ja vuodenaikaan sopivat, oikeankokoiset vaatteet. Ja ei, tämä ei ole itsestäänselvyys. Myös Suomessa on lapsia, joilla ei välttämättä ole kunnollista talvihaalaria tai -takkia, sopivankokoisia kesäkenkiä tai ehjiä kumisaappaita.

Aloittelijana äitiasioissa olen myös kokenut hankalaksi osata pukea lapsi vuodenaikaan sopivasti. Olen edelleen pihalla termistöistä ja teknisistä materiaaleista, mutta jotenkin olen onnistunut räpiköimään niin ettei lapsi ole paleltunut. Yhtä periaatetta koetan pääsääntöisesti noudattaa: Topin välikerrokset talvella ovat mieluummin villaa kuin fleecea, koska fleecestä irtoava mikromuovi inhottaa minua. Mutta kas vain, kaapissa odottaa jo syksyksi fleecekerrasto ja fleecevuorellinen vk-haalari. Ne on saatu ystäviltä, joten käyttöön tulevat. Jos siis ovat syksyllä sopivan kokoisia. Lapsen kasvutahti nimittäin on täydellinen mysteeri minulle.

2. Käytettyjä vaatteita. Valtaosa Topin vaatteista on hankittu tai saatu käytettynä. Varsinkin pienten lasten vaatteita on hyväkuntoisina tarjolla pilvin pimein. Kirppareita rakastavana ihmisenä olen sortunut niihin liiankin kanssa. Liikaa vaatteita on silloin, jos osa jää käyttämättä ennen kuin tulee pieneksi. Tässä yritän kuitenkin parantaa, eli viime aikoina olen selaillut kirppareita vain silloin kun olen etsinyt jotain täsmällistä.

Paitsi yksi heikko kohta minulla tässä on: Herttala. Pieni liike Jyväskylän Mäki-Matissa on niin kiva, että sieltä ostan välillä Topille jotain vaikka ei ihan niin välttämättä olisi tarvekaan. Ja uskon kyllä, että kunhan kesällä taas pääsen oikeille kirpputorille, tulen tekemään edullisia ja hyviä hankintoja. Toivottavasti ne pääsevät myös käyttöön!

Siunaus on se, että olemme saaneet tosi paljon hyviä vaatteita lähipiiristä. Aina ei siis ole päässyt/joutunut edes kirpparille etsimään. Komerossa odottaa nyt esimerkiksi kaksi talvihaalaria, joiden toivon olevan lumen tullessa sopivan kokoisia. Yhteensä maksoin niistä ystäville 10 euroa. Ystävät antavat enimmäkseen vaatteita ilmaiseksi, ja minun on vaikea sanoa ei, kun yleensä tarjotaan jotain mitä meillä ei vielä ole. On kokonaan toinen kysymys, tarvitaanko niitä kaikkia siltikään.

3. Laadukkaita vaatteita, jotka on valmistettu mahdollisimman lähellä. Haluaisin ostaa Topille Suomessa tai Euroopassa valmistettuja vaatteita, joiden tiedän olevan laadukkaita, tai joista tuntee jo käteen ottaessa, että kangas on laadukasta ja vaate tulee kestämään hyvänä pesusta toiseen. Jos pidättäytyisi tässä periaatteessa täysin, olisi vaatemäärän suhteen paljon helpompaa, sillä uutena tällaiset vaatteet maksavat paljon enemmän kuin ketjuliikkeiden halpikset. Kirpparillakin hinnat ovat usein melko korkeat.

Joskus ihastun kuosiin tai malliin ja ostan vaatteen, jonka hankintaa sitten kadun. Esimerkiksi tästä käy ihana jääkarhukuosinen jumpsuit, jonka ostin Prismasta. Ensimmäisestä pesusta alkaen sen värit haalistuivat. Nyt kun se on pieni, en voi kuvitella että kukaan ostaisi sitä kirpparilla, tuskin edes ottaa ilmaiseksi. Vaate on ehjä, mutta niin kuluneen näköinen että harmittaa. Juuri tällaisia ei saa laittaa edes hyväntekeväisyyteen eli sellaisia, joita ei itsekään toivoisi saavansa. En vielä tiedä, mihin tämän saan laitettua. Ehkä siitä yhden siivousrätin vielä saa. Jumpsuit on valmistettu Intiassa, ja onneksi sentään S-ryhmän oma vaatetuotanto on edes jokseenkin valvottua, joten voin ajatella ettei se sentään ole lasten ompelema.

Tämä periaate koskee nyt uutena ostettuja vaatteita. Kirpparilta ostan edelleen myös sellaisia vaatteita, joiden alkuperä tai laatu ei ole paras mahdollinen, mutta yritän vähentää sitäkin jotta käyttövaatteet olisivat siistejä eivätkä aivan luutuksi kulutettuja muutaman pesun jälkeen.

4. Suomessa ommeltuja vaatteita. Tämä liittyy edelliseen. Minulla on haave, että voisin jatkossa teettää enemmän vaatteita Topille. Sen sijaan, että ostaisin kirpparilta neljä samanlaista paitaa kuin kaikilla muillakin lapsilla, voisin hankkia yhden paremman vaatekerran. Koronakevään aikana lähellä tuotettu ja pienten yritysten tukeminen nousivat arvoonsa, ja koetan muistaa noudattaa tätä periaatetta jatkossakin ainakin joskus.

Aloitin periaatteeni noudattamisen tilaamalla Topille ensi syksyksi arkikäyttöön päivähoitoon ihanan ilveskuosisen asun. Itse asiassa tilaus lähti siitä, että ompelija postasi kuvan kuosista facebook-sivulleen, ja ihastuin kankaaseen heti. Sillä hetkellä päätin, että tämä on hyvä hetki aloittaa tämän lähellä ommeltujen vaatteiden hankkiminn.

Ompelijan sivusto on nimeltään handmade for kids and adults, ja monista sivutyönään ompelevista valitsin hänet oikeastaan sattumalta juuri tuon ilveskuosin vuoksi. Olen tosi tyytyväinen: viesteilin ompelijan kanssa ahkerasti, annoin mitat jotta asusta tulisi sopiva nimenomaan syksyä ajatellen, ja lopputulos on juuri mitä toivoin. Kyseessä on harrastelija, jolle ompelu on sivutyö silloin kun aikaa sille löytyy, mutta kysyessäni asiaa hän kertoi ilmoittavansa tulot verottajalle. Toiminta on kuitenkin (vielä) hyvin pientä.

Kun en löytänyt mieleistäni shortsihaalaria Topille, otin jo yhteyttä Luompa-nimiseen yritykseen, joka toimii naapurikunnassa Luhangassa. Myös se on yhden naisen yritys, mutta jo ammattimaisempi ompelimo. Seuraavana päivänä niitä shortsihaalareita kuitenkin sattumalta tarjottiin usemmastakin suunnasta, joten peruin aikeeni. Luompa on kuitenkin varmaan seuraava, jolta tilaan, kun jollekin vaatteelle tarvetta tulee.

Juuri Topille teetettyjen vaatteiden lisäksi haluaisin ostaa esimerkiksi Jyväskylässä ommeltavia Melli EcoDesignin tai Hilla Clothingin vaatteita tai Suomeen vähän aikaa sitten tuotantonsa siirtäneen Taivalin ihania vaatteita. Myös Euroopassa ommellut ovat yleensä hyviä, ja niitä merkkejä onkin sitten paljon ja kirpparisaatavuus erinomaista.

Nämähän ovat  aika etuoikeutetun äidin pohdintoja. Tiedostan hyvin olevani onnekas, kun voin käyttää aikaa ja ajatuksia sen pohtimiseen, onko lapsellani kivannäköisiä vaatteita, ja missä ja miten ne on valmistettu. Ja tiedän myös, että näiden pohdintojen aika on lyhyt: tulee se päivä, kun hankkimani kuosit eivät kelpaa vaan päälle on saatava se jokin tietty. Topin ekat Ryhmä Hau -paidat olen jo ostanut, ihan ilman pyytämistä.