Se on vain vaihe, eikö niin?

Korona-ajan kotoilun jälkeen Topi aloitti päivähoidon tosi tyytyväisenä. Hän ei itkenyt aamuisin vaan lähti hoitajan mukana eteenpäin aina iloisena. Kunnes hän täytti puolitoista vuotta.

Puolitoistavuotispäivän tietämillä loppui iloisuus ja palasi aiempaa pahempi eroahdistus. Tällä hetkellä rakas pieni taaperoni jää hoitoon itkien katkerasti, suorastaan kiljuen ja isot kyyneleet poskilla valuen. Nyt itku alkaa jo kotona, tänä aamuna jo yöpaitaa päivävaatteisiin vaihdettaessa.

Aiemmasta itku eroaa siinä, että talvella hän itki sanoitta. Nyt hän ojentaa kätensä minua kohti, huutaa ”Äitiiiiii!” ja takertuu pienillä käsillään kaulani ympärille niin tiukasti kuin voi kuin varmistaakseen, etten lähde. Minulla on täysi työ olla itkemättä hänen nähtensä.

Tänä aamuna itkukohtaus oli tähän astisista rajuin. En tiennyt mitä pitäisi tehdä tai keneltä kysyä neuvoa, joten soitin hoitopaikkaan. Topin hoitaja kehotti tuomaan pojan, jos suinkin onnistun, ja vakuutti että hoidossa Topi aina rauhoittuu nopeasti eikä itke päivisin. Juttelin rauhallisesti, puin kauhusta ja surusta huutoitkevän lapsen ja vein autoon. Automatkalla hän hetkeksi väsyi, tuijotti vain ikkunasta ulos. Hoitopaikan pihassa itku alkoi uudestaan.

Kerroin (kuten aina), että äiti rakastaa häntä ja tulen hakemaan hänet iltapäivällä. Annoin suukon, pakotin hänet hoitajan syliin ja lähdin. Autossa annoin itselleni luvan itkeä.

Topin eroahdistus oireilee myös muilla tavoin. Pidin hänelle jo viime syksynä sitkeän unikoulun, jonka aikana hän oppi nukahtamaan itse. Iltasadun, peittelyn ja iltalaulu(je)n jälkeen hän jää sänkyynsä ja nukahtaa omia aikojaan. Huoneessa on tarvinnut piipahtaa illalla vain kerran, jos sitäkään. Tämä taito on nyt kadonnut. Topi nukahtaa vain, jos joku aikuinen istuu vieressä.

Vieressä istujan ei tarvitse laulaa tai edes tassutella, kunhan vain on. Eilen illalla yritin vaivihkaa siirtyä vähän mukavampaan nojatuoliin, mutta metrin matka oli liikaa – Topi alkoi itkeä heti, jos liikahdin pois sängyn vierestä. Onneksi hän nukahti melko nopeasti, ja pääsin pois pimeästä huoneesta.

Jos hän yöllä herää, pelkkä peittely, tutin palauttaminen ja tassuttelu ei enää riitä. Sängyn vierellä on oltava niin kauan kunnes hän on niin sikeässä unessa ettei kuule minun lähtevän.

Eroahdistus kohdistuu nyt erityisesti minuun, äitiin. Isi-vaihe on heikentynyt, ja Topi haluaa nimenomaan minun syliini. Eilen hoidosta tulon jälkeen hän oli enemmän aikaa sylissä kuin lattialla. Aina vähäksi aikaa saimme hänet leikkimään yhdessä jotain muuta, kunnes leikki keskeytyi ja jälleen oli päästävä syliin. Sylissä hän saattoi nauraa kikattaa isin hassuttelulle tai leikkiä tai lukea kirjaa, mutta lattialle laskeminen ei tullut kysymykseen. Vähän jo minulla alkoi käsivarsia särkeä.

Tänään valmistaudun paremmin: laitan päivällistä varten kaiken valmiiksi niin, että jos Topi haluaa olla sylissä, pystyn laittamaan ruoan yhdellä kädellä. Onneksi tällä viikolla on vain kolme hoitopäivää, ja onneksi M on kotona joka ilta. Yksin olisi raskaampaa.

Koko lyhyen äitiyteni ajan kaikkein vaikeinta minulle on ollut kestää lapsen itkua. Nämä aamulähtöjen ja hoitoon jäämisten itkemiset raastavat minut rikki. Se oli vaikeaa silloin helmi-maaliskuussa, eikä se ole helpottunut yhtään. Kun nyt vain jaksettaisiin muutama hassu viikko, sitten on kesä ja ollaan koko ajan yhdessä. Vapaapäivinä Topi ei takerru ollenkaan niin tiukasti minuun.

Itku on lapsen merkki rakkaudesta, siitä että hän kaipaa lähelleni ja että olen tärkeä. Mutta juuri siksi se sattuu: että rakkaudesta huolimatta jätän hänet ja aiheutan kipua. Järki tietää, että hän lopettaa itkun heti kun lähden hoitopaikasta, mutta sydän itkee joka aamu.

Viime viikolla olin M:n kanssa Kajaanissa hoitamassa asioita, ja Topi oli yötä mummulassa. Yökyläily oli mennyt hienosti: Topi ei ollut itkeskellyt edes öisin. Kun haimme hänet lauantaina kotiin, hän kiukutteli vain vähän, ja sunnuntaina hän oli hyvällä tuulella koko päivän. Pelkään silti, että tuo yhden yön ero pahensi ahdistusta. Yksi yönseutu kahdestaan teki tosi hyvää meille vanhemmille, mutta tällaista hintaa en olisi halunnut siitä maksaa. Topin oireilu tosin alkoivat jo ennen reissuamme.

Tänä aamuna en ehtinyt edes kotiin, kun hoitopaikasta jo tuli tekstiviesti: ”Kaikki on hyvin, lähdetään tässä puuron syöntiin ja jatketaan sitten autoleikkejä toisten kanssa.” Topi oli taas syönyt puuronsa hyvällä ruokahalulla, kuten aina. Vastasin, että hyvä niin. Jaksan tämän äitiin kohdistuvan eroahdistuksen kun tiedän, että hän on hoidossa iloinen oma itsensä. En ole varma, kauanko jaksan vai turrunko itkulle lopulta, mutta onneksi tosiaan on loma alkamassa ja hoidosta on kuukauden tauko. Ehkä uusi aloitus on sitten taas iloinen.

Olen kertonut ystäville tästä. Eräs totesi, että heidän esikoisensa eroahdistus alkoi juuri puolitoistavuotiaana, joten se on vain vaihe. Hän oli hetken hiljaa, kunnes totesi, että se jatkuu vieläkin. Heidän lapsensa on jo yli 3-vuotias. Toinen kollega puolestaan sanoi, että uhmaiässä alkaneet vaikeat aamulähdöt loppuivat vasta, kun poika 18-vuotiaana muutti pois kotoa.

Että sellaista vaihetta tällä kertaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s