Tunteiden ääripäissä: luettavana Uhmakirja

Topin uhmaikä tuntuu alkaneen yhdessä viikonlopussa. Yhtäkkiä meillä asunut kiltti, yhteistyökykyinen ja monenlaista uutta oppinut lapsi on muuttunut itkuiseksi, pahantuuliseksi pieneksi kiukkupussiksi, jonka vastaus ihan kaikkeen on EI EI EI EI EI! Olo vanhemmilla oli hämmentynyt ja toisaalta ymmärtävä: nyt se sitten alkoi.

Jos tarkemmin pohtii, ei uhmaikä nyt sentään ihan parissa päivässä alkanut. Jo jonkin aikaa pojan oma tahto on vahvistunut, ja hän on ilmoittanut monessa kohdin miten asiat pitää tehdä. Auta armias jos aikuinen ehtii avata vessan oven kun ollaan menossa pesemään käsiä – MINÄ avaan! Tai kun iltaleikki isin kanssa pitää valitettavasti keskeyttää, pukea yöpuku ja lähteä iltasatua kuuntelemaan: EIEIEIEI! Iltapuuron syöminen onnistuu joko äidin sylissä tai äidin tuolissa, mutta ei vahingossakaan omassa syöttötuolissa, ja ruokalappua käytetään vain satunnaisesti hyvien tuulien puhaltaessa.

Tämänkaltaiset asiat ovat hiipineet pikkuhiljaa osaksi arkea, mutta nyt uhmaikä tuntui purskahtavan esiin lapsen jatkuvan vaikeana olona. Parantumattoman Hermione-syndroomani mukaisesti päätin etsiä apua kirjoista. Vaikka uhmaiästä puhutaan paljon, kaipasin silti tukea: mitä pitäisi tehdä, miten toimia, mitä ajatella? Miten vanhempi jaksaa, ja kauanko tätä jatkuu? Sain vinkin ruotsalaisten Malin Alfvénin ja Kristina Hofstenin kirjasta Uhmakirja (2012). Hain sen saman tien kirjastosta.

Uhmakirja ja Topin nukke Molla-Maija.
Molla-Maija ja Uhmakirja

Uhmakirja ei käsittele ainoastaan 2-3 vuoden ikään sijoittuvaa lapsen kehitysjaksoa vaan myös muita ihmisen elämän murroskausia, joihin liittyy samankaltaista oirehtimista. Siksi kirjaa sopii lukea myös vauvaikäisen kanssa tai esimerkiksi 6-vuotiaan kehitystä pohtiessa. Pienien jaksojen verran kirjassa käsitellään myös murrosikää sekä raskausaikaa, jotka rinnastetaan samankaltaisina uhmajaksoina kuin muutkin uhmakaudet elämänkaaressa.

Kirja on nopealukuinen – lukaisin puolet Topin katsoessa eräänä iltana loputonta Isot koneet –maratoniaan ja loput parina iltana lapsen nukkuessa. Vaikka en erikoisemmin pidä opaskirjoissa yleisestä me-puhuttelusta jolla pyritään tulemaan lukijaa lähelle, pidin silti kirjan tavasta kuvata lapsen näkökulmaa tilanteisiin sekä joka sivulta löytyviä kokemuskertomuksia (joissa tosin oli hieman kömpelöä ja jäykkää käännöskieltä joka teki niistä vähän hassuja).

Erityisesti mieleeni jäi kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että vanhemman näkökulmasta täysin järjettömät tahtomiset ja kiukunaiheet ovat lapselle loogisia. Aina aikuiselle ei selviä lainkaan kiukunaiheen syy, mutta lapselle se voi olla järkevä. 2-vuotiaan käsitys maailmasta ja tapa hahmottaa asioita poikkeaa niin valtavasti aikuisen katseesta, että kaikkea ei vain voi ymmärtää.

Esimerkkinä tästä toimi esimerkiksi Topin eräät iltatoimet. Iltasadun jälkeen hän kiipeää yleensä itse (eli vähän autettuna) tuolin avulla pinnasänkyyn. Eräänä iltana hän siirteli tuolia koko matkan sängyn pääpuolesta jalkopäähän aina muutaman sentin kerrallaan. Hän tarkisti tuolin etäisyyden sängystä, alkoi jo nousta, tunnusteli tuolia lisää, palasi maahan ja siirsi tuolia taas muutaman sentin sivuun. Tämä toistui monta kertaa, enkä ikinä saanut tietää, miksi tuolia piti siirtää niin monta kertaa ennen kuin se kelpasi. Täysin hyödytöntä olisi kuitenkin ollut se, että olisin suuttunut, keskeyttänyt tuolin siirtelyn ja pakottanut siinä vaiheessa epäilemättä raivosta kiljuvan lapsen sänkyyn.

Toinen hyödyllinen tieto koski uhmaiän oireilua. Meillä on viime viikkoina jääneet unohduksiin hyvään alkuun päässeet pottaharjoitukset, ja se on ihan ok, kuuluu suorastaan asiaan. Niihin palataan paremmalla menestyksellä sitten, kun asiat eivät ole lapsen aivoissa niin hankalia. Topi on myös itkenyt iltaisin nukkumaan mennessä aiempaa enemmän, heräillyt äitiä huutaen ja nähnyt suorastaan painajaisia. Näistäkin luulin jo päässeeni, mutta on lohdullista tietää, että nekin ovat osa uhmaiän oireilua. Ilmeisesti samaan nippuun voi liittää myös sen, että Topilla on taas käynnissä hyvin vahva äiti-vaihe.

Samaan aikaan, kun olemme saaneet tutustua uudentasoisiin lapsen oman tahdon ilmaisuihin, hän on oppinut toisen äärilaidan tunneilmaisuja. Hän halaa ja suukottelee vanhempiaan, hokee sanoja ”minun äitini” ja ”minun isini”, haluaa usein syliin ja kietoo herkästi kädet kaulaan tiukkaan, omistavaan otteeseen. Ensimmäistä kertaa olen kuullut myös hänen suustaan sanan ”rakas” liitettynä minuun, vaikka sana on ollut aikuisten arkipuheessa tuttu ja käytetty koko hänen ikänsä. Hän on myös alkanut sanoittaa ikäväänsä isin ollessa työn takia poissa, ja usein katsomme yhdessä isin kuvia ja mietimme, mitä isin kanssa tehdään kun hän tulee kotiin. Topi on myös alkanut jutella pehmoleluilleen ja halaa niitä vielä aiempaa enemmän ja useammin.

Rakkautta ja raivokohtauksia, niitä arkemme on juuri nyt täynnä, ja hyvä niin.

Luetaanko tämä? -blogissa on lisää juttua Uhmakirjasta.

Helsingin Sanomien juttu Uhmakirjasta avautuu valitettavasti vain tilaajille.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s