Katse ekaan vuoteen

Hei, pitkästä aikaa. Kaikki blogini ovat olleet telakalla pitkään. Koko ajan olen niitä miettinyt ja usein jo muotoillut aloituslauseen, mutta voimat eivät ole riittäneet avaamaan tietokonetta ja kirjoittamaan. Keväällä väsyin ja oli pakko karsia kaikesta ylimääräisestä, ja blogi jäi siksi sivuun. Sain apua ja voin jo paremmin, mistä kertoo parhaiten se, että istun tässä nyt sormet näppäimillä ja tekstiä syntyy.

Elämä on muuttunut melkoisesti. Tuli jälleen muutto M:n työn takia, ja asumme taas Keski-Suomessa pikkukylässämme entisessä talossamme, josta Kajaaniin lähdimme. Viikon kuluttua minä palaan töihin ja Topi menee päivähoitoon. (Siitä haluaisin vielä kirjoittaa oman postauksensa alkavalla viikolla, jos vain pystyn.)

Pikkuisen sisupussimme elämä on ensimmäisen vuoden ajan ollut jatkuvaa kasvua ja uusien asioiden oppimista, kuten kuuluukin. Jokaisesta niistä olisi voinut kirjoittaa blogiin, ja minua harmittaa aika tavalla, etten kyennyt tätä päiväkirjaa pitämään.

Useimmat vauva-ajan asioista opitaan vähitellen, joten en esimerkiksi osaa sanoa milloin Topi oppi ryömimään. Jossain vaiheessa hän vain alkoi siirtyä lattialla, aluksi muutaman sentin, sitten jo varsin nopeasti. Konttaamisenkin hän oppi vähitellen, muutaman päivän aikana eikä mitenkään yhdellä kertaa.

Sen kuitenkin muistan, että kahdeksan kuukautissyntymäpäivänään, tätinsä hääpäivänä, Topi nousi itse seisomaan tukea vasten. Seisomisharjoituksia oli jo aiemmin, mutta tuon päivän katsoisin olevan viimeistään se virallinen seisomaan oppimisen päivä, jolloin se tapahtui kokonaan itse eikä enää tippaakaan haparoiden. Saman tien hän alkoi harjoilla tukea vasten liikkumista, jossa tulikin varsin taitavaksi ennen kuin uskalsi laskea irti ja kävellä itse. Hän käveli pitkään aikuisen yhdestä sormesta kiinni pitäen, eikä tarvinnut seisomiseen enää tukea vähään aikaan ennen lopullista kävelytaitoa.

Kävelemään Topi oppi keskellä meidän muuttotouhuja tammikuun alussa eli yhden vuoden ja 1 kk iässä. Aluksi hän teki muutaman askelen syöksyjä kohti syliä. Vähitellen syöksyt muuttuivat hallitummiksi askeliksi, ja nyt uudessa kodissa hän on harjoitellut ja harjoitellut, ja kävelee jo hienosti koko matkan omasta huoneesta olohuoneeseen ja takaisin, tai minne vain. Ulkovaatteet päällä hän vielä kaipaa apua kävelemiseen, ja kengät jalassa homma myös on vaikeampaa, mutta harjoittelu jatkuu joka päivä.

Hampaiden puhkeamista odoteltiin pitkään, mutta noin 8 ja puolen kuukauden iässä puhkesi ensimmäinen. Sen jälkeen hampaita puhkesi melko nopeaan tahtiin neljä ylös ja neljä alas, mutta sen jälkeen niitä ei ole näkynyt. Topi hieroo sormilla ja leluilla paljon poski-ikeniään, joten ehkä sieltä piankin jotain puhkeaa.

Hän kasvaa hyvin ja vaikka oma painokäyränsä välillä notkahtelee, hän ottaa sen aina seuraavaan punnitukseen mennessä kiinni. Kaiken kaikkiaan Topi kehittyy juuri niin kuin pitääkin tai on ollut odotettavissa.

Entä äidin ja isän kehitys vanhemmuudessa? Se tulee ehkä hieman hitaammin kuin pojan kasvu, mutta sanoisin että kehitystä on tapahtunut. En ehkä ihan niin paljon enää stressaa miten asioiden ”pitäisi olla” vaan osaan välillä jopa tehdä omia ratkaisuja, joiden kanssa olen ollut tosi epävarma. Olen myös oppinut keskittymään ensisijaisesti minun ja lapsen hyvinvointiin ja sanomaan sitä nakertaville asioille ”ei”, vaikka välillä se tuntuukin pahalta tai epäkohteliaalta. Olen oppinut, etteivät asiat useinkaan mene kuten suunnittelee, koska aina joku voi sairastua tai aikataulut muuttua.

Yli vuodessakaan en sen sijaan ole oppinut varaamaan tarpeeksi aikaa lähtöihin. Olemme jatkuvasti myöhässä, koska en vain hahmota ajan kulua kun tarkistan että kaikki tarvittava on mukana ja kun taistelemme ulkovaatteiden pukemisesta (taaperoni inhoaa sitä, ja sen huomaa). Näitä pukeutumisriitoja lukuunottamatta arki taaperon kanssa on aika mukavaa. Hän kommunikoi jo paljon ja toimii itsenäisesti niin, että pystyn tekemään päivisin esimerkiksi ruokaa helpommin kuin aiemmin. Meillä on aika mukavaa, ja vähän haikeana aloitan hoitovapaan viimeisen viikon.

Ensimmäinen joulu

Joulu sujui meillä kuten odottaa saattoi: vauvantahtisesti, leppoisasti ja onnellisesti. Elämäni paras joulu, vaikka olin väsynyt ja unenpuutteesta tokkurainen. Mutta silti: tämä oli ensimmäinen joulu kolmestaan, oman perheen kesken, ja siksi se oli ainutlaatuinen ja erityinen.

Vauvantahtisuus tarkoitti sitä, että emme suunnitelleet joulun ohjelmaa liiaksi vaan toimimme sen mukaan, miten vauvan kanssa asiat etenivät. Sisupussi nukkui tuolloin vielä kolmen tunnin unet aina kerralla, mikä mahdollisti esimerkiksi sen, että söimme M:n kanssa jouluaterian aattona yhtä aikaa.

Olimme säästelleet osan vauvalahjoista kuusen alle, ja aikamoinen pakettikasa sinne kertyikin. Suurin osa oli toki vauvalle, jota monet ystävät toivottivat yltäkylläisin lahjoin tervetulleeksi maailmaan. Itse sain toivomiani lahjoja: muutaman toivekirjan sekä Downton Abbeyn kaikki kaudet -paketin ja imetyskorun.

Vaikka vauva ei vielä joulusta mitään muistakaan, otimme aikataulujen puitteissa haltuun joulun perinteitä. Joulun aikaan katsoin hänen kanssaan Lumiukko-elokuvan (dvd:ltä, koska ei ole sanottua että juuri sen tv-lähetyksen aikaan olisi mahdollista olla tv:n äärellä) ja yhdessä koko perheen kanssa rauhoituimme myös joulurauhan julistuksen äärelle aattona puolenpäivän aikaan. Joulusauna kuului tietysti asiaan, ja aattona iltapäivällä M:n saunottua kylvetimme Sisupussin.

Jouluaattona pakkanen oli liian kireä pikkuvauvan ulkoilua ajatellen, mutta sää lauhtui joulupäivänä. Silloin vaunulenkkeilin pienen kanssa hautausmaalle ja jouluperinteen mukaisesti veimme kynttilän poisnukkuneiden läheisten muistoksi. Tällä kertaa kynttilä vietiin muualle haudattujen muistelupaikalle Kajaanin hautausmaalla, jonne meiltä on itse asiassa aika lyhyt ja kiva kävelylenkki.

Aivan koko aikaa emme ole olleet keskenämme. Joulunalusviikolla meillä vierailivat tulokasta ihailemassa M:n äiti sekä minun vanhempani. Ensimmäiset varsinaiset vieraat tulivat aatonaattona, kun Kajaanissa asuva ystäväperhe tuli kylään. Heillä on jokseenkin tasan kuukauden vanhempi poikavauva kuin meillä, ja nyt pääsimme ekan kerran tapaamaan niin, että molemmat vauvat olivat mukana. Joulun jälkeen sitten lomareissuillaan Kajaanin tietämillä ajeli ystäviä, jotka tulivat innokkaasti tervehtimään pikkuista.

Vuodenvaihteen jälkeen arki alkaa nopeasti ja tylysti, kun M:n loma päättyy ja hän palaa töihin. Sisupussi on kasvanut kovasti ja elämisen rytmi muuttunut sen mukaisesti, mikä tekee arjesta hänen kanssaan tiivistä ja sitovaa. Yritän kirjoittaa blogiin kun voin, mutta nytkin on kulunut monta viikkoa ilman, että olen ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa. Olen suunnitellut mielessäni monta postausta – parhaiten suunnittelu sujuu vaunulenkeillä – mutta kirjoittamaan pääsy on toinen juttu. Haluaisin kirjata tänne vauva-ajan muistoja, tuntemuksia ja tapahtumia, sillä ne katoavat mielestä nopeasti. Toivon, että kirjoittamiselle löytyy aikaa ja voimia paremmin ensi vuoden puolella.

Loma!

Äitiyslomani ensimmäinen päivä oli perjantaina. Noin puoli neljän aikaan sain to do -listan viimeisenkin kohdan ruksittua ja laitoin poissaoloviestin sähköpostiin. Samalla kirjoitin myös facebookiin alkavasta pitkästä lomastani – somehiljaisuus vauvamme ympärillä oli siis rikottu suunnitelman mukaisesti äitiysloman alussa.

Ja nyt on aika myös avata tämä blogi lukijoille.

Tässä mainittu 34 päivää on laskettuun aikaan. Meillä jäljellä on parisen viikkoa vähemmän.

Tämän blogin avaaminen julkiseksi on iso juttu. Sisällöltään se on henkilökohtaisempaa kuin mikään aiemmin kirjoittamani. Se on silti luettavaksi tarkoitettu etenkin siksi, että ykköstyypin äitiydestä ja raskaudesta ei ole liikaa blogeja. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa muustakin kuin diabeteksesta, koska raskauteeni ja äitiyteeni vaikuttavat myös muut asiat.

Blogi on kommenttiystävällinen, mutta muita blogejani tiukemmin vartioitu. Poistan kaikki kommentit, joista pahoitan mieleni – minun blogini, minun sääntöni.

Tarkoitus oli kirjoittaa blogiin jo perjantaina, mutta viikonloppu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Perjantaina en ehtinyt, ja eilinen eli lauantai meni ihan uusiksi puolestaan diabeteksen takia. Verensokerit heittelehtivät aamun hypereistä koko iltapäivän kestäneeseen punaiseen sensoriviivaan eli aivan liian matalalla. Sen lisäksi, että vuoristorataa hyppivä verensokeri uuvuttaa fyysisesti, se myös masensi aika tavalla. Olo koheni iltapäivän pitkillä päiväunilla, jonne M minut kauniisti peitteli.

Tänään puolestaan teimme kiepin synnytysosastolla. Koko raskausajan minulle on hoettu neuvolassa ja poliklinikalla, että jos tulee epävarma olo tai huoli vauvan voinnista, niin synnärillä on päivystys 24/7 ja sinne saa aina soittaa. Näillä aika isoilla viikoilla kynnys ottaa yhteyttä tulee olla matala.

Lauantaina vauva oli minusta vaisu, mutta tunsin kuitenkin pari kipakkaa potkua lopulta illalla ennen nukkumaanmenoa. Tänä aamuna en tuntenut sitäkään vähää, vaikka keskityin liikelaskentaan (vähintään 10 liikettä tunnissa). Soitin synnärille ja saimme kehotuksen tulla tarkastukseen saman tien.

Edellisestä käynnistä käyrillä oli vain muutama päivä, mutta silti huoli oli kova. En tiedä olenko ikinä ollut niin peloissani kuin tänään kun kävelimme sairaalan parkkipaikalta osastolle. Onneksi pelon sai jakaa rakkaimman kanssa, käsi kädessä.

Kaikki oli hyvin, erinomaisesti suorastaan. Sisupussin sydän sykkii juuri niin kuin pitää, ja hän harjoittelee hengittelyä kohdussani. Käyrälle piirtyi myös selvästi univaihetta ja vilkasta liikehdintää, mutta tärkeä huomio on se, että minä en tuntenut niitä liikkeitä. Vauva on kääntynyt niin, että sen nyrkit ja potkut osuvat selkääni kohti, enkä siis tunne potkuja enää samanlaisina, jopa kipeinä iskuina kuin aiemmin. Vauvan hiljaisuus ei siis välttämättä ole tässä vaiheessa syy paniikkiin, ja pienikin muljahdus on hyvä juttu ja riittävä elonmerkki. Ultraäänessä vielä tarkistettiin istukan virtaukset ennen kuin lähdimme kotiin – sama lääkäri ultrasi kuin keskiviikkona polilla, ja tällä kertaa hän tulosti nätin valokuvan meille mukaan.

Käynti oli hyvä, koska saimme tiedon tuosta asennon muuttumisesta ja varmistuksen vauvan hyvinvoinnista. Parasta on se, että kertaakaan kukaan ei sanonut, että olisimme vaivanneet asiantuntijoita turhaan. Päin vastoin, sekä päivystävä kätilö että lääkäri sanoivat, että hyvä että tulitte. Aina saa soittaa ja käydä siellä, jos on huolta – kotona kahdestaan huolet vain moninkertaistuvat, kun aika vähällä voidaan varmistaa että kaikki on ok.

Ehkä nyt epätasaisen viikonlopun jälkeen saan rauhoituttua äitiyslomalle. Alan pestä vauvan tarvikkeita ja järjestän hänen tavaransa paikoilleen. Pakkaan sairaalakassin. Pienintäkään aikomusta ei ole ryhtyä siivoamaan kotia tai suorittamaan jotain opintoja tai urheilemaan. Keskityn jouluvalmisteluihin, lepäämiseen ja vauvan odotukseen. Katson lempisarjojani, jos huvittaa, luen kirjoja jotka ovat odottaneet, kuuntelen podcasteja ja äänikirjoja. Ompelen kestorättejä ja järjestän vaipat hoitopöydän luo.  Kirjoitan blogeihini niin paljon kuin jaksan, koska muutaman viikon kuluttua kirjoitusharrastukselle ei ole enää aikaa kuten ennen. Kosmetologille on varattu kaksi käyntiä, ja joka päivä koetan myös pistää nenäni hetkeksi ulos raittiiseen alkutalven ilmaan.

Hän on täällä aivan muutaman viikon kuluttua.

Ensimmäinen raskauskolmannes (rv -12)

Raskausajan jakaminen kolmeen osaan on tavallinen tapa jäsentää sen kulkua ja muutoksia. Päätin käyttää tätä jakoa tämän raskauspäiväkirjani pohjana, vaikka jako ei välttämättä meidän raskauteemme täysin sovikaan. Alku ei mennyt kuten ideaalitapauksessa menisi, ja viimeistä kolmannesta tuskin päästään loppuun asti. Mutta silti: tämä on ihan hyvä tapa kirjata ylös edes joitain juttuja. Nämä tunnelmat ja muistot katoavat niin nopeasti!

Tein siis raskaustestin vasta 9. raskausviikolla (n. 8+4), eli oltiin jo varsin pitkällä. Soitin heti neuvolaan ja sisätautipolille, kuten aiemminkin. Sain heti samalle viikolle ensimmäisen neuvola-ajan, ja myös sisätautipolilla minut merkittiin heti odottamaan ensimmäistä kutsua. Libre-sensori minulle oli myönnetty kokoaikaisesti jo huhtikuussa edellisellä sisätautipoliklinikan käynnillä (jolloin olin jo raskaana, vaikka en sitä tiennyt).

Olin valittanut väsymystä ja syyttänyt siitä kilpirauhasta ja Basedowia, olin ihmetellyt miten kaikki rintaliivit tuntuvat jäävän pieniksi, ja manannut jokaista tupakoitsijaa joka tuli kaupungilla lähellekään – haju inhotti ja suututti. Vasta raskaustestin jälkeen tajusin, että nämä kaikki olivat raskausoireita. Ei niitä vain osannut yhdistää, koska olin tehnyt välillä yhden negatiivisen raskaustestin eikä minun pitänyt olla raskaana.

Testin teon jälkeen verensokeritkin alkoivat sitten olla alakantissa, ja hypojen takia jouduin pienentämään pitkävaikutteisen insuliinin annosta hieman. Väsymys oli touko-kesäkuussa pahempaa kuin koskaan ennen. Kaikesta onnesta huolimatta en olisi halunnut muuta kuin nukkua. Työt kasaantuivat ja jäivät hoitamatta, kun kuljin päivien läpi sumussa.

Onnentunnetta varjosti kuitenkin koko ajan pelko. Pelkäsin lähestyvää ultraäänitutkimusta huonojen uutisten takia. Aika äitiyspolille tuli vasta kesäkuun alkuun, mutta minun hermoni pettivät. Eräänä sunnuntaina, järkyttävän itkukohtauksen jälkeen, varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle varhaisultraan. Pääsin seuraavana aamuna 21. toukukuuta sinne, ja pahin pelko jäi sille reissulle. Oli todella, todella tärkeää nähdä ja kuulla, että sikiö oli elossa ja jo siinä vaiheessa selvinnyt pidemmälle kuin edeltäjänsä.

Toukokuun viimeisellä viikolla olin menossa Peurunkaan viikoksi diabeteskurssille. Kurssilla kerroin kaikille, vaikuttihan raskaus niin selvästi hoitooni, jaksamiseeni sekä diabetekseen liittyviin kysymyksiin. Tässä vaiheessa vauvasta tiesivät tuleva täti, tuleva setä, sekä kaksi työkaveriani, joilta en enää asiaa halunnut enkä kyennyt salaamaan.

Ei sillä että pelko olisi siihen kokonaan jäänyt, mutta enää en ollut niin paniikissa kuin alkuun. Julkisen puolen niin kutsuttu niskaturvotusultra tehtiin kesäkuun 6. päivä Jyväskylässä äitiyspoliklinikalla. Silloin menossa oli rv 11+3. Helpotus siitä, että vauvalla ei tutkimuksessa löytynyt niskaturvotusta, että se oli edelleen hengissä ja vispasi käsiään vilkkaasti, oli valtava. Sain kuvan mukaani, vaikka pakko myöntää ettei siitä juuri mitään selvää saa. Onnessamme me sitä kuitenkin tuijoteltiin, ja ihmeteltiin ihmettä.

Tähän jaksoon osuivat kolmet suku- ja perhejuhlat. Serkun häissä tuskailin, kun verensokeri nousi pilviin eikä meinannut tulla alas, ja osa sukulaisista taisi kiinnittää huomiota siihen että olin alkoholiton ja väsynyt. Appivanhempieni kultahääpäiväjuhlissa Haikon kartanossa selvisin sokereiden kanssa paremmin, mutta osa seurueesta kyllä huomasi että pyysin alkoholitonta viiniä, ja olivat siitä jotain arvanneet. M:n veli saikin sinä iltana kuulla, että hänestä tulee setä. Serkun tytön lakkiaisissa oli helppoa, siellä kukaan ei huomannut mitään.

Väsymys lamaannutti minut esimerkiksi kirjoittamisen suhteen, niin että blogi jäi heitteille. Tarkoitus oli kirjoittaa esimerkiksi juuri mainituista erittäin onnistuneista kultahääpäiväjuhlista, mutta en vain jaksanut. Peurungan diabeteskurssi oli parasta mitä omahoidolleni on tapahtunut Libren saamisen lisäksi, mutta yhtä instagram-kuvaa lukuunottamatta voimat eivät riittäneet kirjoittamaan siitä blogiin. Selvisin vain välttämättömimmistä töistä, ja hyvä niin. Oli paljon tärkeämpääkin kasvatettavaa kuin blogi tai tehtyjen töiden lista.

Juhannusviikosta alkoi sitten toinen vaihe, josta kirjoitan erikseen.

 

Hiljaisuus

Toisin kuin ensimmäisellä kerralla, tällä kertaa positiivisesta raskaustestistä ei seurannutkaan tarve pohtia ja jäsennellä kaikkea koettua kirjoittamalla. Päin vastoin, en pystynyt kirjoittamaan asiasta sanaakaan. Pelkäsin liikaa. Vieläkään vauvasta tai raskaudesta ei ole yhtäkään somepäivitystä tai kuvaa instagramissa tai facessa, blogeista puhumattakaan.

Jäätävän väsymyksen ja pelon yhdistelmän vuoksi en kirjoittanut mihinkään blogiini koko kuluneena kesänä. En vain voinut. Ehkä pahinta oli, etten myöskään voinut rehellisesti ja avoimesti kertoa, mistä kirjoitustauko johtui.

Nyt tilanne on vähitellen muuttunut. Rakenneultran jälkeen pelko on hieman hellittänyt, ja viimein on alkanut tuntua siltä, että tämä blogi voisi olla hyvä raskaus- ja vauva-ajan päiväkirja. Ylipäätään pystyn taas kirjoittamaan, ja myös ”normaaliblogin” puolelle on viimein elokuussa alkanut hiljakseen ilmaantua tekstejä.

Vieläkään en silti tiedä, voinko koskaan avata tätä kaikkien luettavaksi. Sen näkee sitten. Jospa en ottaisi tästä(kään) suorituspainetta tai stressiä. Teksti kerrallaan, oman arjen ja tunteiden mukaan.