Verensokerikäyriä

Aikaa on kulunut ja aivoni ovat täyttyneet ihan muista asioista, ja loppuraskauden verensokerikäyrien osalta kärsin muistinmenetyksestä. En muista muuta kuin että lukemat olivat suht hyviä, enkä joutunut niistä kauheasti stressaamaan. Muistaakseni insuliiniannosta ei myöskään ollut tarvetta muuttaa viimeisillä raskausviikoilla tai ainakin säätö oli vähäistä.

Sen kuitenkin muistan, että synnytyksen jälkeisille annoksille oli tehty endokrinologin kanssa suunnitelma ja se löytyi tiedoistani sairaalan papereista. Heti synnytyksen jälkeen annos piti palauttaa raskautta edeltäneeseen, tai ainakin noin puoleen loppuraskauden insuliiniannoksesta. Vauva syntyi aikaisin aamulla, ja koska en ajatellut asioita kunnolla, ehdin sinä aamuna jalkeille päästyäni vielä pistää ison annoksen pitkävaikutteista insuliinia, vaikka annoksen olisi voinut puolittaa jo heti saman tien.

Sinä päivänä kuten parin ensimmäisen viikon ajan verensokeri laski helposti hypon puolelle. Vakavia hypoja minulla ei ollut, mutta pillimehuja kyllä kului ja pidin eväitä aina saatuvilla. Imetys ja pumppaus laskivat sokereita, eikä niitä voinut aloittaa ilman pientä hiilaritankkausta. Toisaalta sairaalassa ollessa tasainen ruokarytmi ja ravintosuositusten mukaiset ateriat tekivät verensokeriarvoille hyvää.

Aluksi hypoja tuli päivittäin niin paljon, että pienensin pitkävaikutteisen insuliinin määrää vielä entisestään, ja jätin usein ateriainsuliinit kokonaan laittamatta – jätän vieläkin toisinaan. Imetyksen  ja pumppaamisen loppuminen ovat myös vaikuttaneet asiaan, ja hypot ovat jääneet pois ja sokeriarvot nousseet. Vähitellen Levemir-annosta on saanut nostaa entiselleen, ja tällä hetkellä saisin alkaa nostaa sitä vieläkin, en vain ole uskaltanut. Elämä on niin vauvantahtista, ettei diabeteksen hoito ole ihan simppeliä.

Olen monta kertaa ajatellut, miten vaikeaa omahoito olisi ilman Libre-sensoria. Nyt minun ei tarvitse mitata verensokeria sormenpäästä, enkä tiedä miten ehtisin tai jaksaisin, jos pitäisi. Käsivarressa olevan napin skannaaminen on helppoa ja nopeaa, ja pysyn kärryillä sokerikäyristä helpolla.

Insuliinien pistäminen on toinen juttu. Välillä olen vain niin väsynyt etten jaksaisi, mutta toistaiseksi olen pitänyt kiinni pitkävaikutteisen insuliinin pistämisestä. Se on jäänyt väliin vain pari kertaa. Pitkävaikutteinen on tärkeä, ja sen puute voi aiheuttaa ketoasidoosin eli happomyrkytyksen  nopeammin kuin satunnainen ateriainsuliinin ohittaminen. Aterioille pistän edelleen vähemmän kuin ennen raskautta, ja välillä ateriainsuliinit jäävät väliin. Silti käyrät eivät ole nousseet kovin hurjasti, ja Levemir pitää huolta siitä että ilman ateriainsuliiniakin lukemat tulevat suht tasaisesti alas. Yökäyrä on melko tasainen, joskin korkeammalla tasolla kuin raskausaikana.

En silti ole jaksanut stressata. Pingotettuani verensokereista kuukausikaupalla raskausaikana olen  mielestäni ansainnut vähän aikaa vähän rennompaa omahoitoa. Toinen  juttu on se, että juuri nyt resurssini eivät riitä tämän parempaan. Vauva on ollut itkuinen ja minä väsynyt, ja tämän kaiken keskellä omahoitoni perustuu muutamaan perusjuttuun:

  • Pitkävaikutteisen insuliinin (Levemir) pistäminen aamuin illoin.
  • Verensokerin seuranta Libren sensorilla.
  • Mahdollisimman tasainen ateriarytmi tai ainakin vältän jättämästä aterioita väliin.
  • Vaunulenkit virkisteenä ja arkiliikuntana.

Riittävä unen määrä kuuluisi myös terveellisen elämän perusasioihin, mutta pikkuvauvan vanhempana nauraisin sille, jos jaksaisin. Ehkä joskus toiste nukun riittävästi, nyt vain keitän kahvia ja ajattelen olevani tottunut tähän.

Diabetekseni on toistaiseksi edelleen varsin helppohoitoinen moniin sairauskollegoihini verrattuna. Siksi pärjään pienillä insuliiniannoksilla, enkä usko että pitkäaikainen sokeriarvo HbA1c on mahdottoman korkea huolimatta siitä, etten hoida itseäni juuri nyt sataprosenttisen hyvin. Odotan  seuraavaa kontrollikäyntiä sisätautipolilla mielenkiinnolla.

Loma!

Äitiyslomani ensimmäinen päivä oli perjantaina. Noin puoli neljän aikaan sain to do -listan viimeisenkin kohdan ruksittua ja laitoin poissaoloviestin sähköpostiin. Samalla kirjoitin myös facebookiin alkavasta pitkästä lomastani – somehiljaisuus vauvamme ympärillä oli siis rikottu suunnitelman mukaisesti äitiysloman alussa.

Ja nyt on aika myös avata tämä blogi lukijoille.

rv 35plus1
Tässä mainittu 34 päivää on laskettuun aikaan. Meillä jäljellä on parisen viikkoa vähemmän.

Tämän blogin avaaminen julkiseksi on iso juttu. Sisällöltään se on henkilökohtaisempaa kuin mikään aiemmin kirjoittamani. Se on silti luettavaksi tarkoitettu etenkin siksi, että ykköstyypin äitiydestä ja raskaudesta ei ole liikaa blogeja. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa muustakin kuin diabeteksesta, koska raskauteeni ja äitiyteeni vaikuttavat myös muut asiat.

Blogi on kommenttiystävällinen, mutta muita blogejani tiukemmin vartioitu. Poistan kaikki kommentit, joista pahoitan mieleni – minun blogini, minun sääntöni.

Tarkoitus oli kirjoittaa blogiin jo perjantaina, mutta viikonloppu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Perjantaina en ehtinyt, ja eilinen eli lauantai meni ihan uusiksi puolestaan diabeteksen takia. Verensokerit heittelehtivät aamun hypereistä koko iltapäivän kestäneeseen punaiseen sensoriviivaan eli aivan liian matalalla. Sen lisäksi, että vuoristorataa hyppivä verensokeri uuvuttaa fyysisesti, se myös masensi aika tavalla. Olo koheni iltapäivän pitkillä päiväunilla, jonne M minut kauniisti peitteli.

Tänään puolestaan teimme kiepin synnytysosastolla. Koko raskausajan minulle on hoettu neuvolassa ja poliklinikalla, että jos tulee epävarma olo tai huoli vauvan voinnista, niin synnärillä on päivystys 24/7 ja sinne saa aina soittaa. Näillä aika isoilla viikoilla kynnys ottaa yhteyttä tulee olla matala.

Lauantaina vauva oli minusta vaisu, mutta tunsin kuitenkin pari kipakkaa potkua lopulta illalla ennen nukkumaanmenoa. Tänä aamuna en tuntenut sitäkään vähää, vaikka keskityin liikelaskentaan (vähintään 10 liikettä tunnissa). Soitin synnärille ja saimme kehotuksen tulla tarkastukseen saman tien.

Edellisestä käynnistä käyrillä oli vain muutama päivä, mutta silti huoli oli kova. En tiedä olenko ikinä ollut niin peloissani kuin tänään kun kävelimme sairaalan parkkipaikalta osastolle. Onneksi pelon sai jakaa rakkaimman kanssa, käsi kädessä.

Kaikki oli hyvin, erinomaisesti suorastaan. Sisupussin sydän sykkii juuri niin kuin pitää, ja hän harjoittelee hengittelyä kohdussani. Käyrälle piirtyi myös selvästi univaihetta ja vilkasta liikehdintää, mutta tärkeä huomio on se, että minä en tuntenut niitä liikkeitä. Vauva on kääntynyt niin, että sen nyrkit ja potkut osuvat selkääni kohti, enkä siis tunne potkuja enää samanlaisina, jopa kipeinä iskuina kuin aiemmin. Vauvan hiljaisuus ei siis välttämättä ole tässä vaiheessa syy paniikkiin, ja pienikin muljahdus on hyvä juttu ja riittävä elonmerkki. Ultraäänessä vielä tarkistettiin istukan virtaukset ennen kuin lähdimme kotiin – sama lääkäri ultrasi kuin keskiviikkona polilla, ja tällä kertaa hän tulosti nätin valokuvan meille mukaan.

Käynti oli hyvä, koska saimme tiedon tuosta asennon muuttumisesta ja varmistuksen vauvan hyvinvoinnista. Parasta on se, että kertaakaan kukaan ei sanonut, että olisimme vaivanneet asiantuntijoita turhaan. Päin vastoin, sekä päivystävä kätilö että lääkäri sanoivat, että hyvä että tulitte. Aina saa soittaa ja käydä siellä, jos on huolta – kotona kahdestaan huolet vain moninkertaistuvat, kun aika vähällä voidaan varmistaa että kaikki on ok.

Ehkä nyt epätasaisen viikonlopun jälkeen saan rauhoituttua äitiyslomalle. Alan pestä vauvan tarvikkeita ja järjestän hänen tavaransa paikoilleen. Pakkaan sairaalakassin. Pienintäkään aikomusta ei ole ryhtyä siivoamaan kotia tai suorittamaan jotain opintoja tai urheilemaan. Keskityn jouluvalmisteluihin, lepäämiseen ja vauvan odotukseen. Katson lempisarjojani, jos huvittaa, luen kirjoja jotka ovat odottaneet, kuuntelen podcasteja ja äänikirjoja. Ompelen kestorättejä ja järjestän vaipat hoitopöydän luo.  Kirjoitan blogeihini niin paljon kuin jaksan, koska muutaman viikon kuluttua kirjoitusharrastukselle ei ole enää aikaa kuten ennen. Kosmetologille on varattu kaksi käyntiä, ja joka päivä koetan myös pistää nenäni hetkeksi ulos raittiiseen alkutalven ilmaan.

Hän on täällä aivan muutaman viikon kuluttua.

Totisempiakin päiviä

Huomaan, että valmistaudun jo siihen, että tästä blogista tulee julkinen. Huomaan sen siitä, että olen vähentänyt surullisia postausaiheita ja kirjoittanut sävyssä, jossa voisin puhua (ja puhunkin) raskaudesta ystäville ja tuttaville. Yleisistä, kivoista, helpoista aiheista.

Tähän vain mahtuu niin paljon muutakin.

Raskausviikosta 23 alkaen verensokerien kanssa on ollut tosi vaikeaa. Aivan kuten minua varoitettiin, insuliinin tarve nousee loppua kohti, kunnes ilmeisesti taas jossain 30-viikon jälkeen vähenee. Jos olisin tiennyt, miten paljon vaikeampaa verensokerin hallinta on nyt, olisin nautiskellut enemmän ja stressannut vähemmän alkuraskaudessa.

Jos aiemmin oli muutaman hyvän päivän jälkeen jokin yksittäinen huonompi päivä, nyt tilanne on päin vastainen. Yhden hyvän aamupäivän (kokonaista hyvää päivää ei ole ollutkaan vähään aikaan) jälkeen seuraa 2 tai 3 huonoa päivää, jolloin verensokeri ei juuri alle kuudessa käy.

Insuliiniannokseni ovat edelleen pieniä moniin muihin verrattuna, mutta pitkävaikutteisen insuliinin määrä on nyt jo kuitenkin kaksinkertainen alkuraskauteen nähden. Ateriainsuliinin vaikutusaika tuntuu venyneen 2-3 tuntiin – toisin sanoen minun pitäisi ennakoida ateriani tuntikausia aiemmin, eikä sekään aina auta. Myös ateriainsuliinin määrät ovat kaksinkertaisia aiempaan nähden.

Jos asia toimisi vaan niin, että ”lisää sitten niitä annoksia”, niin en varmasti olisi itkenyt epäonnistuneena, katkerana ja pettyneenä jo monena iltana. Oikean annoskoon etsiminen vaatii kokeiluja, enkä voi tuplata annosta kerralla – enhän tiedä yhtään mikä on se niin sanottu oikea annos. Olen lisännyt pitkävaikutteisen määrää pykälä pykälältä, maltillisesti, välttääkseni yölliset matalan sokerin kohtaukset, jotka ovat tosi vaarallisia. Tähän kaikkeen kokeiluun ja etsimiseen vain menee aikaa, ja insuliinin tarve muuttuu koko ajan, ja jokainen korkeilla sokereilla vietetty päivä on pahaksi vauvalle.

Eikä kukaan voi auttaa, olen aika yksin. On vertaistuki ja on sisätautipoli, mutta he voivat antaa vain neuvoja – annosten pistäminen ja laskeminen on minun hommani ja vain yksin minun vastuullani.

Seuraavaksi aion yrittää petrata vieläkin kovemmin ruokavaliossani. En jätä hiilareita kokonaan pois, mutta vähentämällä hiilihydraattien määrää luulisin parantavani insuliiniherkkyyttä. En tiedä, onko siitä hyötyä, mutta jotain on pakko kokeilla. Aamupäivät ovat kaikkein vaikeimpia, mutta en käsitä miten voisin enää asiaa auttaa.

Olen lyhyen diabetesurani ajan ollut aina jonkinlainen ”mallipotilas”, joka on hallinnut verensokerit hyvin ja hoitotasapaino on ollut erinomainen. Nyt tuntuu siltä, etten hallitse tätä yhtään. Ja tietenkin vauva kasvaa keskikäyrän yläpuolella. Minä kun luulin etukäteen, että hikarina hoidan tämän(kin) asian mallikkaasti, ja vauva pysyy käyrillä eikä diabetes pääse vaikuttamaan pienen kasvuun. Ei hoida, ja kyllä vaikuttaa.

Luulen yrittäväni parhaani, mutta täytyy olla vielä keinoja yrittää kovemmin, eihän tämä voi näin mennä. Rikon meidän vauvan jo ennen kuin se ehtii edes syntyä.

Sokeriongelmia

Yksi isoimmista, ellei isoin juttu diabeetikon raskaudessa on sokereiden vuoristorata. Yksi asia on se, että sokerit eivät mene liian mataliksi, mutta korkeat sokerit ovat myös iso riski. Kaikki yli 8 lukemat, erityisesti aterioiden jälkeen, lisäätävät vauvan makrosomiaa eli liikakasvuisuutta. Vauva ei siis saisi saada liikaa sokeria, ja diabeetikon elimistössä sitä tunnetusti on liikaa, kun haiman saarekesolut eivät itse tuota insuliinia. Kaikkein pahimpia ovat aterian jälkeiset lukemat. Tunti aterian jälkeen verensokeri ei raskaana olevalla saisi olla yli kahdeksaa. Ilman raskautta aikaraja on puolitoista tai kaksi tuntia, mutta tässä tilanteessa asia on vakavampi.

Alkuraskaudesta sokerit tippuvat mataliksi, näin minua varoitettiin. Ja ne todella tippuivat. Muutamana päivänä raskaustestin tekemisen jälkeen olin niin matalilla jatkuvasti, että se oli jo aika pelottavaa. Sitä jatkui kuitenkin vain muutaman päivän ajan, ja sen jälkeen sokerit ovat olleet melko hyvin hallinnassa.

Paitsi että.

Minun ja monen muun diabeetikon erityisongelma ovat aamupäivät. Liikkeelle lähtemisen (tai sängystä nousemisen) jälkeen verensokeri lähtee nousuun, söin aamupalaa tai en. Taistelen sitä vastaan laittamalla insuliinia heti herättyäni ja odottamalla aamupalan kanssa niin kauan, että insuliini alkaa vaikuttaa – yleensä 45 minuutista tuntiin, toisinaan enemmän, jos vain mahdollista kuten esim. etäpäivinä on. Mutta se ei aina auta.

Laitan tähän esimerkiksi tämän aamun epätoivoiselta tuntuvat kamppailuni, lukemat tallentuvat kätevästi sensoriin:

Klo 06:36 heräsin ja nousin sängystä ekan kerran, vs. 5,6

Klo 7:01 olen ollut hetken jalkeilla juttelemassa töihin lähtevän mieheni kanssa. Vs. 6.6, laitan 6 yksikköä insuliinia.

Klo 7:14 vs. 6,4 (välimittaus ennen suihkuun menoa)

Klo 7:39 vs. 6,0

Klo 8:07, eli tunti pistoksen jälkeen verensokeri vasta oikeasti on laskenut, nyt se on 4,8. Syön 60 hiilihydraattigrammaa aamiaisella ja laitan sensorin hälyyttämään tunnin päästä.

Klo 9:08 vs. 10,7 ja nuoli suoraan ylöspäin, eli nousussa. Laitan 2 yksikköä insuliinia. Itkettää. Meidän sentin mittainen alkiomme saa jo kaiken mitä minä syön, myös nämä sokerit.

Klo 9:47 vs. 9,1, nuoli osoittaa tasaista, lisään yhden yksikön insuliinia.

Klo 10:06 vs. 7,6 ja loivaa laskua osoittava nuoli.

Tuossa ollaan nyt. Enempää en uskalla korjata, sillä korjaaminen aiheuttaa helposti vuoristoradan, eikä sitä yleensä suositella. Onneksi sensori helpottaa nyt verensokerin seuraamista niin, että voin yrittää saada lukemista kiinni ennen kuin ne tulevat liian alas. Aiemmasta kokemuksesta tiedän, että olen nyt jo korjannut liikaa ja kohta ollaan liian matalalla. Mutta en voi olla korjaamatta, kun näen että sokeri on liian korkealla. Lääkäri ja hoitaja antoivatkin luvan korjaamiseen – raskaana ollessa päteävät vähän eri säännöt kuin muulloin.

Näitä yli kahdeksan lukemia ei saisi olla kovin usein. Silloin tällöin toistuvat eivät ole paha juttu, mutta jos niitä on päivittäin, asiasta tulee ongelma. Eilen käväisin vain yhden kerran hieman yli kahdeksassa, mutta se tuli nopeasti alas. Tämä aamu on huono, tosi huono.

Mitä olisin voinut tehdä toisin?

Olisi varmaankin pitänyt laittaa siinä vaiheessa lisää insuliinia, kun aloitin aamupalan. Usein laitankin, en tiedä miksi se tänä aamuna jäi laittamatta.

Ja olisi pitänyt jättää leipä syömättä aamupalalla. Mitä vähemmän hiilihydraatteja aterialla on, sitä vähemmän sokerit nousevat. Olen vain niin kovin tottunut syömään aamulla leipää, että siitä on ollut vaikea päästää irti. Mutta tämänkin voin opetella, sillä nyt on kyse jostain paljon tärkeämmästä kuin minun lempiaamiaisestani.