Kaksivuotisneuvolassa

Tänään kävimme 2-vuotistarkastuksessa neuvolassa. Jännitin vähän etukäteen, sillä edellinen käynti 1,5-vuotiaana oli katastrofi: Topi huusi koko vierailun ajan, eikä lääkärintarkastuksesta meinannut tulla mitään. Ajattelin, että kun meillä nyt on tämä EIEIEI-vaihe, neuvolassa puhkeaa taatusti pahimmanlaatuinen raivokohtaus.

Olipa ihanaa taas olla väärässä. Topi lähti neuvolaan kanssani hyväntuulisena ja oma-aloitteisesti lörpötellen. Vähän poikaa jännitti, mutta hän ojensi reippasti Satu-hoitajalle neuvolakorttinsa ja alkoi puuhailla niillä vähillä leluilla, joita huoneessa oli tarjolla. (Montaa ei ollut, koronan takia. Kaikki mihin Topi koski, menivät suoraan desinfiointiin.)

Topi vastaili kysymyksiin, kiipesi tuolille, heitteli hoitajalle palloa ja nauroi iloisesti saadessaan pallosta kopin. Hän punnitsi itsensä hienosti vaa’alla ja rimpuili vain vähän, kun influenssarokote annettiin nenäsumutteena. Käynnin ainoa itkut tulivat pituus- ja päänympärysmittoja otettaessa: selälleen meneminen mittapöydälle oli outoa ja hän hätääntyi, ja pään ympäryksen mittaaminen on kotonakin ollut kiukun aihe.

Tokikaan lapsi ei jutellut yhtä pitkiä lauseita ja tarinoita kuin kotona, mutta se ei ole ihme, useinhan neuvolassa ollaan harvasanaisempia kuin kotona. Silti puheen kehitys on Topin vahvuus. Pitkiä lauseita itse tuottava 2-vuotias on aihe, joka saa minut kehräämään tyytyväisenä kuin kissa uunin päällä kermalautasta lipittäessä. Vaikka kyse tietenkin on Topin omasta taipumuksesta ja taidosta, tiedän että olemme onnistuneet tukemaan kehitystä ja auttamaan häntä sanataidoissa. Loruttelin ja luin runoja hänelle ihan pikkuruisesta vauvasta asti, ja lorujen ja muun varhaisen sanallisen vuorovaikutuksen yhteys puhetaitoon on tutkittu juttu. Tämä on niitä harvoja asioita, joissa nostan vähän omaa leukaani: tämä on minun vahvuuteni äitinä, ja meidän vahvuutemme vanhempina.

Muissa asioissa Topi kehittyy aivan keskivertolapsen tavoin. Hän on luonteeltaan varovainen ja harkitsva, joten liikkuminen on harvoin uhkarohkeaa tai riehakasta. Näin ollen hän ei myöskään kokeile uusia juttuja kovin usein, ja monipuolisen liikkumisen tukeminen onkin meille vanhemmille suurempi haaste kuin itsellemmekin mieluisen lukemisen harjoittelu.

Muutama päivä sitten kävin myös vasu-keskustelussa päivähoitopaikassa. Sain kuulla, että Topi leikkii kaikkien lasten kanssa hoidossa, joskin puuhaa ja aloittaa leikkejä myös yksin. Hänestä pidetään, ja hän pitää kaikista.

Paljon parempaa tilannekatsausta lapseni hyvinvointiin en voisi tässä toisen ikävuoden täytyttyä toivoa. Topilla kaikki hyvin, rauhaa myös muuhun maailmaan!

Taapero syö!

Viime keväänä odotin ilolla täällä blogissakin sitä, että pääsisimme kokeilemaan Topille kiinteitä ruokia. Pääsimmekin, ja niiden kanssa sujui ihan hyvin. Topi maistoi kaikkea ja söi kaikkia makuja soseina. Olin tosi innoissani sormiruokailusta, ja kokkasin vauvalleni erilaisia herkkuja sormin naposteltaviksi. Ne jäivät joka ikinen lautaselle. Tai vaihtoehtoisesti lattialle, mutta suuhun ei vahingossakaan. Topi on pistellyt sormin suuhunsa vain kurkkutikkuja ja maissinaksuja, mutta kaiken muun hän on halunnut lusikalla. Sormiruokailusta luopuminen oli minulle vähän kova pala, mutta turhauduin siihen ruokahävikkiin ja turhaan vaivannäköön.

Päätin sitten, että soseilla mennään. Ja hyvin on menty. Koska motivaatio vauvalle kokkaamiseen katosi ja halusin mennä sieltä mistä aita on matalin säästääkseni energian johonkin josta tulee paremmalle mielelle, Topi kasvoi ensimmäisen elinvuotensa loppuajan jokseenkin kokonaan valmissoseilla. Niissä hän ei ole nirsoillut ikinä, kaikki kelpaa kunhan ensin uskaltautuu maistamaan. Iän karttuessa hän vähän kyseenalaisti sen, ettei sose olekaan enää sileää, mutta sekin vaihe meni ohi. Aamu- ja iltapuurot keitin korvikkeeseen, koska Topi vähensi yhdessä vaiheessa maidonjuonnin niin pieneen, että tarvittiin kalkkitabletitkin lisäravinteeksi.

Kun vauvani täytti yksi vuotta, kokeilin alkaa lisätä tavallista maitoa ruokiin ihan vähäsen. Huono ajatus – Topin vatsa meni sekaisin pariksi viikoksi pelkästä päivän kokeilusta. Siksi odottelin aika pitkään ennen kuin kokeiltiin uudestaan. Aloitin ensin puuron keittämisen tavalliseen maitoon ja siitä se sitten lähti. Tammikuun puolivälin jälkeen Topi on juonut ruokajuomaksi enää tavallista maitoa.

Vähitellen aloin kokkailla samasta padasta -idealla ruokia, joita myös Topi voisi syödä purkkiruoan sijaan. Siinä tuli ongelma, sillä hän oli niin tottunut valmisruokiin että nirsoili tosi pahasti kotiruokaa. Mutta asiat kääntyvät joskus nopeasti: vielä puolitoista viikkoa sitten sanoin hoitopaikassa, että Topi ei oikein syö muuta kuin purkkisoseita, mutta nyt en ole sosepurkkia lämmittänyt kuin kerran tällä viikolla. Yhtäkkiä hänelle alkoi maistua kaikki mitä tarjotaan.

Kun on hoitovapaan viimeinen viikko, olen koettanut nauttia siitä että kerrankin on aikaa. Siksi olen tehnyt joka päivä ruokaa, ja olemme syöneet Topin kanssa koko ajan samoja ruokia.

Paahdettu porkkanakeitto (resepti täällä) on ystävältä saatu reseptivinkki, jonka otin heti käyttöön. Herkullinen keitto! Söimme sitä leipäpalan kanssa. Samasta padasta -kirjasta tein herkullista ja yksinkertaista pitkään haudutettua tomaattikastiketta, josta riitti vähän pakasteeseenkin. Keitin pastan molemmille erikseen: Topin rakettispagetin keitinvedessä ei ollut suolaa.

Huomenna teen makaroonilaatikkoa osin kauramurusta, osin jauhelihasta. Tarkoitus on tehdä niin iso satsi, että siitäkin jäisi pakkaseen. Saa nähdä, mitä Topi tästä klassikkoruoasta tykkää. Kun olemme kahden, syömme aika kasvispainotteisesti, välillä jopa vegaanista ruokaa. En minä lihaa väistä, ja molemmat tarvitsemme sitä, mutta vähempikin riittää eikä päivittäinen annos ole mitenkään välttämätöntä.

Olen ollut hurjan iloinen siitä, että Topille on alkanut maistua kotiruoka. Jollekulle toiselle tämä ei olisi mikään erityinen juttu, mutta sormiruokailun epäonnistuminen ehkä on harmittanut minua vieläkin, ja tunnen nyt vasta saavani paikatuksi sen ongelman.

Miten meillä nukutaan?

Varastan hitusen omasta alkuyön unestani ja kirjoitan viimein tämän jutun, jota olen pitkään mielessäni pyöritellyt. Vauvaperheessä kestopuheenaiheita ovat kakka (ja sen mahdollinen puute) sekä uni (ja sen mahdollinen puute). Vauvan yöunet ovat yksi vakituisia kysymyksiä pienen lapsen vanhemmille, sillä uneton tai katkonaisesti nukkuva vauva vaikuttaa koko perheen uniin ja sen kautta hyvinvointiin.

Ilokseni voin vastata otsikon kysymykseen, että meillä nukutaan hyvin. En tiedä minkä geenin poikamme syntyessään sai, mutta hän on alusta asti erottanut yön ja päivän tosi hyvin toisistaan ja nukkunut yönsä hyvin. Olen ajatellut, johtuisiko kyky tietää että osa päivästä on nimenomaan nukkumista, ei kukkumista varten siitä, että olimme sairaalassa niinkin pitkään  kuin viikon syntymän jälkeen. Sairaalassahan yö ja päivä erottuvat selkeästi: yöllä on pimeää ja hiljaista, mutta aamulla valot sytytetään ja päivä on ääniltään ja rytmeiltään ihan erilainen. Jatkoimme tämän erottelun tukemista kotona, joskin kaamosaikaan syntyneelle lapselle pimeys lienee muutenkin tuttua.

Vauva nukkuu omassa sängyssään meidän huoneessamme, ja yöksi vauvansänky siirretään minun sänkyni viereen. Aamulla hän sitten siirtyy meidän väliimme, tai oikeastaan arkisin minun viereeni kun M on lähtenyt töihin.

Aluksi Topi heräsi yöllä syömään noin 2-2,5 tunnin välein, ja siitä syöttövälit ovat vähitellen omaa tahtiaan pidentyneet. Tällä hetkellä hän nukkuu yönsä noin viiden tunnin pätkissä (parhaimmillaan 6 tuntia, lyhimmillään 3,5 h), joista ensimmäinen pätkä on pidempi. Aamua kohti uni muuttuu muutenkin levottomammaksi ja välillä valvon ihan vain koska yritän tassuttelemalla (eli pidän kättä kevyesti hänen rintansa päällä) rauhoitella vauvaa sikeämpään uneen levottomasta heittelehtimisestään. Sanon mielelläni, että meillä on vain yksi herätys yöllä, koska aamulla 06-07 välillä tehty toinen syöttö jo käytännössä on niin aamua, että siitä voisi nousta päivän toimiin. Yleensä kuitenkin vielä palaamme siitä sänkyyn köllöttelemään ja torkkumaan, joten varsinaisesti aloitamme päivän vasta 08-09 välillä.

Yösyötöillä aluksi nukutin vauvan syliini ennen kuin nostin hänet takaisin sänkyyn. Lauloin kaikki suosikki joululauluni  tai luin hänelle jotain omaa kirjaani (mm. Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut). Sitten aloin siirtää vauvan sänkyynsä ennen nukahtamista, vain tokkuraisena, kuten hänen isänsä omilla syöttövuoroillaan teki. Aina Topi nukahti nopeasti. Kun yösyöttöjä vielä oli kaksi per yö, Topi otti tavakseen käpertyä syötön jälkeen röyhtäyksestä sikiöasentoon syöttäjän rintaa vasten ja nukahtaa siihen saman tien. Siitä hänet olisi voinut nostaa heti sänkyynsä, mutta asento oli niin suunnattoman hellyttävä, että usein piti jäädä pitämään vauvaa sylissä vain koska hän oli niin söpö.

Nyt Topi on jo niin iso, ettei oikein mahdu enää käpertymään samalla tavalla syliin kuin aiemmin. Silti hän suunnilleen nukahtaa tuttipullon ääreen ja hänet on siitä helppo nostaa omaan sänkyyn nukkumaan.

Vauvan uni on muuttunut levottomammaksi sitä mukaan kuin hänen motoriset taitonsa ovat lisääntyneet. Nukahtamista vaikeuttaa alati suuhun tungettava nyrkki, joka samalla työntää tutin pois – ja tuttia ilman ei kuitenkaan ole helppoa nukahtaa. Jo aiemmin vauvan tuulimyllynä huitovat kädet vaikeuttivat nukahtamista, ja silloin käytimme kapaloa hillitäksemme liikettä. Se toimi tosi hyvin. Meillä oli myös neulottu ”toukkapussi”, josta Topi tosin sai kätensä vapaaksi. Kun mahavaivat olivat kovimmillaan, kapaloa ei voinut käyttää koska Topin piti pystyä potkimaan öisin ja poistamaan sillä tavoin ilmaa vatsastaan. Toukkapussi oli silloin paras mahdollinen apuväline: se rajoitti käsien liikettä, mutta antoi vauvan potkia vapaasti. Alkuperäinen toukkapussimme kävi lyhyeksi vauvan kasvaessa, ja nyt meillä on käytössä jo toinen versio, josta kädet eivät karkaa niin helposti.

Toukkapussia mieluisampi rauhoittaja on Herra Unikarhu. Tämä vaaleanpunaista kohinaa soittava pehmolelu nopeuttaa Topin nukahtamista illalla ja syötön jälkeen ja etenkin auttaa pysymään unessa unisyklien välillä. Päiväunilla se ei aina ole käytössä, mutta auttaa rauhoittumiseen siinäkin. Kaikkiin vauvoihin tuo valkoinen tai vaaleanpunainen kohina ei tehoa, joten testasin sitä ensin soittamalla kohinaan youtubesta. Kun se näytti toimivan, ostimme Herra Unikarhun, koska ajatus puhelimesta jatkuvasti vauvani sängyssä on hiukan epämukava. Topi tykkää Herra Unikarhun kosketuksesta, ja matkoilla se on myös ollut oiva apu.

Herra Unikarhusta, vaaleanpunaisesta kohinasta sekä nallen käyttötarkoituksesta löytyy tosi hyvä kirjoitus Simppelin  sormiruokakeittiön sivukonttorista.

Iltarutiineja meillä myös on vähitellen rakenneltu, ja mielestäni Topi jo reagoi rauhoittumalla ja orientoitumalla nukkumaan. Iltarutiineihin kuuluu yöpaidan vaihto, valojen sammuttelu yhdessä, viimeinen iltamaito hämärässä makuuhuoneessa, kirjan lukeminen jos vauva jaksaa, sekä suukottelu sänkyyn tärkeimpien pehmolelujen keskelle. Laulan Sinisen unen ja sen jälkeen minä tai  isänsä laulaa koko joukon muita lauluja tai lukee kirjaa ääneen Herra Unikarhun suhistessa. Jos kaikki menee  hyvin, Topi on unten  mailla alle kymmenessä minuutissa sänkyyn laittamisesta, eikä yleensä ikinä herää ennen kuin aamuyöllä syötettäväksi.

Päiväunista minulla  ei sitten olekaan mitään kovin iloista kerrottavaa. Siinä missä yöt menevät melko hyvällä  rytmillä ja hyvin nukuttuina, päivät ovat kaikki erilaisia ilman mitään unirytmiä. Päiväunissa mennään edelleen hyvin vauvantahtisesti, eli Topi laitetaan nukkumaan sitten kun hän väsyy. Päiväunipaikat vaihtelevat omasta sängystä vanhempien sänkyyn, sitteriin tai vaunuihin. Hereilläoloajat ovat edelleen tosi lyhyitä, vaikka olisin odottanut niiden jo alkavat pidentyä. Päiväunet ovat tällä hetkellä valitettavasti vain yhden unisyklin mittaisia, 30-45 minuuttia kerrallaan. Yritän saada jokaiseen päivään ainakin yhdet pidemmät unet, koska mielestäni Topi  on silloin virkeämpi ja paremmalla tuulella. Katkonaisuus (puoli tuntia unta, noin tunti hereillä jne.) tekee hänestä ärtyisän. Aina pidemmät unet eivät onnistu, koska se vaatii vaunulenkin tai onnistuneet terassinukutuksen. Mutta siihen pyritään.

Seuraavaksi pitäisikin alkaa rakennella päiviin säännöllisyyttä ja rytmiä. En ole halunnut kiirehtiä se asian kanssa, koska näen tässä kohdin aika tärkeäksi  myös vauvan oman tahdin seuraamisen. Luultavasti päivärytmikin löytyy luonnostaan vauvan omaa rytmiä tarkkailemalla – heti kun vain jaksan panostaa.

Niin ja entäpä vanhempien uni? Menen yleensä nukkumaan aika pian vauvan jälkeen, koska ensimmäinen unipätkä on rauhallisin ja silloin minäkin saan useita tunteja yhtenäistä unta. Arkisin  minä hoidan yösyötöt, jotta M jaksaa paremmin käydä töissä. Tosin jos Topi herää toiselle syötölleen vähän ennen kuin M:n herätyskello soi, hän hoitaa syöttämisen. Usein tuo aamusyöttö tehdään kuitenkin niin, että olemme kaikki kolme hereillä ihailemassa uutta päivää. Viikonloppuyöt on jaettu niin, että kumpikin saa nukkua työhuoneessa häiriöttä ja keskeytyksettä yhden yön viikossa. Varsin usein työhuoneessanukkuja kuitenkin siirtyy takaisin makuuhuoneeseen aika aikaisin aamulla ihan silkasta ikävästä. Viikonloppuaamujen perhepetiköllöttelyt ovat tämänhetkisen  elämän parhaita helmiä.

Verensokerikäyriä

Aikaa on kulunut ja aivoni ovat täyttyneet ihan muista asioista, ja loppuraskauden verensokerikäyrien osalta kärsin muistinmenetyksestä. En muista muuta kuin että lukemat olivat suht hyviä, enkä joutunut niistä kauheasti stressaamaan. Muistaakseni insuliiniannosta ei myöskään ollut tarvetta muuttaa viimeisillä raskausviikoilla tai ainakin säätö oli vähäistä.

Sen kuitenkin muistan, että synnytyksen jälkeisille annoksille oli tehty endokrinologin kanssa suunnitelma ja se löytyi tiedoistani sairaalan papereista. Heti synnytyksen jälkeen annos piti palauttaa raskautta edeltäneeseen, tai ainakin noin puoleen loppuraskauden insuliiniannoksesta. Vauva syntyi aikaisin aamulla, ja koska en ajatellut asioita kunnolla, ehdin sinä aamuna jalkeille päästyäni vielä pistää ison annoksen pitkävaikutteista insuliinia, vaikka annoksen olisi voinut puolittaa jo heti saman tien.

Sinä päivänä kuten parin ensimmäisen viikon ajan verensokeri laski helposti hypon puolelle. Vakavia hypoja minulla ei ollut, mutta pillimehuja kyllä kului ja pidin eväitä aina saatuvilla. Imetys ja pumppaus laskivat sokereita, eikä niitä voinut aloittaa ilman pientä hiilaritankkausta. Toisaalta sairaalassa ollessa tasainen ruokarytmi ja ravintosuositusten mukaiset ateriat tekivät verensokeriarvoille hyvää.

Aluksi hypoja tuli päivittäin niin paljon, että pienensin pitkävaikutteisen insuliinin määrää vielä entisestään, ja jätin usein ateriainsuliinit kokonaan laittamatta – jätän vieläkin toisinaan. Imetyksen  ja pumppaamisen loppuminen ovat myös vaikuttaneet asiaan, ja hypot ovat jääneet pois ja sokeriarvot nousseet. Vähitellen Levemir-annosta on saanut nostaa entiselleen, ja tällä hetkellä saisin alkaa nostaa sitä vieläkin, en vain ole uskaltanut. Elämä on niin vauvantahtista, ettei diabeteksen hoito ole ihan simppeliä.

Olen monta kertaa ajatellut, miten vaikeaa omahoito olisi ilman Libre-sensoria. Nyt minun ei tarvitse mitata verensokeria sormenpäästä, enkä tiedä miten ehtisin tai jaksaisin, jos pitäisi. Käsivarressa olevan napin skannaaminen on helppoa ja nopeaa, ja pysyn kärryillä sokerikäyristä helpolla.

Insuliinien pistäminen on toinen juttu. Välillä olen vain niin väsynyt etten jaksaisi, mutta toistaiseksi olen pitänyt kiinni pitkävaikutteisen insuliinin pistämisestä. Se on jäänyt väliin vain pari kertaa. Pitkävaikutteinen on tärkeä, ja sen puute voi aiheuttaa ketoasidoosin eli happomyrkytyksen  nopeammin kuin satunnainen ateriainsuliinin ohittaminen. Aterioille pistän edelleen vähemmän kuin ennen raskautta, ja välillä ateriainsuliinit jäävät väliin. Silti käyrät eivät ole nousseet kovin hurjasti, ja Levemir pitää huolta siitä että ilman ateriainsuliiniakin lukemat tulevat suht tasaisesti alas. Yökäyrä on melko tasainen, joskin korkeammalla tasolla kuin raskausaikana.

En silti ole jaksanut stressata. Pingotettuani verensokereista kuukausikaupalla raskausaikana olen  mielestäni ansainnut vähän aikaa vähän rennompaa omahoitoa. Toinen  juttu on se, että juuri nyt resurssini eivät riitä tämän parempaan. Vauva on ollut itkuinen ja minä väsynyt, ja tämän kaiken keskellä omahoitoni perustuu muutamaan perusjuttuun:

• Pitkävaikutteisen insuliinin (Levemir) pistäminen aamuin illoin.
• Verensokerin seuranta Libren sensorilla.
• Mahdollisimman tasainen ateriarytmi tai ainakin vältän jättämästä aterioita väliin.
• Vaunulenkit virkisteenä ja arkiliikuntana.

Riittävä unen määrä kuuluisi myös terveellisen elämän perusasioihin, mutta pikkuvauvan vanhempana nauraisin sille, jos jaksaisin. Ehkä joskus toiste nukun riittävästi, nyt vain keitän kahvia ja ajattelen olevani tottunut tähän.

Diabetekseni on toistaiseksi edelleen varsin helppohoitoinen moniin sairauskollegoihini verrattuna. Siksi pärjään pienillä insuliiniannoksilla, enkä usko että pitkäaikainen sokeriarvo HbA1c on mahdottoman korkea huolimatta siitä, etten hoida itseäni juuri nyt sataprosenttisen hyvin. Odotan  seuraavaa kontrollikäyntiä sisätautipolilla mielenkiinnolla.

Basedow ja vauva-aika

Koska blogini tarkoitus on jakaa kokemuksia raskaudesta ja äitiydestä pysyvien autoimmuunisairausten kanssa, on lienee syytä kirjoittaa sananen niistäkin. Diabetekseni on  vaatinut selkeästi enemmän huomiota kuin Basedowin tauti ja kilpirauhanen, joten aloitan helpommasta.

Kilpirauhasarvojen piti olla tasapainossa, että ylipäätään saimme ”luvan” yrittää raskautua. Kilpirauhasen totaalipoistosta kului pari kuukautta tähän hetkeen, ja sen jälkeenkin arvot pysyivät viitearvoissa. Raskauden alettua thyroksiiniannosta olisi pitänyt ilmeisesti nostaa, mutta tämä meni ohi sekä lääkäreiltä että minulta. Hormonitoiminnan muutosten vuoksi alkuraskaudessa olikin sitten tältä osin haasteita: koska annosta ei nostettu, kilpirauhaseni pääsi liikatoiminnan puolelle.

Sisupussi osoitti kuitenkin sisukkuutensa jos varhaisvaiheessa eikä luovuttanut liikatoiminnasta huolimatta. Kesäkuussa lääkitystä muutettiin ja muuttaessani Kajaaniin sain Jyväskylän sisätautipolilta lähetteen, jossa painotettiin tiheän seurannan tärkeyttä – mikä toki täällä hyvin tiedettiin.

Kilpirauhaslukemat pysyivät hyvissä raameissa loppuraskauden ajan. Lähellä synnytystä hiivittiin taas kohti liikatoimintaa, mutta lääkäri ei muuttanut annosta, koska hormonitoiminnan muutos oli taas lähellä.

Sairaalassa ollessa pyysin, että kilpirauhasarvoja seurattaisiin synnytyksen jälkeen, sillä jos niissä olisi häikkää, väsymystä voisi vauva-arjen keskellä olla vaikea erottaa muusta univelasta. Kävinkin viime viikolla ennen jälkitarkastusta kilpirauhaskokeissa, ja tulos oli erittäin positiivinen: lukemat ovat taas kauniisti viitearvoissa. Toistaiseksi siis näyttää siltä, että Basedow päästi minut suht helpolla raskausaikana. Alku oli vaikea, mutta onneksi vauva ei antanut periksi vaan selvisi siitäkin.

Diabetestani hoidetaan Kainuun keskussairaalan sisätautipolilla, ja ilmeisesti myös kilpirauhassairauteni seuranta pidetään siellä myös raskauden jälkeen – samallahan tuon tarkkailu hoituu, eikä minun tarvitse mennä sen takia terveyskeskuslääkärille.

Keskeisin haaste on muistaa ottaa kilpirauhaslääke joka aamu ennen aamupalaa. Hyvin olen kyllä muistanut, sikäli jos olen ehtinyt omiin aamutoimiin ennen vauvan heräämistä. Helpompi se lääke on kuitenkin ottaa kuin insuliini, joka vaatiin enemmän ennakointia ja suunnittelua. Siitä lisää kunhan seuraavan kerran on sopiva kirjoitushetki.

Sydänääniä

Nyt on käynnissä jo 35. raskausviikko. Tänään päiviä tarkalleen 34+4. Noin viimeisimmän viikon ajan olen tuntenut aika kovia kipuja alavatsalla, mutta kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin niiden olevan supistuksia. Se vähän huolestutti, samoin kuin koko ajan lisääntyvä tukaluuden tunne alavatsalla. Järki kuitenkin tiesi, että tukaluus ja supistukset kuuluvat näihin viikkoihin, ja kun vauva liikkui hyvin, en antanut pelolle liikaa valtaa.

Sen verran kuitenkin kipuilu painoi mieltä, että odotin jo malttamattomana tämän päivän äitiyspoliklinikkakäyntiä. Edellisellä kerralla oli sovittu, että tänään piirretään Sisupussin sydänkäyrää ensimmäisen kerran. Olen kuullut monen mainitsevan tästä ”käyrillä makoilusta” ja kiinnosti kovasti, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Menin sovitusti noin puoli tuntia ennen lääkäriaikaani äitiyspoliklinikalle. Hoidin ensin rutiinit eli virtsanäytteen, punnituksen ja verenpainemittauksen, minkä jälkeen kätilö vei minut pikkuhuoneeseen makoilemaan vuoteelle. Vatsaani kiinnitettiin kaksi anturia. Ensimmäinen mittasi Sisupussin sydäntä ja toinen minun supistelujani. Vauva väisteli tietenkin anturia vähän aikaa, mutta lopulta asettui niin että saatiin noin 20 minuutin mittainen sydänkäyrä.

Vielä matkalla sairaalaan alavatsassani jomotti kivuliaita supisteluja, mutta ne hellittivät poliklinikalla eikä toiseen anturiin jäänyt mitään mainittavaa.

Pääsin lääkärin luo heti saman tien. Sisupussin sydänkäyrä sai paljon kehuja. Vauvalla ei ole mitään hätää, myös kokonsa puolesta hän on aivan keskikäyrällä. Vähän itketti helpotuksesta, sillä pelkäsin myös liikakasvua kun oloni on ollut aika vaikea. Koska kerroin supistusten alkaneen tuntua, lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen. Yllättäen hän totesi heti tuntevansa vauvan pään! Sisupussi on asettunut jo hyvin alas, aivan kohdunsuun tuntumaan. Paikat eivät ole lähteneet vielä yhtään avautumaan, joten ei ole syytä huoleen ennen aikaisesta synnytyksestä – ihan vielä ainakaan. Mutta vauvan asettuminen niin sanotusti tyrkylle selittää sen, että alavatsassani tuntuu painoa ja puristusta nyt koko ajan, ja joudun käymään vessassa vähintään kerran tunnissa, yleensä useammin.

Parasta kuitenkin oli se, kun lääkäri sanoi, että koska kaikki on niin hyvin, voimme sopia seuraavan käynnin vasta pitkälle eteenpäin. Ei niin ettenkö kävisi mielelläni polilla juuri niin usein kuin on tarve, mutta on ihan huikeaa kuulla että tiheää seurantaa ei tarvita, koska kaiki on niin hyvin! Seuraava käynti on noin puolentoista viikon kuluttua. Hurjaa tajuta myös, että kovin montaa kertaa en enää ehdi tuolla poliklinikalla käydä ennen kuin vauva on täällä. Kerran tai kaksi, ehkä? Ja kuitenkin tämä polikäynneillä ravaaminen on tuntunut ikuisuusprojektilta, joka jatkuu ja jatkuu…

Hemoglobiini oli tänään 110, mikä selittänee osaltaan väsymykseni. TSH on myös laskenut vähän matalalle, mutta huomenna olen menossa sisätautipoliklinikalle, jossa endokrinologi päättää Thyroxinin annostuksesta.

Virallisesti huomenna olisi viimeinen työpäiväni ennen  äitiyslomaa, mutta käytännössä joudun vielä tekemään perjantain töitä.

Hyvää maailman diabetespäivää! Paremmin en olisi voinut tätä päivää viettää kuin saamalla hyviä uutisia vauvani voinnista – minun diabeteksestani huolimatta.

Toinen raskauskolmannes

Toiseen raskauskolmannekseen lasketaan viikot 13-27, joidenkin mukaan 14-26. Tämän vaiheen päättymisestä on jo aikaa, mutta en ole muistanut tehdä yhteenvetoa tänne, joten nyt olkoon sen aika.

Raskausviikoilla 13-14 kerroin jo töissä tulevasta vauvasta. Joka kerta lisäsin ”…jos siis kaikki hyvin menee…” koska epävarmuus ja pelot olivat niin kovasti läsnä. Mutta oli ihanaa lakata salaamasta asiaa, ja oli ihanaa nähdä kaikkien ilahtuneet ilmeet ja kuulla iloiset onnittelut. Samoihin aikoihin kerroimme myös tuleville isovanhemmille.

Juhannuksen jälkeen oltiin 15. raskausviikolla, ja väsymys alkoi vähitellen hellittää. En enää nukkunut joka päivä päikkäreitä, mutta toisaalta olimme lomalla niin että mahdollisuus olisi kyllä ollut. Päivät olivat kiireisiä, sillä suurimman osan lomasta vei muutto: tyhjensimme Lappeenrannan kodin, pakkasimme Leivonmäen talomme ja muutimme koko elämämme Kajaaniin. Vietimme myös kesälomaa: kävimme Tukholmassa, rippijuhlissa, Nightwishin keikalla – ja ensimmäistä kertaa yhdessä ultraäänitutkimuksessa heinäkuun alussa.

Pitkäaikainen verensokerini HbA1c oli heinäkuun alussa erinomainen 41 mmol/l.

Vähitellen heinäkuun aikana vatsani alkoi kasvaa, enkä enää yhtään myöskään pidätellyt sen näyttämistä. Vatsan kasvu oli ehkä dramaattisin muutos, sillä se vähän yllätti tämän ensikertalaisen. Minulla oli jokin hämärä ajatus, että ehkä joskus syksyllä saattaisin joutua käyttämään äitiysvaatteita. Järkytykseni olikin suuri, kun housut kävivät yksitellen pieniksi ja alkoivat tuntua tukalilta. Menin ”huvin vuoksi” sovittamaan äitiysfarkkuja ja ne tuntuivat niin mukavalta, että kauhistuin: Nytkö jo!?! Lähetin kauhupaniikkiviestit parille ystävälleni, jotka ihanasti kannustivat ja tsemppasivat.

Minulle tosiaan kävi niin, että heinäkuusta alkaen kaikki housut ja hameet, joiden vyötärö osui vatsan kohdalle, tuntuivat erittäin epämukavilta vaikka olisivat muutoin mahtuneetkin. En vain voinut käyttää enää mitään, mikä osui keskelle vatsaa. Näin ollen jouduin ostamaan kesän alennusmyynneiltä yhdet farkut ja helteiden jatkuessa yhdet capri-mittaiset äitiysfarkut, sekä muutamia paitoja niiden kanssa pidettäväksi. Onneksi suurin osa mekoista kävi hyvin myös kasvavan vatsan kanssa. Syksyn keleihin olen sitten hankkinut myös äitiyslegginssejä.

Heinäkuu ja elokuun alku olivat vaikeinta aikaa terveyden kannalta. Kilpirauhanen oireili liikatoiminnan kaltaisilla tuntemuksilla, ja olin väsynyt ja tuskainen. Jouduin tekemään isoja päätöksiä työasioiden suhteen ja jättämään asioita tekemättä. En olisi halunnut, mutta jos piti valita pidänkö huolta omasta ja vauvan voinnista vai urakoinko lisää artikkeleja, niin eipä tarvinnut miettiä kumman valitsen. Harmitti se luopuminen silti.

Työmatkalla Helsingissä elokuun alussa, rv 20+5.

Keskellä keskiraskautta sitten päättyivät lomat ja siirryimme Kajaaniin. Jos olin hermoillut, miten hoitopaikan vaihdos vaik(e)uttaa kaikkeen, niin turha oli huoleni. Kaikki meni alusta asti loistavasti, ja minut otettiin Kajaanissa sekä sisätautipolilla, äitiyspolilla että neuvolassa vastaan kaikella sillä huolellisuudella, jota raskaana oleva ykköstyypin diabeetikko ja kilpirauhaspotilas tarvitsee. Rakenneultrassa kävimme yhdessä M:n kanssa elokuun alussa. Siellä meille kerrottiin, että odotamme poikaa! Kaikki oli rakenneultrassa hyvin.

Syyskuussa reissasin melko paljon työni takia, ja tein haastatteluja eri puolilla Suomea. Onneksi työtahti oli suunniteltua vähäisempi niin että jaksoin kenttätyöt ihan kohtalaisesti, vaikka matkustaminen välillä uuvuttikin. Kirjoitin kenttätöistä toiseen blogiini ilman mainintaa raskaudesta, ja sitten raskauden näkökulmasta tänne.

Rv 24+2, uudessa kodissa Kajaanissa.

Nyt lokakuussa eli kolmannella kolmanneksella en ole enää paljoakaan matkustanut (yhtä lentomatkaa lukuunottamatta) vaan tein kaksi haastattelua puhelimen ja Skypen välityksellä. En vain enää kykene ylimääräisiin reissuihin.

Tukea!

Neuvolasta vinkattiin, että jos liitoskivut tai selkäsärky käyvät pahoiksi, fysioterapeutilta saa lainaksi niin sanotun SI-tukivyön. Minulla ei ole ollut erityisen pahoja kipuja, mutta kun vatsa alkoi kasvaa, päätin vähän ennakkoon varautuen hakea vyön lainaksi. Soitin fysioterapiaan ja olisin saanut vyölle sovitusajan jo samalle päivälle. Sovin ajan kuitenkin seuraavalle maanantaille, kun se sopi paremmin.

Fysioterapeutti näytti erilaisia vöitä. Sain sovittaa ”uudemman mallista” tarrakiinnitteistä (lainausmerkit koska mitenkään erikoisen moderneilta nekään vyöt eivät näyttäneet), mutta selkeästi paremmalta tuntui vanhempi malli. Ammattilainen auttoi valitsemaan oikean kokoisen vyön ja neuvoi, miten kokoa säädetään.

Kuvassa rv 30+1.

Häkellyttävää oli se, miten paljon paremmalta olo tuntui heti kun vyö oli paikoillaan. Olin ajatellut, etten ehkä välttämättä tarvitse koko vyötä, mutta vatsan kasvu on tapahtunut niin vähitellen, etten ollut tajunnut olotilaan hitaasti hiipivää tukaluutta. Nyt käytän vyötä jokseenkin joka päivä. Parhaimmalta se tuntuu kävelylenkeillä, mutta myös kotona ihan töitä ja kotiaskareita tehdessä. Vyö ei näy vaatteiden alta, kun paita tai mekko on tarpeeksi pitkä – ja sellaisiahan tässä vaiheessa äitiysvaatteeni ovat.

Mikään estetiikan riemuvoitto tämä vyö ei ole, mutta enää en luopuisi siitä. Vieläkään en voi sanoa kovasti kärsiväni kivuista, mutta vyö tuntuu tukevalta ja ryhdistää oloa. Ihan mahtavaa, että tällainenkin apuväline on ilmaiseksi odottavan äidin käytössä.

Lentomatkustaminen rv 28 jälkeen

Olin tällä viikolla luennoimassa Helsingissä. Ennen kuin päivästä sovittiin, varmistin vain pikatarkistuksella Finnairin sivuilta, että saan lentää vielä tuolloin – ajatus junamatkasta ei enää houkutellut. Mieleeni jäi vain, että kotimaan lennoilla saa matkustaa tosi pitkään raskaudesta huolimatta.

Mutta jätin osan tekstistä lukematta. Onneksi mainitsin tulevasta lennosta neuvolassa, jossa kehotettiin tarkistamaan viikot, sillä tietyn rajan jälkeen tarvitaan lääkärintodistus, että pääsen koneeseen. Maaginen raja olikin Finnairin ohjeissa 28 raskausviikkoa, mikä minulla täyttyi juurikin viime lauantaina. Sisupussi oli siis muutaman päivän liian vanha, jotta pääsisimme koneeseen.

Onneksi Kajaanissa saa hyvin aikoja neuvolaan. Pääsin jo seuraavana päivänä lääkärintarkastukseen, jossa ei tokikaan löytynyt mitään syytä, miksi en voisi lentää. Sain ikään kuin bonusultran, jossa näkyi 1114g painoinen pikkupoika, joka kasvaa tällä hetkellä kauniisti keskikäyrän tuntumassa (aiemmin siis on arvioitu kasvun yläkäyrälle).

Sitten skannasin todistuksen kirjastossa, lähetin sen suojatulla yhteydellä Finnairille, ja sain paluupostissa vielä lupalomakkeen täytettäväksi koskien terveystietojeni käsittelyä. Kun vielä olin käynyt kirjastolla tulostamassa, allekirjoittamassa, skannaamassa ja jälleen lähettämässä sen suojatulla yhteydellä, sain nopeasti vastauksen ettei ole estettä koneeseen nousulleni.

Kuten ystäväni totesi: Sisupussin ensimmäinen lentolupakirja!

Elokuussa lennon pomput lähinnä laskeutuessa tuntuivat vatsanpohjassa ja mietin, miten tällä kertaa sujuisi kun raskaus on jo tosi paljon pidemmällä. Ehkä sää oli tasaisempi tai sitten vauva ei enää hyppele niin paljon, mutta lento meni tosi hyvin molempiin suuntiin. Reissaaminen väsyttää enemmän kuin yleensä, mutta lentäminen ei tässä ollut ongelma vaan muu matkustamiseen kuuluva hässäkkä.

P.S. Tänään reilu viikko edellisen ultraamisen jälkeen Sisupussi painaa toisen lääkärin mittaamana jo n. 1400g.

Raskaus ja liikunta

Keväällä samaan aikaan kun tein positiivisen raskaustestin, olin juuri päättämässä treenikautta personal trainerini Ellin kanssa. Viimeisillä kerroilla hän sitten pyynnöstäni kertoikin raskausaikaan sopivia liikkeitä ja juttelimme siitä, miten kuntosalitreeniä pitäisi muuttaa raskauden edetessä.

Keskeistä oli sekä Ellin ohjeissa että muualta lukemistani vinkeistä, että liikunta pitäisi pitää mukana koko raskauden ajan. Kun treeniä on tehty jo aiemmin, ei ole syytä vähentää sitä, ja mikäli taas on ollut melko liikunnaton ihminen, olisi hyvä lisätä kevyttä liikuntaa osaksi arkea. Samat ohjeet ja osittain jopa tismalleen samat selkäjumppavinkit sain neuvolan järjestämässä fysioterapiassa. Siellä vinkattiin myös Selkäliiton oppaista, joissa on hyviä, helposti toteutettavia jumppaliikkeitä myös odottajalle. Ja lantionpohjanlihasten jumpan unohtamisesta on nyt varoitettu niin monta kertaa, että ei voi kyllä kuin syyttää itseään, jos se jää tekemättä!

Salitreenistä jätin lantionnostot välittömästi pois. Siihen ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että ajatus lantionnostosta tuntui pahalta. Se on tehokas liike reisille ja pakaroille, mutta korvattavissa muilla, jotka eivät herätä yhtä ikäviä fiiliksiä vatsanseudun suhteen. Sitten vähitellen, oikeastaan ilman erityistä suunnitelmaa tai ohjelmaa, treeni on muuttunut. Kun ajatus jalkaprässistä herätti vähänkään ikävää tunnetta, jätin sen pois. Olen keventänyt painoja ja koettanut lisätä toistoja. Tällä hetkellä en oikeastaan hikoile salilla juuri ollenkaan. Teen cardiolaitteilla hyvin kevyesti, ja keskityn odottajan jumppaliikkeisiin ja käsipainoilla treenaamiseen.

Alkukesän väsymys piti minut poissakin salilta melko pitkään, mutta Kajaaniin muuton jälkeen onneksi aika pian pakotin itseni uudelle kuntosalille. Tässä kohdin aviomies on kyllä ollut hieno tsemppari. Loppukesällä kävelin usein myös kotimme kulmalta lähtevällä ulkoilureitillä, joka onkin ollut tosi hyvän mittainen kävelylenkkiä ajatellen.

Melko tärkeä asia liikunnan edistämisessä oli se, että löysin paikallisen lastentarvikekaupan alerekistä raskausajan treenitrikoot. Vaikka treenihousut ovat joustavaa kangasta, niiden vyötärösauma on keskellä mahaa, ja minua on jo melko varhaisesta asti ahdistanut tosi pahasti, jos housujen tai hameen vyötärö puristaa normaalista kohdasta. Siksi olen käyttänyt jo pitkään vain tuubimallisia housuja ja legginssejä, enkä varmasti pystyisi käymään lenkillä tai salilla ilman näitä Mamalicious-merkkisiä treenihousuja.

Pahoittelut kuvan surkeasta laadusta: saliselfiet eivät yleensä ikinä ole erityisen hyviä, ja tämä kuuluu niihin. Mutta massu näkyy, ja treenitrikooni. Kuva on otettu Liikku-kuntosalin pukuhuoneessa toissapäivänä, rv 25+5.

Aina ei jaksaisi, mutta koetan silti liikkua. Olen toistaiseksi saanut pidettyä liitoskivut poissa, ja selkäkin oireilee nykyään vain pitkien ajo- tai junamatkojen jälkeen. Liitoskipuja meinasi jo alkaa tulla, mutta aloin tehdä selkäjumppaa, ja ne jäivät pois. En tiedä onko se jumpan ansiota, mutta koetan saada tehtyä sarjan vähintään kahdesti viikossa. Ehkä se ainakin lykkää selkäongelmien ja liitoskipujen alkua?

Työmatkojen keskellä liikunta on taas meinannut jäädä, mutta nyt kun reissut alkavat vähentyä, tsemppaan taas. Sää on muuttunut syksyiseksi, ja ulkoilu on vaikeaa koska en mahdu ulkoiluvaatteisiini (lähinnä tuulihousuihini). Lähiviikkojen ohjelmassa onkin metsästää jostain äitiysuimapuku, jonka avulla pääsen testaamaan Kajaanin uimahallin vesijuoksumahdollisuudet. Olen laiska lähtemään sateeseen, mutta ehkä uimahallissa saisin tehtyä lenkkiä helpommin. Olen myös miettinyt, pitäisikö sittenkin yrittää löytää jostain tuulihousut tai kevyttoppahousut, joilla pärjäisin joulukuuhun asti. Vai onko niille lopulta sitten kuitenkaan käyttöä?