Kaksivuotisneuvolassa

Tänään kävimme 2-vuotistarkastuksessa neuvolassa. Jännitin vähän etukäteen, sillä edellinen käynti 1,5-vuotiaana oli katastrofi: Topi huusi koko vierailun ajan, eikä lääkärintarkastuksesta meinannut tulla mitään. Ajattelin, että kun meillä nyt on tämä EIEIEI-vaihe, neuvolassa puhkeaa taatusti pahimmanlaatuinen raivokohtaus.

Olipa ihanaa taas olla väärässä. Topi lähti neuvolaan kanssani hyväntuulisena ja oma-aloitteisesti lörpötellen. Vähän poikaa jännitti, mutta hän ojensi reippasti Satu-hoitajalle neuvolakorttinsa ja alkoi puuhailla niillä vähillä leluilla, joita huoneessa oli tarjolla. (Montaa ei ollut, koronan takia. Kaikki mihin Topi koski, menivät suoraan desinfiointiin.)

Topi vastaili kysymyksiin, kiipesi tuolille, heitteli hoitajalle palloa ja nauroi iloisesti saadessaan pallosta kopin. Hän punnitsi itsensä hienosti vaa’alla ja rimpuili vain vähän, kun influenssarokote annettiin nenäsumutteena. Käynnin ainoa itkut tulivat pituus- ja päänympärysmittoja otettaessa: selälleen meneminen mittapöydälle oli outoa ja hän hätääntyi, ja pään ympäryksen mittaaminen on kotonakin ollut kiukun aihe.

Tokikaan lapsi ei jutellut yhtä pitkiä lauseita ja tarinoita kuin kotona, mutta se ei ole ihme, useinhan neuvolassa ollaan harvasanaisempia kuin kotona. Silti puheen kehitys on Topin vahvuus. Pitkiä lauseita itse tuottava 2-vuotias on aihe, joka saa minut kehräämään tyytyväisenä kuin kissa uunin päällä kermalautasta lipittäessä. Vaikka kyse tietenkin on Topin omasta taipumuksesta ja taidosta, tiedän että olemme onnistuneet tukemaan kehitystä ja auttamaan häntä sanataidoissa. Loruttelin ja luin runoja hänelle ihan pikkuruisesta vauvasta asti, ja lorujen ja muun varhaisen sanallisen vuorovaikutuksen yhteys puhetaitoon on tutkittu juttu. Tämä on niitä harvoja asioita, joissa nostan vähän omaa leukaani: tämä on minun vahvuuteni äitinä, ja meidän vahvuutemme vanhempina.

Muissa asioissa Topi kehittyy aivan keskivertolapsen tavoin. Hän on luonteeltaan varovainen ja harkitsva, joten liikkuminen on harvoin uhkarohkeaa tai riehakasta. Näin ollen hän ei myöskään kokeile uusia juttuja kovin usein, ja monipuolisen liikkumisen tukeminen onkin meille vanhemmille suurempi haaste kuin itsellemmekin mieluisen lukemisen harjoittelu.

Muutama päivä sitten kävin myös vasu-keskustelussa päivähoitopaikassa. Sain kuulla, että Topi leikkii kaikkien lasten kanssa hoidossa, joskin puuhaa ja aloittaa leikkejä myös yksin. Hänestä pidetään, ja hän pitää kaikista.

Paljon parempaa tilannekatsausta lapseni hyvinvointiin en voisi tässä toisen ikävuoden täytyttyä toivoa. Topilla kaikki hyvin, rauhaa myös muuhun maailmaan!

Tunteiden ääripäissä: luettavana Uhmakirja

Topin uhmaikä tuntuu alkaneen yhdessä viikonlopussa. Yhtäkkiä meillä asunut kiltti, yhteistyökykyinen ja monenlaista uutta oppinut lapsi on muuttunut itkuiseksi, pahantuuliseksi pieneksi kiukkupussiksi, jonka vastaus ihan kaikkeen on EI EI EI EI EI! Olo vanhemmilla oli hämmentynyt ja toisaalta ymmärtävä: nyt se sitten alkoi.

Jos tarkemmin pohtii, ei uhmaikä nyt sentään ihan parissa päivässä alkanut. Jo jonkin aikaa pojan oma tahto on vahvistunut, ja hän on ilmoittanut monessa kohdin miten asiat pitää tehdä. Auta armias jos aikuinen ehtii avata vessan oven kun ollaan menossa pesemään käsiä – MINÄ avaan! Tai kun iltaleikki isin kanssa pitää valitettavasti keskeyttää, pukea yöpuku ja lähteä iltasatua kuuntelemaan: EIEIEIEI! Iltapuuron syöminen onnistuu joko äidin sylissä tai äidin tuolissa, mutta ei vahingossakaan omassa syöttötuolissa, ja ruokalappua käytetään vain satunnaisesti hyvien tuulien puhaltaessa.

Tämänkaltaiset asiat ovat hiipineet pikkuhiljaa osaksi arkea, mutta nyt uhmaikä tuntui purskahtavan esiin lapsen jatkuvan vaikeana olona. Parantumattoman Hermione-syndroomani mukaisesti päätin etsiä apua kirjoista. Vaikka uhmaiästä puhutaan paljon, kaipasin silti tukea: mitä pitäisi tehdä, miten toimia, mitä ajatella? Miten vanhempi jaksaa, ja kauanko tätä jatkuu? Sain vinkin ruotsalaisten Malin Alfvénin ja Kristina Hofstenin kirjasta Uhmakirja (2012). Hain sen saman tien kirjastosta.

Molla-Maija ja Uhmakirja

Uhmakirja ei käsittele ainoastaan 2-3 vuoden ikään sijoittuvaa lapsen kehitysjaksoa vaan myös muita ihmisen elämän murroskausia, joihin liittyy samankaltaista oirehtimista. Siksi kirjaa sopii lukea myös vauvaikäisen kanssa tai esimerkiksi 6-vuotiaan kehitystä pohtiessa. Pienien jaksojen verran kirjassa käsitellään myös murrosikää sekä raskausaikaa, jotka rinnastetaan samankaltaisina uhmajaksoina kuin muutkin uhmakaudet elämänkaaressa.

Kirja on nopealukuinen – lukaisin puolet Topin katsoessa eräänä iltana loputonta Isot koneet –maratoniaan ja loput parina iltana lapsen nukkuessa. Vaikka en erikoisemmin pidä opaskirjoissa yleisestä me-puhuttelusta jolla pyritään tulemaan lukijaa lähelle, pidin silti kirjan tavasta kuvata lapsen näkökulmaa tilanteisiin sekä joka sivulta löytyviä kokemuskertomuksia (joissa tosin oli hieman kömpelöä ja jäykkää käännöskieltä joka teki niistä vähän hassuja).

Erityisesti mieleeni jäi kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että vanhemman näkökulmasta täysin järjettömät tahtomiset ja kiukunaiheet ovat lapselle loogisia. Aina aikuiselle ei selviä lainkaan kiukunaiheen syy, mutta lapselle se voi olla järkevä. 2-vuotiaan käsitys maailmasta ja tapa hahmottaa asioita poikkeaa niin valtavasti aikuisen katseesta, että kaikkea ei vain voi ymmärtää.

Esimerkkinä tästä toimi esimerkiksi Topin eräät iltatoimet. Iltasadun jälkeen hän kiipeää yleensä itse (eli vähän autettuna) tuolin avulla pinnasänkyyn. Eräänä iltana hän siirteli tuolia koko matkan sängyn pääpuolesta jalkopäähän aina muutaman sentin kerrallaan. Hän tarkisti tuolin etäisyyden sängystä, alkoi jo nousta, tunnusteli tuolia lisää, palasi maahan ja siirsi tuolia taas muutaman sentin sivuun. Tämä toistui monta kertaa, enkä ikinä saanut tietää, miksi tuolia piti siirtää niin monta kertaa ennen kuin se kelpasi. Täysin hyödytöntä olisi kuitenkin ollut se, että olisin suuttunut, keskeyttänyt tuolin siirtelyn ja pakottanut siinä vaiheessa epäilemättä raivosta kiljuvan lapsen sänkyyn.

Toinen hyödyllinen tieto koski uhmaiän oireilua. Meillä on viime viikkoina jääneet unohduksiin hyvään alkuun päässeet pottaharjoitukset, ja se on ihan ok, kuuluu suorastaan asiaan. Niihin palataan paremmalla menestyksellä sitten, kun asiat eivät ole lapsen aivoissa niin hankalia. Topi on myös itkenyt iltaisin nukkumaan mennessä aiempaa enemmän, heräillyt äitiä huutaen ja nähnyt suorastaan painajaisia. Näistäkin luulin jo päässeeni, mutta on lohdullista tietää, että nekin ovat osa uhmaiän oireilua. Ilmeisesti samaan nippuun voi liittää myös sen, että Topilla on taas käynnissä hyvin vahva äiti-vaihe.

Samaan aikaan, kun olemme saaneet tutustua uudentasoisiin lapsen oman tahdon ilmaisuihin, hän on oppinut toisen äärilaidan tunneilmaisuja. Hän halaa ja suukottelee vanhempiaan, hokee sanoja ”minun äitini” ja ”minun isini”, haluaa usein syliin ja kietoo herkästi kädet kaulaan tiukkaan, omistavaan otteeseen. Ensimmäistä kertaa olen kuullut myös hänen suustaan sanan ”rakas” liitettynä minuun, vaikka sana on ollut aikuisten arkipuheessa tuttu ja käytetty koko hänen ikänsä. Hän on myös alkanut sanoittaa ikäväänsä isin ollessa työn takia poissa, ja usein katsomme yhdessä isin kuvia ja mietimme, mitä isin kanssa tehdään kun hän tulee kotiin. Topi on myös alkanut jutella pehmoleluilleen ja halaa niitä vielä aiempaa enemmän ja useammin.

Rakkautta ja raivokohtauksia, niitä arkemme on juuri nyt täynnä, ja hyvä niin.

Luetaanko tämä? -blogissa on lisää juttua Uhmakirjasta.

Helsingin Sanomien juttu Uhmakirjasta avautuu valitettavasti vain tilaajille.

Silkkikiharat parturissa

Tiitiäinen, metsäläinen
pieni menninkäinen.
Posket tehty puolukasta,
tukka naavatuppurasta.
Silmät on siniset tähdet.

(Kirsi Kunnas)

Kirsi Kunnaksen runo Tiitiäisestä on yksi suosikkejani, jota olen lorutellut Topille vauvasta asti. Pojalla on ollut syntymästään asti vahvat hiukset, ja vaikka ne eivät vähimmässäkään määrin muistuta naavatuppuraa, on tässä runossa silti paljon meidän Sisupussiamme. Ainakin nuo siniset tähtisilmät.

Topin hiukset olivat hänen syntyessään aivan tummat, mutta ovat sittemmin vaalentuneet keskiruskeiksi. Hiukset ovat sekoitus hänen vanhempiensa hiuksista: Topin isän hiukset ovat olleet lapsesta asti tummat ja kiharat, minulla taas on aina ollut piikkisuorat hiukset, jotka olivat pikkulapsena vaaleat ja tummenivat vasta kouluiässä ruskeiksi. Topilla on keskiruskeat hiukset, jotka ovat kasvaessaan kihartuneet latvoista hurmaavaksi kiharapörröksi.

Otsahiukset ovat alkaneet olla jo vähän tiellä. Ne tulevat silmille ja niitä sohiessaan Topi raapii vahingossa itseään otsaan. Koronakeväällä Topin otsahiuksia siistittiin ihan kotikonstein, mutta nyt halusin kokeilla, miten ammattilainen hoitaisi Topin otsisongelman. Varasin Topille ajan Ekokampaamo Okraan Jyväskylään. Kävin itse siellä noin kuukausi sitten, ja olin tosi tyytyväinen.

Varasin parturireissuun mukaan leluja, vähän herkkuja ja vaikka mitä, kun pelkäsin että Topi pelästyisi uutta tilannetta ja joutuisin rauhoittelemaan häntä. Eikä mitä! Huolimatta lyhyiksi jääneistä päiväunista reissu meni tosi hyvin. Toki hän ujosteli Mirva-parturia, mutta asettui ihan rauhassa syliini parturintuoliin. Saimme molemmat viitat kaulaan, ja Topi ihmetteli sitä vain yhden hetken. Sitten luimme yhtä hänen tämänhetkisistä lempikirjoistaan, Tarmon traktoria, ja ennen kuin kirja oli lopussa, oli hiukset leikattu.

Hämmennystä Topille aiheutti vähäsen se, että minäkin laitoin ennen sisään menoa kasvomaskin, ja Mirvakin laittoi pyynnöstäni maskin. Ihan varmuuden vuoksi, kun parturissa joudutaan melko lähelle kasvoja, emmekä kumpikaan halunneet tartuttaa toista. Topi ei ollut aiemmin nähnyt minua maskin kanssa, mutta se aiheutti vain hetkellisen kulmien rypistyksen ennen kuin unohtui.

Topin otsatukkaa lyhennettiin ja Mirva napsaisi pyynnöstäni myös hieman sivuhiuksia, jotka ovat usein ruoassa ja hammastahnassa ja vaikka missä, kun tunkevat helposti suuhun. Otsis on nyt tosi kiva, ja vaikka kasvaa varmasti taas pian liian pitkäksi, nyt tiedän että parturiin on kiva mennä Topin kanssa. Ehkä hän tottuu Okraan ja Mirvaan niin, että minäkin voin lakata jännittämästä. Toistaiseksi en osaa kuvitella, että Topin hurmauskiehkuroita leikattaisiin, mutta käytännön syistä otsatukkaa on välillä lyhennettävä.

Sen aikaa kun valitsin hänelle uutta hiusharjaa, Topi tutki uteliaana Okrassa myynnissä olevia koruja ja muita tuotteita. Onneksi ehdimme pelastaa korvakorut pienistä käsistä ennen hukkaamista! Hankin hänelle pehmeän hiusharjan takkujen selvittämiseen. Vasta hiljattain ostin hänelle ensimmäisen lastenshampoon. Tähän asti hiukset on pesty lahjaksi saadulla, ihanan pehmeällä ja miedolla vauvojen pesuaineella. Kun takkuja alkoi tulla enemmän, ostin kotimaisen lastenshampoon joka sisältää myös hoitoainetta. Koska hiukset pestään noin kerran viikossa, pieni pullo tulee riittämään pitkään.

P.S. Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö, vaan ihan vilpitön kehu: Okra on kiva paikka!

Ensimmäinen hoitokevät

Topi on tänään viimeistä päivää hoidossa ennen kesälomaa. Lähden pian hakemaan häntä; kirjoitan vain tämän postauksen.

Vaikka itkua ja ikävää on riittänyt ja kevät oli koronan takia tosi poikkeuksellinen, pidän kokonaisuutena Topin päivähoidon alkua hyvänä. Saamamme hoitopaikka ei ole meitä lähinnä vaan peräti 15 kilometrin päässä. Se on kuitenkin osittain oikeaan suuntaan töihinlähtöäni ajatellen, vaikka lenkin joudunkin ajamaan.

Matka on kuitenkin osoittautunut sen arvoiseksi. Tämä ryhmäperhepäivähoito on pieni yksikkö, jossa on vain kaksi hoitajaa ja sen mukaisesti vain 8-9 lasta. Tilat ovat hyvät ja viihtyisät. Topi on sopeutunut ryhmään hyvin. Koronatauon jälkeen hän oli todella iloinen tavatessaan taas hoitajansa ja muut lapset.

Vaikka aamut ovat taas olleet itkuisia, itku loppuu heti kun lähden sieltä. Nyt taas kaksi viimeistä aamua ovat olleet vähän helpompia. Uskon, että vaikka elokuussa palattaisiin taas itkuaamuihin, Topi tottuu ja itkut unohtuvat aina nopeasti.

Pienessä kunnassa ei voi olla varma minkään yksikön pysyvyydestä, mutta tällä hetkellä tiedämme tämän ryhmiksen pysyvän tuolla ainakin vuoden verran. Mitä pidempään, sen parempi Topin kannalta. Nyt hän on ryhmän pienin ja saa paljon huomiota ja hoivaa toisilta. Näin pienelle tuollainen pieni, usein vain muutaman lapsen ryhmä on kivan turvallinen. Viimeistään eskari-iässä Topi siirtynee tähän lähemmäs, mutta siihen on vielä monta vuotta ja paljon ehtii tapahtua.

Olen tosi kiitollinen ryhmän kahdelle hoitajalle, jotka tekivät meidän perheen päivähoitouran aloituksesta mahdollisimman helpon. Hoitajat ovat oikeasti tosi kivoja. Kun näen Topin kietovan kädet hoitajan kaulaan, liikutun väistämättä. Äitinä olen valtavan onnellinen, että lapseni on avoin ja tasapainoinen ja kykenee luottamaan myös muihin aikuisiin kuin aivan lähimpiinsä.

Hyvillä mielin vien tänään hoitajille kesäterveisiksi Harjun paperista ostetut, Minäite-sisustuskuvan kortit: Kiitos, että autat minua kasvamaan. Lisäksi leivoin Shitty is the new black -blogin ohjeella maailman parhaita suklaakeksejä.

Hiljainen koti eli koronakevään summaus

Koronakevät pysäytti minun työni lähes kokonaan. Topi jäi pois päivähoidosta maaliskuun puolivälissä, ja huhtikuun lopussa ilmoitin päivähoitoon, että hän palaa 11.5. takaisin. Omat työni kasaantuivat liikaa, sillä Topin kanssa ei keskittyminen töihin onnistunut alkuunkaan. Tein iltaisin ja päiväunien aikaan minkä voin, mutta se ei ollut paljon. Stressi tekemättömyydestä väsytti ja painosti vielä lisää.

Jännitin Topin päivähoitoon paluuta kovasti, sillä kuten olen täälläkin kertonut, alku oli itkuista. Niiden viiden viikon aikana, jotka Topi ennen koronaeristystä ehti olla hoidossa, oli kolme aamua jolloin hän ei itkenyt. Olin varma, että paluu hoitoon kahdeksan viikon kotonaolon jälkeen on karmea hänelle. Mutta sain olla iloisesti väärässä. Heti ensimmäisenä aamuna Topi ensitöikseen halasi hoitajaansa. Sydäntäni lämmitti, kun muut lapset tulivat halaamaan Topia tervetuliaisiksi. Ryhmä on pieni, ja etenkin aamuisin siellä on tietyt samat lapset, jotka minäkin tapaan lähes joka päivä. Oli kiva nähdä, että Topia oli kaivattu ja että hänet otettiin lämmöllä vastaan.

Seuraavanakin aamuna Topi vilkutti vain minulle ja kiirehti hoitajaa jo viemään hänet käsipesulle, jotta pääsee aamupalalle. Tänään oli neljäs hoitopäivä, ja nyt hän ei olisi enää halunnut jäädä, vaan itki vähäsen eteisessä. Hänen hymynsä oli kuitenkin leveä, kun ryhmän toinen pikkupoika tuli eteiseen vastaan. Kuten siskoni erittäin osuvasti totesi: iso poika jo, omat verkostot. Topilla on kavereita ja ihmissuhteita, joissa minulla ei ole osaa eikä arpaa. Ihanaa. Ihan turhaan pohdin, miten hänen sosiaalisille taidoilleen käy kun ero kavereista on pitkä.

Kahdeksan viikkoa kotona ovat selvästi tehneet Topille hyvää. Hän on nyt paljon valmiimpi päivähoitoon kuin oli kolme kuukautta sitten sinne ensimmäisen kerran mennessään. Toki osa valmiuksista ovat seurausta juuri siitä, että hän harjoitteli asiaa hienosti jo helmikuussa. Koronaeristyksen aikana hän on kuitenkin oppinut ja kehittynyt paljon, sillä kolme kuukautta on pitkä aika silloin kun ikää on noin vähän.

Etenkin liikkuminen on kehittynyt kovasti. Siinä osuutensa on keväällä, jonka ansiosta vaatekerroksia on ulkona vähemmän ja kengätkin ovat jo keveämmät. Etenkin sisällä Topi harjoittelee jo juoksemista ja on oppinut kiipeilemään (vanhempien kauhuksi). Nämä ovat minusta aika tärkeitä motorisia taitoja, ja koetamme niiden harjoitteluun myös kannustaa – kiipeilyn suhteen toki yrittäen rajoittaa sitä turvallisesti. Vielä talvella yhdessä ulkoilu oli lähinnä rattaissa tai pulkassa istumista, eikä hän halunnut kävellä lumessa juuri ollenkaan. Nyt hän tepastelee pitkin pihaa niin että joku aikuinen saa jatkuvasti olla seuraamassa edestakaisin etu- ja takapihan välillä.

Toinen tärkeä kevään aikana opittu taito on itse syöminen. Vielä alkuvuodesta Topi heilutti itse lusikkaa vähän miten sattuu, ja usein se oli ruokailussa mukana vain muodon vuoksi. Syömään oppiminen tapahtui jotenkin aika yhtäkkiä ja samalla vaivihkaa. Jossain vaiheessa vain huomasin, että voimme syödä aamupalaa ja lounasta samaan aikaan, eikä minun tarvitse puuttua hänen ruokailuunsa juuri ollenkaan. Vähän vielä tarvitaan joskus apua, mutta pääosin hän syö itse. Hän osaa myös hyvin ilmaista, milloin ei halua enempää: ”Poppu!” ja ojentaa lautasen pois. Poskihampaita on tullut useita, mikä helpottaa myös syömistä.

Sanoja Topilta ei vielä tule paljon, mutta eipä ole vielä kiirekään. Myöskään pottailu ei vielä onnistu, mutta etenkin siinä koetan muistaa, että hänellä on vielä hyvinkin yli vuosi aikaa opetella kuivaksi, eikä minulla ole mitään syytä yrittää asiassa hoputtaa. Tulee vaan huonompi juttu, jos oppimisessa painostetaan.

Olen nyt etätöissä kotona ja totuttelen tähän uuteen arkeen. Hiljaisuus kotona on suorastaan huutavaa kun palaan viemästä Topia hoitopaikkaansa. Ensimmäisenä päivänä en tiennyt, mitä pitäisi tehdä tai miten voisin olla.

Nopeasti kuitenkin opin nauttimaan tästä. Varsinkin kun tiedän, miten mielellään Topi on hoitopaikassaan eikä minun tarvitse olla huolissani tai velloa syyllisyydessä, minusta on ollut ihanaa palata omien töideni pariin. Uskon myös, että olen parempi äiti iltapäivisin ja iltaisin, kun olen saanut tehdä omia juttujani päivällä. Huomaan selvästi olevani paremmalla tuulella, ja uskon että myös Topi huomaa sen. Hoitoon paluu oli hyvä ratkaisu meille kaikille.

 

Taapero syö!

Viime keväänä odotin ilolla täällä blogissakin sitä, että pääsisimme kokeilemaan Topille kiinteitä ruokia. Pääsimmekin, ja niiden kanssa sujui ihan hyvin. Topi maistoi kaikkea ja söi kaikkia makuja soseina. Olin tosi innoissani sormiruokailusta, ja kokkasin vauvalleni erilaisia herkkuja sormin naposteltaviksi. Ne jäivät joka ikinen lautaselle. Tai vaihtoehtoisesti lattialle, mutta suuhun ei vahingossakaan. Topi on pistellyt sormin suuhunsa vain kurkkutikkuja ja maissinaksuja, mutta kaiken muun hän on halunnut lusikalla. Sormiruokailusta luopuminen oli minulle vähän kova pala, mutta turhauduin siihen ruokahävikkiin ja turhaan vaivannäköön.

Päätin sitten, että soseilla mennään. Ja hyvin on menty. Koska motivaatio vauvalle kokkaamiseen katosi ja halusin mennä sieltä mistä aita on matalin säästääkseni energian johonkin josta tulee paremmalle mielelle, Topi kasvoi ensimmäisen elinvuotensa loppuajan jokseenkin kokonaan valmissoseilla. Niissä hän ei ole nirsoillut ikinä, kaikki kelpaa kunhan ensin uskaltautuu maistamaan. Iän karttuessa hän vähän kyseenalaisti sen, ettei sose olekaan enää sileää, mutta sekin vaihe meni ohi. Aamu- ja iltapuurot keitin korvikkeeseen, koska Topi vähensi yhdessä vaiheessa maidonjuonnin niin pieneen, että tarvittiin kalkkitabletitkin lisäravinteeksi.

Kun vauvani täytti yksi vuotta, kokeilin alkaa lisätä tavallista maitoa ruokiin ihan vähäsen. Huono ajatus – Topin vatsa meni sekaisin pariksi viikoksi pelkästä päivän kokeilusta. Siksi odottelin aika pitkään ennen kuin kokeiltiin uudestaan. Aloitin ensin puuron keittämisen tavalliseen maitoon ja siitä se sitten lähti. Tammikuun puolivälin jälkeen Topi on juonut ruokajuomaksi enää tavallista maitoa.

Vähitellen aloin kokkailla samasta padasta -idealla ruokia, joita myös Topi voisi syödä purkkiruoan sijaan. Siinä tuli ongelma, sillä hän oli niin tottunut valmisruokiin että nirsoili tosi pahasti kotiruokaa. Mutta asiat kääntyvät joskus nopeasti: vielä puolitoista viikkoa sitten sanoin hoitopaikassa, että Topi ei oikein syö muuta kuin purkkisoseita, mutta nyt en ole sosepurkkia lämmittänyt kuin kerran tällä viikolla. Yhtäkkiä hänelle alkoi maistua kaikki mitä tarjotaan.

Kun on hoitovapaan viimeinen viikko, olen koettanut nauttia siitä että kerrankin on aikaa. Siksi olen tehnyt joka päivä ruokaa, ja olemme syöneet Topin kanssa koko ajan samoja ruokia.

Paahdettu porkkanakeitto (resepti täällä) on ystävältä saatu reseptivinkki, jonka otin heti käyttöön. Herkullinen keitto! Söimme sitä leipäpalan kanssa. Samasta padasta -kirjasta tein herkullista ja yksinkertaista pitkään haudutettua tomaattikastiketta, josta riitti vähän pakasteeseenkin. Keitin pastan molemmille erikseen: Topin rakettispagetin keitinvedessä ei ollut suolaa.

Huomenna teen makaroonilaatikkoa osin kauramurusta, osin jauhelihasta. Tarkoitus on tehdä niin iso satsi, että siitäkin jäisi pakkaseen. Saa nähdä, mitä Topi tästä klassikkoruoasta tykkää. Kun olemme kahden, syömme aika kasvispainotteisesti, välillä jopa vegaanista ruokaa. En minä lihaa väistä, ja molemmat tarvitsemme sitä, mutta vähempikin riittää eikä päivittäinen annos ole mitenkään välttämätöntä.

Olen ollut hurjan iloinen siitä, että Topille on alkanut maistua kotiruoka. Jollekulle toiselle tämä ei olisi mikään erityinen juttu, mutta sormiruokailun epäonnistuminen ehkä on harmittanut minua vieläkin, ja tunnen nyt vasta saavani paikatuksi sen ongelman.

Katse ekaan vuoteen

Hei, pitkästä aikaa. Kaikki blogini ovat olleet telakalla pitkään. Koko ajan olen niitä miettinyt ja usein jo muotoillut aloituslauseen, mutta voimat eivät ole riittäneet avaamaan tietokonetta ja kirjoittamaan. Keväällä väsyin ja oli pakko karsia kaikesta ylimääräisestä, ja blogi jäi siksi sivuun. Sain apua ja voin jo paremmin, mistä kertoo parhaiten se, että istun tässä nyt sormet näppäimillä ja tekstiä syntyy.

Elämä on muuttunut melkoisesti. Tuli jälleen muutto M:n työn takia, ja asumme taas Keski-Suomessa pikkukylässämme entisessä talossamme, josta Kajaaniin lähdimme. Viikon kuluttua minä palaan töihin ja Topi menee päivähoitoon. (Siitä haluaisin vielä kirjoittaa oman postauksensa alkavalla viikolla, jos vain pystyn.)

Pikkuisen sisupussimme elämä on ensimmäisen vuoden ajan ollut jatkuvaa kasvua ja uusien asioiden oppimista, kuten kuuluukin. Jokaisesta niistä olisi voinut kirjoittaa blogiin, ja minua harmittaa aika tavalla, etten kyennyt tätä päiväkirjaa pitämään.

Useimmat vauva-ajan asioista opitaan vähitellen, joten en esimerkiksi osaa sanoa milloin Topi oppi ryömimään. Jossain vaiheessa hän vain alkoi siirtyä lattialla, aluksi muutaman sentin, sitten jo varsin nopeasti. Konttaamisenkin hän oppi vähitellen, muutaman päivän aikana eikä mitenkään yhdellä kertaa.

Sen kuitenkin muistan, että kahdeksan kuukautissyntymäpäivänään, tätinsä hääpäivänä, Topi nousi itse seisomaan tukea vasten. Seisomisharjoituksia oli jo aiemmin, mutta tuon päivän katsoisin olevan viimeistään se virallinen seisomaan oppimisen päivä, jolloin se tapahtui kokonaan itse eikä enää tippaakaan haparoiden. Saman tien hän alkoi harjoilla tukea vasten liikkumista, jossa tulikin varsin taitavaksi ennen kuin uskalsi laskea irti ja kävellä itse. Hän käveli pitkään aikuisen yhdestä sormesta kiinni pitäen, eikä tarvinnut seisomiseen enää tukea vähään aikaan ennen lopullista kävelytaitoa.

Kävelemään Topi oppi keskellä meidän muuttotouhuja tammikuun alussa eli yhden vuoden ja 1 kk iässä. Aluksi hän teki muutaman askelen syöksyjä kohti syliä. Vähitellen syöksyt muuttuivat hallitummiksi askeliksi, ja nyt uudessa kodissa hän on harjoitellut ja harjoitellut, ja kävelee jo hienosti koko matkan omasta huoneesta olohuoneeseen ja takaisin, tai minne vain. Ulkovaatteet päällä hän vielä kaipaa apua kävelemiseen, ja kengät jalassa homma myös on vaikeampaa, mutta harjoittelu jatkuu joka päivä.

Hampaiden puhkeamista odoteltiin pitkään, mutta noin 8 ja puolen kuukauden iässä puhkesi ensimmäinen. Sen jälkeen hampaita puhkesi melko nopeaan tahtiin neljä ylös ja neljä alas, mutta sen jälkeen niitä ei ole näkynyt. Topi hieroo sormilla ja leluilla paljon poski-ikeniään, joten ehkä sieltä piankin jotain puhkeaa.

Hän kasvaa hyvin ja vaikka oma painokäyränsä välillä notkahtelee, hän ottaa sen aina seuraavaan punnitukseen mennessä kiinni. Kaiken kaikkiaan Topi kehittyy juuri niin kuin pitääkin tai on ollut odotettavissa.

Entä äidin ja isän kehitys vanhemmuudessa? Se tulee ehkä hieman hitaammin kuin pojan kasvu, mutta sanoisin että kehitystä on tapahtunut. En ehkä ihan niin paljon enää stressaa miten asioiden ”pitäisi olla” vaan osaan välillä jopa tehdä omia ratkaisuja, joiden kanssa olen ollut tosi epävarma. Olen myös oppinut keskittymään ensisijaisesti minun ja lapsen hyvinvointiin ja sanomaan sitä nakertaville asioille ”ei”, vaikka välillä se tuntuukin pahalta tai epäkohteliaalta. Olen oppinut, etteivät asiat useinkaan mene kuten suunnittelee, koska aina joku voi sairastua tai aikataulut muuttua.

Yli vuodessakaan en sen sijaan ole oppinut varaamaan tarpeeksi aikaa lähtöihin. Olemme jatkuvasti myöhässä, koska en vain hahmota ajan kulua kun tarkistan että kaikki tarvittava on mukana ja kun taistelemme ulkovaatteiden pukemisesta (taaperoni inhoaa sitä, ja sen huomaa). Näitä pukeutumisriitoja lukuunottamatta arki taaperon kanssa on aika mukavaa. Hän kommunikoi jo paljon ja toimii itsenäisesti niin, että pystyn tekemään päivisin esimerkiksi ruokaa helpommin kuin aiemmin. Meillä on aika mukavaa, ja vähän haikeana aloitan hoitovapaan viimeisen viikon.

Riemun ja raivon kiljahduksia

Topi haluaa liikkeelle. Motoriikka on kehittynyt ihan normaalissa tahdissa, eikä hän varmaankaan mitään uutta ennätystä tee liikkelle lähtemisessä, mutta yrityksen puutteesta se ei varmastikaan johdu. Tahtoa ja intoa on paljon enemmän kuin taitoa tällä hetkellä. Siitä seuraa intoa ja motivaatiota harjoituksiin, mutta myös suurta turhautumista kun matka ei etene.

Varsinaista ryömimisen liikettä Topi ei vielä osaa, mutta hän hinkuttaa itseään eteenpäin leikkimatolla ja lattialla niin että välillä saa yllättyä miten kauas hän on päässyt. Oman navan ympäri hän myös jo pyörii, hitaasti kyllä sitäkin. Hän osaa kääntyä selältä vatsalleen, mutta ei vielä toisin päin. Vatsalla ollessa hän harjoittelee sekä pepun nostamista ylöspäin kohti konttausasentoa että ylävartalon kannattelua ja kehon vetämistä käsien avulla eteenpäin. Enimmäkseen hän kuitenkin siis makaa lattialla, sätkii ja potkii ja säestää liikettä kiljaisuilla ja kirkumisella. Jossain vaiheessa äidin tai isän pitää sitten tulkita, milloin kirkuminen on muuttunut innostushuudosta raivokarjunnaksi, jolloin on aika nostaa poika hetkeksi rauhoittumaan.

Äitikin on viime aikoina itkeskellyt. Kilpirauhasarvot eivät ole olleet oikein kohdallaan tänä keväänä, minkä vuoksi olen ollut väsynyt. Oireena on ollut myös herkkäitkuisuus, ja olenkin kyynelehtinyt lähes yhtä hulluista syistä kuin raskausaikana. Ei itkuun aina tarvita syytä, edes sitä hassua syytä. Joskus olen itkenyt vain koska en muuta voi.

Jo aika pitkään M on puhunut siitä, että voisimme lakata siirtämästä Topin sänkyä minun sänkyni viereen yöksi, koska vauvan levoton heittelehtiminen öisin pitää minuakin hereillä. Tähän asti olen vastustanut ajatusta, mutta kun neuvolahenkilömme ehdotti samaa, suostuin kokeilemaan. Siitä vasta itku repesi. Ensimmäisenä iltana, kun Topi nukkui sängyssään ja sänky makuuhuoneen toisella seinustalla, itkin tyhjää kohtaa oman sänkyni vierellä ja vauvan ikävääni. Ja hän siis nukkui noin metrin päässä sänkymme jalkopäästä, joten ei ihme että M oli hiukan huvittunut itkeskelystäni. Itsekin kyllä tajusin, että vauva ei tarvitse minua öisin ollenkaan niin paljon kuin minä tunnun kaipaavan häntä lähelleni.

Kuten jo maaliskuussa kirjoitin, Topin yöuni on ollut melko levotonta sitä mukaa kun hänen motoriset taitonsa ovat lisääntyneet. Hän heittelehtii unissaan ja potkii peittoa pois päältä. Nyt parina yönä hän on jopa kaivannut ylimääräisen syöttökerran, vaikka iltaruokailuihin on lisätty kiinteitäkin ruokia. Kylläinen vatsa kuitenkin rauhoittaa unta. Viime yönä M oli työmatkalla, joten otin vauvan viereeni koko yöksi. Jätin kapalopussin pois, koska Topi on aina nukkunut rauhallisemmin minun vieressäni ja arvelin, ettei sitä tarvita. Kapalopussin todellinen merkitys selvisikin minulle vasta nyt.

Noin 01-02 välillä yöllä Topi tuntui olevan hereillä, mutta ei sitten kumminkaan ehkä ollut. Silmätkin olivat välillä auki, mutta hän ei yölampun hämärässä tuntunut tunnistavan minua eikä tajuavan paikkaa. Yölevottomuus ei jäänyt vain peiton potkimiseen ja heittelehtimiseen, sillä kun kapalopussi ei rajoittanut liikkeitä, poika riehui unissaan kuin parhaassa päivänvalossa. Hän yritti kääntyä selältä vatsalleen ja harjoitteli myös toiseen suuntaan, ynisi ja tuhisi ja kiljahteli pyrkiessään ryömimään kohti seinää, jota tavoitteli myös käsillään. Kerran sain hänet rauhoittumaan ja nukahtamaan kyljelleen ihan viereeni, mutta vajaan tunnin kuluttua riehunta alkoi uudelleen.

Maitopullo yleensä rauhoittaa, joten lämmitin maidon ja pidin lasta sylissäni. Siihen hän vähitellen rauhoittui, kun ensin oli protestoinut liian lämpimäksi päässyttä maitoa (hän inhoaa liian lämmintä juotavaa). Maitopullon tyhjennyttyä hän olikin jo nukahtanut ja nukkui sikeästi vatsa täynnä. Parin tunnin kuluttua remuaminen oli alkamassa uudestaan, mutta silloin otin vauvan mahdollisimman lähelle kylkeäni nukkumaan, ja siinä hän nukkui puoli seitsemään asti. En uskaltanut vaihtaa omaa asentoani koko loppuyönä, etten vain herättäisi pientä yöhulinoitsijaa.

Ehkä hulinat ovat lisääntyneet viime aikoina, kun liikkumisen opettelusta on tullut keskeinen päivien sisältö. Valveunissaan liikkumista harjoittelevaa lasta oli kuitenkin vähän pelottavaakin seurata. Yöhulinoista on kyllä varoitettu, mutta en tiennyt miten rajuja ja voimakkaita vauvan yöharjoitukset voivat olla. Ilmiselvää on, että kapalopussi on tarpeellinen. Nähtäväksi jää, siirretäänkö vauvan sänky takaisin minun sänkyni viereen vielä joksikin aikaa, jos hulinoinnin rauhoitteluun tarvitaan aikuisen apua.

Miten meillä nukutaan?

Varastan hitusen omasta alkuyön unestani ja kirjoitan viimein tämän jutun, jota olen pitkään mielessäni pyöritellyt. Vauvaperheessä kestopuheenaiheita ovat kakka (ja sen mahdollinen puute) sekä uni (ja sen mahdollinen puute). Vauvan yöunet ovat yksi vakituisia kysymyksiä pienen lapsen vanhemmille, sillä uneton tai katkonaisesti nukkuva vauva vaikuttaa koko perheen uniin ja sen kautta hyvinvointiin.

Ilokseni voin vastata otsikon kysymykseen, että meillä nukutaan hyvin. En tiedä minkä geenin poikamme syntyessään sai, mutta hän on alusta asti erottanut yön ja päivän tosi hyvin toisistaan ja nukkunut yönsä hyvin. Olen ajatellut, johtuisiko kyky tietää että osa päivästä on nimenomaan nukkumista, ei kukkumista varten siitä, että olimme sairaalassa niinkin pitkään  kuin viikon syntymän jälkeen. Sairaalassahan yö ja päivä erottuvat selkeästi: yöllä on pimeää ja hiljaista, mutta aamulla valot sytytetään ja päivä on ääniltään ja rytmeiltään ihan erilainen. Jatkoimme tämän erottelun tukemista kotona, joskin kaamosaikaan syntyneelle lapselle pimeys lienee muutenkin tuttua.

Vauva nukkuu omassa sängyssään meidän huoneessamme, ja yöksi vauvansänky siirretään minun sänkyni viereen. Aamulla hän sitten siirtyy meidän väliimme, tai oikeastaan arkisin minun viereeni kun M on lähtenyt töihin.

Aluksi Topi heräsi yöllä syömään noin 2-2,5 tunnin välein, ja siitä syöttövälit ovat vähitellen omaa tahtiaan pidentyneet. Tällä hetkellä hän nukkuu yönsä noin viiden tunnin pätkissä (parhaimmillaan 6 tuntia, lyhimmillään 3,5 h), joista ensimmäinen pätkä on pidempi. Aamua kohti uni muuttuu muutenkin levottomammaksi ja välillä valvon ihan vain koska yritän tassuttelemalla (eli pidän kättä kevyesti hänen rintansa päällä) rauhoitella vauvaa sikeämpään uneen levottomasta heittelehtimisestään. Sanon mielelläni, että meillä on vain yksi herätys yöllä, koska aamulla 06-07 välillä tehty toinen syöttö jo käytännössä on niin aamua, että siitä voisi nousta päivän toimiin. Yleensä kuitenkin vielä palaamme siitä sänkyyn köllöttelemään ja torkkumaan, joten varsinaisesti aloitamme päivän vasta 08-09 välillä.

Yösyötöillä aluksi nukutin vauvan syliini ennen kuin nostin hänet takaisin sänkyyn. Lauloin kaikki suosikki joululauluni  tai luin hänelle jotain omaa kirjaani (mm. Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut). Sitten aloin siirtää vauvan sänkyynsä ennen nukahtamista, vain tokkuraisena, kuten hänen isänsä omilla syöttövuoroillaan teki. Aina Topi nukahti nopeasti. Kun yösyöttöjä vielä oli kaksi per yö, Topi otti tavakseen käpertyä syötön jälkeen röyhtäyksestä sikiöasentoon syöttäjän rintaa vasten ja nukahtaa siihen saman tien. Siitä hänet olisi voinut nostaa heti sänkyynsä, mutta asento oli niin suunnattoman hellyttävä, että usein piti jäädä pitämään vauvaa sylissä vain koska hän oli niin söpö.

Nyt Topi on jo niin iso, ettei oikein mahdu enää käpertymään samalla tavalla syliin kuin aiemmin. Silti hän suunnilleen nukahtaa tuttipullon ääreen ja hänet on siitä helppo nostaa omaan sänkyyn nukkumaan.

Vauvan uni on muuttunut levottomammaksi sitä mukaan kuin hänen motoriset taitonsa ovat lisääntyneet. Nukahtamista vaikeuttaa alati suuhun tungettava nyrkki, joka samalla työntää tutin pois – ja tuttia ilman ei kuitenkaan ole helppoa nukahtaa. Jo aiemmin vauvan tuulimyllynä huitovat kädet vaikeuttivat nukahtamista, ja silloin käytimme kapaloa hillitäksemme liikettä. Se toimi tosi hyvin. Meillä oli myös neulottu ”toukkapussi”, josta Topi tosin sai kätensä vapaaksi. Kun mahavaivat olivat kovimmillaan, kapaloa ei voinut käyttää koska Topin piti pystyä potkimaan öisin ja poistamaan sillä tavoin ilmaa vatsastaan. Toukkapussi oli silloin paras mahdollinen apuväline: se rajoitti käsien liikettä, mutta antoi vauvan potkia vapaasti. Alkuperäinen toukkapussimme kävi lyhyeksi vauvan kasvaessa, ja nyt meillä on käytössä jo toinen versio, josta kädet eivät karkaa niin helposti.

Toukkapussia mieluisampi rauhoittaja on Herra Unikarhu. Tämä vaaleanpunaista kohinaa soittava pehmolelu nopeuttaa Topin nukahtamista illalla ja syötön jälkeen ja etenkin auttaa pysymään unessa unisyklien välillä. Päiväunilla se ei aina ole käytössä, mutta auttaa rauhoittumiseen siinäkin. Kaikkiin vauvoihin tuo valkoinen tai vaaleanpunainen kohina ei tehoa, joten testasin sitä ensin soittamalla kohinaan youtubesta. Kun se näytti toimivan, ostimme Herra Unikarhun, koska ajatus puhelimesta jatkuvasti vauvani sängyssä on hiukan epämukava. Topi tykkää Herra Unikarhun kosketuksesta, ja matkoilla se on myös ollut oiva apu.

Herra Unikarhusta, vaaleanpunaisesta kohinasta sekä nallen käyttötarkoituksesta löytyy tosi hyvä kirjoitus Simppelin  sormiruokakeittiön sivukonttorista.

Iltarutiineja meillä myös on vähitellen rakenneltu, ja mielestäni Topi jo reagoi rauhoittumalla ja orientoitumalla nukkumaan. Iltarutiineihin kuuluu yöpaidan vaihto, valojen sammuttelu yhdessä, viimeinen iltamaito hämärässä makuuhuoneessa, kirjan lukeminen jos vauva jaksaa, sekä suukottelu sänkyyn tärkeimpien pehmolelujen keskelle. Laulan Sinisen unen ja sen jälkeen minä tai  isänsä laulaa koko joukon muita lauluja tai lukee kirjaa ääneen Herra Unikarhun suhistessa. Jos kaikki menee  hyvin, Topi on unten  mailla alle kymmenessä minuutissa sänkyyn laittamisesta, eikä yleensä ikinä herää ennen kuin aamuyöllä syötettäväksi.

Päiväunista minulla  ei sitten olekaan mitään kovin iloista kerrottavaa. Siinä missä yöt menevät melko hyvällä  rytmillä ja hyvin nukuttuina, päivät ovat kaikki erilaisia ilman mitään unirytmiä. Päiväunissa mennään edelleen hyvin vauvantahtisesti, eli Topi laitetaan nukkumaan sitten kun hän väsyy. Päiväunipaikat vaihtelevat omasta sängystä vanhempien sänkyyn, sitteriin tai vaunuihin. Hereilläoloajat ovat edelleen tosi lyhyitä, vaikka olisin odottanut niiden jo alkavat pidentyä. Päiväunet ovat tällä hetkellä valitettavasti vain yhden unisyklin mittaisia, 30-45 minuuttia kerrallaan. Yritän saada jokaiseen päivään ainakin yhdet pidemmät unet, koska mielestäni Topi  on silloin virkeämpi ja paremmalla tuulella. Katkonaisuus (puoli tuntia unta, noin tunti hereillä jne.) tekee hänestä ärtyisän. Aina pidemmät unet eivät onnistu, koska se vaatii vaunulenkin tai onnistuneet terassinukutuksen. Mutta siihen pyritään.

Seuraavaksi pitäisikin alkaa rakennella päiviin säännöllisyyttä ja rytmiä. En ole halunnut kiirehtiä se asian kanssa, koska näen tässä kohdin aika tärkeäksi  myös vauvan oman tahdin seuraamisen. Luultavasti päivärytmikin löytyy luonnostaan vauvan omaa rytmiä tarkkailemalla – heti kun vain jaksan panostaa.

Niin ja entäpä vanhempien uni? Menen yleensä nukkumaan aika pian vauvan jälkeen, koska ensimmäinen unipätkä on rauhallisin ja silloin minäkin saan useita tunteja yhtenäistä unta. Arkisin  minä hoidan yösyötöt, jotta M jaksaa paremmin käydä töissä. Tosin jos Topi herää toiselle syötölleen vähän ennen kuin M:n herätyskello soi, hän hoitaa syöttämisen. Usein tuo aamusyöttö tehdään kuitenkin niin, että olemme kaikki kolme hereillä ihailemassa uutta päivää. Viikonloppuyöt on jaettu niin, että kumpikin saa nukkua työhuoneessa häiriöttä ja keskeytyksettä yhden yön viikossa. Varsin usein työhuoneessanukkuja kuitenkin siirtyy takaisin makuuhuoneeseen aika aikaisin aamulla ihan silkasta ikävästä. Viikonloppuaamujen perhepetiköllöttelyt ovat tämänhetkisen  elämän parhaita helmiä.