Kaksivuotiaan kirjahyllyllä

Topin suosikkikirjat vaihtuvat aina kausittain ja tietysti lapsen kasvaessakin, joten on kiva merkitä muistiin mitä meillä missäkin vaiheessa luetaan. Nyt menossa on siis kaksivuotiaan suosikit aivan viime viikoilta.

Kolme kirjaa, joita meillä luetaan juuri nyt: Muumi ja suuri jääjuhla, Kasperin kaivinkone työmaalla sekä Traktori joka tahtoi nukahtaa.

Topin synttäri- ja joulupaketeissa oli kirjoja, kuten toivottua olikin. Näistä kirjoista pisimmälle on kantanut kummitädin antama nukutussatu, Carl-Johan Forssén Ehrlinin Traktori joka tahtoi nukahtaa (Traktorn som så gärna ville somna, 2017, suomeksi Ulla Lempinen 2020). Nykyisin Topi pyytää joka ilta ”Äiti lue pikku kattorista joka tahtoi nukahtaa!”. Ja joka ilta hän nukahtaa ennen kuin pääsen kirjan loppuun.

Traktori joka tahtoi nukahtaa on kertomus Jori-traktorista, joka yrittää saada unta. Kuuntelija kutsutaan mukaan tapaamaan Jorin ystäviä, ja yhdessä Jorin kanssa kysellään, miten eri tavoin voi onnistua nukahtamaan. Kirjassa on lukuohjeet, mitä kohtia painotetaan ja missä puhetta hidastetaan. Aluksi nämä ohjeet tuntuivat vähän pelleilyltä, mutta kun uskollisesti noudatin niitä, huomasin että ne toimivat.

Kirja toimii hyvin minun nukutusvuorollani. Topin isä ei ole niin ihastunut kirjaan, eikä Topi myöskään hänen sitä lukiessaan nukahda yhtä nopeaan. Ehkä kirjan tehoon pitää uskoa että se toimii, eikä sen tarvitsekaan toimia kaikilla lapsilla. Juuri nyt, tällä hetkellä se on kuitenkin lyhentänyt Topin nukahtamisaikaa 45-60 minuutista puoleen tuntiin.

Yksi iso haaste tässä kirjassa kuitenkin on. Nukahdan nimittäin itsekin sitä lukiessani, joskus nopeammin kuin lapseni.

Yhdestä joulupaketista kuoriutui ystäväni pojalle ylimääräiseksi jäänyttä vaatetta ja kirjoja, ja niiden joukossa oli varsinainen aarre: Kasperin kaivinkone työmaalla -niminen pieni kuvakirja (Sur le chantier avec Kasper, 2016, suomeksi Susanna Hirvikorpi 2018). Se on osa Pikkukaverit-sarjaa, josta meillä on ollut ahkerasti luettuna Tarmon traktori (sekin saattaa olla peräisin samasta perheestä, ehkä?). Pikkukaverit-sarja on muutoin oikein kiva, sillä aiheena ovat erilaiset koneet ja laitteet, mutta typerää siinä on se, että kaikki nämä päähenkilöt ovat pieniä poikia. Olisi kyllä oikeasti tarpeen, että edes yksi koneenkuljettaja olisi tyttö. Kirjat ovat käännöksiä ranskasta, joten ehkä kulttuuriero sitten selittää sukupuolijakauman, en tiedä. Tyhmää silti, ja juuri sitä piilovaikuttamista lasten käsityksiin töistä ja ammateista, millaisesta pitäisi päästä eroon.

Tästä huolimatta Kasperin kaivinkone työmaalla on myös minun mielestäni hyvä, sillä sen sivut ovat kiiltävää, muovitettua ainetta. Kirja sopiikin erinomaisesti ruokapöytään, ja meillä on koko joululoman ajan syöty jokseenkin kaikki ateriat Kasperin työmaajuttuja lukien. Kiiltäviin sivuihin ei tartu ruoka niin tiukasti, ja se on helppo pyyhkiä, joten kirja ei vielä ole aivan pilalla ahkerasta ruokatahmasormien räpeltämisestä huolimatta. Tämä oikeasti ilahduttaa, sillä meillä on aina luettu pöydässä, ja monta kirjaa on kulutettu puhki ja pilalle ruokatahroilla.

Ennen nukutussatua luemme aina jotain muuta. Nyt suosikkina on Topin sedältä saatu Muumi ja suuri jääjuhla (2020). Se on kiva kirja: sopivan lyhyt tarina, joka päättyy nukahtamiseen (iltaisin oikein hyvä lopetus), kivat kuvat ja tutut hahmot. Topi ei ole missään vaiheessa ollut kovin innokas muumifani, mutta tätä kirjaa on nyt luettu jo monena iltana.

Liisa Kallio: Pikku Papu ja aarre

Samantyyppinen iloisilla kuvilla, tutuilla hahmoilla ja helpolla tarinalla lapselleni juuri nyt sopiva kirja on Liisa Kallion Pikku Papu ja aarre (2013), jonka saimme naapurista kun kyselin olisiko kellään ylimääräisiä Pikku Papu -kirjoja. Topi on tykännyt Pikku Papusta tosi paljon, ja meillä on luettu näitä kirjoja kirjastolainoina pitkiä aikoja putkeen. Yksi levy Pikku Papun orkesterin lauluja soi autossa aina kun Topi on kyydissä.

Leslie Patricelli: Kiukuttaa

Synttäripaketissa Topi sai myös uuden Leslie Patricellin kirjan Kiukuttaa (Mad, mad, mad, 2020, suomeksi Rauha Sirola 2020). Topin tahtoikä on tuonut arkeen välillä melkoisia raivareita, ja toivoin tästä kirjasta olevan apua niistä juttelemisessa ja kiukun sanoittamisessa lapselle. Toistaiseksi kirjaa on luettu vasta kerran, mutta tarkoitukseni on muistuttaa itseäni tästä ja ottaa kirja lukupinoon lähiaikoina.

Lähitulevaisuudessa kokeilemme joulupaketista löytynyttä Herra Hakkaraisen kirjaa, jossa etsitään kuvasta asioita. Siiri-sarjaa meillä on luettu parin kirjan verran, ja sitäkin voisi jatkaa vielä. Ryhmä Hau -kirjoja luetaan välillä, mutta juuri nyt ne eivät ole ykkössuosikki (toisinkin on ollut välillä, ja uskon että ne vielä palaavat). Kirjastossa käydään melkein joka viikko, vaikka luettavaa ei välttämättä niin usein tarvittaisi. Haluan silti viedä lastani kirjastoon usein, koska se on minulle itselleni niin tärkeä ja tuttu paikka.

Tunteiden ääripäissä: luettavana Uhmakirja

Topin uhmaikä tuntuu alkaneen yhdessä viikonlopussa. Yhtäkkiä meillä asunut kiltti, yhteistyökykyinen ja monenlaista uutta oppinut lapsi on muuttunut itkuiseksi, pahantuuliseksi pieneksi kiukkupussiksi, jonka vastaus ihan kaikkeen on EI EI EI EI EI! Olo vanhemmilla oli hämmentynyt ja toisaalta ymmärtävä: nyt se sitten alkoi.

Jos tarkemmin pohtii, ei uhmaikä nyt sentään ihan parissa päivässä alkanut. Jo jonkin aikaa pojan oma tahto on vahvistunut, ja hän on ilmoittanut monessa kohdin miten asiat pitää tehdä. Auta armias jos aikuinen ehtii avata vessan oven kun ollaan menossa pesemään käsiä – MINÄ avaan! Tai kun iltaleikki isin kanssa pitää valitettavasti keskeyttää, pukea yöpuku ja lähteä iltasatua kuuntelemaan: EIEIEIEI! Iltapuuron syöminen onnistuu joko äidin sylissä tai äidin tuolissa, mutta ei vahingossakaan omassa syöttötuolissa, ja ruokalappua käytetään vain satunnaisesti hyvien tuulien puhaltaessa.

Tämänkaltaiset asiat ovat hiipineet pikkuhiljaa osaksi arkea, mutta nyt uhmaikä tuntui purskahtavan esiin lapsen jatkuvan vaikeana olona. Parantumattoman Hermione-syndroomani mukaisesti päätin etsiä apua kirjoista. Vaikka uhmaiästä puhutaan paljon, kaipasin silti tukea: mitä pitäisi tehdä, miten toimia, mitä ajatella? Miten vanhempi jaksaa, ja kauanko tätä jatkuu? Sain vinkin ruotsalaisten Malin Alfvénin ja Kristina Hofstenin kirjasta Uhmakirja (2012). Hain sen saman tien kirjastosta.

Molla-Maija ja Uhmakirja

Uhmakirja ei käsittele ainoastaan 2-3 vuoden ikään sijoittuvaa lapsen kehitysjaksoa vaan myös muita ihmisen elämän murroskausia, joihin liittyy samankaltaista oirehtimista. Siksi kirjaa sopii lukea myös vauvaikäisen kanssa tai esimerkiksi 6-vuotiaan kehitystä pohtiessa. Pienien jaksojen verran kirjassa käsitellään myös murrosikää sekä raskausaikaa, jotka rinnastetaan samankaltaisina uhmajaksoina kuin muutkin uhmakaudet elämänkaaressa.

Kirja on nopealukuinen – lukaisin puolet Topin katsoessa eräänä iltana loputonta Isot koneet –maratoniaan ja loput parina iltana lapsen nukkuessa. Vaikka en erikoisemmin pidä opaskirjoissa yleisestä me-puhuttelusta jolla pyritään tulemaan lukijaa lähelle, pidin silti kirjan tavasta kuvata lapsen näkökulmaa tilanteisiin sekä joka sivulta löytyviä kokemuskertomuksia (joissa tosin oli hieman kömpelöä ja jäykkää käännöskieltä joka teki niistä vähän hassuja).

Erityisesti mieleeni jäi kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että vanhemman näkökulmasta täysin järjettömät tahtomiset ja kiukunaiheet ovat lapselle loogisia. Aina aikuiselle ei selviä lainkaan kiukunaiheen syy, mutta lapselle se voi olla järkevä. 2-vuotiaan käsitys maailmasta ja tapa hahmottaa asioita poikkeaa niin valtavasti aikuisen katseesta, että kaikkea ei vain voi ymmärtää.

Esimerkkinä tästä toimi esimerkiksi Topin eräät iltatoimet. Iltasadun jälkeen hän kiipeää yleensä itse (eli vähän autettuna) tuolin avulla pinnasänkyyn. Eräänä iltana hän siirteli tuolia koko matkan sängyn pääpuolesta jalkopäähän aina muutaman sentin kerrallaan. Hän tarkisti tuolin etäisyyden sängystä, alkoi jo nousta, tunnusteli tuolia lisää, palasi maahan ja siirsi tuolia taas muutaman sentin sivuun. Tämä toistui monta kertaa, enkä ikinä saanut tietää, miksi tuolia piti siirtää niin monta kertaa ennen kuin se kelpasi. Täysin hyödytöntä olisi kuitenkin ollut se, että olisin suuttunut, keskeyttänyt tuolin siirtelyn ja pakottanut siinä vaiheessa epäilemättä raivosta kiljuvan lapsen sänkyyn.

Toinen hyödyllinen tieto koski uhmaiän oireilua. Meillä on viime viikkoina jääneet unohduksiin hyvään alkuun päässeet pottaharjoitukset, ja se on ihan ok, kuuluu suorastaan asiaan. Niihin palataan paremmalla menestyksellä sitten, kun asiat eivät ole lapsen aivoissa niin hankalia. Topi on myös itkenyt iltaisin nukkumaan mennessä aiempaa enemmän, heräillyt äitiä huutaen ja nähnyt suorastaan painajaisia. Näistäkin luulin jo päässeeni, mutta on lohdullista tietää, että nekin ovat osa uhmaiän oireilua. Ilmeisesti samaan nippuun voi liittää myös sen, että Topilla on taas käynnissä hyvin vahva äiti-vaihe.

Samaan aikaan, kun olemme saaneet tutustua uudentasoisiin lapsen oman tahdon ilmaisuihin, hän on oppinut toisen äärilaidan tunneilmaisuja. Hän halaa ja suukottelee vanhempiaan, hokee sanoja ”minun äitini” ja ”minun isini”, haluaa usein syliin ja kietoo herkästi kädet kaulaan tiukkaan, omistavaan otteeseen. Ensimmäistä kertaa olen kuullut myös hänen suustaan sanan ”rakas” liitettynä minuun, vaikka sana on ollut aikuisten arkipuheessa tuttu ja käytetty koko hänen ikänsä. Hän on myös alkanut sanoittaa ikäväänsä isin ollessa työn takia poissa, ja usein katsomme yhdessä isin kuvia ja mietimme, mitä isin kanssa tehdään kun hän tulee kotiin. Topi on myös alkanut jutella pehmoleluilleen ja halaa niitä vielä aiempaa enemmän ja useammin.

Rakkautta ja raivokohtauksia, niitä arkemme on juuri nyt täynnä, ja hyvä niin.

Luetaanko tämä? -blogissa on lisää juttua Uhmakirjasta.

Helsingin Sanomien juttu Uhmakirjasta avautuu valitettavasti vain tilaajille.

Mitä meillä luetaan?

Kun eteen tulee uusi asia tai tilanne, josta pitää selvitä, minä lähden kirjastoon. (Hermione-syndrooma.) M puolestaan lähtee kirjakauppaan.

Jo ensimmäisen raskauden alussa vertailimme kirjakaupan vauvakirjoja. Parhaalta vaikutti Matilda Katajamäen ja Outi Gyldénin toimittama Suomalainen vauvakirja (3. painos 2014).

Vauvakirjan lukeminen on ollut yhteinen juttumme. M on lukenut sitä välillä itsekseen ja sitten kertonut minulle oleelliset asiat. Välillä minäkin olen lukenut joitain osioita yksin, mutta tärkeimpiä ovat olleet ne hetket kun olemme lukeneet sitä yhdessä, vuorotellen ääneen toisillemme. Sillä tavoin asioista on samalla keskusteltu ja pohdittu eri puolia ja sitä, miten asiat voisi meidän perheessä mennä.

Suomalaisen vauvakirjan hyviä puolia ovat monipuolisuus ja selkeys. Vaikka aiheita on paljon ja kirjassa sivuja runsaasti, se on järkevästi toteutettu, päivitetty tähän päivään ja helposti ymmärrettävällä tyylillä kirjoitettu. Alkupuolella keskitytään odotusaikaan, sitten synnytykseen, ja loppuosassa lapsen hoidon perusjuttuihin leikki-ikäiseksi asti. Sinne saakka emme vielä ole lukeneet.

Vauvakirja on yleisteos, joten se käsittelee aiheita lyhyesti ja tehokkaasti. Jos jokin aihe askarruttaa erityisesti, siitä kannattaa etsiä tietoa erikseen. Moni ystäväni on kannustanut panostamaan imetystietouteen. Mitä enemmän siihen liittyviä asioita lukee ja opiskelee etukäteen, sitä vähemmän imetykseen liittyvät toimet, haasteet tai tunteet yllättävät – vaikka etukäteen ei voikaan tietää miten se tulee sujumaan juuri meillä. Mutta valmistautuminen kuulema kannattaa, joten ostin tuoreen oppaan, Laura  Talvitien ja Pauliina Ahosen Nykymutsin imetyskirjan (2018).

Nykymutsin imetyskirja on jotenkin tosi 2015-lukulainen itse täytettävine tehtäväsivuineen. En oikein koe omaksi jutukseni täyttää erilaisia listoja tai ajatuksia kirjan sivuille, mutta tietopuoli kirjassa on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu. Moneen kertaan kirjassa korostetaan, että monenlaiset ratkaisut ovat yhtä oikein, eikä ole vain yhtä tapaa imettää lasta.

Molempien kirjojen vahvuus on runsas kokemustarinoiden käyttö. Äitien ja isien lyhyissä kertomuksissa tulee hyvin esiin juuri se tärkeä asia, että monenlaiset tavat hoitaa lasta ovat yhtä oikein.

Tätä on syytäkin korostaa, sillä odottavana äitinä minusta tuntuu, että juuri imetys on eniten tunteita ja äitien välisiä ristiriitoja herättävä asia. Se sujuu tai ei onnistu, osa käyttää pulloa ja osa vain rintaa, osa imettää muutaman kuukauden ja osa monta vuotta. Se tekee kipeää tai herättää euforista onnentunnetta, mutta tunteita siihen joka tapauksessa kuuluu. Ja jokaisella joskus äidiksi tulleella on asiasta kokemus ja mielipide, ja pelottavan usein sitä mielipidettä tyrkytetään toisille. Suomessa imetysmyönteisyys menee välillä aivan liiallisuuksiin siinä, miten esimerkiksi pulloruokintaa ei edes oteta puheeksi tai rintapumppuja piilotellaan joillakin vierihoito-osastoilla. (Osalla sairaaloita on sertifikaatti vauvamyönteisyydestä. Ilmeisesti kaikki muut ovat sitten vauvavastaisia?)

Etukäteen en osaa odottaa imetystä mitenkään erityisellä innolla. Ymmärrän hyvin äidinmaidon merkityksen vastasyntyneelle, ja imetän kyllä lastani jos suinkin onnistun siinä. Olen valmis yrittämään sitkeästi huolimatta kaikesta kivusta ja tuskasta, josta minua on varoitettu. Mutta: tiedän myös, että imetys vaikuttaa osalla diabeetikkoäideistä verensokereihin rajusti, eikä aina ole järkevää aiheuttaa äidin sairauden pahenemista imetyksen kustannuksella. Pyörtyilevä äiti on huonompi vaihtoehto kuin imettävä äiti. Rintapumppu ja pulloruokinta toimivat nekin, jos pullo vain kelpaa lapsellemme, ja tarpeen tullen olen aivan valmis käyttämään myös äidinmaidonvastiketta.

No niin, nyt se on sanottu ääneen – tuomitkaa minut jos siltä tuntuu.

Näiden kahden kirjan lisäksi olen lainannut kirjastosta oppaita niin raskausajan liikunnasta kuin synnytykseen valmistautumisesta. Ne vaan ovat palautuneet lukemattomina takaisin kirjastoon. Luulen, että pärjäämme näillä kahdella kirjalla loppuun asti, kun tukenamme on erittäin hyvä ja kannustava neuvolahenkilö, perhevalmennukset ja KAKSin äitiyspoliklinikan henkilökunta.