Nimestä ja nimityksistä

Asioita joista minun piti kirjoittaa ennen vauvan syntymää, mutta en ehtinyt: miksi vauvamme tekonimi on ollut koko ajan Sisupussi? Mitä se tarkoittaa? Sairaalassakin moni hoitaja tai kätilö kysyi, millä nimellä kutsumme vauvaamme. Kerroin kysyjille aina tämän saman taustan, joka on lyhyt ja yksinkertainen.

Jokaisen vauvan kehittyminen munasolusta valmiiksi ihmistaimeksi asti on ihme. Ajattelen kuitenkin niin, että vauvaltani tarvitaan erityistä elämänhalua ja sisukkuutta, jotta se selviää, kasvaa ja kehittyy kohdussani huolimatta siitä, että Basedowin tauti ja tyypin 1 diabetes laittavat kaikin tavoin kampoihin ja tekevät vauvan olon tukalaksi.

Yksi joutui jo luovuttamaan silloin pari vuotta sitten, mutta tämä meidän ihme jaksoi taistella, kasvoi isoksi ja syntyi terveenä ja hyvävoimaisena. Jos se ei osoita sisukkuutta,  niin ei sitten mikään.

Tekonimenä Sisupussi on lisäksi sukupuolineutraali, ja olisimme varmaan kutsuneet vauvaa sillä nimellä oli sukupuoli ollut mikä tahansa.

Sisupussi on hellittelynimi, jolla kutsuimme vauvaa jo silloin kun hän oli vasta etäinen ajatus ja toive. Nyt vauva on täällä, nukkuu sängyssään ja on osoittanut sisuaan muun muassa tällä viikolla kasvattamalla painoaan keskimäärin 53 grammaa päivässä. Vielä maanantaina saimme pyyhkeitä siitä, että Sisupussin paino ei ollut noussut toivotulla tavalla, mutta tänään perjantaina oltiin jo reilusti yli syntymäpainon.

Tällä hetkellä tuntuu maailman luonnollisimmalta sanoa kääröämme Sisupussin nimellä, enkä pistä pahakseni jos lempinimi jää hänen käyttöönsä vuoksiksi eteenpäin. Voi kuitenkin olla, että kunhan ristiäiset on pidetty ja oikea nimi saatu käyttöön, tällainen lempinimi vähitellen jää käytöstä. Mutta sisukkuus jää, näin toivon.

Mitä tulee vauvan tulevaan nimeen, sekin on ollut valmiina jo pitkään. Tytölle meillä oli oikeastaan vain yksi nimiehdotus, pojalle enemmän vaihtoehtoja. Mutta ei niistä oikeastaan ole tarvinnut neuvotella, olemme olleet tulevasta nimestä yhtä mieltä jo pitkään.

Sisupussille järjestetään ristiäiset Keski-Suomessa, mutta koska juhlat ovat vasta suunnitteluasteella, palataan niihin sitten myöhemmin.

Hän on täällä!

Adventtipoikamme otti ohjat omiin kätösiinsä ja päätti tulla maailmaan raskausviikon 37 tultua täyteen. Hän syntyi reilun vuorokauden kuluttua lapsiveden menosta, 2.12.2018 Kainuun keskussairaalassa. Vietimme vierihoito-osastolla viikon, ja nyt olemme kotiutuneet ja etsimme yhteisiä rutiineja, tutustumme toisiimme ja ihmettelemme tätä kaikkea.

minun pieni

Olen yrittänyt kirjoittaa jo aiemminkin blogiin, mutta en vain ole pystynyt. Yhtäältä olen ollut väsynyt – synnytys oli vaikea ja vei kaikki voimat sekä henkisesti että fyysisesti, sairaalajaksosta puhumattakaan. Toisaalta muuta, tärkeämpää tekemistä on ollut paljon. Ja kolmantena: mistä kirjoittaisin?

Kirjoittaisinko siitä painajaismaisesta yöstä, jolloin – ihan vilpittömästi – uskoin etten selviä hengissä ja vannotin M:a pitämään huolta meidän vauvasta? Vai siitä melkein koomisesta reaktiosta, jolla kerroin vielä napanuoralla minussa kiinni olevalle pienelle, miten paljon häntä rakastan?

Tai pystyisinkö kirjoittamaan niistä pitkistä päivistä, jolloin vauva oli erityisseurannassa, emmekä tienneet milloin pääsemme kotiin. Perhehuoneesta, ruusuista pöydälläni tai vähän perinteisestä poikkeavasti vietetystä itsenäisyypäivästämme. Myrskyisistä itkukohtauksistani, jotka selittyvät hormoneilla, tai mökkihöperyyden tunteesta, kun viikkoon ei pistä nenäänsä ulos.

noshbaby

Haluaisin kirjoittaa KAKSin lääkäristä, kätilöistä ja sairaanhoitajista, jotka olivat meille tosi iso apu sairaalaviikon aikana. Ja Ihana Photographyn Jennistä, joka muutti sairaalahuoneemme taikastudioksi.

Haluaisin kirjoittaa siitä sydäntä vavisuttavasta onnellisuudesta, kun viimein pääsimme kotiin, ja kotiovella oli lyhdyssä kynttilä palamassa, jääkaapissa viilennettyä shampanjaa ja koti valmisteltuna minua ja pikkumiestä varten. M oli kanssamme perhehuoneessa sairaalassa, mutta kävi päivittäin kotona hoitamassa Papua, ja täytti samalla jääkaapin ja teki viimeiset, puuttuvat hankinnat. Tuki ja turva on tuo mies!

kotiutuminen

Voisi olla hyödyllistä kirjoittaa kivuista, jälkivuodosta ja virtsankarkailusta, jotka kuuluvat ilmeisen normaalisti alatiesynnytyksestä toipumiseen, mutta jotka silti vähän yllättivät. Jo aikoja sitten olin päättänyt kirjoittaa synnytyspelostani ja miten siitä selvisin, mutta nyt en ole enää varma, miten pystyn asiaa täällä käsittelemään. Aikaa se ainakin tulee vaatimaan.

Kaikkein vaikeinta on kuitenkin yrittää pukea sanoiksi sitä valtavaa, kaiken yli menevää rakkautta, jota tuo pieni tuhiseva ihmisenalku minussa herättää. Vaikeina, väsyneinäkin hetkinä se on elämäni keskipiste, enkä tiennyt että tällaista rakkautta on olemassa.

kotiaamu

Tänä aamuna M lähti töihin ja jäimme ensimmäisen kerran kahdestaan kotiin päiväksi. Otin vauvan viereeni sänkyyn, ja yöherätysten vastapainoksi jäimme torkkumaan pitkää aamua vierekkäin peittojen alla. Silloin tiesin sen: tässä on kaikki. Enempää en voisi pyytää, olen saanut kaiken.

Kirjoitan kyllä kaikesta, kunhan arki alkaa muistuttaa enemmän arkea eikä vain jatkuvaa juhlapyhää kuten se vielä nyt tekee. Haluaisin nostaa lipun salkoon, räjäyttää ilotulitteita ja nostaa maljan toisensa perään koska suurempaa juhlan aihetta en voi keksiä: Sisupussi on täällä!

Loma!

Äitiyslomani ensimmäinen päivä oli perjantaina. Noin puoli neljän aikaan sain to do -listan viimeisenkin kohdan ruksittua ja laitoin poissaoloviestin sähköpostiin. Samalla kirjoitin myös facebookiin alkavasta pitkästä lomastani – somehiljaisuus vauvamme ympärillä oli siis rikottu suunnitelman mukaisesti äitiysloman alussa.

Ja nyt on aika myös avata tämä blogi lukijoille.

rv 35plus1
Tässä mainittu 34 päivää on laskettuun aikaan. Meillä jäljellä on parisen viikkoa vähemmän.

Tämän blogin avaaminen julkiseksi on iso juttu. Sisällöltään se on henkilökohtaisempaa kuin mikään aiemmin kirjoittamani. Se on silti luettavaksi tarkoitettu etenkin siksi, että ykköstyypin äitiydestä ja raskaudesta ei ole liikaa blogeja. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa muustakin kuin diabeteksesta, koska raskauteeni ja äitiyteeni vaikuttavat myös muut asiat.

Blogi on kommenttiystävällinen, mutta muita blogejani tiukemmin vartioitu. Poistan kaikki kommentit, joista pahoitan mieleni – minun blogini, minun sääntöni.

Tarkoitus oli kirjoittaa blogiin jo perjantaina, mutta viikonloppu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Perjantaina en ehtinyt, ja eilinen eli lauantai meni ihan uusiksi puolestaan diabeteksen takia. Verensokerit heittelehtivät aamun hypereistä koko iltapäivän kestäneeseen punaiseen sensoriviivaan eli aivan liian matalalla. Sen lisäksi, että vuoristorataa hyppivä verensokeri uuvuttaa fyysisesti, se myös masensi aika tavalla. Olo koheni iltapäivän pitkillä päiväunilla, jonne M minut kauniisti peitteli.

Tänään puolestaan teimme kiepin synnytysosastolla. Koko raskausajan minulle on hoettu neuvolassa ja poliklinikalla, että jos tulee epävarma olo tai huoli vauvan voinnista, niin synnärillä on päivystys 24/7 ja sinne saa aina soittaa. Näillä aika isoilla viikoilla kynnys ottaa yhteyttä tulee olla matala.

Lauantaina vauva oli minusta vaisu, mutta tunsin kuitenkin pari kipakkaa potkua lopulta illalla ennen nukkumaanmenoa. Tänä aamuna en tuntenut sitäkään vähää, vaikka keskityin liikelaskentaan (vähintään 10 liikettä tunnissa). Soitin synnärille ja saimme kehotuksen tulla tarkastukseen saman tien.

Edellisestä käynnistä käyrillä oli vain muutama päivä, mutta silti huoli oli kova. En tiedä olenko ikinä ollut niin peloissani kuin tänään kun kävelimme sairaalan parkkipaikalta osastolle. Onneksi pelon sai jakaa rakkaimman kanssa, käsi kädessä.

Kaikki oli hyvin, erinomaisesti suorastaan. Sisupussin sydän sykkii juuri niin kuin pitää, ja hän harjoittelee hengittelyä kohdussani. Käyrälle piirtyi myös selvästi univaihetta ja vilkasta liikehdintää, mutta tärkeä huomio on se, että minä en tuntenut niitä liikkeitä. Vauva on kääntynyt niin, että sen nyrkit ja potkut osuvat selkääni kohti, enkä siis tunne potkuja enää samanlaisina, jopa kipeinä iskuina kuin aiemmin. Vauvan hiljaisuus ei siis välttämättä ole tässä vaiheessa syy paniikkiin, ja pienikin muljahdus on hyvä juttu ja riittävä elonmerkki. Ultraäänessä vielä tarkistettiin istukan virtaukset ennen kuin lähdimme kotiin – sama lääkäri ultrasi kuin keskiviikkona polilla, ja tällä kertaa hän tulosti nätin valokuvan meille mukaan.

Käynti oli hyvä, koska saimme tiedon tuosta asennon muuttumisesta ja varmistuksen vauvan hyvinvoinnista. Parasta on se, että kertaakaan kukaan ei sanonut, että olisimme vaivanneet asiantuntijoita turhaan. Päin vastoin, sekä päivystävä kätilö että lääkäri sanoivat, että hyvä että tulitte. Aina saa soittaa ja käydä siellä, jos on huolta – kotona kahdestaan huolet vain moninkertaistuvat, kun aika vähällä voidaan varmistaa että kaikki on ok.

Ehkä nyt epätasaisen viikonlopun jälkeen saan rauhoituttua äitiyslomalle. Alan pestä vauvan tarvikkeita ja järjestän hänen tavaransa paikoilleen. Pakkaan sairaalakassin. Pienintäkään aikomusta ei ole ryhtyä siivoamaan kotia tai suorittamaan jotain opintoja tai urheilemaan. Keskityn jouluvalmisteluihin, lepäämiseen ja vauvan odotukseen. Katson lempisarjojani, jos huvittaa, luen kirjoja jotka ovat odottaneet, kuuntelen podcasteja ja äänikirjoja. Ompelen kestorättejä ja järjestän vaipat hoitopöydän luo.  Kirjoitan blogeihini niin paljon kuin jaksan, koska muutaman viikon kuluttua kirjoitusharrastukselle ei ole enää aikaa kuten ennen. Kosmetologille on varattu kaksi käyntiä, ja joka päivä koetan myös pistää nenäni hetkeksi ulos raittiiseen alkutalven ilmaan.

Hän on täällä aivan muutaman viikon kuluttua.

Sydänääniä

Nyt on käynnissä jo 35. raskausviikko. Tänään päiviä tarkalleen 34+4. Noin viimeisimmän viikon ajan olen tuntenut aika kovia kipuja alavatsalla, mutta kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin niiden olevan supistuksia. Se vähän huolestutti, samoin kuin koko ajan lisääntyvä tukaluuden tunne alavatsalla. Järki kuitenkin tiesi, että tukaluus ja supistukset kuuluvat näihin viikkoihin, ja kun vauva liikkui hyvin, en antanut pelolle liikaa valtaa.

Sen verran kuitenkin kipuilu painoi mieltä, että odotin jo malttamattomana tämän päivän äitiyspoliklinikkakäyntiä. Edellisellä kerralla oli sovittu, että tänään piirretään Sisupussin sydänkäyrää ensimmäisen kerran. Olen kuullut monen mainitsevan tästä ”käyrillä makoilusta” ja kiinnosti kovasti, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Menin sovitusti noin puoli tuntia ennen lääkäriaikaani äitiyspoliklinikalle. Hoidin ensin rutiinit eli virtsanäytteen, punnituksen ja verenpainemittauksen, minkä jälkeen kätilö vei minut pikkuhuoneeseen makoilemaan vuoteelle. Vatsaani kiinnitettiin kaksi anturia. Ensimmäinen mittasi Sisupussin sydäntä ja toinen minun supistelujani. Vauva väisteli tietenkin anturia vähän aikaa, mutta lopulta asettui niin että saatiin noin 20 minuutin mittainen sydänkäyrä.

kayrilla

Vielä matkalla sairaalaan alavatsassani jomotti kivuliaita supisteluja, mutta ne hellittivät poliklinikalla eikä toiseen anturiin jäänyt mitään mainittavaa.

Pääsin lääkärin luo heti saman tien. Sisupussin sydänkäyrä sai paljon kehuja. Vauvalla ei ole mitään hätää, myös kokonsa puolesta hän on aivan keskikäyrällä. Vähän itketti helpotuksesta, sillä pelkäsin myös liikakasvua kun oloni on ollut aika vaikea. Koska kerroin supistusten alkaneen tuntua, lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen. Yllättäen hän totesi heti tuntevansa vauvan pään! Sisupussi on asettunut jo hyvin alas, aivan kohdunsuun tuntumaan. Paikat eivät ole lähteneet vielä yhtään avautumaan, joten ei ole syytä huoleen ennen aikaisesta synnytyksestä – ihan vielä ainakaan. Mutta vauvan asettuminen niin sanotusti tyrkylle selittää sen, että alavatsassani tuntuu painoa ja puristusta nyt koko ajan, ja joudun käymään vessassa vähintään kerran tunnissa, yleensä useammin.

Parasta kuitenkin oli se, kun lääkäri sanoi, että koska kaikki on niin hyvin, voimme sopia seuraavan käynnin vasta pitkälle eteenpäin. Ei niin ettenkö kävisi mielelläni polilla juuri niin usein kuin on tarve, mutta on ihan huikeaa kuulla että tiheää seurantaa ei tarvita, koska kaiki on niin hyvin! Seuraava käynti on noin puolentoista viikon kuluttua. Hurjaa tajuta myös, että kovin montaa kertaa en enää ehdi tuolla poliklinikalla käydä ennen kuin vauva on täällä. Kerran tai kaksi, ehkä? Ja kuitenkin tämä polikäynneillä ravaaminen on tuntunut ikuisuusprojektilta, joka jatkuu ja jatkuu…

Hemoglobiini oli tänään 110, mikä selittänee osaltaan väsymykseni. TSH on myös laskenut vähän matalalle, mutta huomenna olen menossa sisätautipoliklinikalle, jossa endokrinologi päättää Thyroxinin annostuksesta.

Virallisesti huomenna olisi viimeinen työpäiväni ennen  äitiyslomaa, mutta käytännössä joudun vielä tekemään perjantain töitä.

Hyvää maailman diabetespäivää! Paremmin en olisi voinut tätä päivää viettää kuin saamalla hyviä uutisia vauvani voinnista – minun diabeteksestani huolimatta.

Mitä meillä luetaan?

Kun eteen tulee uusi asia tai tilanne, josta pitää selvitä, minä lähden kirjastoon. (Hermione-syndrooma.) M puolestaan lähtee kirjakauppaan.

Jo ensimmäisen raskauden alussa vertailimme kirjakaupan vauvakirjoja. Parhaalta vaikutti Matilda Katajamäen ja Outi Gyldénin toimittama Suomalainen vauvakirja (3. painos 2014).

Vauvakirjan lukeminen on ollut yhteinen juttumme. M on lukenut sitä välillä itsekseen ja sitten kertonut minulle oleelliset asiat. Välillä minäkin olen lukenut joitain osioita yksin, mutta tärkeimpiä ovat olleet ne hetket kun olemme lukeneet sitä yhdessä, vuorotellen ääneen toisillemme. Sillä tavoin asioista on samalla keskusteltu ja pohdittu eri puolia ja sitä, miten asiat voisi meidän perheessä mennä.

Suomalaisen vauvakirjan hyviä puolia ovat monipuolisuus ja selkeys. Vaikka aiheita on paljon ja kirjassa sivuja runsaasti, se on järkevästi toteutettu, päivitetty tähän päivään ja helposti ymmärrettävällä tyylillä kirjoitettu. Alkupuolella keskitytään odotusaikaan, sitten synnytykseen, ja loppuosassa lapsen hoidon perusjuttuihin leikki-ikäiseksi asti. Sinne saakka emme vielä ole lukeneet.

Vauvakirja on yleisteos, joten se käsittelee aiheita lyhyesti ja tehokkaasti. Jos jokin aihe askarruttaa erityisesti, siitä kannattaa etsiä tietoa erikseen. Moni ystäväni on kannustanut panostamaan imetystietouteen. Mitä enemmän siihen liittyviä asioita lukee ja opiskelee etukäteen, sitä vähemmän imetykseen liittyvät toimet, haasteet tai tunteet yllättävät – vaikka etukäteen ei voikaan tietää miten se tulee sujumaan juuri meillä. Mutta valmistautuminen kuulema kannattaa, joten ostin tuoreen oppaan, Laura  Talvitien ja Pauliina Ahosen Nykymutsin imetyskirjan (2018).

kirjat

Nykymutsin imetyskirja on jotenkin tosi 2015-lukulainen itse täytettävine tehtäväsivuineen. En oikein koe omaksi jutukseni täyttää erilaisia listoja tai ajatuksia kirjan sivuille, mutta tietopuoli kirjassa on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu. Moneen kertaan kirjassa korostetaan, että monenlaiset ratkaisut ovat yhtä oikein, eikä ole vain yhtä tapaa imettää lasta.

Molempien kirjojen vahvuus on runsas kokemustarinoiden käyttö. Äitien ja isien lyhyissä kertomuksissa tulee hyvin esiin juuri se tärkeä asia, että monenlaiset tavat hoitaa lasta ovat yhtä oikein.

Tätä on syytäkin korostaa, sillä odottavana äitinä minusta tuntuu, että juuri imetys on eniten tunteita ja äitien välisiä ristiriitoja herättävä asia. Se sujuu tai ei onnistu, osa käyttää pulloa ja osa vain rintaa, osa imettää muutaman kuukauden ja osa monta vuotta. Se tekee kipeää tai herättää euforista onnentunnetta, mutta tunteita siihen joka tapauksessa kuuluu. Ja jokaisella joskus äidiksi tulleella on asiasta kokemus ja mielipide, ja pelottavan usein sitä mielipidettä tyrkytetään toisille. Suomessa imetysmyönteisyys menee välillä aivan liiallisuuksiin siinä, miten esimerkiksi pulloruokintaa ei edes oteta puheeksi tai rintapumppuja piilotellaan joillakin vierihoito-osastoilla. (Osalla sairaaloita on sertifikaatti vauvamyönteisyydestä. Ilmeisesti kaikki muut ovat sitten vauvavastaisia?)

Etukäteen en osaa odottaa imetystä mitenkään erityisellä innolla. Ymmärrän hyvin äidinmaidon merkityksen vastasyntyneelle, ja imetän kyllä lastani jos suinkin onnistun siinä. Olen valmis yrittämään sitkeästi huolimatta kaikesta kivusta ja tuskasta, josta minua on varoitettu. Mutta: tiedän myös, että imetys vaikuttaa osalla diabeetikkoäideistä verensokereihin rajusti, eikä aina ole järkevää aiheuttaa äidin sairauden pahenemista imetyksen kustannuksella. Pyörtyilevä äiti on huonompi vaihtoehto kuin imettävä äiti. Rintapumppu ja pulloruokinta toimivat nekin, jos pullo vain kelpaa lapsellemme, ja tarpeen tullen olen aivan valmis käyttämään myös äidinmaidonvastiketta.

No niin, nyt se on sanottu ääneen – tuomitkaa minut jos siltä tuntuu.

Näiden kahden kirjan lisäksi olen lainannut kirjastosta oppaita niin raskausajan liikunnasta kuin synnytykseen valmistautumisesta. Ne vaan ovat palautuneet lukemattomina takaisin kirjastoon. Luulen, että pärjäämme näillä kahdella kirjalla loppuun asti, kun tukenamme on erittäin hyvä ja kannustava neuvolahenkilö, perhevalmennukset ja KAKSin äitiyspoliklinikan henkilökunta.

Toinen raskauskolmannes

Toiseen raskauskolmannekseen lasketaan viikot 13-27, joidenkin mukaan 14-26. Tämän vaiheen päättymisestä on jo aikaa, mutta en ole muistanut tehdä yhteenvetoa tänne, joten nyt olkoon sen aika.

Raskausviikoilla 13-14 kerroin jo töissä tulevasta vauvasta. Joka kerta lisäsin ”…jos siis kaikki hyvin menee…” koska epävarmuus ja pelot olivat niin kovasti läsnä. Mutta oli ihanaa lakata salaamasta asiaa, ja oli ihanaa nähdä kaikkien ilahtuneet ilmeet ja kuulla iloiset onnittelut. Samoihin aikoihin kerroimme myös tuleville isovanhemmille.

Juhannuksen jälkeen oltiin 15. raskausviikolla, ja väsymys alkoi vähitellen hellittää. En enää nukkunut joka päivä päikkäreitä, mutta toisaalta olimme lomalla niin että mahdollisuus olisi kyllä ollut. Päivät olivat kiireisiä, sillä suurimman osan lomasta vei muutto: tyhjensimme Lappeenrannan kodin, pakkasimme Leivonmäen talomme ja muutimme koko elämämme Kajaaniin. Vietimme myös kesälomaa: kävimme Tukholmassa, rippijuhlissa, Nightwishin keikalla – ja ensimmäistä kertaa yhdessä ultraäänitutkimuksessa heinäkuun alussa.

Pitkäaikainen verensokerini HbA1c oli heinäkuun alussa erinomainen 41 mmol/l.

Vähitellen heinäkuun aikana vatsani alkoi kasvaa, enkä enää yhtään myöskään pidätellyt sen näyttämistä. Vatsan kasvu oli ehkä dramaattisin muutos, sillä se vähän yllätti tämän ensikertalaisen. Minulla oli jokin hämärä ajatus, että ehkä joskus syksyllä saattaisin joutua käyttämään äitiysvaatteita. Järkytykseni olikin suuri, kun housut kävivät yksitellen pieniksi ja alkoivat tuntua tukalilta. Menin ”huvin vuoksi” sovittamaan äitiysfarkkuja ja ne tuntuivat niin mukavalta, että kauhistuin: Nytkö jo!?! Lähetin kauhupaniikkiviestit parille ystävälleni, jotka ihanasti kannustivat ja tsemppasivat.

Minulle tosiaan kävi niin, että heinäkuusta alkaen kaikki housut ja hameet, joiden vyötärö osui vatsan kohdalle, tuntuivat erittäin epämukavilta vaikka olisivat muutoin mahtuneetkin. En vain voinut käyttää enää mitään, mikä osui keskelle vatsaa. Näin ollen jouduin ostamaan kesän alennusmyynneiltä yhdet farkut ja helteiden jatkuessa yhdet capri-mittaiset äitiysfarkut, sekä muutamia paitoja niiden kanssa pidettäväksi. Onneksi suurin osa mekoista kävi hyvin myös kasvavan vatsan kanssa. Syksyn keleihin olen sitten hankkinut myös äitiyslegginssejä.

Heinäkuu ja elokuun alku olivat vaikeinta aikaa terveyden kannalta. Kilpirauhanen oireili liikatoiminnan kaltaisilla tuntemuksilla, ja olin väsynyt ja tuskainen. Jouduin tekemään isoja päätöksiä työasioiden suhteen ja jättämään asioita tekemättä. En olisi halunnut, mutta jos piti valita pidänkö huolta omasta ja vauvan voinnista vai urakoinko lisää artikkeleja, niin eipä tarvinnut miettiä kumman valitsen. Harmitti se luopuminen silti.

rv 20
Työmatkalla Helsingissä elokuun alussa, rv 20+5.

Keskellä keskiraskautta sitten päättyivät lomat ja siirryimme Kajaaniin. Jos olin hermoillut, miten hoitopaikan vaihdos vaik(e)uttaa kaikkeen, niin turha oli huoleni. Kaikki meni alusta asti loistavasti, ja minut otettiin Kajaanissa sekä sisätautipolilla, äitiyspolilla että neuvolassa vastaan kaikella sillä huolellisuudella, jota raskaana oleva ykköstyypin diabeetikko ja kilpirauhaspotilas tarvitsee. Rakenneultrassa kävimme yhdessä M:n kanssa elokuun alussa. Siellä meille kerrottiin, että odotamme poikaa! Kaikki oli rakenneultrassa hyvin.

Syyskuussa reissasin melko paljon työni takia, ja tein haastatteluja eri puolilla Suomea. Onneksi työtahti oli suunniteltua vähäisempi niin että jaksoin kenttätyöt ihan kohtalaisesti, vaikka matkustaminen välillä uuvuttikin. Kirjoitin kenttätöistä toiseen blogiini ilman mainintaa raskaudesta, ja sitten raskauden näkökulmasta tänne.

syyskuus
Rv 24+2, uudessa kodissa Kajaanissa.

Nyt lokakuussa eli kolmannella kolmanneksella en ole enää paljoakaan matkustanut (yhtä lentomatkaa lukuunottamatta) vaan tein kaksi haastattelua puhelimen ja Skypen välityksellä. En vain enää kykene ylimääräisiin reissuihin.

Onnellinen syysviikonloppu

Eilen tuli täyteen 28 raskausviikkoa. Siskoni – Sisupussin tuleva kummitäti –  poikaystävineen oli kyläilemässä meillä Kajaanissa ensimmäistä kertaa. Sää suosi meitä, ja teimme ihanan retken Vuokattiin aurinkoisena syyspäivänä. Sekä minulla että siskollani on ollut tällä viikolla synttärit, ja viikonloppu olikin suunniteltu nimenomaan synttärijuhlinnaksi.

Raskausvatsani on jo melko muhkea, vaikka paino ei ole noussut edelleenkään mitenkään erityisen paljon, vain noin 4 kiloa. Minusta se ei ole vielä paljon, vaikka toki ymmärrän että vauvan varsinaiset kasvuviikot ovat vasta edessä.

vuokatti rv28
29.9.2018, rv 28+0.

Eilen katselin Vuokatinvaaran laelta huikeaa kainuulaista ruskamaisemaan, ja olin niin onnellinen että itketti. Minulla on kaikkea: toimeentulo, koti uskomattoman hyvässä maassa ja kauniissa maakunnassa, ja ennen kaikkea maailman rakkain puoliso ja vauva. Sisupussi syntyy onnelliseen perheeseen.

Jotain tästä hehkusta tarttui Vuokatissa napattuihin kuviinkin.

vuokatissa 2

Anna potkia vaan!

Vauva potkii nyt (RV 26+6) jo päivittäin, ja yhä useammin potkut tekevät kipeää. Välillä olen vahingossa toivonut, ettei ihan niin paljon ryskäisi, mutta sitten kun on välissä yksi hiljaisempi päivä, tulen heti levottomaksi. Sen jälkeen silitän vatsaani ja sanon, että pieni Sisupussini, potki vaan. Potki niin paljon kuin sielu sietää, kyllä minä kestän. Harjoittele liikkeitäsi, vahvista luitasi. Jokaisella potkulla kerrot samalla äidillesi, että kaikki on hyvin.

 

Ensimmäinen raskauskolmannes (rv -12)

Raskausajan jakaminen kolmeen osaan on tavallinen tapa jäsentää sen kulkua ja muutoksia. Päätin käyttää tätä jakoa tämän raskauspäiväkirjani pohjana, vaikka jako ei välttämättä meidän raskauteemme täysin sovikaan. Alku ei mennyt kuten ideaalitapauksessa menisi, ja viimeistä kolmannesta tuskin päästään loppuun asti. Mutta silti: tämä on ihan hyvä tapa kirjata ylös edes joitain juttuja. Nämä tunnelmat ja muistot katoavat niin nopeasti!

Tein siis raskaustestin vasta 9. raskausviikolla (n. 8+4), eli oltiin jo varsin pitkällä. Soitin heti neuvolaan ja sisätautipolille, kuten aiemminkin. Sain heti samalle viikolle ensimmäisen neuvola-ajan, ja myös sisätautipolilla minut merkittiin heti odottamaan ensimmäistä kutsua. Libre-sensori minulle oli myönnetty kokoaikaisesti jo huhtikuussa edellisellä sisätautipoliklinikan käynnillä (jolloin olin jo raskaana, vaikka en sitä tiennyt).

Olin valittanut väsymystä ja syyttänyt siitä kilpirauhasta ja Basedowia, olin ihmetellyt miten kaikki rintaliivit tuntuvat jäävän pieniksi, ja manannut jokaista tupakoitsijaa joka tuli kaupungilla lähellekään – haju inhotti ja suututti. Vasta raskaustestin jälkeen tajusin, että nämä kaikki olivat raskausoireita. Ei niitä vain osannut yhdistää, koska olin tehnyt välillä yhden negatiivisen raskaustestin eikä minun pitänyt olla raskaana.

Testin teon jälkeen verensokeritkin alkoivat sitten olla alakantissa, ja hypojen takia jouduin pienentämään pitkävaikutteisen insuliinin annosta hieman. Väsymys oli touko-kesäkuussa pahempaa kuin koskaan ennen. Kaikesta onnesta huolimatta en olisi halunnut muuta kuin nukkua. Työt kasaantuivat ja jäivät hoitamatta, kun kuljin päivien läpi sumussa.

Onnentunnetta varjosti kuitenkin koko ajan pelko. Pelkäsin lähestyvää ultraäänitutkimusta huonojen uutisten takia. Aika äitiyspolille tuli vasta kesäkuun alkuun, mutta minun hermoni pettivät. Eräänä sunnuntaina, järkyttävän itkukohtauksen jälkeen, varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle varhaisultraan. Pääsin seuraavana aamuna 21. toukukuuta sinne, ja pahin pelko jäi sille reissulle. Oli todella, todella tärkeää nähdä ja kuulla, että sikiö oli elossa ja jo siinä vaiheessa selvinnyt pidemmälle kuin edeltäjänsä.

varhaisin ultra

Toukokuun viimeisellä viikolla olin menossa Peurunkaan viikoksi diabeteskurssille. Kurssilla kerroin kaikille, vaikuttihan raskaus niin selvästi hoitooni, jaksamiseeni sekä diabetekseen liittyviin kysymyksiin. Tässä vaiheessa vauvasta tiesivät tuleva täti, tuleva setä, sekä kaksi työkaveriani, joilta en enää asiaa halunnut enkä kyennyt salaamaan.

nt ultra

Ei sillä että pelko olisi siihen kokonaan jäänyt, mutta enää en ollut niin paniikissa kuin alkuun. Julkisen puolen niin kutsuttu niskaturvotusultra tehtiin kesäkuun 6. päivä Jyväskylässä äitiyspoliklinikalla. Silloin menossa oli rv 11+3. Helpotus siitä, että vauvalla ei tutkimuksessa löytynyt niskaturvotusta, että se oli edelleen hengissä ja vispasi käsiään vilkkaasti, oli valtava. Sain kuvan mukaani, vaikka pakko myöntää ettei siitä juuri mitään selvää saa. Onnessamme me sitä kuitenkin tuijoteltiin, ja ihmeteltiin ihmettä.

Tähän jaksoon osuivat kolmet suku- ja perhejuhlat. Serkun häissä tuskailin, kun verensokeri nousi pilviin eikä meinannut tulla alas, ja osa sukulaisista taisi kiinnittää huomiota siihen että olin alkoholiton ja väsynyt. Appivanhempieni kultahääpäiväjuhlissa Haikon kartanossa selvisin sokereiden kanssa paremmin, mutta osa seurueesta kyllä huomasi että pyysin alkoholitonta viiniä, ja olivat siitä jotain arvanneet. M:n veli saikin sinä iltana kuulla, että hänestä tulee setä. Serkun tytön lakkiaisissa oli helppoa, siellä kukaan ei huomannut mitään.

Väsymys lamaannutti minut esimerkiksi kirjoittamisen suhteen, niin että blogi jäi heitteille. Tarkoitus oli kirjoittaa esimerkiksi juuri mainituista erittäin onnistuneista kultahääpäiväjuhlista, mutta en vain jaksanut. Peurungan diabeteskurssi oli parasta mitä omahoidolleni on tapahtunut Libren saamisen lisäksi, mutta yhtä instagram-kuvaa lukuunottamatta voimat eivät riittäneet kirjoittamaan siitä blogiin. Selvisin vain välttämättömimmistä töistä, ja hyvä niin. Oli paljon tärkeämpääkin kasvatettavaa kuin blogi tai tehtyjen töiden lista.

Juhannusviikosta alkoi sitten toinen vaihe, josta kirjoitan erikseen.

 

Perheen aika pysähtyi

Mitään näin vaikeaa en ole koskaan kirjoittanut. Samaan aikaan tuntuu siltä, että on pakko kirjoittaa: kirjoittamisesta aiheutuva kipu on pientä verrattuna siihen, miten paljon pahemmalta tuntuu jos en kirjoita.

img_20161028_143446_resized_20161028_061850347

Toissapäivänä maailmani mureni. Menin iloisena ja toiveita täynnä varhaisultraan, ensimmäiselle käynnilleni äitiyspoliklinikalle. Ja lääkäri ultrasi, ja totesi nopeasti, ettei kaikki ole kunnossa. Tarkisti, ja sanoi sen mitä en ollut enää vähään aikaan halunnut ottaa huomioon todellisena mahdollisuutena: alkio oli kuollut.

Se oli noin 9 milliä pitkä, kuollut noin 7 raskausviikolla. Eli kaikki se ilo, mistä viimeksi kirjoitin, oli jo koettu kuolleen alkion kanssa.

Se oli vain alkio, ei edes vielä sikiö, vauvasta puhumattakaan. Mutta se oli myös meidän lapsemme, suurin osa elimistä oli jo olemassa, sillä oli nimet ja nauru, sillä oli oma huone ja suunnitelma kalusteiksi, sillä oli elämässään kaksi aikuista jotka halusivat olla isä ja äiti. Siihen kohdistui valtava määrä rakkautta.

Minä tiesin, että varhaisraskauden keskenmenot ovat tavallisia, mutta jostain syystä olin lakannut pelkäämästä. Uskoin ja kuvittelin, että me pääsemme siitä vaiheesta yli ja saamme lapsen. Siksi romahdus oli kova.

Diabetes lisää (varhaisen) keskenmenon riskiä, jos hoitotasapaino on huono. Minun ei ole. Olen pitänyt itsestäni hyvää huolta, ja pitkäaikaissokerini on ollut alkuraskauden aikana yhtä hyvä kuin terveellä äidillä. Minun on pakko uskoa, että tämä ei ole minun syytäni, koska muuten en jaksa enää jatkaa.

Jos olen järkevä, ymmärrän että oli parempi näin. Alkio ei kuole turhanpäiten, vaan se oli todennäköisesti jonkin kromosomivirheen takia elämään sopimaton. Ja onhan keskenmeno parempi nyt kuin esimerkiksi eräällä läheiselläni viikolla 18, jolloin olisimme jo ehtineet kertoa kaikille, isovanhemmillekin. Nyt tästä sentään tiesi vain muutama ihminen.

Siskoni tuli luokseni heti, koska vauvan isä ei päässyt, ja olin peloissani ja surkeana. Puolisoni joutui suremaan yksin työpaikkakaupungissaan, ja seuraamaan etäältä minun fyysisiä kipujani voimatta olla avuksi, ja se tuntui pahalta. Sain sairaalasta lääkkeet, ja seuraava vuorokausi sisälsi enemmän tuskaa ja kipua kuin koskaan olen tuntenut. Lääkkeellinen keskenmeno kesti noin vuorokauden. Tänään kivut ovat jo vaimentuneet, mutta itkukohtauksia saan edelleen.

Siskoni läsnäolo pelasti paljon, samoin se myötätunnon ja tuen määrä, jota sain vertaistukipalstalta. Jos joudun tähän tilanteeseen uudelleen, en pelkää enää niin paljon, kun tiedän mitä on tulossa.

Ostin sairaalasta lähdettyäni ruusuja. Ne ovat itselleni surunvalitteluiksi ja ennen kaikkea tsempiksi, mutta myös pienen menetetyn lapsemme kunniaksi ja kunnioitukseksi. Vaikka pieni oli kuollessaan vain sentin mittainen, meidän mielessämme hän oli jo lapsi, ja me olimme aloittaneet matkamme äidiksi ja isäksi.

img_20161028_143427_resized_20161028_061849317

Näin varhaisilla viikoilla tapahtunutta keskenmenoa ei juuri noteerata. Epäilemättä minäkin unohdan sen ajan mittaan. Pitkän yrittämisen jälkeen viimein saatu plussamerkkinen testi antaa toivoa, että voimme onnistua vielä uudelleen. Juuri nyt on kuitenkin aika surra.