Kaksivuotisneuvolassa

Tänään kävimme 2-vuotistarkastuksessa neuvolassa. Jännitin vähän etukäteen, sillä edellinen käynti 1,5-vuotiaana oli katastrofi: Topi huusi koko vierailun ajan, eikä lääkärintarkastuksesta meinannut tulla mitään. Ajattelin, että kun meillä nyt on tämä EIEIEI-vaihe, neuvolassa puhkeaa taatusti pahimmanlaatuinen raivokohtaus.

Olipa ihanaa taas olla väärässä. Topi lähti neuvolaan kanssani hyväntuulisena ja oma-aloitteisesti lörpötellen. Vähän poikaa jännitti, mutta hän ojensi reippasti Satu-hoitajalle neuvolakorttinsa ja alkoi puuhailla niillä vähillä leluilla, joita huoneessa oli tarjolla. (Montaa ei ollut, koronan takia. Kaikki mihin Topi koski, menivät suoraan desinfiointiin.)

Topi vastaili kysymyksiin, kiipesi tuolille, heitteli hoitajalle palloa ja nauroi iloisesti saadessaan pallosta kopin. Hän punnitsi itsensä hienosti vaa’alla ja rimpuili vain vähän, kun influenssarokote annettiin nenäsumutteena. Käynnin ainoa itkut tulivat pituus- ja päänympärysmittoja otettaessa: selälleen meneminen mittapöydälle oli outoa ja hän hätääntyi, ja pään ympäryksen mittaaminen on kotonakin ollut kiukun aihe.

Tokikaan lapsi ei jutellut yhtä pitkiä lauseita ja tarinoita kuin kotona, mutta se ei ole ihme, useinhan neuvolassa ollaan harvasanaisempia kuin kotona. Silti puheen kehitys on Topin vahvuus. Pitkiä lauseita itse tuottava 2-vuotias on aihe, joka saa minut kehräämään tyytyväisenä kuin kissa uunin päällä kermalautasta lipittäessä. Vaikka kyse tietenkin on Topin omasta taipumuksesta ja taidosta, tiedän että olemme onnistuneet tukemaan kehitystä ja auttamaan häntä sanataidoissa. Loruttelin ja luin runoja hänelle ihan pikkuruisesta vauvasta asti, ja lorujen ja muun varhaisen sanallisen vuorovaikutuksen yhteys puhetaitoon on tutkittu juttu. Tämä on niitä harvoja asioita, joissa nostan vähän omaa leukaani: tämä on minun vahvuuteni äitinä, ja meidän vahvuutemme vanhempina.

Muissa asioissa Topi kehittyy aivan keskivertolapsen tavoin. Hän on luonteeltaan varovainen ja harkitsva, joten liikkuminen on harvoin uhkarohkeaa tai riehakasta. Näin ollen hän ei myöskään kokeile uusia juttuja kovin usein, ja monipuolisen liikkumisen tukeminen onkin meille vanhemmille suurempi haaste kuin itsellemmekin mieluisen lukemisen harjoittelu.

Muutama päivä sitten kävin myös vasu-keskustelussa päivähoitopaikassa. Sain kuulla, että Topi leikkii kaikkien lasten kanssa hoidossa, joskin puuhaa ja aloittaa leikkejä myös yksin. Hänestä pidetään, ja hän pitää kaikista.

Paljon parempaa tilannekatsausta lapseni hyvinvointiin en voisi tässä toisen ikävuoden täytyttyä toivoa. Topilla kaikki hyvin, rauhaa myös muuhun maailmaan!

Nimestä ja nimityksistä

Asioita joista minun piti kirjoittaa ennen vauvan syntymää, mutta en ehtinyt: miksi vauvamme tekonimi on ollut koko ajan Sisupussi? Mitä se tarkoittaa? Sairaalassakin moni hoitaja tai kätilö kysyi, millä nimellä kutsumme vauvaamme. Kerroin kysyjille aina tämän saman taustan, joka on lyhyt ja yksinkertainen.

Jokaisen vauvan kehittyminen munasolusta valmiiksi ihmistaimeksi asti on ihme. Ajattelen kuitenkin niin, että vauvaltani tarvitaan erityistä elämänhalua ja sisukkuutta, jotta se selviää, kasvaa ja kehittyy kohdussani huolimatta siitä, että Basedowin tauti ja tyypin 1 diabetes laittavat kaikin tavoin kampoihin ja tekevät vauvan olon tukalaksi.

Yksi joutui jo luovuttamaan silloin pari vuotta sitten, mutta tämä meidän ihme jaksoi taistella, kasvoi isoksi ja syntyi terveenä ja hyvävoimaisena. Jos se ei osoita sisukkuutta,  niin ei sitten mikään.

Tekonimenä Sisupussi on lisäksi sukupuolineutraali, ja olisimme varmaan kutsuneet vauvaa sillä nimellä oli sukupuoli ollut mikä tahansa.

Sisupussi on hellittelynimi, jolla kutsuimme vauvaa jo silloin kun hän oli vasta etäinen ajatus ja toive. Nyt vauva on täällä, nukkuu sängyssään ja on osoittanut sisuaan muun muassa tällä viikolla kasvattamalla painoaan keskimäärin 53 grammaa päivässä. Vielä maanantaina saimme pyyhkeitä siitä, että Sisupussin paino ei ollut noussut toivotulla tavalla, mutta tänään perjantaina oltiin jo reilusti yli syntymäpainon.

Tällä hetkellä tuntuu maailman luonnollisimmalta sanoa kääröämme Sisupussin nimellä, enkä pistä pahakseni jos lempinimi jää hänen käyttöönsä vuoksiksi eteenpäin. Voi kuitenkin olla, että kunhan ristiäiset on pidetty ja oikea nimi saatu käyttöön, tällainen lempinimi vähitellen jää käytöstä. Mutta sisukkuus jää, näin toivon.

Mitä tulee vauvan tulevaan nimeen, sekin on ollut valmiina jo pitkään. Tytölle meillä oli oikeastaan vain yksi nimiehdotus, pojalle enemmän vaihtoehtoja. Mutta ei niistä oikeastaan ole tarvinnut neuvotella, olemme olleet tulevasta nimestä yhtä mieltä jo pitkään.

Sisupussille järjestetään ristiäiset Keski-Suomessa, mutta koska juhlat ovat vasta suunnitteluasteella, palataan niihin sitten myöhemmin.

Mitä meillä luetaan?

Kun eteen tulee uusi asia tai tilanne, josta pitää selvitä, minä lähden kirjastoon. (Hermione-syndrooma.) M puolestaan lähtee kirjakauppaan.

Jo ensimmäisen raskauden alussa vertailimme kirjakaupan vauvakirjoja. Parhaalta vaikutti Matilda Katajamäen ja Outi Gyldénin toimittama Suomalainen vauvakirja (3. painos 2014).

Vauvakirjan lukeminen on ollut yhteinen juttumme. M on lukenut sitä välillä itsekseen ja sitten kertonut minulle oleelliset asiat. Välillä minäkin olen lukenut joitain osioita yksin, mutta tärkeimpiä ovat olleet ne hetket kun olemme lukeneet sitä yhdessä, vuorotellen ääneen toisillemme. Sillä tavoin asioista on samalla keskusteltu ja pohdittu eri puolia ja sitä, miten asiat voisi meidän perheessä mennä.

Suomalaisen vauvakirjan hyviä puolia ovat monipuolisuus ja selkeys. Vaikka aiheita on paljon ja kirjassa sivuja runsaasti, se on järkevästi toteutettu, päivitetty tähän päivään ja helposti ymmärrettävällä tyylillä kirjoitettu. Alkupuolella keskitytään odotusaikaan, sitten synnytykseen, ja loppuosassa lapsen hoidon perusjuttuihin leikki-ikäiseksi asti. Sinne saakka emme vielä ole lukeneet.

Vauvakirja on yleisteos, joten se käsittelee aiheita lyhyesti ja tehokkaasti. Jos jokin aihe askarruttaa erityisesti, siitä kannattaa etsiä tietoa erikseen. Moni ystäväni on kannustanut panostamaan imetystietouteen. Mitä enemmän siihen liittyviä asioita lukee ja opiskelee etukäteen, sitä vähemmän imetykseen liittyvät toimet, haasteet tai tunteet yllättävät – vaikka etukäteen ei voikaan tietää miten se tulee sujumaan juuri meillä. Mutta valmistautuminen kuulema kannattaa, joten ostin tuoreen oppaan, Laura  Talvitien ja Pauliina Ahosen Nykymutsin imetyskirjan (2018).

Nykymutsin imetyskirja on jotenkin tosi 2015-lukulainen itse täytettävine tehtäväsivuineen. En oikein koe omaksi jutukseni täyttää erilaisia listoja tai ajatuksia kirjan sivuille, mutta tietopuoli kirjassa on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu. Moneen kertaan kirjassa korostetaan, että monenlaiset ratkaisut ovat yhtä oikein, eikä ole vain yhtä tapaa imettää lasta.

Molempien kirjojen vahvuus on runsas kokemustarinoiden käyttö. Äitien ja isien lyhyissä kertomuksissa tulee hyvin esiin juuri se tärkeä asia, että monenlaiset tavat hoitaa lasta ovat yhtä oikein.

Tätä on syytäkin korostaa, sillä odottavana äitinä minusta tuntuu, että juuri imetys on eniten tunteita ja äitien välisiä ristiriitoja herättävä asia. Se sujuu tai ei onnistu, osa käyttää pulloa ja osa vain rintaa, osa imettää muutaman kuukauden ja osa monta vuotta. Se tekee kipeää tai herättää euforista onnentunnetta, mutta tunteita siihen joka tapauksessa kuuluu. Ja jokaisella joskus äidiksi tulleella on asiasta kokemus ja mielipide, ja pelottavan usein sitä mielipidettä tyrkytetään toisille. Suomessa imetysmyönteisyys menee välillä aivan liiallisuuksiin siinä, miten esimerkiksi pulloruokintaa ei edes oteta puheeksi tai rintapumppuja piilotellaan joillakin vierihoito-osastoilla. (Osalla sairaaloita on sertifikaatti vauvamyönteisyydestä. Ilmeisesti kaikki muut ovat sitten vauvavastaisia?)

Etukäteen en osaa odottaa imetystä mitenkään erityisellä innolla. Ymmärrän hyvin äidinmaidon merkityksen vastasyntyneelle, ja imetän kyllä lastani jos suinkin onnistun siinä. Olen valmis yrittämään sitkeästi huolimatta kaikesta kivusta ja tuskasta, josta minua on varoitettu. Mutta: tiedän myös, että imetys vaikuttaa osalla diabeetikkoäideistä verensokereihin rajusti, eikä aina ole järkevää aiheuttaa äidin sairauden pahenemista imetyksen kustannuksella. Pyörtyilevä äiti on huonompi vaihtoehto kuin imettävä äiti. Rintapumppu ja pulloruokinta toimivat nekin, jos pullo vain kelpaa lapsellemme, ja tarpeen tullen olen aivan valmis käyttämään myös äidinmaidonvastiketta.

No niin, nyt se on sanottu ääneen – tuomitkaa minut jos siltä tuntuu.

Näiden kahden kirjan lisäksi olen lainannut kirjastosta oppaita niin raskausajan liikunnasta kuin synnytykseen valmistautumisesta. Ne vaan ovat palautuneet lukemattomina takaisin kirjastoon. Luulen, että pärjäämme näillä kahdella kirjalla loppuun asti, kun tukenamme on erittäin hyvä ja kannustava neuvolahenkilö, perhevalmennukset ja KAKSin äitiyspoliklinikan henkilökunta.

Huolenpitoa kainuulaisittain

Tänään olen taas ollut iloinen, että vauvamme syntyy nimenomaan Kajaanissa.

En tietenkään tiedä, millaisia neuvolapalvelut ovat muualla Suomessa. Ymmärtääkseni palveluiden taso vaihtelee kunnittain, mutta perusjutut tarjotaan kaikille ihan koska laki sanoo niin. Vertailua en pysty tekemään tämän yhden kokemukseni perusteella, mutta sen ainakin tiedän, että Kainuun sote toimii ihanasti ensikertalaisen näkökulmasta.

Neuvolahenkilömme on ollut alusta asti aikaansaava, järjestelmällinen, reipasotteinen ja rohkaiseva. Hän on ottanut uudet kajaanilaiset hyvin vastaan, huomioinut meidät perheenä ja minut yksilönä ja kohdentanut asiansa juuri meille sopivasti. Tykkään  hänestä valtavasti, ja olen tosi iloinen että jatkamme neuvolakäyntejä hänen kanssaan myös Sisupussin synnyttyä.

Yksi Kajaanin neuvolapalveluiden hyviä puolia ovat kotikäynnit. Käsittääkseni kaikkialla vauvan syntymän jälkeen ensimmäinen neuvolakerta tehdään kotikäyntinä, mutta täällä järjestetään yksi kotikäynti myös raskauden kolmannella kolmanneksella. Mukana on neuvolahenkilön lisäksi työntekijä kaupungin perhetyöstä. Ajatus on, että kotikäynnillä keskustellaan Kajaanin perheille tarjoamista palveluista, tukimuodoista ja mahdollisuuksista sekä raskauden aikana että sen  jälkeen. Kotiympäristössä myös perheeseen liittyvistä vaikeistakin kysymyksistä voi olla helpompi jutella ja kysellä kuin steriilissä neuvolatilassa tai perhekeskuksessa.

Tarkoitus on  madaltaa kynnystä avun pyytämiseen. Tämä  jos jokin on ennaltaehkäisevää perhetyötä: apua tarjotaan ja keinoja sen löytämiseen ojennetaan jo ennen kuin ongelmia syntyy.

Tänään siis M tuli lounastunnilla kesken päivän kotiin. Hänen saapuessaan oltiin jo mittaamassa verenpainettani: normaalit neuvolakäyntiin liittyvät testit tehtiin siis myös kotona. Papu-kissan reaktio vauvan sydänäänien kuunteluun oli jokseenkin huvittava. Dopplerin ääni on ilmeisesti eläimen korvaan aika erikoinen ja ehkä vähän pelottavakin.

Kahvipöydän ääressä juteltiin meidän kuulumiset ja saimme tietoa perheiden tukipalveluista. Perhetyöntekijä oli etsinyt juuri meidän  alueemme perhekerhot (kaikkien eri järjestäjien) ja niiden ajankohdat ja mainosti myös Perhekeskusta, joka itse asiassa oli esittäytymässä myös neuvolan perhevalmennuksessa aiemmin. Perhekeskus on tukipalveluiden lisäksi myös paikka, jossa ovet ovat avoinna. Uskon, että tulemme vauvan kanssa hyödyntämään sen imetysnurkkausta ja kahviautomaattia talvella, kun innostumme käymään kaupungilla.

Kiinnostavinta meidän tilanteessamme oli kuulla lapsiperheiden kotipalvelusta. Kajaanissa voimme saada apua kotiin melko helposti esimerkiksi silloin, kun M on useita päiviä peräkkäin poissa. Meillä ei ole lähisukulaisten verkostoja tai laajaa lastenhoitorinkiä täällä Kainuussa, joten apua pitää pyytää ulkopuoliselta.

Jos sattuu niin, että vauva esimerkiksi on koliikkinen tai muuten huutaa kuin syötävä koko ajan, niin minun jaksamiseni voi olla vaikeaa. Tai vaikka ei huutaisikaan, voin silti pyytää apua kotiin, jos vaikka tarvitse pari tuntia lisää unta kerran viikossa. Kotipalvelun työntekijä voi tulla olemaan vauvan kanssa hetken aikaa, jotta minä voin tehdä jotain muuta, tai hän voi siivota tai laittaa ruokaa, miten vain sovitaan. Hinta on peräti 5e/tunti. Olen melko varma, että tätä palvelua tullaan meidän perheessä käyttämään tammikuussa. Kannustus ainakin on kova: neuvolahenkilömme sanoi, että usein ensimmäinen soitto kotipalveluun on vaikein, joten hänkin voi sen tehdä puolestani, jos kynnys on minulle liian korkea. (En usko että on, mutta tarjous on melkeinpä häkellyttävä.)

En tiedä, millä ihmeellä köyhäksi mainostetun maakunnan resurssit riittävät näin hyviin  ja ihmisläheisiin perhepalveluihin. Ehkä se johtuu pienistä ympyröistä: jokainen asiakas ehditään kohdata yksilönä, kun väkeä ei ole ruuhkaksi asti. Ehkä lapsiin ja lapsiperheisiin panostetaan täällä, koska ymmärretään että ilman lapsiperheitä Nälkämaa autioituu kokonaan. Toisaalta palveluita tuodaan esiin myös siksi, että niille tarvitaan käyttäjiä: jos perhekeskuksessa tai neuvolassa ei käy ketään, niiden ovet suljetaan nopeasti.

Vielä yksi asia, josta olen kiitollinen neuvolahenkilöllemme: hän ei tunne kovinkaan hyvin ykköstyypin diabetesta, mutta ottaa koko ajan selvää. Pääosin hän tietenkin ohjaa minut kysymään sairauksiini liittyviä asioita sisätautien- ja äitiyspoliklinikalta, joissa asiantuntijat ovat. Näin hänen kuuluukin tehdä sen sijaan että itse ryhtyisi asiantuntijaksi aiheessa, joka vaatii erityisosaamista. Mutta edellisellä tapaamisella pohdin epävarmuuksia, joita liittyy diabeetikkoäidin imetystaipaleeseen. Tämän päivän käyntiä varten hän oli ottanut asioista selvää ja toi minulle lisätietoa. Yllätyin, pakko myöntää. Ei hänen olisi tarvinnut edes muistaa, että asia pohditutti minua, mutta hän muisti ja oli etsinyt minulle tietoa ja tiedon lähteitä – sekä tietysti kannusti ottamaan yhteyttä imetyspoliklinikalle.

Olen ennenkin sanonut tämän, mutta toistan: meistä pidetään täällä Kajaanissa todella hyvää huolta.

Ja mittauksissa kaikki on edelleen hienosti, ei liikakasvua tai muita huolenaiheita. Tänään raskausviikkoja 31+5. Hyvin menee, pikkuinen!

Tukea!

Neuvolasta vinkattiin, että jos liitoskivut tai selkäsärky käyvät pahoiksi, fysioterapeutilta saa lainaksi niin sanotun SI-tukivyön. Minulla ei ole ollut erityisen pahoja kipuja, mutta kun vatsa alkoi kasvaa, päätin vähän ennakkoon varautuen hakea vyön lainaksi. Soitin fysioterapiaan ja olisin saanut vyölle sovitusajan jo samalle päivälle. Sovin ajan kuitenkin seuraavalle maanantaille, kun se sopi paremmin.

Fysioterapeutti näytti erilaisia vöitä. Sain sovittaa ”uudemman mallista” tarrakiinnitteistä (lainausmerkit koska mitenkään erikoisen moderneilta nekään vyöt eivät näyttäneet), mutta selkeästi paremmalta tuntui vanhempi malli. Ammattilainen auttoi valitsemaan oikean kokoisen vyön ja neuvoi, miten kokoa säädetään.

Kuvassa rv 30+1.

Häkellyttävää oli se, miten paljon paremmalta olo tuntui heti kun vyö oli paikoillaan. Olin ajatellut, etten ehkä välttämättä tarvitse koko vyötä, mutta vatsan kasvu on tapahtunut niin vähitellen, etten ollut tajunnut olotilaan hitaasti hiipivää tukaluutta. Nyt käytän vyötä jokseenkin joka päivä. Parhaimmalta se tuntuu kävelylenkeillä, mutta myös kotona ihan töitä ja kotiaskareita tehdessä. Vyö ei näy vaatteiden alta, kun paita tai mekko on tarpeeksi pitkä – ja sellaisiahan tässä vaiheessa äitiysvaatteeni ovat.

Mikään estetiikan riemuvoitto tämä vyö ei ole, mutta enää en luopuisi siitä. Vieläkään en voi sanoa kovasti kärsiväni kivuista, mutta vyö tuntuu tukevalta ja ryhdistää oloa. Ihan mahtavaa, että tällainenkin apuväline on ilmaiseksi odottavan äidin käytössä.

Minusta pidetään hyvää huolta

Tein torstaina raskaustestin. Minulla oli ohje, että plussatestin saatuani pitää soittaa 1) neuvolaan ja 2) sisätautipolille keskussairaalaan, sinne deehoitajalleni. Perjantaina olisin jo soittanut oman kunnan neuvolaan, mutta se on auki vain maanantaista torstaihin. Soitin sitten diabeteshoitajalleni, vaikka ajattelin että tuskin hän tälle asialle mitään voi. Ajattelin, ettei näillä soitoilla ole vielä kiire, sillä kaikki on vielä niin kovin alussa. Mutta olen saanut oppia, että sanapari ”ykköstyypin diabetes” ja ”positiivinen raskaustesti” aiheuttaa välittömiä toimenpiteitä.

Sisätautipolille soitettuani minulle varattiin saman tien lääkäriaika ja koko joukko veri- ja virtsakokeita muutaman päivän päähän, eli tälle viikolle. Sain onnittelujen lisäksi neuvoja ja ohjeita puhelimitse, miten selvitä matalien sokerien kanssa.

Sitten maanantaina soitin neuvolaan. Siitä on nyt kaksi päivää, ja olin silloin jotain tyyliin viikoilla 5+1, hirmu aikaisessa siis. Soitin, koska niin oli käsketty, sillä oman kunnan neuvolasta sitten lähtee lähete keskussairaalan äitipoliklinikalle, jossa minua hoidetaan, koska kyseessä on riskiraskaus. Ja neuvolantäti totesi puhelimessa (onnittelujen jälkeen): Hyvä että soitit. Olisin päässyt ensimmäiselle neuvolakäynnille jo ensi viikolla, mutta koska en ole silloin maisemissa, menen sitä seuraavana. Kiire ei kuulema ole, mutta hyvä saada hommat käyntiin.

Tänään olin sitten siellä sisätautipolilla. Kutsuessaan minua vuorollani vastaanotolle tuttu deehoitaja hymyili minun leveälle hymylleni. Sanoin, etten varmasti ole koskaan tullut sinne polille näin onnellisena.

Sain sensorin, vieläpä Freestyle Libren, joka on nyt kuuminta uutta diabetespiireissä, ja haluttu ja tavoiteltu laite. Se on ollut minulla on noin kymmenen tuntia, ja rakastan sitä jo nyt. Libre on niin mahtava, että ansaitsee kokonaan oman postauksen jonain toisena päivänä.

Sen vain halusin sanoa, että kaikkien pelkojeni keskellä minusta kyllä pidetään todella hyvää huolta. Haluan olla kaiken sen vaivan arvoinen, ja tehdä kaiken minkä voin tämän pienen ihmisenalun hyvinvoinnin eteen.