Kaksivuotisneuvolassa

Tänään kävimme 2-vuotistarkastuksessa neuvolassa. Jännitin vähän etukäteen, sillä edellinen käynti 1,5-vuotiaana oli katastrofi: Topi huusi koko vierailun ajan, eikä lääkärintarkastuksesta meinannut tulla mitään. Ajattelin, että kun meillä nyt on tämä EIEIEI-vaihe, neuvolassa puhkeaa taatusti pahimmanlaatuinen raivokohtaus.

Olipa ihanaa taas olla väärässä. Topi lähti neuvolaan kanssani hyväntuulisena ja oma-aloitteisesti lörpötellen. Vähän poikaa jännitti, mutta hän ojensi reippasti Satu-hoitajalle neuvolakorttinsa ja alkoi puuhailla niillä vähillä leluilla, joita huoneessa oli tarjolla. (Montaa ei ollut, koronan takia. Kaikki mihin Topi koski, menivät suoraan desinfiointiin.)

Topi vastaili kysymyksiin, kiipesi tuolille, heitteli hoitajalle palloa ja nauroi iloisesti saadessaan pallosta kopin. Hän punnitsi itsensä hienosti vaa’alla ja rimpuili vain vähän, kun influenssarokote annettiin nenäsumutteena. Käynnin ainoa itkut tulivat pituus- ja päänympärysmittoja otettaessa: selälleen meneminen mittapöydälle oli outoa ja hän hätääntyi, ja pään ympäryksen mittaaminen on kotonakin ollut kiukun aihe.

Tokikaan lapsi ei jutellut yhtä pitkiä lauseita ja tarinoita kuin kotona, mutta se ei ole ihme, useinhan neuvolassa ollaan harvasanaisempia kuin kotona. Silti puheen kehitys on Topin vahvuus. Pitkiä lauseita itse tuottava 2-vuotias on aihe, joka saa minut kehräämään tyytyväisenä kuin kissa uunin päällä kermalautasta lipittäessä. Vaikka kyse tietenkin on Topin omasta taipumuksesta ja taidosta, tiedän että olemme onnistuneet tukemaan kehitystä ja auttamaan häntä sanataidoissa. Loruttelin ja luin runoja hänelle ihan pikkuruisesta vauvasta asti, ja lorujen ja muun varhaisen sanallisen vuorovaikutuksen yhteys puhetaitoon on tutkittu juttu. Tämä on niitä harvoja asioita, joissa nostan vähän omaa leukaani: tämä on minun vahvuuteni äitinä, ja meidän vahvuutemme vanhempina.

Muissa asioissa Topi kehittyy aivan keskivertolapsen tavoin. Hän on luonteeltaan varovainen ja harkitsva, joten liikkuminen on harvoin uhkarohkeaa tai riehakasta. Näin ollen hän ei myöskään kokeile uusia juttuja kovin usein, ja monipuolisen liikkumisen tukeminen onkin meille vanhemmille suurempi haaste kuin itsellemmekin mieluisen lukemisen harjoittelu.

Muutama päivä sitten kävin myös vasu-keskustelussa päivähoitopaikassa. Sain kuulla, että Topi leikkii kaikkien lasten kanssa hoidossa, joskin puuhaa ja aloittaa leikkejä myös yksin. Hänestä pidetään, ja hän pitää kaikista.

Paljon parempaa tilannekatsausta lapseni hyvinvointiin en voisi tässä toisen ikävuoden täytyttyä toivoa. Topilla kaikki hyvin, rauhaa myös muuhun maailmaan!

Isi! Isi!

Topilla on menossa voimakas isi-vaihe. Se alkoi jo ennen koronaepidemian aiheuttamia poikkeustoimia, mutta on vahvistunut kun isänsä on ollut nyt enemmän etätöissä. Topi leikkii mieluiten isin kanssa, kiipeää isin syliin kun katsotaan telkkaria tai luetaan. Aamulla M hakee Topin meidän viereen kun pinnasängystä kuuluu hereilläoloilmoitus, ja Topi nykertyy ensisijaisesti isin kainaloon aamuhetkessä, leikkii isin kanssa ja kiipeää hänen päälleen leikkimään.

Topi odottaa isäänsä kotiin. Tai ei hän tietenkään vielä käsitä aikaa eikä odottamista, mutta kun näen M:n auton tulevan pihaan tai kuulen hänen tulevan eteisessä, sanon Topille siitä ja hän rientää aina isäänsä vastaan oli leikki mikä hyvänsä. Hymy pojan kasvoilla isän tullessa kotiin töistä on vähintään yhtä leveä – ellei leveämpi – kuin silloin kun hän sai ensimmäisen traktoripaitansa (ja se on paljon se). Kun tänään tulimme leikkipuistosta, hän alkoi heti kodin tultua näkyviin sanoa ”Isi! Isi!”, minkä saatoin vahvistaa – isin luo oltiin menossa.

Heillä on ihan omat leikitkin. Kun minä ehdotin palloleikkiä, hän otti pallon syliinsä ja vei sen isille. Isin kanssa on opeteltu ajamaan autolla jyrkänteeltä alas (tietenkin) ja laittamaan Muumipeikko nukkumaan välillä osana leikkiä. Topi myös matkii isäänsä kaikessa, ja isänsä opettaa mitä hulluimpia asioita. ”Ahhhhh” tai ”Ähhhh” henkäisy pullosta juomisen jälkeen on vielä harmitonta, mutta jos homma leviää huonompiin juttuihin ruokapöytätavoissa niin taidan puuttu asiaan.

Minusta isävaihe on ihanaa. Ei Topi äitiään ole hyljännyt, saan kyllä osani huomiosta. Mutta on ihanaa, että pojan ja isän suhde on vahvistunut hyvin läheiseksi, ja helpottavaa, etten itse ole juuri nyt ylimmän takertumisen kohde.

Etenkin ensimmäisen oksutaudin jälkeen helmikuussa Topi takertui minuun aika voimakkaasti. Toki olemme koko hänen elämänsä ajan olleet paljon kahdestaan, joten on ihan luonnollista, että olen ollut hänelle ykkösaikuinen. Se oksutautikokemus osui juuri kahden vietettyyn viikonloppuun, ja lapsen hädän hetkellä olin turvana – sen vuoksi hän ei päästänyt minua muutamaan päivään kovin kauas näköpiiristään. Sen jälkeen onneksi isänsä oli taas enemmän kotona, mikä pehmitti äitiriippuvuutta hiukan.

Edelleen on niin, että minä huolehdin enemmän Topin arjen perustarpeista ja -rutiineista. Näin asia on varmasti usein perheissä, joissa toinen on työn takia paljon poissa: arki asettuu helposti kotona asuvan vanhemman tapojen mukaisesti. Korona-aika on meillä auttanut tässä työnjaossa. Vaikka M tekee etätyöpäivinä tiiviisti töitään, hän on kuitenkin läsnä aiempaa useampana päivänä viikossa, ja esimerkiksi iltatoimissa on toinenkin käsipari auttamassa. Ja ennen kaikkea iltaisin on toinenkin aikuinen leikkimässä, pitämässä sylissä ja hellimässä sitten kun väsymysitku iskee.

Hyvin me pärjäämme kahdestaankin, mutta on isin läsnäolo kuitenkin tosi ihanaa.

Kotona taas

Topi aloitti helmikuun alussa päivähoidossa. Hän pääsi ihanaan ryhmäperhepäivähoitopaikkaan, johon olemme olleet tosi tyytyväisiä. Topikin viihtyi, mutta aamut olivat tosi vaikeita. Pahimmillaan itku alkoi jo kotoa, ja eronhetki hoidossa oli aina raastava. Topi itki ihan tosi paljon aina kun lähdin, mutta hoitajat vakuuttivat, että hän rauhoittui heti ja viihtyi tosi hyvin. Iltapäivisin minua vastassa olikin joka kerta iloisesti hymyilevä taapertaja.

Ne aamut vain raastoivat minua rikki. Otin jälleen kerran Topin itkun jotenkin liian henkilökohtaisesti, ja tunsin itseni maailman hirveimmäksi ihmiseksi, kun tuotan lapselleni hylkäämisen kokemuksen joka aamu. Lapsen itku oli viimeinen asia, jonka kuulin ennen kuin lähdin töihin, ja se kummitteli pitkin päivää mielessäni. Topilla ehti olla kolme aamua, jolloin hän ei itkenyt kun lähdin.

Mutta sitten tuli tämä erikoinen kevät ja korona. Topin hoitoura ehti kestää vain viisi viikkoa, kunnes tuli suositus ottaa lapset päivähoidosta kotiin silloin, jos se on vanhempien töiden vuoksi mahdollista. Minulle se oli mahdollista, ilman muuta. En ollut ehtinyt töissä vielä aloittaa mitään niin dramaattisen suurta, ja sitä paitsi kaikki kevään menot peruuntuivat, joten minulle oli itsestään selvää jäädä kotiin Topin kanssa. Hoidan välttämättömät työni iltaisin ja viikonloppuisin tai Topin päiväunien aikana.

Nyt olemme sitten kotona taas, ja korostetusti kahden. Aiemminkin vietimme paljon aikaa kahdestaan, mutta en edes tajunnut miten paljon kuitenkin näimme ihmisiä, etenkin Topin isovanhempia. Nyt olemme vain keskenämme. M käy edelleen töissä toisella paikkakunnalla ja on osan viikosta poissa. Onneksi hänenkin etätyönsä lisääntyvät.

Topi ehti hoidossa jo tottua muiden lasten seuraan, ja nyt huomaa selvästi, että hän kaipaa muutakin leikkikaveria kuin äiti ja isä. Yritän käydä päivittäin ulkona (ja toistaiseksi olemme onnistuneetkin), mutta se ei ole minulle ihan helppo juttu. Topi vihaa pukemista, ja tappelu eteisessä ennen jokaista uloslähtöä on kauheaa. Joskus on vain helpompi olla lähtemättä, jos oma pää on kireänä jo valmiiksi.

Onneksi lumet alkavat olla sulaneet niin että Topi jaksaa paremmin kävellä pihassa. Hän tutkii puita ja pensaita, ja vain tepsuttelee sinne tänne kasvot leveässä hymyssä. Ihan lähellä kotiamme on leikkipuisto, jossa käymme keinumassa ja laskemassa liukumäkeä muutaman kerran viikossa. Pitkiä iltapäiviä varten saimme ja lainasimme naapureilta dvd:itä: vanhoja Muumeja, Koiramäkeä ja Ti-Ti Nallea. Näistä viimeksimainittu on minun yllätyksekseni Topin suosikki. Teemme ruokaa, leivon välillä. Jumppaamme (joskus) ja nukumme pitkiä päiväunia (tai Topi nukkuu, minäkin välillä). Käymme läheisessä kyläkaupassa, ja välillä kauempana isommilla ruokaostoksilla. Vaunuttelemme lähikahvilaan ostamaan take away -ruokaa ja herkkuja, ja katselemme nelostien rekkaliikennettä. Kyllä aika näilläkin kuluu, mutta voi miten paljon antaisin leikkitreffeistä.

En valita, onhan tämä tosi leppoista aikaa. Helpolla me pääsemme verrattuna moniin muihin perheisiin. Se mietityttää, mitä tämä toistaiseksi määrittelemättömän pitkä tauko tekee lapsen sosiaalisille taidoille. Hän oli juuri tottunut hoitopaikkaan, hoitajiin ja toisiin lapsiin, kun katkos alkoi. Kun paluu hoitoon on taas ajankohtaista (ehkä vasta kesän jälkeen?), koko totuttaminen alkaa taas alusta.

Olen välillä ollut aika ahdistunut tästä maailman tilanteesta ja viruksesta ja kaikesta. Topi on kuitenkin niin aurinkoinen ja hymyilevä, että hänen seuransa helpottaa tuskaistakin oloa. Se myös lohduttaa, että Topi ei tule muistamaan tästä keväästä mitään. Niin kauan kun saan pidettyä tunnelman sellaisena, ettei häntäkin ala ahdistaa, kaikki on hyvin. Kyllä tästä selvitään.

Taapero syö!

Viime keväänä odotin ilolla täällä blogissakin sitä, että pääsisimme kokeilemaan Topille kiinteitä ruokia. Pääsimmekin, ja niiden kanssa sujui ihan hyvin. Topi maistoi kaikkea ja söi kaikkia makuja soseina. Olin tosi innoissani sormiruokailusta, ja kokkasin vauvalleni erilaisia herkkuja sormin naposteltaviksi. Ne jäivät joka ikinen lautaselle. Tai vaihtoehtoisesti lattialle, mutta suuhun ei vahingossakaan. Topi on pistellyt sormin suuhunsa vain kurkkutikkuja ja maissinaksuja, mutta kaiken muun hän on halunnut lusikalla. Sormiruokailusta luopuminen oli minulle vähän kova pala, mutta turhauduin siihen ruokahävikkiin ja turhaan vaivannäköön.

Päätin sitten, että soseilla mennään. Ja hyvin on menty. Koska motivaatio vauvalle kokkaamiseen katosi ja halusin mennä sieltä mistä aita on matalin säästääkseni energian johonkin josta tulee paremmalle mielelle, Topi kasvoi ensimmäisen elinvuotensa loppuajan jokseenkin kokonaan valmissoseilla. Niissä hän ei ole nirsoillut ikinä, kaikki kelpaa kunhan ensin uskaltautuu maistamaan. Iän karttuessa hän vähän kyseenalaisti sen, ettei sose olekaan enää sileää, mutta sekin vaihe meni ohi. Aamu- ja iltapuurot keitin korvikkeeseen, koska Topi vähensi yhdessä vaiheessa maidonjuonnin niin pieneen, että tarvittiin kalkkitabletitkin lisäravinteeksi.

Kun vauvani täytti yksi vuotta, kokeilin alkaa lisätä tavallista maitoa ruokiin ihan vähäsen. Huono ajatus – Topin vatsa meni sekaisin pariksi viikoksi pelkästä päivän kokeilusta. Siksi odottelin aika pitkään ennen kuin kokeiltiin uudestaan. Aloitin ensin puuron keittämisen tavalliseen maitoon ja siitä se sitten lähti. Tammikuun puolivälin jälkeen Topi on juonut ruokajuomaksi enää tavallista maitoa.

Vähitellen aloin kokkailla samasta padasta -idealla ruokia, joita myös Topi voisi syödä purkkiruoan sijaan. Siinä tuli ongelma, sillä hän oli niin tottunut valmisruokiin että nirsoili tosi pahasti kotiruokaa. Mutta asiat kääntyvät joskus nopeasti: vielä puolitoista viikkoa sitten sanoin hoitopaikassa, että Topi ei oikein syö muuta kuin purkkisoseita, mutta nyt en ole sosepurkkia lämmittänyt kuin kerran tällä viikolla. Yhtäkkiä hänelle alkoi maistua kaikki mitä tarjotaan.

Kun on hoitovapaan viimeinen viikko, olen koettanut nauttia siitä että kerrankin on aikaa. Siksi olen tehnyt joka päivä ruokaa, ja olemme syöneet Topin kanssa koko ajan samoja ruokia.

Paahdettu porkkanakeitto (resepti täällä) on ystävältä saatu reseptivinkki, jonka otin heti käyttöön. Herkullinen keitto! Söimme sitä leipäpalan kanssa. Samasta padasta -kirjasta tein herkullista ja yksinkertaista pitkään haudutettua tomaattikastiketta, josta riitti vähän pakasteeseenkin. Keitin pastan molemmille erikseen: Topin rakettispagetin keitinvedessä ei ollut suolaa.

Huomenna teen makaroonilaatikkoa osin kauramurusta, osin jauhelihasta. Tarkoitus on tehdä niin iso satsi, että siitäkin jäisi pakkaseen. Saa nähdä, mitä Topi tästä klassikkoruoasta tykkää. Kun olemme kahden, syömme aika kasvispainotteisesti, välillä jopa vegaanista ruokaa. En minä lihaa väistä, ja molemmat tarvitsemme sitä, mutta vähempikin riittää eikä päivittäinen annos ole mitenkään välttämätöntä.

Olen ollut hurjan iloinen siitä, että Topille on alkanut maistua kotiruoka. Jollekulle toiselle tämä ei olisi mikään erityinen juttu, mutta sormiruokailun epäonnistuminen ehkä on harmittanut minua vieläkin, ja tunnen nyt vasta saavani paikatuksi sen ongelman.

Katse ekaan vuoteen

Hei, pitkästä aikaa. Kaikki blogini ovat olleet telakalla pitkään. Koko ajan olen niitä miettinyt ja usein jo muotoillut aloituslauseen, mutta voimat eivät ole riittäneet avaamaan tietokonetta ja kirjoittamaan. Keväällä väsyin ja oli pakko karsia kaikesta ylimääräisestä, ja blogi jäi siksi sivuun. Sain apua ja voin jo paremmin, mistä kertoo parhaiten se, että istun tässä nyt sormet näppäimillä ja tekstiä syntyy.

Elämä on muuttunut melkoisesti. Tuli jälleen muutto M:n työn takia, ja asumme taas Keski-Suomessa pikkukylässämme entisessä talossamme, josta Kajaaniin lähdimme. Viikon kuluttua minä palaan töihin ja Topi menee päivähoitoon. (Siitä haluaisin vielä kirjoittaa oman postauksensa alkavalla viikolla, jos vain pystyn.)

Pikkuisen sisupussimme elämä on ensimmäisen vuoden ajan ollut jatkuvaa kasvua ja uusien asioiden oppimista, kuten kuuluukin. Jokaisesta niistä olisi voinut kirjoittaa blogiin, ja minua harmittaa aika tavalla, etten kyennyt tätä päiväkirjaa pitämään.

Useimmat vauva-ajan asioista opitaan vähitellen, joten en esimerkiksi osaa sanoa milloin Topi oppi ryömimään. Jossain vaiheessa hän vain alkoi siirtyä lattialla, aluksi muutaman sentin, sitten jo varsin nopeasti. Konttaamisenkin hän oppi vähitellen, muutaman päivän aikana eikä mitenkään yhdellä kertaa.

Sen kuitenkin muistan, että kahdeksan kuukautissyntymäpäivänään, tätinsä hääpäivänä, Topi nousi itse seisomaan tukea vasten. Seisomisharjoituksia oli jo aiemmin, mutta tuon päivän katsoisin olevan viimeistään se virallinen seisomaan oppimisen päivä, jolloin se tapahtui kokonaan itse eikä enää tippaakaan haparoiden. Saman tien hän alkoi harjoilla tukea vasten liikkumista, jossa tulikin varsin taitavaksi ennen kuin uskalsi laskea irti ja kävellä itse. Hän käveli pitkään aikuisen yhdestä sormesta kiinni pitäen, eikä tarvinnut seisomiseen enää tukea vähään aikaan ennen lopullista kävelytaitoa.

Kävelemään Topi oppi keskellä meidän muuttotouhuja tammikuun alussa eli yhden vuoden ja 1 kk iässä. Aluksi hän teki muutaman askelen syöksyjä kohti syliä. Vähitellen syöksyt muuttuivat hallitummiksi askeliksi, ja nyt uudessa kodissa hän on harjoitellut ja harjoitellut, ja kävelee jo hienosti koko matkan omasta huoneesta olohuoneeseen ja takaisin, tai minne vain. Ulkovaatteet päällä hän vielä kaipaa apua kävelemiseen, ja kengät jalassa homma myös on vaikeampaa, mutta harjoittelu jatkuu joka päivä.

Hampaiden puhkeamista odoteltiin pitkään, mutta noin 8 ja puolen kuukauden iässä puhkesi ensimmäinen. Sen jälkeen hampaita puhkesi melko nopeaan tahtiin neljä ylös ja neljä alas, mutta sen jälkeen niitä ei ole näkynyt. Topi hieroo sormilla ja leluilla paljon poski-ikeniään, joten ehkä sieltä piankin jotain puhkeaa.

Hän kasvaa hyvin ja vaikka oma painokäyränsä välillä notkahtelee, hän ottaa sen aina seuraavaan punnitukseen mennessä kiinni. Kaiken kaikkiaan Topi kehittyy juuri niin kuin pitääkin tai on ollut odotettavissa.

Entä äidin ja isän kehitys vanhemmuudessa? Se tulee ehkä hieman hitaammin kuin pojan kasvu, mutta sanoisin että kehitystä on tapahtunut. En ehkä ihan niin paljon enää stressaa miten asioiden ”pitäisi olla” vaan osaan välillä jopa tehdä omia ratkaisuja, joiden kanssa olen ollut tosi epävarma. Olen myös oppinut keskittymään ensisijaisesti minun ja lapsen hyvinvointiin ja sanomaan sitä nakertaville asioille ”ei”, vaikka välillä se tuntuukin pahalta tai epäkohteliaalta. Olen oppinut, etteivät asiat useinkaan mene kuten suunnittelee, koska aina joku voi sairastua tai aikataulut muuttua.

Yli vuodessakaan en sen sijaan ole oppinut varaamaan tarpeeksi aikaa lähtöihin. Olemme jatkuvasti myöhässä, koska en vain hahmota ajan kulua kun tarkistan että kaikki tarvittava on mukana ja kun taistelemme ulkovaatteiden pukemisesta (taaperoni inhoaa sitä, ja sen huomaa). Näitä pukeutumisriitoja lukuunottamatta arki taaperon kanssa on aika mukavaa. Hän kommunikoi jo paljon ja toimii itsenäisesti niin, että pystyn tekemään päivisin esimerkiksi ruokaa helpommin kuin aiemmin. Meillä on aika mukavaa, ja vähän haikeana aloitan hoitovapaan viimeisen viikon.

Neljä kuukautta sitten…

Topi täytti eilen neljä kuukautta. Miten nopeasti aika kulkee – ja samalla niin hullun hitaasti. Tuntuu kuin siitä olisi jo iäisyys.

Synnytyksen muisto alkaa jo pehmetä ja liudentua. Huomasin jo joitakin viikkoja sitten, että pystyn puhumaan siitä ilman että itku nousee kurkkuun. Vähitellen siis alan toipua myös henkisesti. Haluan kirjoittaa synnytyskertomukseni tänne ennen kuin kokonaan unohdan mitä silloin tapahtui. En halua velloa synnytystarinassani vuosikausia ja toistaa sitä kaikissa naisten saunailloissa, mutta en halua myöskään unohtaa sitä kokonaan.

Alku oli oikeastaan vähän hauskakin. M:n oli tarkoitus lähteä seuraavana maanantaina sotaharjoitukseen, mistä hän palaisi viikon kuluttua synnytyksen käynnistämistä edeltävänä iltana. Onneksi M oli ottanut pari arkivapaapäivää ennen lähtöään niin että vietimme aikaa yhdessä valmistautuen perheen kasvuun. Perjantai-iltana M ajatteli, että lähiaikoina ei välttämättä ole tulossa mahdollisuutta pelaamiseen koska harjoituksesta palattuaan hänestä tulee saman tien isä, joten hän istui tietokoneensa ääressä ja tuli nukkumaan vasta pitkäti puolenyön jälkeen. Minä olin tavalliseen tapaan nukahtanut jo aikaisin.

Neljän jälkeen lauantaina aamuyöllä heräsin siihen, että lapsivettä tihkui. Aikani varmistelin, että kyse tosiaan on lapsivedestä, ja viideltä soitin synnytysosastolle kuten ohje oli. Siihen puheluun M heräsi, ja säikähti vähän. Olin rauhallinen eikä minulla ollut kipuja, joten osastolta kehotettiin tulemaan näytille aamupäivän aikana. Sinä aamuna tuli täyteen 37. raskausviikko.

Se oli ihmeellistä, se rauhallisuus. Jokin hormonipilvi minuun varmasti iski, sillä en muista ikinä olleeni yhtä tyyni ja onnellinen niin pelottavan asian äärellä. M oli jännittynyt ja peloissaankin, minä kuljin kuin pumpulissa eikä mikään tuntunut pahalta. Puuhastelin kotitöitä: pesin kaksi koneellista pyykkiä, pakastin jääkaapista ruokaa joka nyt jäisi syömättä, ja vaihdoimme jopa lakanat sänkyyn, jotta olisi sitten kivempi tulla aikanaan laitokselta kotiin (kuten olikin!). Pakkasin sairaalakassia, lämmitin kauratyynyä selkääni ja mittailin supistusten kestoa ja taukoja puhelimen sovelluksella. Yritimme nukkuakin.

Ja sitten se loppui. Onnellisuuspilvi katosi ja aloin pelätä ja jännittää. Myös supistukset muuttuivat kipeämmiksi, ja lähdimme puoliltapäivin sairaalaan. Olin aika varma, että meidät lähetetään vielä kotiin, mutta saimme jäädä saman tien, vaikka kiire ei ollutkaan. Meille sanottiin, että kun minulla on diabetes niin on ihan hyvä jäädä, eikä heiltä muutenkaan ketään lähetetä kotiin vastoin tahtoaan. Kun tilanne oli tutkittu, meidät vietiin synnyttäneiden osastolle majoittumaan perhehuoneeseemme.

Siihen se mukava vaihe sitten loppuikin. Osastolla ystävällinen, kiireetön hoitaja neuvoi kivunlievityksessä, ja kipujen helpottaminen olikin seuraavan vuorokauden teema. En tiedä mihin aikaan siirryimme osastolta synnytyssaliin, ja käsitys ajasta katosi muutenkin kokonaan. Synnytyssali oli tilava huone, joka oli pimennetty hyvin hämäräksi. Tunnelmaa loivat led-kynttilät sekä kotoa mukaan otetut cd:t, joita M vaihtoi toiveideni mukaan niin kauan kuin kykenin musiikista jotain tajuamaan.

Jossain vaiheessa laskimme, että olimme käyttäneet kymmentä eri kivunlievityskeinoa, sekä niin sanottuja pehmeitä että lääkkeellisiä. Sen jälkeen taisi vielä tulla muutamia lisää. Keinot olivat aluksi keveitä, kuten kotona lämmittämäni kauratyyny tai osastolla käytetty lämmin suihku selkääni vasten, ja kovenivat mitä pidemmälle päivä ja yö kuluivat. Eräs hyvä asia oli TENS-laite, jollaista olin saanut kokeilla vauvahautomossa. Siitäkin käytin aluksi pientä voimakkuutta ja tehostin koko ajan, kunnes se oli täysillä.

Epiduraalin sain vielä lauantain puolella, ja tehostetta siihen useita kertoja – en tiedä enää montako kertaa. Sen lisäksi sain kaksi erilaista puudutetta (yhteensä kolme pistosta). Ilokaasua hengitin loputtomasti, ja lopulta ihan vain huusin poistaakseni kipua. Epiduraali tehosi aina jonkin aikaa niin että jopa nukuimme vähäsen.

Vauva oli aluksi hienosti tulollaan, mutta jumittui synnytyskanavaan jotenkin väärään asentoon. Vauvahautomossa olin nähnyt selitettävän saman tilanteen ja miten kätilö silloin kääntää synnyttäjää. Se oli hyvä, sillä ymmärsin kipujeni keskellä miksi minun piti yhdessä vaiheessa olla tietyissä asennoissa – vauvaa yritettiin ohjata oikeaan suuntaan.

Papereista voi nähdä, että avautumisvaihe kesti reilut 13 tuntia ja ponnistuvaihe hieman yli tunnin. Pistoksina annetut puudutukset eivät tehonneet järin hyvin, ja kipu oli hirvittävä. Ihan todella itkin M:lle kuolemanpelossani, että hänen pitää pitää huolta pojastamme ilman minua. Lääkäri ja kätilö vakuuttivat, että vauvalla on kaikki hyvin, ja minun pitäisi vain keskittyä ponnistamaan. Lopulta en vain jaksanut enää, vaikka yritin, huusin vain kauhusta ja kivusta supistusten tullessa. Vasta synnytyskeskustelussa kuulin, että vauvan sydänäänet heikkenivät välillä, ja he joutuivat tekemään ratkaisun hätäsektion ja imukupin välillä. Vauva oli siinä vaiheessa jo niin lähellä, että hätäsektio olisi ollut vaikeampi ratkaisu, joten poika vedettiin ulos imukupilla. Onneksi, voi onneksi en tiennyt koko tilannekuvaa, se olisi lamaannuttanut minut lopullisesti. Lopputuloksena minun kehossani oli sekä repeämä että episiotomia.

Kun vauva viimein nostettiin rinnalleni, olin voimaton ja vain itkin – kuten itki myös M. Hullua ja jokseenkin huvittavaa kyllä, ensimmäiset sanani pojalleni oli lupaus siitä, että hän tulee saamaan kaikki tarpeelliset rokotukset. Tämä ehkä kertoo siitä, miten viime syksynä kohissut tuhkarokkokeskustelu ja rokotevastaisuus tuli iholleni, vaikka asia nyt ei mitenkään kuulunut synnytyssaliin. Mutta tarkoitin sillä sanoa, että rakastan häntä ja teen kaikkeni häntä suojellakseni.

Paikalla ollut lastenlääkäri vei vauvan nopeasti tarkastukseen (M lähti mukaan), jotta varmistuttiin että hänen verensokerinsa on ok. En tiedä tehdäänkö se kaikille vauvoille, mutta diabeetikon lapselle ainakin. Muutaman päivän ajan vauvan verensokeria tarkkailtiin ja hänelle määrättiin lisämaitoa heti saman tien.

Verensokerini pysyivät koko ajan ihmeellisen hyvinä. Yhden pillimehun taisin juoda kun kerran lähestyttiin neljää, mutta olisin luullut kivun nostavan sokerit korkeiksi. En muista yhtään, laitoinko koko vuorokauden aikana perusinsuliinia. Ehkä laitoin, sillä ilman pitkävaikutteista insuliinia verensokeri olisi todennäköisesti ollut korkealla.

Minulla oli synnytyspelkodiagnoosi, ja olisin voinut valita myös suunnitellut sektion, sitä kyllä tarjottiin. Sain kuitenkin KAKS:n pelkopolilta sekä etenkin M:n kanssa käydyistä keskusteluista niin paljon tukea ja apua pelkoni käsittelyyn juurta jaksain, että lähdin aika luottavaisin mielin synnyttämään alakautta. Olin tehnyt pelkohoitajan kanssa käytyjä keskusteluja varten listan asioista, joita pelkään. Jokseenkin kaikki tuon listan kohdat kävivät valitettavasti toteen.

Se oli elämäni hirvittävin vuorokausi, ja toipuminen kesti pitkään. Myös M sanoi monesti jälkeenpäin, että se oli hänen elämänsä pahin kokemus. Viimeinen tunti oli erityisen piinallista olla vain vieressä, kun kipu vähitellen nujersi minut eikä hän voinut tehdä mitään muuta kuin pitää minusta kiinni ja vakuuttaa, että selviän kyllä. Sen hän tekikin erinomaisesti, ja hoiti roolinsa ihan mahtavalla tavalla. Kokemus epäilemättä lujitti parisuhdettamme.

Lopputulos oli juuri sellainen kuin piti: terve, ihana vauva, ja aloitus kokonaan uudelle elämänvaiheelle.

Aamen.

Miten meillä nukutaan?

Varastan hitusen omasta alkuyön unestani ja kirjoitan viimein tämän jutun, jota olen pitkään mielessäni pyöritellyt. Vauvaperheessä kestopuheenaiheita ovat kakka (ja sen mahdollinen puute) sekä uni (ja sen mahdollinen puute). Vauvan yöunet ovat yksi vakituisia kysymyksiä pienen lapsen vanhemmille, sillä uneton tai katkonaisesti nukkuva vauva vaikuttaa koko perheen uniin ja sen kautta hyvinvointiin.

Ilokseni voin vastata otsikon kysymykseen, että meillä nukutaan hyvin. En tiedä minkä geenin poikamme syntyessään sai, mutta hän on alusta asti erottanut yön ja päivän tosi hyvin toisistaan ja nukkunut yönsä hyvin. Olen ajatellut, johtuisiko kyky tietää että osa päivästä on nimenomaan nukkumista, ei kukkumista varten siitä, että olimme sairaalassa niinkin pitkään  kuin viikon syntymän jälkeen. Sairaalassahan yö ja päivä erottuvat selkeästi: yöllä on pimeää ja hiljaista, mutta aamulla valot sytytetään ja päivä on ääniltään ja rytmeiltään ihan erilainen. Jatkoimme tämän erottelun tukemista kotona, joskin kaamosaikaan syntyneelle lapselle pimeys lienee muutenkin tuttua.

Vauva nukkuu omassa sängyssään meidän huoneessamme, ja yöksi vauvansänky siirretään minun sänkyni viereen. Aamulla hän sitten siirtyy meidän väliimme, tai oikeastaan arkisin minun viereeni kun M on lähtenyt töihin.

Aluksi Topi heräsi yöllä syömään noin 2-2,5 tunnin välein, ja siitä syöttövälit ovat vähitellen omaa tahtiaan pidentyneet. Tällä hetkellä hän nukkuu yönsä noin viiden tunnin pätkissä (parhaimmillaan 6 tuntia, lyhimmillään 3,5 h), joista ensimmäinen pätkä on pidempi. Aamua kohti uni muuttuu muutenkin levottomammaksi ja välillä valvon ihan vain koska yritän tassuttelemalla (eli pidän kättä kevyesti hänen rintansa päällä) rauhoitella vauvaa sikeämpään uneen levottomasta heittelehtimisestään. Sanon mielelläni, että meillä on vain yksi herätys yöllä, koska aamulla 06-07 välillä tehty toinen syöttö jo käytännössä on niin aamua, että siitä voisi nousta päivän toimiin. Yleensä kuitenkin vielä palaamme siitä sänkyyn köllöttelemään ja torkkumaan, joten varsinaisesti aloitamme päivän vasta 08-09 välillä.

Yösyötöillä aluksi nukutin vauvan syliini ennen kuin nostin hänet takaisin sänkyyn. Lauloin kaikki suosikki joululauluni  tai luin hänelle jotain omaa kirjaani (mm. Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut). Sitten aloin siirtää vauvan sänkyynsä ennen nukahtamista, vain tokkuraisena, kuten hänen isänsä omilla syöttövuoroillaan teki. Aina Topi nukahti nopeasti. Kun yösyöttöjä vielä oli kaksi per yö, Topi otti tavakseen käpertyä syötön jälkeen röyhtäyksestä sikiöasentoon syöttäjän rintaa vasten ja nukahtaa siihen saman tien. Siitä hänet olisi voinut nostaa heti sänkyynsä, mutta asento oli niin suunnattoman hellyttävä, että usein piti jäädä pitämään vauvaa sylissä vain koska hän oli niin söpö.

Nyt Topi on jo niin iso, ettei oikein mahdu enää käpertymään samalla tavalla syliin kuin aiemmin. Silti hän suunnilleen nukahtaa tuttipullon ääreen ja hänet on siitä helppo nostaa omaan sänkyyn nukkumaan.

Vauvan uni on muuttunut levottomammaksi sitä mukaan kuin hänen motoriset taitonsa ovat lisääntyneet. Nukahtamista vaikeuttaa alati suuhun tungettava nyrkki, joka samalla työntää tutin pois – ja tuttia ilman ei kuitenkaan ole helppoa nukahtaa. Jo aiemmin vauvan tuulimyllynä huitovat kädet vaikeuttivat nukahtamista, ja silloin käytimme kapaloa hillitäksemme liikettä. Se toimi tosi hyvin. Meillä oli myös neulottu ”toukkapussi”, josta Topi tosin sai kätensä vapaaksi. Kun mahavaivat olivat kovimmillaan, kapaloa ei voinut käyttää koska Topin piti pystyä potkimaan öisin ja poistamaan sillä tavoin ilmaa vatsastaan. Toukkapussi oli silloin paras mahdollinen apuväline: se rajoitti käsien liikettä, mutta antoi vauvan potkia vapaasti. Alkuperäinen toukkapussimme kävi lyhyeksi vauvan kasvaessa, ja nyt meillä on käytössä jo toinen versio, josta kädet eivät karkaa niin helposti.

Toukkapussia mieluisampi rauhoittaja on Herra Unikarhu. Tämä vaaleanpunaista kohinaa soittava pehmolelu nopeuttaa Topin nukahtamista illalla ja syötön jälkeen ja etenkin auttaa pysymään unessa unisyklien välillä. Päiväunilla se ei aina ole käytössä, mutta auttaa rauhoittumiseen siinäkin. Kaikkiin vauvoihin tuo valkoinen tai vaaleanpunainen kohina ei tehoa, joten testasin sitä ensin soittamalla kohinaan youtubesta. Kun se näytti toimivan, ostimme Herra Unikarhun, koska ajatus puhelimesta jatkuvasti vauvani sängyssä on hiukan epämukava. Topi tykkää Herra Unikarhun kosketuksesta, ja matkoilla se on myös ollut oiva apu.

herra unikarhu

Herra Unikarhusta, vaaleanpunaisesta kohinasta sekä nallen käyttötarkoituksesta löytyy tosi hyvä kirjoitus Simppelin  sormiruokakeittiön sivukonttorista.

Iltarutiineja meillä myös on vähitellen rakenneltu, ja mielestäni Topi jo reagoi rauhoittumalla ja orientoitumalla nukkumaan. Iltarutiineihin kuuluu yöpaidan vaihto, valojen sammuttelu yhdessä, viimeinen iltamaito hämärässä makuuhuoneessa, kirjan lukeminen jos vauva jaksaa, sekä suukottelu sänkyyn tärkeimpien pehmolelujen keskelle. Laulan Sinisen unen ja sen jälkeen minä tai  isänsä laulaa koko joukon muita lauluja tai lukee kirjaa ääneen Herra Unikarhun suhistessa. Jos kaikki menee  hyvin, Topi on unten  mailla alle kymmenessä minuutissa sänkyyn laittamisesta, eikä yleensä ikinä herää ennen kuin aamuyöllä syötettäväksi.

Päiväunista minulla  ei sitten olekaan mitään kovin iloista kerrottavaa. Siinä missä yöt menevät melko hyvällä  rytmillä ja hyvin nukuttuina, päivät ovat kaikki erilaisia ilman mitään unirytmiä. Päiväunissa mennään edelleen hyvin vauvantahtisesti, eli Topi laitetaan nukkumaan sitten kun hän väsyy. Päiväunipaikat vaihtelevat omasta sängystä vanhempien sänkyyn, sitteriin tai vaunuihin. Hereilläoloajat ovat edelleen tosi lyhyitä, vaikka olisin odottanut niiden jo alkavat pidentyä. Päiväunet ovat tällä hetkellä valitettavasti vain yhden unisyklin mittaisia, 30-45 minuuttia kerrallaan. Yritän saada jokaiseen päivään ainakin yhdet pidemmät unet, koska mielestäni Topi  on silloin virkeämpi ja paremmalla tuulella. Katkonaisuus (puoli tuntia unta, noin tunti hereillä jne.) tekee hänestä ärtyisän. Aina pidemmät unet eivät onnistu, koska se vaatii vaunulenkin tai onnistuneet terassinukutuksen. Mutta siihen pyritään.

Seuraavaksi pitäisikin alkaa rakennella päiviin säännöllisyyttä ja rytmiä. En ole halunnut kiirehtiä se asian kanssa, koska näen tässä kohdin aika tärkeäksi  myös vauvan oman tahdin seuraamisen. Luultavasti päivärytmikin löytyy luonnostaan vauvan omaa rytmiä tarkkailemalla – heti kun vain jaksan panostaa.

Niin ja entäpä vanhempien uni? Menen yleensä nukkumaan aika pian vauvan jälkeen, koska ensimmäinen unipätkä on rauhallisin ja silloin minäkin saan useita tunteja yhtenäistä unta. Arkisin  minä hoidan yösyötöt, jotta M jaksaa paremmin käydä töissä. Tosin jos Topi herää toiselle syötölleen vähän ennen kuin M:n herätyskello soi, hän hoitaa syöttämisen. Usein tuo aamusyöttö tehdään kuitenkin niin, että olemme kaikki kolme hereillä ihailemassa uutta päivää. Viikonloppuyöt on jaettu niin, että kumpikin saa nukkua työhuoneessa häiriöttä ja keskeytyksettä yhden yön viikossa. Varsin usein työhuoneessanukkuja kuitenkin siirtyy takaisin makuuhuoneeseen aika aikaisin aamulla ihan silkasta ikävästä. Viikonloppuaamujen perhepetiköllöttelyt ovat tämänhetkisen  elämän parhaita helmiä.

Monenlainen syntymä (äidin puhe kastejuhlassa 9.2.2018)

Hyvät ystävät,

vuosia sitten toimitin kahden kollegani kanssa artikkelikokoelman, joka käsitteli historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään. Siinä kirjassa pohdittiin monia lapsen syntymään liittyviä ajallisia muutoksia, rituaaleja, merkityksiä ja normeja. Pohdimme kirjan johdannossa sitä, miten monikerroksinen ja monitahoinen asia lapsen syntymä on, ja miten yhdenkin lapsen kohdalla voidaan puhua ainakin kolmesta syntymästä.

IMG_2515_sävy2
Kuva: Ihana Photography

Ensimmäisen kerran vauva syntyy jo silloin kun hänestä aletaan haaveilla. Me Matin kanssa puhuimme ekan kerran yhteisestä lapsesta syyskuussa 2015 paluumatkalla Turusta ystävien häistä. Siitä asti ajatus tästä pienestä kääröstä on kehittynyt ja kasvanut, ja monen vaiheen jälkeen nyt, kolme ja puoli vuotta myöhemmin, olemme täällä.

Eräällä tavalla vauva syntyi olemaan olemassa silloin kun tein positiivisen raskaustestin. Jokainen ultraäänitutkimus ja onnellisesti edennyt raskausviikko vahvistivat sitä syntymää. Samalla syntyivät uudet äiti ja isä. Meidän matkamme vanhempina tai vanhemmiksi alkoi kenties jo silloin kun ensimmäisen kerran yhteisistä lapsista puhuimme, mutta viimeistään kun tajusimme, että haave on jo katkaravun mittainen ja tulossa jouluksi.

IMG_2521_sävy2
Kuva: Ihana Photography

Toinen syntymä on biologinen, se varsinainen syntymän hetki. Se on muihin syntymiin verrattuna ajallisesti lyhyt. Se Kainuun keskussairaalassa eletty päivä ja yö oli unohtumaton kokemus, joka merkitsi sekä minulle että M:lle paljon, hyvässä ja pahassa. Tärkeintä on kuitenkin lopputulos, tuo mestaripiirros jota tänään juhlitaan.

Topin syntymäpäivänä 2.12. maailmaan syntyi uuden ihmistaimen lisäksi paljon muutakin. Syntyivät kahdet uudet isovanhemmat, ja myös tätejä ja setiä ja enoja monessa sukupolvessa. Syntyivät kummit, joita oli pyydetty tehtäväänsä jo raskausaikana.

IMG_2543_sävy2
Kuva: Ihana Photography

Tämän biologisen syntymän hetken jälkeen vauva syntyy vielä sosiaalisesti, ja tästä sosiaalisesta syntymästä on kyse tänään. Lapsi muovautuu omaksi yksilökseen ja otetaan osaksi yhteisöään erilaisin rituaalien kautta, ja näistä kaste ja nimenanto ovat meidän kulttuurimme tapoja sitoa lapsi osaksi ydinperhettä laajempaa kokonaisuutta, sukua ja ystävien verkostoja sekä yhteiskuntaa. Sosiaalisessa syntymässä lapsen tarina liitetään osaksi tarinaa suvusta ja perheestä, menneisyydestä tulevaisuuteen, ja nimen kautta hänet sidotaan oman suvun lisäksi tähän kulttuuriin ja kieleen. Nimi tekee hänestä henkilön myös oman kodin seinien ulkopuolella.

Tämän päivän ja juhlan merkitys onkin ennen kaikkea juuri tässä meidän vauvan sitomisessa osaksi verkostojaan. Te kaikki olette tämän ihmisalun turvaverkko. Toivon hänen kasvavan siihen tietoisuuteen, että te olette aina hänen elämässään mukana, että hän voi luottaa teihin kaikkiin ja kääntyä teidän puoleenne niin iloisissa asioissa kuin apua tarvitessaan. Äitinsä ja isänsä rajattoman rakkauden lisäksi hän tulee tarvitsemaan teitä kaikkia.

IMG_2550_sävy2
Kuva: Ihana Photography

Toivon, että Topi on teille – kuten hän on meille – valo pimeyksien reunalla, lohdunkantaja ja mestaripiirros, vaikka silti lainaa vain.

Moni suomalainenkin muusikko on sanoittanut ja säveltänyt lauluja omalle lapselleen. Itselleni näistä lauluista tärkein on Toni Wirtasen tekemä ja Apulanta-yhtyeen esittämä kappale Valot pimeyksien reunoilla, jossa minusta yhdistyy herkästi ja syvällisesti se, millaisia tunteita oma lapsi herättää suhteessa maailmaan ja elämään. Päätänkin puheeni vapaasti Wirtasta lainaten:

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys

kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys

ovat lopulta tarkoituksen palasia

osa arvoitusta ja osa totuutta.

Valot pimeyksien reunoilla

ovat toisinaan himmeitä ja harvassa

mutta olemassa.

Vauvan pehmein pyyhe

Minä olin tänään kerjäämässä ihan suoriksi sanottuna. Kävin [naapurin] rouvalta pyytämässä vauvan riepuja. Muu ei auta kun ei itsellä ole ja kaupasta ei saa. Huomenna aion mennä [toinen naapuri] rouvan kimppuun. Kerjään nyt kun vielä on voimia kerjätä.

Elna-mummoni kirje miehelleen Veikolle 13.11.1942.

Mummoni sai esikoisensa välirauhan aikana keväällä 1941. Perheen toinen lapsi syntyi jatkosodan aikana, kevättalvella 1943. Ylläolevassa kirjeen lainauksessa mummo kertoo säännöstelyn ja pula-ajan aiheuttamista vaikeuksista saada vauvalle välttämättömiä tarvikkeita kuten vaippariepuja. Lopulta kankaita löytyikin, ja joulukuussa Veikko kirjoitti Elnalle:

Sinä olet siis saanut Hämeenlinnasta pikku-Pekalle tarpeellista kangasta. Se olikin tänä aikana suuremmoinen annos. Eiköhän riepuja vielä saa lisää. Ellet muuten, niin revi minun hienoimpia paitoja. Enhän niitä nyt aivan lähi aikoina tarvitse ja eiköhän aikakin sitten parane, kun minulle niistä hätä tulee.

Veikko-pappani vaimolleen 13.12.1942.

Pappa kehotti siis käyttämään paremmat paidat vauvan tarpeisiin. Jollain tapaa tämä kertoo asioiden tärkeysjärjestyksestä.

Kaikkea Elna ja Veikko eivät joutuneet ”kerjäämään” naapureilta. Perheessämme on tallella valkoinen, siniraidallinen pellavapyyhe, hienointa ja pehmeintä pellavaa. Tarina kertoo, että sitä on käytetty perheen lasten kylpypyyhkeenä sen pehmeyden takia: vastasyntyneen vauvan iho on herkkä ja hauras, ja tarvitsee pehmeimmän mahdollisen kosketuksen. En tiedä, onko Elna itse kutonut pyyhkeen vai onko se ehkä hänen äitinsä tekemä,  mutta pehmeä se on. Samalla, 1940-luvulta peräisin olevalla pyyhkeellä on kylvetetty myös sisarukseni ja minut, ja viime syksynä äitini pesi ja paikkasi sen Sisupussia varten.

Pyyhe on pehmeä ja kaunis. Ensimmäisen kotona tehdyn kylvyn jälkeen käärimme aarteemme tähän pyyhkeeseen. Näin Elna ja Veikko ovat olleet kauniilla tavalla läsnä myös Sisupussi alkutaipaleella.

kylpy

Se on ”vain pyyhe”, mutta minulle se merkitsee paljon enemmän. Sillä pyyhkeellä vauvamme on osa sukupolvien ketjua. Se pyyhe sitoo hänet arkisella, mutta samalla pyhällä tavalla osaksi tätä perhettä ja sukua. Enkä voi olla ajattelematta, että koska sillä pyyhkeellä on kuivattu pieniä vauvoja suurella rakkaudella jo yli 70 vuotta sitten, se kuljettaa mukanaan sitä hellyyttä ja rakkautta – siunausta – myös tähän päivään, suvun tuoreimmalle pienokaiselle.

(Toki Sisupussi kylvystä rentoutuneena pissasi pyyhkeelle, mutta kestäähän tuo pesun.)

Suvussamme on myös kastemekko, joka tulee Sisupussin ylle ristiäisissä. Siinä on kastettu niin minut kuin koko serkkusarjani, ja helmaan on kirjailtu kaikkien nimet. Kastepuvusta lisää sitten kun aihe on ajankohtainen – toivottavasti ehdin kirjoittaa.

Ensimmäinen joulu

Joulu sujui meillä kuten odottaa saattoi: vauvantahtisesti, leppoisasti ja onnellisesti. Elämäni paras joulu, vaikka olin väsynyt ja unenpuutteesta tokkurainen. Mutta silti: tämä oli ensimmäinen joulu kolmestaan, oman perheen kesken, ja siksi se oli ainutlaatuinen ja erityinen.

tonttupoikajpeg

Vauvantahtisuus tarkoitti sitä, että emme suunnitelleet joulun ohjelmaa liiaksi vaan toimimme sen mukaan, miten vauvan kanssa asiat etenivät. Sisupussi nukkui tuolloin vielä kolmen tunnin unet aina kerralla, mikä mahdollisti esimerkiksi sen, että söimme M:n kanssa jouluaterian aattona yhtä aikaa.

Olimme säästelleet osan vauvalahjoista kuusen alle, ja aikamoinen pakettikasa sinne kertyikin. Suurin osa oli toki vauvalle, jota monet ystävät toivottivat yltäkylläisin lahjoin tervetulleeksi maailmaan. Itse sain toivomiani lahjoja: muutaman toivekirjan sekä Downton Abbeyn kaikki kaudet -paketin ja imetyskorun.

vauva ja lahjat

IMG_1342

Vaikka vauva ei vielä joulusta mitään muistakaan, otimme aikataulujen puitteissa haltuun joulun perinteitä. Joulun aikaan katsoin hänen kanssaan Lumiukko-elokuvan (dvd:ltä, koska ei ole sanottua että juuri sen tv-lähetyksen aikaan olisi mahdollista olla tv:n äärellä) ja yhdessä koko perheen kanssa rauhoituimme myös joulurauhan julistuksen äärelle aattona puolenpäivän aikaan. Joulusauna kuului tietysti asiaan, ja aattona iltapäivällä M:n saunottua kylvetimme Sisupussin.

joulurauhanjulistus

Jouluaattona pakkanen oli liian kireä pikkuvauvan ulkoilua ajatellen, mutta sää lauhtui joulupäivänä. Silloin vaunulenkkeilin pienen kanssa hautausmaalle ja jouluperinteen mukaisesti veimme kynttilän poisnukkuneiden läheisten muistoksi. Tällä kertaa kynttilä vietiin muualle haudattujen muistelupaikalle Kajaanin hautausmaalla, jonne meiltä on itse asiassa aika lyhyt ja kiva kävelylenkki.

hautausmaa jouluna

Aivan koko aikaa emme ole olleet keskenämme. Joulunalusviikolla meillä vierailivat tulokasta ihailemassa M:n äiti sekä minun vanhempani. Ensimmäiset varsinaiset vieraat tulivat aatonaattona, kun Kajaanissa asuva ystäväperhe tuli kylään. Heillä on jokseenkin tasan kuukauden vanhempi poikavauva kuin meillä, ja nyt pääsimme ekan kerran tapaamaan niin, että molemmat vauvat olivat mukana. Joulun jälkeen sitten lomareissuillaan Kajaanin tietämillä ajeli ystäviä, jotka tulivat innokkaasti tervehtimään pikkuista.

Vuodenvaihteen jälkeen arki alkaa nopeasti ja tylysti, kun M:n loma päättyy ja hän palaa töihin. Sisupussi on kasvanut kovasti ja elämisen rytmi muuttunut sen mukaisesti, mikä tekee arjesta hänen kanssaan tiivistä ja sitovaa. Yritän kirjoittaa blogiin kun voin, mutta nytkin on kulunut monta viikkoa ilman, että olen ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa. Olen suunnitellut mielessäni monta postausta – parhaiten suunnittelu sujuu vaunulenkeillä – mutta kirjoittamaan pääsy on toinen juttu. Haluaisin kirjata tänne vauva-ajan muistoja, tuntemuksia ja tapahtumia, sillä ne katoavat mielestä nopeasti. Toivon, että kirjoittamiselle löytyy aikaa ja voimia paremmin ensi vuoden puolella.