Hän on täällä!

Adventtipoikamme otti ohjat omiin kätösiinsä ja päätti tulla maailmaan raskausviikon 37 tultua täyteen. Hän syntyi reilun vuorokauden kuluttua lapsiveden menosta, 2.12.2018 Kainuun keskussairaalassa. Vietimme vierihoito-osastolla viikon, ja nyt olemme kotiutuneet ja etsimme yhteisiä rutiineja, tutustumme toisiimme ja ihmettelemme tätä kaikkea.

minun pieni

Olen yrittänyt kirjoittaa jo aiemminkin blogiin, mutta en vain ole pystynyt. Yhtäältä olen ollut väsynyt – synnytys oli vaikea ja vei kaikki voimat sekä henkisesti että fyysisesti, sairaalajaksosta puhumattakaan. Toisaalta muuta, tärkeämpää tekemistä on ollut paljon. Ja kolmantena: mistä kirjoittaisin?

Kirjoittaisinko siitä painajaismaisesta yöstä, jolloin – ihan vilpittömästi – uskoin etten selviä hengissä ja vannotin M:a pitämään huolta meidän vauvasta? Vai siitä melkein koomisesta reaktiosta, jolla kerroin vielä napanuoralla minussa kiinni olevalle pienelle, miten paljon häntä rakastan?

Tai pystyisinkö kirjoittamaan niistä pitkistä päivistä, jolloin vauva oli erityisseurannassa, emmekä tienneet milloin pääsemme kotiin. Perhehuoneesta, ruusuista pöydälläni tai vähän perinteisestä poikkeavasti vietetystä itsenäisyypäivästämme. Myrskyisistä itkukohtauksistani, jotka selittyvät hormoneilla, tai mökkihöperyyden tunteesta, kun viikkoon ei pistä nenäänsä ulos.

noshbaby

Haluaisin kirjoittaa KAKSin lääkäristä, kätilöistä ja sairaanhoitajista, jotka olivat meille tosi iso apu sairaalaviikon aikana. Ja Ihana Photographyn Jennistä, joka muutti sairaalahuoneemme taikastudioksi.

Haluaisin kirjoittaa siitä sydäntä vavisuttavasta onnellisuudesta, kun viimein pääsimme kotiin, ja kotiovella oli lyhdyssä kynttilä palamassa, jääkaapissa viilennettyä shampanjaa ja koti valmisteltuna minua ja pikkumiestä varten. M oli kanssamme perhehuoneessa sairaalassa, mutta kävi päivittäin kotona hoitamassa Papua, ja täytti samalla jääkaapin ja teki viimeiset, puuttuvat hankinnat. Tuki ja turva on tuo mies!

kotiutuminen

Voisi olla hyödyllistä kirjoittaa kivuista, jälkivuodosta ja virtsankarkailusta, jotka kuuluvat ilmeisen normaalisti alatiesynnytyksestä toipumiseen, mutta jotka silti vähän yllättivät. Jo aikoja sitten olin päättänyt kirjoittaa synnytyspelostani ja miten siitä selvisin, mutta nyt en ole enää varma, miten pystyn asiaa täällä käsittelemään. Aikaa se ainakin tulee vaatimaan.

Kaikkein vaikeinta on kuitenkin yrittää pukea sanoiksi sitä valtavaa, kaiken yli menevää rakkautta, jota tuo pieni tuhiseva ihmisenalku minussa herättää. Vaikeina, väsyneinäkin hetkinä se on elämäni keskipiste, enkä tiennyt että tällaista rakkautta on olemassa.

kotiaamu

Tänä aamuna M lähti töihin ja jäimme ensimmäisen kerran kahdestaan kotiin päiväksi. Otin vauvan viereeni sänkyyn, ja yöherätysten vastapainoksi jäimme torkkumaan pitkää aamua vierekkäin peittojen alla. Silloin tiesin sen: tässä on kaikki. Enempää en voisi pyytää, olen saanut kaiken.

Kirjoitan kyllä kaikesta, kunhan arki alkaa muistuttaa enemmän arkea eikä vain jatkuvaa juhlapyhää kuten se vielä nyt tekee. Haluaisin nostaa lipun salkoon, räjäyttää ilotulitteita ja nostaa maljan toisensa perään koska suurempaa juhlan aihetta en voi keksiä: Sisupussi on täällä!

Papu ja odotus

Papu

Ystäväperheeni kertoo usein tarinaa, miten heidän kissansa tajusi emäntänsä raskautumisen jo ennen mitään testejä, ja lakkasi pyrkimästä vatsan päälle. Jo ensimmäisellä tärpillä ja nyt uudestaan seurasin, miten Papu reagoi. Yhtään en yllättynyt tuloksesta: se ei huomannut mitään. Tai ei ainakaan osoittanut huomaavansa.

Kun vatsa alkoi kasvaa, aloin vähitellen kieltää Papua nukkumasta vatsani päällä. Se oli vähän loukkaantunut, mutta sopeutui, kuten aina. Tehdessäni töitä työpöydän ääressä Papulla oli tapana tulla syliini, reisien päälle pöydän ja vatsan väliin nukkumaan. Viimeisinä viikkoina ennen äitiysloman alkua se ei enää kovinkaan mukavasti mahtunut siihen, ja näki naamasta että sitä harmitti.

Vielä kuukausi sitten Papu tykkäsi tulla nukkumaan kylkeni päälle, kun en enää voinut muussa asennossa lepäillä. Kasvanut raskausmaha muodosti mukavan alustan aiemmasta poikkeavaan suuntaan, ja Papu levittäytyi vatsan lähelle kyljen ja lonkan suunnasta. Tämä asento oli minustakin mukava, kissa lämmitti kylkeä kivasti ja kehräys tuntui koko vatsan alueella. Valitettavasti Papu ei enää ole suostunut tulemaan kyljen päälle, vaikka olen koettanut sitä houkutella.

IMG_0589

Aivan raskauden loppuvaiheessa Papu on minusta alkanut vältellä syliäni. Se saattaa kiivetä rintakehälle tai olkapäälle, mutta ei enää pyri syliin yhtä paljon kuin aiemmin. Viime yönä se tuli kehräämään vatsani viereen puoleksi tunniksi kun huomasi minun valvovan, ja osallistuu kyllä päiväunituokioihini mielellään – paras roolimalli siinä asiassa. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että se on ottanut etäisyyttä, ja viettää aikaa työhuoneessa mieluummin kuin minun vieressäni. Voi myös johtua siitä, että työhuone on tällä hetkellä asunnon lämpimin huone.

Kun kokosimme pinnasängyn,  Papu ilahtui: toitte minulle uuden mukavan pedin! Unipesä on kuin tehty kissan sängyksi. Pinnasänky onkin ollut ilman patjaa tai unipesää tähän viikkoon asti, jotta Papu ei tekisi siitä omaa paikkaansa. Nyt kun pinnasänky on valmisteltu vauvaa varten, ostin eteerisiin öljyihin perustuvaa kissankarkotetta, suihkutin sitä yhteen kestorättiin ja laitoin rätin sängynlaidalle. Papu ei ole edes yrittänyt sinne enää. En tiedä johtuuko se tuoksukarkotteesta vai oppimisesta: Papu on yleensä aika nopea tottelemaan kieltoja, ja ehkä se muistaa aiemmat karjaisuni, kun se yritti päästä vauvan sänkyyn.

Kerran se on hypännyt vaunuihin ja nuuhkinut turvakaukaloa, mutta saanut välittömästi niin tiukan kiellon, ettei ole toistamiseen yrittänyt. Jos ongelmaa tulee, koetan tuoksukarkotetta niihinkin, mutta toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta.

Olen kuullut paljon tarinoita siitä, miten kissat reagoivat vauvan tuloon. Osa pyrkii vauvan lähelle nukkumaan, mikä on sekä epäterveellistä että vähän vaarallista, mutta osa voi alkaa merkkailla pissaamalla vauvan tarvikkeita. Tällä hetkellä olen optimistinen, että Papu ei tekisi kumpaakaan. Se ei pidä lapsista kovin paljon (liikaa ääntä), ja on vaikea kuvitella miksi se yrittäisi vauvan viereen nukkumaan. Merkkaamisen tarvetta on vaikea ennustaa, mutta yritän ajatella ettei sille tulisi tarvetta siihen, jos pidämme sen muutoin tyytyväisenä. Eli kissa tarvitsee edelleen huomiota ja silityksiä, vaikka perheessä on vauvakin.

IMG_0010

Papu nukkuu osan yöstä meidän vieressä, ja on tervetullut sänkyymme edelleenkin. Se pääsee syliin päivittäin, ja vaikka ehkä joutuu vähän sivuosaan, se on kuitenkin keskeinen osa elämäämme. Olisi kova pala luopua siitä, mutta henkisesti olen valmistautunut siihenkin. Jos Papu reagoi vauvan tuloon jotenkin negatiivisesti stressaamalla, sille on hyvä paikka vanhempieni luona. Lähtökohtaisesti Papu on kuitenkin perheenjäsen, eikä vauvan tulo tarkoita lemmikistä luopumista.

Olen varma, että yksi Sisupussin tutuimmista ja turvallisimmista äänistä kohdussa ja aluksi sen ulkopuolella (äidin ja isän äänien lisäksi) on Papun kehräys.

Loma!

Äitiyslomani ensimmäinen päivä oli perjantaina. Noin puoli neljän aikaan sain to do -listan viimeisenkin kohdan ruksittua ja laitoin poissaoloviestin sähköpostiin. Samalla kirjoitin myös facebookiin alkavasta pitkästä lomastani – somehiljaisuus vauvamme ympärillä oli siis rikottu suunnitelman mukaisesti äitiysloman alussa.

Ja nyt on aika myös avata tämä blogi lukijoille.

rv 35plus1
Tässä mainittu 34 päivää on laskettuun aikaan. Meillä jäljellä on parisen viikkoa vähemmän.

Tämän blogin avaaminen julkiseksi on iso juttu. Sisällöltään se on henkilökohtaisempaa kuin mikään aiemmin kirjoittamani. Se on silti luettavaksi tarkoitettu etenkin siksi, että ykköstyypin äitiydestä ja raskaudesta ei ole liikaa blogeja. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa muustakin kuin diabeteksesta, koska raskauteeni ja äitiyteeni vaikuttavat myös muut asiat.

Blogi on kommenttiystävällinen, mutta muita blogejani tiukemmin vartioitu. Poistan kaikki kommentit, joista pahoitan mieleni – minun blogini, minun sääntöni.

Tarkoitus oli kirjoittaa blogiin jo perjantaina, mutta viikonloppu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Perjantaina en ehtinyt, ja eilinen eli lauantai meni ihan uusiksi puolestaan diabeteksen takia. Verensokerit heittelehtivät aamun hypereistä koko iltapäivän kestäneeseen punaiseen sensoriviivaan eli aivan liian matalalla. Sen lisäksi, että vuoristorataa hyppivä verensokeri uuvuttaa fyysisesti, se myös masensi aika tavalla. Olo koheni iltapäivän pitkillä päiväunilla, jonne M minut kauniisti peitteli.

Tänään puolestaan teimme kiepin synnytysosastolla. Koko raskausajan minulle on hoettu neuvolassa ja poliklinikalla, että jos tulee epävarma olo tai huoli vauvan voinnista, niin synnärillä on päivystys 24/7 ja sinne saa aina soittaa. Näillä aika isoilla viikoilla kynnys ottaa yhteyttä tulee olla matala.

Lauantaina vauva oli minusta vaisu, mutta tunsin kuitenkin pari kipakkaa potkua lopulta illalla ennen nukkumaanmenoa. Tänä aamuna en tuntenut sitäkään vähää, vaikka keskityin liikelaskentaan (vähintään 10 liikettä tunnissa). Soitin synnärille ja saimme kehotuksen tulla tarkastukseen saman tien.

Edellisestä käynnistä käyrillä oli vain muutama päivä, mutta silti huoli oli kova. En tiedä olenko ikinä ollut niin peloissani kuin tänään kun kävelimme sairaalan parkkipaikalta osastolle. Onneksi pelon sai jakaa rakkaimman kanssa, käsi kädessä.

Kaikki oli hyvin, erinomaisesti suorastaan. Sisupussin sydän sykkii juuri niin kuin pitää, ja hän harjoittelee hengittelyä kohdussani. Käyrälle piirtyi myös selvästi univaihetta ja vilkasta liikehdintää, mutta tärkeä huomio on se, että minä en tuntenut niitä liikkeitä. Vauva on kääntynyt niin, että sen nyrkit ja potkut osuvat selkääni kohti, enkä siis tunne potkuja enää samanlaisina, jopa kipeinä iskuina kuin aiemmin. Vauvan hiljaisuus ei siis välttämättä ole tässä vaiheessa syy paniikkiin, ja pienikin muljahdus on hyvä juttu ja riittävä elonmerkki. Ultraäänessä vielä tarkistettiin istukan virtaukset ennen kuin lähdimme kotiin – sama lääkäri ultrasi kuin keskiviikkona polilla, ja tällä kertaa hän tulosti nätin valokuvan meille mukaan.

Käynti oli hyvä, koska saimme tiedon tuosta asennon muuttumisesta ja varmistuksen vauvan hyvinvoinnista. Parasta on se, että kertaakaan kukaan ei sanonut, että olisimme vaivanneet asiantuntijoita turhaan. Päin vastoin, sekä päivystävä kätilö että lääkäri sanoivat, että hyvä että tulitte. Aina saa soittaa ja käydä siellä, jos on huolta – kotona kahdestaan huolet vain moninkertaistuvat, kun aika vähällä voidaan varmistaa että kaikki on ok.

Ehkä nyt epätasaisen viikonlopun jälkeen saan rauhoituttua äitiyslomalle. Alan pestä vauvan tarvikkeita ja järjestän hänen tavaransa paikoilleen. Pakkaan sairaalakassin. Pienintäkään aikomusta ei ole ryhtyä siivoamaan kotia tai suorittamaan jotain opintoja tai urheilemaan. Keskityn jouluvalmisteluihin, lepäämiseen ja vauvan odotukseen. Katson lempisarjojani, jos huvittaa, luen kirjoja jotka ovat odottaneet, kuuntelen podcasteja ja äänikirjoja. Ompelen kestorättejä ja järjestän vaipat hoitopöydän luo.  Kirjoitan blogeihini niin paljon kuin jaksan, koska muutaman viikon kuluttua kirjoitusharrastukselle ei ole enää aikaa kuten ennen. Kosmetologille on varattu kaksi käyntiä, ja joka päivä koetan myös pistää nenäni hetkeksi ulos raittiiseen alkutalven ilmaan.

Hän on täällä aivan muutaman viikon kuluttua.

Sydänääniä

Nyt on käynnissä jo 35. raskausviikko. Tänään päiviä tarkalleen 34+4. Noin viimeisimmän viikon ajan olen tuntenut aika kovia kipuja alavatsalla, mutta kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin niiden olevan supistuksia. Se vähän huolestutti, samoin kuin koko ajan lisääntyvä tukaluuden tunne alavatsalla. Järki kuitenkin tiesi, että tukaluus ja supistukset kuuluvat näihin viikkoihin, ja kun vauva liikkui hyvin, en antanut pelolle liikaa valtaa.

Sen verran kuitenkin kipuilu painoi mieltä, että odotin jo malttamattomana tämän päivän äitiyspoliklinikkakäyntiä. Edellisellä kerralla oli sovittu, että tänään piirretään Sisupussin sydänkäyrää ensimmäisen kerran. Olen kuullut monen mainitsevan tästä ”käyrillä makoilusta” ja kiinnosti kovasti, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Menin sovitusti noin puoli tuntia ennen lääkäriaikaani äitiyspoliklinikalle. Hoidin ensin rutiinit eli virtsanäytteen, punnituksen ja verenpainemittauksen, minkä jälkeen kätilö vei minut pikkuhuoneeseen makoilemaan vuoteelle. Vatsaani kiinnitettiin kaksi anturia. Ensimmäinen mittasi Sisupussin sydäntä ja toinen minun supistelujani. Vauva väisteli tietenkin anturia vähän aikaa, mutta lopulta asettui niin että saatiin noin 20 minuutin mittainen sydänkäyrä.

kayrilla

Vielä matkalla sairaalaan alavatsassani jomotti kivuliaita supisteluja, mutta ne hellittivät poliklinikalla eikä toiseen anturiin jäänyt mitään mainittavaa.

Pääsin lääkärin luo heti saman tien. Sisupussin sydänkäyrä sai paljon kehuja. Vauvalla ei ole mitään hätää, myös kokonsa puolesta hän on aivan keskikäyrällä. Vähän itketti helpotuksesta, sillä pelkäsin myös liikakasvua kun oloni on ollut aika vaikea. Koska kerroin supistusten alkaneen tuntua, lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen. Yllättäen hän totesi heti tuntevansa vauvan pään! Sisupussi on asettunut jo hyvin alas, aivan kohdunsuun tuntumaan. Paikat eivät ole lähteneet vielä yhtään avautumaan, joten ei ole syytä huoleen ennen aikaisesta synnytyksestä – ihan vielä ainakaan. Mutta vauvan asettuminen niin sanotusti tyrkylle selittää sen, että alavatsassani tuntuu painoa ja puristusta nyt koko ajan, ja joudun käymään vessassa vähintään kerran tunnissa, yleensä useammin.

Parasta kuitenkin oli se, kun lääkäri sanoi, että koska kaikki on niin hyvin, voimme sopia seuraavan käynnin vasta pitkälle eteenpäin. Ei niin ettenkö kävisi mielelläni polilla juuri niin usein kuin on tarve, mutta on ihan huikeaa kuulla että tiheää seurantaa ei tarvita, koska kaiki on niin hyvin! Seuraava käynti on noin puolentoista viikon kuluttua. Hurjaa tajuta myös, että kovin montaa kertaa en enää ehdi tuolla poliklinikalla käydä ennen kuin vauva on täällä. Kerran tai kaksi, ehkä? Ja kuitenkin tämä polikäynneillä ravaaminen on tuntunut ikuisuusprojektilta, joka jatkuu ja jatkuu…

Hemoglobiini oli tänään 110, mikä selittänee osaltaan väsymykseni. TSH on myös laskenut vähän matalalle, mutta huomenna olen menossa sisätautipoliklinikalle, jossa endokrinologi päättää Thyroxinin annostuksesta.

Virallisesti huomenna olisi viimeinen työpäiväni ennen  äitiyslomaa, mutta käytännössä joudun vielä tekemään perjantain töitä.

Hyvää maailman diabetespäivää! Paremmin en olisi voinut tätä päivää viettää kuin saamalla hyviä uutisia vauvani voinnista – minun diabeteksestani huolimatta.

Yllätysjuhlat <3

vauvakutsut 2

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, olen ollut tämän viikon Keski-Suomessa diabeteskurssilla. Jo etukäteen oli sovittu treffejä ystävien kanssa joka illalle, kun nyt kerran täällä suunnalla olen.

Eilen illaksi oli sovittu, että laukaalainen työystäväni hakisi minut heille. Naiivina en ajatellut mitään erityistä, vaikka olisi ehkä pitänyt arvata – mutta miten olisin voinut! Päästyäni heille keittiöstä löytyivät yllätys!!! –huudon kera kolme läheistä työystävääni. Vauvakutsujani oli suunniteltu jo kuukausia sitten selkäni takana.

Olen ollut järjestämässä useita vauvakutsuja, ja vaikka ne toki ovat mitä pahimmassa määrin ”amerikkalaista hapatusta”, niin myönnän että olen vähän surrut että omani jäävät pitämättä. En uskonut, että ystävieni voisi mitenkään olla mahdollista järjestää niitä, koska asun Kajaanissa asti. Mutta he järjestivät!

vauvakutsut 1
Kortin taiteilija A, ikä 1 vuosi 8 kk.

Pahimmat vauvakutsuhömpötykset oli onneksi jätetty pois ylimääräisine tilpehööreineen ja vauvansosemaistiaisineen. Sen sijaan istuimme herkkujen äärellä aika pienellä ja tiiviillä työkavereiden porukalla, juttelimme ja nauroimme. Ystäväni veikkailivat nimiä ja Sisupussin syntymäpainoa ja -pituutta, sekä antoivat hyviä neuvoja. Juttuaiheet pysyivät illan ajan aika pitkälti vanhemmuudessa, äitiydessa, vauvoissa ja vähän isyydessäkin. Kun meinasi lipsahtaa työasioista puhumiseksi, siirsimme keskustelun kiireesti takaisin raiteilleen.

Pöydän ääressä oli viisi naista, joista jokainen oli äiti (tai minä tuleva sellainen), ja jonka jokaisen äitiys on rakentunut eri tavalla ja koostuu erilaisista asioista. Sen jos jonkin tajuaminen syvensi ymmärrystä siitä, miten hirveän paljon äitiyteen liittyy mielipiteitä ja kommentaattoreita, ja miten turhaa on pahoittaa mieltään siitä, että jotkut tykkäävät tehdä asiat eri tavoin ja innokkaasti neuvovat muitakin toimimaan niin.

vauvakutsut 3

Lahjaksi sain muhkean ja avokätisen lahjakortin lastentarvikeliikkeeseen. Kiitos siitä, se tullaan hyötykäyttämään suoraan vauvan tarpeisiin! Silti tarvelahjaakin suurempi merkitys oli kuitenkin sillä, että ystäväni näkivät vaivaa ja järjestivät yllätyksen. Tämä oli ihan valtavan tärkeää minulle juuri nyt – tärkeämpää ehkä kuin tiedättekään.

KIITOS.

Huolenpitoa kainuulaisittain

Tänään olen taas ollut iloinen, että vauvamme syntyy nimenomaan Kajaanissa.

En tietenkään tiedä, millaisia neuvolapalvelut ovat muualla Suomessa. Ymmärtääkseni palveluiden taso vaihtelee kunnittain, mutta perusjutut tarjotaan kaikille ihan koska laki sanoo niin. Vertailua en pysty tekemään tämän yhden kokemukseni perusteella, mutta sen ainakin tiedän, että Kainuun sote toimii ihanasti ensikertalaisen näkökulmasta.

Neuvolahenkilömme on ollut alusta asti aikaansaava, järjestelmällinen, reipasotteinen ja rohkaiseva. Hän on ottanut uudet kajaanilaiset hyvin vastaan, huomioinut meidät perheenä ja minut yksilönä ja kohdentanut asiansa juuri meille sopivasti. Tykkään  hänestä valtavasti, ja olen tosi iloinen että jatkamme neuvolakäyntejä hänen kanssaan myös Sisupussin synnyttyä.

perhetyo

Yksi Kajaanin neuvolapalveluiden hyviä puolia ovat kotikäynnit. Käsittääkseni kaikkialla vauvan syntymän jälkeen ensimmäinen neuvolakerta tehdään kotikäyntinä, mutta täällä järjestetään yksi kotikäynti myös raskauden kolmannella kolmanneksella. Mukana on neuvolahenkilön lisäksi työntekijä kaupungin perhetyöstä. Ajatus on, että kotikäynnillä keskustellaan Kajaanin perheille tarjoamista palveluista, tukimuodoista ja mahdollisuuksista sekä raskauden aikana että sen  jälkeen. Kotiympäristössä myös perheeseen liittyvistä vaikeistakin kysymyksistä voi olla helpompi jutella ja kysellä kuin steriilissä neuvolatilassa tai perhekeskuksessa.

Tarkoitus on  madaltaa kynnystä avun pyytämiseen. Tämä  jos jokin on ennaltaehkäisevää perhetyötä: apua tarjotaan ja keinoja sen löytämiseen ojennetaan jo ennen kuin ongelmia syntyy.

Tänään siis M tuli lounastunnilla kesken päivän kotiin. Hänen saapuessaan oltiin jo mittaamassa verenpainettani: normaalit neuvolakäyntiin liittyvät testit tehtiin siis myös kotona. Papu-kissan reaktio vauvan sydänäänien kuunteluun oli jokseenkin huvittava. Dopplerin ääni on ilmeisesti eläimen korvaan aika erikoinen ja ehkä vähän pelottavakin.

Kahvipöydän ääressä juteltiin meidän kuulumiset ja saimme tietoa perheiden tukipalveluista. Perhetyöntekijä oli etsinyt juuri meidän  alueemme perhekerhot (kaikkien eri järjestäjien) ja niiden ajankohdat ja mainosti myös Perhekeskusta, joka itse asiassa oli esittäytymässä myös neuvolan perhevalmennuksessa aiemmin. Perhekeskus on tukipalveluiden lisäksi myös paikka, jossa ovet ovat avoinna. Uskon, että tulemme vauvan kanssa hyödyntämään sen imetysnurkkausta ja kahviautomaattia talvella, kun innostumme käymään kaupungilla.

Kiinnostavinta meidän tilanteessamme oli kuulla lapsiperheiden kotipalvelusta. Kajaanissa voimme saada apua kotiin melko helposti esimerkiksi silloin, kun M on useita päiviä peräkkäin poissa. Meillä ei ole lähisukulaisten verkostoja tai laajaa lastenhoitorinkiä täällä Kainuussa, joten apua pitää pyytää ulkopuoliselta.

Jos sattuu niin, että vauva esimerkiksi on koliikkinen tai muuten huutaa kuin syötävä koko ajan, niin minun jaksamiseni voi olla vaikeaa. Tai vaikka ei huutaisikaan, voin silti pyytää apua kotiin, jos vaikka tarvitse pari tuntia lisää unta kerran viikossa. Kotipalvelun työntekijä voi tulla olemaan vauvan kanssa hetken aikaa, jotta minä voin tehdä jotain muuta, tai hän voi siivota tai laittaa ruokaa, miten vain sovitaan. Hinta on peräti 5e/tunti. Olen melko varma, että tätä palvelua tullaan meidän perheessä käyttämään tammikuussa. Kannustus ainakin on kova: neuvolahenkilömme sanoi, että usein ensimmäinen soitto kotipalveluun on vaikein, joten hänkin voi sen tehdä puolestani, jos kynnys on minulle liian korkea. (En usko että on, mutta tarjous on melkeinpä häkellyttävä.)

En tiedä, millä ihmeellä köyhäksi mainostetun maakunnan resurssit riittävät näin hyviin  ja ihmisläheisiin perhepalveluihin. Ehkä se johtuu pienistä ympyröistä: jokainen asiakas ehditään kohdata yksilönä, kun väkeä ei ole ruuhkaksi asti. Ehkä lapsiin ja lapsiperheisiin panostetaan täällä, koska ymmärretään että ilman lapsiperheitä Nälkämaa autioituu kokonaan. Toisaalta palveluita tuodaan esiin myös siksi, että niille tarvitaan käyttäjiä: jos perhekeskuksessa tai neuvolassa ei käy ketään, niiden ovet suljetaan nopeasti.

Vielä yksi asia, josta olen kiitollinen neuvolahenkilöllemme: hän ei tunne kovinkaan hyvin ykköstyypin diabetesta, mutta ottaa koko ajan selvää. Pääosin hän tietenkin ohjaa minut kysymään sairauksiini liittyviä asioita sisätautien- ja äitiyspoliklinikalta, joissa asiantuntijat ovat. Näin hänen kuuluukin tehdä sen sijaan että itse ryhtyisi asiantuntijaksi aiheessa, joka vaatii erityisosaamista. Mutta edellisellä tapaamisella pohdin epävarmuuksia, joita liittyy diabeetikkoäidin imetystaipaleeseen. Tämän päivän käyntiä varten hän oli ottanut asioista selvää ja toi minulle lisätietoa. Yllätyin, pakko myöntää. Ei hänen olisi tarvinnut edes muistaa, että asia pohditutti minua, mutta hän muisti ja oli etsinyt minulle tietoa ja tiedon lähteitä – sekä tietysti kannusti ottamaan yhteyttä imetyspoliklinikalle.

Olen ennenkin sanonut tämän, mutta toistan: meistä pidetään täällä Kajaanissa todella hyvää huolta.

Ja mittauksissa kaikki on edelleen hienosti, ei liikakasvua tai muita huolenaiheita. Tänään raskausviikkoja 31+5. Hyvin menee, pikkuinen!

Onnellinen syysviikonloppu

Eilen tuli täyteen 28 raskausviikkoa. Siskoni – Sisupussin tuleva kummitäti –  poikaystävineen oli kyläilemässä meillä Kajaanissa ensimmäistä kertaa. Sää suosi meitä, ja teimme ihanan retken Vuokattiin aurinkoisena syyspäivänä. Sekä minulla että siskollani on ollut tällä viikolla synttärit, ja viikonloppu olikin suunniteltu nimenomaan synttärijuhlinnaksi.

Raskausvatsani on jo melko muhkea, vaikka paino ei ole noussut edelleenkään mitenkään erityisen paljon, vain noin 4 kiloa. Minusta se ei ole vielä paljon, vaikka toki ymmärrän että vauvan varsinaiset kasvuviikot ovat vasta edessä.

vuokatti rv28
29.9.2018, rv 28+0.

Eilen katselin Vuokatinvaaran laelta huikeaa kainuulaista ruskamaisemaan, ja olin niin onnellinen että itketti. Minulla on kaikkea: toimeentulo, koti uskomattoman hyvässä maassa ja kauniissa maakunnassa, ja ennen kaikkea maailman rakkain puoliso ja vauva. Sisupussi syntyy onnelliseen perheeseen.

Jotain tästä hehkusta tarttui Vuokatissa napattuihin kuviinkin.

vuokatissa 2

Äitiyspakkaus

Suomen 1900-luvun puolivälin perhehistoriaakin tutkimuksissani sivunneena äitiyspakkaus on minulle käsite. Siksi en hetkeäkään harkinnut, että vaihtaisin tuon laatikon rahalliseen korvaukseen – ei missään nimessä, nyt kun minulla viimein olisi mahdollisuus saada omalle lapselleni ja omaan kotiini äitiyspakkaus!

Siispä meillekin haettiin Kelalta äitiysavustusta äitiyspakkauksena, ja tuo legendaarinen ja odotettu laatikko saapui puolitoista viikkoa sitten. Avasimme sen samana iltana yhdessä M:n ja Papun kanssa. (Kissalle odotetusti Papua kiinnosti lähinnä laatikko.) Vaikka olin opiskellut pakkauksen sisältöä Kelan nettisivuilta etukäteen, oli avaaminen ja tavaroihin tutustuminen silti vaikuttava kokemus. Myös M oli yllättynyt siitä, miten monipuolisen ja laajan kokoelman vauvan ensitarvikkeita äitiyspakkaus sisältää.

ap kansi
Laatikon ulkoasun on suunnitellut Robert Lönnqvist, ja se on nimeltään Päiväuni.

Pakkaus ei tosiaan sisällä ”vain” vaatteita vauvan ensisängyksi sopivassa pahvilaatikossa, vaan monenlaista tarviketta sekä äidin että ennen kaikkea vauvan ensimmäisiä kuukausia (ja vuotta) ajatellen. Kuumemittari, kylpyveden lämpömittari, lanoliinivoide tai kestoliivinsuojat ovat oikeasti tarpeellisia tarvikkeita jokseenkin kaikissa pikkuvauvakodeissa, ainakin jos vauva on esikoinen eikä tarvikkeita näin ollen ole ennestään. Osan näistä olen jo hommannut itsekin, mutta en olisi varmasti tajunnut hankkia kylpyveden lämpömittaria tai vauvalle sopivaa hiusharjaa.

ap tarvikkeet
Hoitotarvikkeita.

Mieltäni lämmittää jotenkin erityisen paljon äitiyspakkauksen tasa-arvoistava ideologia. Jokainen Suomessa syntyvä tai tänne adoptoitava vauva saa samat tarvikkeet riippumatta vanhempien sosioekonomisesta taustasta, asuinpaikasta, uskonnosta tai kielestä (tai mistään). Samoja harsoja ja bodyja käytetään kaikissa perheissä, eikä vauvan tausta vaikuta siihen, että hänen kyntensä pitää leikata tai hampaat harjata.

ap unilelu
Lakanat ja ensilelu.

On myös hyvä muistaa, ettei tänäkään päivänä ole itsestään selvää, että kaikilla Suomeen syntyvillä vauvoilla on ensihetkikseen puhtaita vaatteita tai vauvalle sopivia kynsisaksia, puhumattakaan vauvan peitosta ja lakanoista (joihin olen sivumennen sanoen erityisen ihastunut). Tarvikepakkaus tulee siis myös tarpeeseen.

ap kissabody
Kissaperheen vauvalle kissabody.

Vaatteet ovat kaikki suunniteltu huolellisesti sukupuolisensitiivisiksi: näitä voi käyttää sukupuoleltaan millainen tahansa vauva, jos vanhemmat vain niin haluavat. En ole itse vertaillut aiempien vuosien kuoseihin, mutta kuulemani mukaan vuoden 2018 pakkauksen värimaailma olisi aiempaa rauhallisempi. Ennalta arvelisin vain ehkä yhden kuosin olevan liian kirjava meidän makuumme, mutta hyvin saattaa käydä niin että sekin vaate aikanaan tulee käyttöön. Arvostan kovasti myös sitä, että vaatteita on monen kokoisia. Talvipuku on niin suuri, että se tulee ehkä käyttöön meidän Sisupussillemme vasta ensi talvena. Sen sijaan esimerkiksi makuupussin lammaskuosi on niin hurmaava, että tuote on varmasti käytössä hetimmiten – tosin kovia pakkasia varten meillä on jo valmiina kaverilta saatu untuvapussi.

Se vähän harmittaa, että tänä vuonna äitiyspakkauksessa ei ole kestovaippoja. Meidän on tarkoitus ainakin yrittää osittaista kestovaippailua, ja olisi ollut tärkeä henkinen (ja toki myös materiaalinen) tuki kestoilulle, jos äitiyspakkauksessa olisi kannustettu tähän suuntaan.

Anna potkia vaan!

Vauva potkii nyt (RV 26+6) jo päivittäin, ja yhä useammin potkut tekevät kipeää. Välillä olen vahingossa toivonut, ettei ihan niin paljon ryskäisi, mutta sitten kun on välissä yksi hiljaisempi päivä, tulen heti levottomaksi. Sen jälkeen silitän vatsaani ja sanon, että pieni Sisupussini, potki vaan. Potki niin paljon kuin sielu sietää, kyllä minä kestän. Harjoittele liikkeitäsi, vahvista luitasi. Jokaisella potkulla kerrot samalla äidillesi, että kaikki on hyvin.