Se on vain vaihe, eikö niin?

Korona-ajan kotoilun jälkeen Topi aloitti päivähoidon tosi tyytyväisenä. Hän ei itkenyt aamuisin vaan lähti hoitajan mukana eteenpäin aina iloisena. Kunnes hän täytti puolitoista vuotta.

Puolitoistavuotispäivän tietämillä loppui iloisuus ja palasi aiempaa pahempi eroahdistus. Tällä hetkellä rakas pieni taaperoni jää hoitoon itkien katkerasti, suorastaan kiljuen ja isot kyyneleet poskilla valuen. Nyt itku alkaa jo kotona, tänä aamuna jo yöpaitaa päivävaatteisiin vaihdettaessa.

Aiemmasta itku eroaa siinä, että talvella hän itki sanoitta. Nyt hän ojentaa kätensä minua kohti, huutaa ”Äitiiiiii!” ja takertuu pienillä käsillään kaulani ympärille niin tiukasti kuin voi kuin varmistaakseen, etten lähde. Minulla on täysi työ olla itkemättä hänen nähtensä.

Tänä aamuna itkukohtaus oli tähän astisista rajuin. En tiennyt mitä pitäisi tehdä tai keneltä kysyä neuvoa, joten soitin hoitopaikkaan. Topin hoitaja kehotti tuomaan pojan, jos suinkin onnistun, ja vakuutti että hoidossa Topi aina rauhoittuu nopeasti eikä itke päivisin. Juttelin rauhallisesti, puin kauhusta ja surusta huutoitkevän lapsen ja vein autoon. Automatkalla hän hetkeksi väsyi, tuijotti vain ikkunasta ulos. Hoitopaikan pihassa itku alkoi uudestaan.

Kerroin (kuten aina), että äiti rakastaa häntä ja tulen hakemaan hänet iltapäivällä. Annoin suukon, pakotin hänet hoitajan syliin ja lähdin. Autossa annoin itselleni luvan itkeä.

• 

Kuvassa noin 35-vuotias nalleni, jota rutistin eilen illalla toisessa kainalossani, kun Topi työnsi kaikki lelut pois ja vain itki sylissäni.

Topin eroahdistus oireilee myös muilla tavoin. Pidin hänelle jo viime syksynä sitkeän unikoulun, jonka aikana hän oppi nukahtamaan itse. Iltasadun, peittelyn ja iltalaulu(je)n jälkeen hän jää sänkyynsä ja nukahtaa omia aikojaan. Huoneessa on tarvinnut piipahtaa illalla vain kerran, jos sitäkään. Tämä taito on nyt kadonnut. Topi nukahtaa vain, jos joku aikuinen istuu vieressä.

Vieressä istujan ei tarvitse laulaa tai edes tassutella, kunhan vain on. Eilen illalla yritin vaivihkaa siirtyä vähän mukavampaan nojatuoliin, mutta metrin matka oli liikaa – Topi alkoi itkeä heti, jos liikahdin pois sängyn vierestä. Onneksi hän nukahti melko nopeasti, ja pääsin pois pimeästä huoneesta.

Jos hän yöllä herää, pelkkä peittely, tutin palauttaminen ja tassuttelu ei enää riitä. Sängyn vierellä on oltava niin kauan kunnes hän on niin sikeässä unessa ettei kuule minun lähtevän.

Eroahdistus kohdistuu nyt erityisesti minuun, äitiin. Isi-vaihe on heikentynyt, ja Topi haluaa nimenomaan minun syliini. Eilen hoidosta tulon jälkeen hän oli enemmän aikaa sylissä kuin lattialla. Aina vähäksi aikaa saimme hänet leikkimään yhdessä jotain muuta, kunnes leikki keskeytyi ja jälleen oli päästävä syliin. Sylissä hän saattoi nauraa kikattaa isin hassuttelulle tai leikkiä tai lukea kirjaa, mutta lattialle laskeminen ei tullut kysymykseen. Vähän jo minulla alkoi käsivarsia särkeä.

Tänään valmistaudun paremmin: laitan päivällistä varten kaiken valmiiksi niin, että jos Topi haluaa olla sylissä, pystyn laittamaan ruoan yhdellä kädellä. Onneksi tällä viikolla on vain kolme hoitopäivää, ja onneksi M on kotona joka ilta. Yksin olisi raskaampaa.

Koko lyhyen äitiyteni ajan kaikkein vaikeinta minulle on ollut kestää lapsen itkua. Nämä aamulähtöjen ja hoitoon jäämisten itkemiset raastavat minut rikki. Se oli vaikeaa silloin helmi-maaliskuussa, eikä se ole helpottunut yhtään. Kun nyt vain jaksettaisiin muutama hassu viikko, sitten on kesä ja ollaan koko ajan yhdessä. Vapaapäivinä Topi ei takerru ollenkaan niin tiukasti minuun.

Itku on lapsen merkki rakkaudesta, siitä että hän kaipaa lähelleni ja että olen tärkeä. Mutta juuri siksi se sattuu: että rakkaudesta huolimatta jätän hänet ja aiheutan kipua. Järki tietää, että hän lopettaa itkun heti kun lähden hoitopaikasta, mutta sydän itkee joka aamu.

Viime viikolla olin M:n kanssa Kajaanissa hoitamassa asioita, ja Topi oli yötä mummulassa. Yökyläily oli mennyt hienosti: Topi ei ollut itkeskellyt edes öisin. Kun haimme hänet lauantaina kotiin, hän kiukutteli vain vähän, ja sunnuntaina hän oli hyvällä tuulella koko päivän. Pelkään silti, että tuo yhden yön ero pahensi ahdistusta. Yksi yönseutu kahdestaan teki tosi hyvää meille vanhemmille, mutta tällaista hintaa en olisi halunnut siitä maksaa. Topin oireilu tosin alkoivat jo ennen reissuamme.

Tänä aamuna en ehtinyt edes kotiin, kun hoitopaikasta jo tuli tekstiviesti: ”Kaikki on hyvin, lähdetään tässä puuron syöntiin ja jatketaan sitten autoleikkejä toisten kanssa.” Topi oli taas syönyt puuronsa hyvällä ruokahalulla, kuten aina. Vastasin, että hyvä niin. Jaksan tämän äitiin kohdistuvan eroahdistuksen kun tiedän, että hän on hoidossa iloinen oma itsensä. En ole varma, kauanko jaksan vai turrunko itkulle lopulta, mutta onneksi tosiaan on loma alkamassa ja hoidosta on kuukauden tauko. Ehkä uusi aloitus on sitten taas iloinen.

Olen kertonut ystäville tästä. Eräs totesi, että heidän esikoisensa eroahdistus alkoi juuri puolitoistavuotiaana, joten se on vain vaihe. Hän oli hetken hiljaa, kunnes totesi, että se jatkuu vieläkin. Heidän lapsensa on jo yli 3-vuotias. Toinen kollega puolestaan sanoi, että uhmaiässä alkaneet vaikeat aamulähdöt loppuivat vasta, kun poika 18-vuotiaana muutti pois kotoa.

Että sellaista vaihetta tällä kertaa.

Kotona taas

Topi aloitti helmikuun alussa päivähoidossa. Hän pääsi ihanaan ryhmäperhepäivähoitopaikkaan, johon olemme olleet tosi tyytyväisiä. Topikin viihtyi, mutta aamut olivat tosi vaikeita. Pahimmillaan itku alkoi jo kotoa, ja eronhetki hoidossa oli aina raastava. Topi itki ihan tosi paljon aina kun lähdin, mutta hoitajat vakuuttivat, että hän rauhoittui heti ja viihtyi tosi hyvin. Iltapäivisin minua vastassa olikin joka kerta iloisesti hymyilevä taapertaja.

Ne aamut vain raastoivat minua rikki. Otin jälleen kerran Topin itkun jotenkin liian henkilökohtaisesti, ja tunsin itseni maailman hirveimmäksi ihmiseksi, kun tuotan lapselleni hylkäämisen kokemuksen joka aamu. Lapsen itku oli viimeinen asia, jonka kuulin ennen kuin lähdin töihin, ja se kummitteli pitkin päivää mielessäni. Topilla ehti olla kolme aamua, jolloin hän ei itkenyt kun lähdin.

Mutta sitten tuli tämä erikoinen kevät ja korona. Topin hoitoura ehti kestää vain viisi viikkoa, kunnes tuli suositus ottaa lapset päivähoidosta kotiin silloin, jos se on vanhempien töiden vuoksi mahdollista. Minulle se oli mahdollista, ilman muuta. En ollut ehtinyt töissä vielä aloittaa mitään niin dramaattisen suurta, ja sitä paitsi kaikki kevään menot peruuntuivat, joten minulle oli itsestään selvää jäädä kotiin Topin kanssa. Hoidan välttämättömät työni iltaisin ja viikonloppuisin tai Topin päiväunien aikana.

Nyt olemme sitten kotona taas, ja korostetusti kahden. Aiemminkin vietimme paljon aikaa kahdestaan, mutta en edes tajunnut miten paljon kuitenkin näimme ihmisiä, etenkin Topin isovanhempia. Nyt olemme vain keskenämme. M käy edelleen töissä toisella paikkakunnalla ja on osan viikosta poissa. Onneksi hänenkin etätyönsä lisääntyvät.

Topi ehti hoidossa jo tottua muiden lasten seuraan, ja nyt huomaa selvästi, että hän kaipaa muutakin leikkikaveria kuin äiti ja isä. Yritän käydä päivittäin ulkona (ja toistaiseksi olemme onnistuneetkin), mutta se ei ole minulle ihan helppo juttu. Topi vihaa pukemista, ja tappelu eteisessä ennen jokaista uloslähtöä on kauheaa. Joskus on vain helpompi olla lähtemättä, jos oma pää on kireänä jo valmiiksi.

Onneksi lumet alkavat olla sulaneet niin että Topi jaksaa paremmin kävellä pihassa. Hän tutkii puita ja pensaita, ja vain tepsuttelee sinne tänne kasvot leveässä hymyssä. Ihan lähellä kotiamme on leikkipuisto, jossa käymme keinumassa ja laskemassa liukumäkeä muutaman kerran viikossa. Pitkiä iltapäiviä varten saimme ja lainasimme naapureilta dvd:itä: vanhoja Muumeja, Koiramäkeä ja Ti-Ti Nallea. Näistä viimeksimainittu on minun yllätyksekseni Topin suosikki. Teemme ruokaa, leivon välillä. Jumppaamme (joskus) ja nukumme pitkiä päiväunia (tai Topi nukkuu, minäkin välillä). Käymme läheisessä kyläkaupassa, ja välillä kauempana isommilla ruokaostoksilla. Vaunuttelemme lähikahvilaan ostamaan take away -ruokaa ja herkkuja, ja katselemme nelostien rekkaliikennettä. Kyllä aika näilläkin kuluu, mutta voi miten paljon antaisin leikkitreffeistä.

En valita, onhan tämä tosi leppoista aikaa. Helpolla me pääsemme verrattuna moniin muihin perheisiin. Se mietityttää, mitä tämä toistaiseksi määrittelemättömän pitkä tauko tekee lapsen sosiaalisille taidoille. Hän oli juuri tottunut hoitopaikkaan, hoitajiin ja toisiin lapsiin, kun katkos alkoi. Kun paluu hoitoon on taas ajankohtaista (ehkä vasta kesän jälkeen?), koko totuttaminen alkaa taas alusta.

Olen välillä ollut aika ahdistunut tästä maailman tilanteesta ja viruksesta ja kaikesta. Topi on kuitenkin niin aurinkoinen ja hymyilevä, että hänen seuransa helpottaa tuskaistakin oloa. Se myös lohduttaa, että Topi ei tule muistamaan tästä keväästä mitään. Niin kauan kun saan pidettyä tunnelman sellaisena, ettei häntäkin ala ahdistaa, kaikki on hyvin. Kyllä tästä selvitään.

Ensimmäinen tapaturma

Viime sunnuntaina Topi sähläsi niin, että säikähdettiin kunnolla. Hän kurotti pöydän reunaa, sai sormiinsa vedenkeittimen ja kaatoi kiehuvan kuumaa vettä päälleen. Onneksi vedenkeitin ei ollut läheskään täysi, ja onneksi kyseessä oli vedenkeitin eikä esimerkiksi kattila. Ja onneksi kuumaa vettä, josta palovammat lääkärin mukaan ovat yleensä pinnallisia, puhtaita (steriiliä vettä kaatuu niin totta kai) ja paranevat nopeasti.

Soitimme ensin 112 ja saimme kotiin ensihoitajat, jotka antoivat lapselle kipulääkettä ja viilensivät kääreillä nivustaipeesta jalkaterään asti ulottuvat palovammat. Alle tunnissa onnettomuudesta olimme omalla autolla matkalla Jyväskylään keskussairaalan päivystykseen. Kipulääkkeet auttoivat nopeasti, ja Topi nukahti autossa.

Sairaalassa haavat tutkittiin ja sidottiin uudestaan. Saimme reseptit kipulääkkeisiin ja kutsun muutaman päivän päästä tarkastukseen. Päätimme, että Topi on kotona ainakin aluksi, sillä ei voitu tietää miten kivulloisia vammat olisivat.

Kaikki on mennyt sittemmin oikein hyvin. Olin Topin kanssa maanantaista keskiviikkoon kotona. Hän ei ole vaikuttanut yhtään kipeältä, mikä on varmasti säännöllisen lääkkeen ansiota. Lapset ovat ihmeen sitkeätä tekoa! Jalka on kääreessä mutta hän vain leikkii ja nauraa ja kiipeilee kuten ennenkin.

Kuvassa Topi pyörimässä sängyllä maanantaiaamuna. Silloin side oli vielä sekä reidessä että säärestä jalkaterään asti (kuvassa villasukan alla). Nyt tätä kirjoitettaessa reidessä on laastari ja sideharso on vain jalkaterän haavan suojana.

Keskiviikkona kävimme sairaalan lastenosastolla, missä siteet avattiin ja suihkutettiin. Minun mielestäni haavat näyttivät kauheilta, mutta sekä lääkäri että hoitaja vakuuttivat, että paraneminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Nyt reiden haava on laastaroitu, ja paksu side peittää vain jalkaterää, jossa pahin vamma on. Muutaman päivän kuluttua käymme taas uudestaan tarkistuttamassa vammat. Minulle kerrottiin, että näin jatketaan kunnes jalka on terve; lasten palovammat seurataan huolella kuntoon asti.

Säikähdimme tietysti kauheasti, ja tapaturman ansiosta kävimme läpi kodin riskipaikat ja mitä olemme tehneet tai voimme lisää tehdä riskien minimoimiseksi. Olisi kuitenkin liiallista pyrkiä siihen, ettei mitään ikinä koskaan sattuisi. Varmasti tapahtuu jatkossakin, vaikka parhaamme yritämme tapaturmia estääksemme. Siksi otsikoinkin tämän postauksen Ensimmäinen tapaturma. Toivotaan että jatkossakin päästään kuitenkin yhtä vähällä kuin nyt: olisi voinut käydä paljon pahemmin, ja meillä oli onni onnettomuudessa.

Tänä aamuna Topi jäi taas hoitoon ja minä lähdin töihin. Viime viikolla ehti jo olla yksi päivä, että hän jäi sinne mielellään ja ilman itkua. Nyt kun tuli väkisin vähän taukoa hoitoon, korviini kaikui taas ulos asti lapsen itku, kun lähdin kohti Jyväskylää. Sydäntä särkee, mutta hän tottuu kuten tottui viime viikollakin.

Isot kiitokset P & S ja pikkutyttö, joita oli hartaasti odotettu sunnuntaina kylään, ja jotka saapuivatkin juuri kun olin soittamassa hätänumeroon. Kiitos että otitte kaaosmaisen tilanteen niin hyvin haltuun, olitte heti ajan tasalla ja suhtauduitte niin hyvin lisäämättä yhtään meidän paineitamme.

Ja kiitos E, joka eilen pelasti lompakkonsa kotiin unohtaneen äidin keskussairaalan parkkitalosta ulos.

Ystävät ja perhe ovat olleet taas silkkaa kultaa.

Monenlaista maitoa

Jo ennen vauvan syntymää ajattelin, etten ota paineita imetyksestä. Jostain syystä se ei herättänyt minussa innostusta enkä pitänyt imetyksen onnistumista erityisen keskeisenä tavoitteena vanhemmuudessani. Totta kai halusin yrittää, mutta olin valmistautunut siihen, että vaikeuksia voi tulla, enkä aikonut elämääni mullistaa niiden vaikeuksien edessä.

Topi sai alusta asti lisämaitoa, sillä oma maitoni nousi hitaasti ja vauvan verensokerit olivat jatkuvasti tarkkailussa. Tuskailin maidonnousun hitautta, mutta lääkärit vakuuttivat ettei pidä hätäillä: asiaa hidasti synnytyskipujen ja saatujen kipulääkkeiden lisäksi myös Basedowin tautini. Olin hurjan ylpeä ja onnellinen ensimmäisistä pienistä millilitroista omaa maitoa, ja tyytyväisenä annoimme ne pienellä ruiskulla vauvan suuhun. Muutoin Topi söi luovutettua maitoa mitä erilaisimmilla välineillä: ruiskulla, hörpyttämällä, imetysapuvälineellä ja vaikka miten. Tuttipullo otettiin valikoimaan vasta kun ruokamäärät alkoivat olla isoja. Ruokaa piti antaa vauvalle kahden tunnin välein, ja joka kerta se tuntui olevan vain sotkua ja turhautumista – sekä äidin, isän että vauvan hermot menivät moneen kertaan. Joka välissä koetin myös imettää itse, jotta maito alkaisi herua paremmin.

Topi osasi kyllä hienosti oikean imuotteen alusta asti, mutta tottui heti aika laiskaksi imijäksi. Rinnalla ollessaan hän nukahti melkein heti – imetys oli vain keino olla äidin lähellä ja saada hyvät unet. Punnitukset osoittivat, ettei hän saanut imetyssessioiden aikana juuri mitään ravintoa, joten joka imetyksen jälkeen oli edelleen annettava lisämaitoa.

Yritin imettää kotona, ja kävin vauvan kanssa imetyspoliklinikallakin saamassa vinkkejä. Mitään varsinaista estettä täysimetykselle ei ollut – maito olisi riittänyt, jos olisin jaksanut olla aktiivinen. Mutta sekä minulta että vauvalta puuttui motivaatiota, ja homma kaatui siihen. Kun jonkun kerran sekä minä että vauva itkimme suoraa huutoa imetystä yritettäessä, myös M totesi että voisimme ehkä antaa vauvalle korviketta.

Jo sairaalassa rintapumppu oli jatkuvassa käytössä. Sairaalan kaksiosainen teholaite sai minut vihaamaan toimitusta sydänjuuriani myöten, ja varmasti edesauttoi sitä että meillä siirryttiin hyvin pian pelkkään korvikkeeseen. Aiheuttamansa kivun lisäksi rintapumppu tuntui minusta nöyryyttävältä ja ahdistavalta. Tätä syvästi inhoamaani laitetta olisi pitänyt käyttää 8-12 kertaa vuorokaudessa (yksi pumppaus aamuyöllä), jotta maidontulo olisi jatkunut riittävänä. Parhainakin päivinä onnistuin pumppaamaan vain viidesti. En ymmärrä, millä ajalla toiset äidit siinä onnistuvat. Eräs ihana ihminen lähetti minulle oman, tarpeettomaksi käyneen pumppunsa, joka oli hellempi ja vähensi kipuja. Se pelasti ensimmäisen kuukauden kotona.

Sekä imetys että pumppaus laskivat verensokeriani, mutta eivät niin rajusti kuin pelkäsin. Jouduin kyllä seurailemaan sokereita, enkä mennyt pumppaamaan tai imettämään jos sokeri ei ollut vähintään kuuden tuntumassa, mutta syöksyhypoja ei tullut eikä sinällään vaarallisia tilanteita.

Kun M palasi töihin, lakkasin edes yrittämästä säännöllistä pumppaamista. Muutamassa päivässä kerrat harvenivat ja yhtä nopeasti tyrehtyi oma maidontuotantoni. Kieltämättä minua vähän kirpaisi, kun eräänä tammikuun alkupäivän aamuna kerroin vauvalleni, että tässä on nyt viimeiset äidinmaidot, joita tulet saamaan.

Topi on kasvanut hyvin korvikevauvana, mutta haasteitakin on ollut. Ensin käytimme Tuutia, joka on helppokäyttöinen peruskorvike. Kun vauvan vatsakivut kävivät tosi pahoiksi, vaihdoimme Omneo-jauheeseen, joka sopii paremmin herkkävatsaisille vauvoille. Vaihdos oli raju, ja Topi itki ensimmäisen illan kovemmin kuin koskaan. Silloin soitin ensimmäisen kerran jo lastenosastolle hädissäni, kun emme tienneet mitä tehdä. Vajaan viikon kesti ennen kuin vauvan vatsa tottui Omneoon, mutta sitten sen kanssa menikin ihan hyvin pitkään.

Kolmekuukautisneuvolan jälkeen Topille puhkesi raju ihottuma kasvoihin. Kävimme lääkärissä, ja kun ensin oli yritetty saada ihottumaa rauhoittumaan kortisonivoiteella, ryhdyttiin tutkimaan mahdollista maitoallergiaa. Ensin kokeiltiin Nutrilon Peptiä (ja sakeuttajaa), mutta vauva sai niin rajun ripulin että se lopetettiin muutaman päivän jälkeen ja vaihdettiin Neocate LCP-nimiseen maidottomaan korvikejauheeseen.

Pääsimme parissa viikossa maitoaltistukseen Kainuun keskussairaalan lastenosastolle. Altistuksessa vietimme päivän osastolla, ja Topille annettiin tasaisin väliajoin normaalia korviketta, ja oireita seurattiin. Altistus jatkui vielä viikon niin, että hän sai 2 dl päivässä tuota tavallista korviketta. Altistus ei osoittanut maitoallergiaa, ja ihottuman syy on edelleen selvittämättä.

Altistuksen jälkeen (se päättyi toissapäivänä) en ole ollut varma, mitä korviketta Topille kannattaa antaa. Jatkamme nyt samalla NAN-peruskorvikkeella jota altistuksessa oli käytetty, jotta vaihdos uuteen ei tulisi taas liian äkkiä vauvan vatsalle. Nyt sitten seuraillaan, sopiiko tavallinen NAN-korvike Topin vatsalle.

Kiinteiden ruokien maistelujen aloitus lykkääntyi maitoallergiaepäilyn vuoksi. Nyt olemme lomalla, eikä reissun päällä kannata aloittaa niin suuria muutoksia. Topi ehtii siis täyttää viisi kuukautta, ennen kuin hän saa ekan kerran maistaakseen jotain muuta kuin maitoa tai maitoa jäljitteleviä ravintovalmisteita. Se on ihan hyvä asia, sillä herkkävatsaisen vauvan suolistoa on turha rasittaa liian aikaisin kiinteillä soseilla. Silti odotamme jo innolla, että pääsemme tarjoamaan uusia makuja pikkumiehellemme.

Neljä kuukautta sitten…

Topi täytti eilen neljä kuukautta. Miten nopeasti aika kulkee – ja samalla niin hullun hitaasti. Tuntuu kuin siitä olisi jo iäisyys.

Synnytyksen muisto alkaa jo pehmetä ja liudentua. Huomasin jo joitakin viikkoja sitten, että pystyn puhumaan siitä ilman että itku nousee kurkkuun. Vähitellen siis alan toipua myös henkisesti. Haluan kirjoittaa synnytyskertomukseni tänne ennen kuin kokonaan unohdan mitä silloin tapahtui. En halua velloa synnytystarinassani vuosikausia ja toistaa sitä kaikissa naisten saunailloissa, mutta en halua myöskään unohtaa sitä kokonaan.

Alku oli oikeastaan vähän hauskakin. M:n oli tarkoitus lähteä seuraavana maanantaina sotaharjoitukseen, mistä hän palaisi viikon kuluttua synnytyksen käynnistämistä edeltävänä iltana. Onneksi M oli ottanut pari arkivapaapäivää ennen lähtöään niin että vietimme aikaa yhdessä valmistautuen perheen kasvuun. Perjantai-iltana M ajatteli, että lähiaikoina ei välttämättä ole tulossa mahdollisuutta pelaamiseen koska harjoituksesta palattuaan hänestä tulee saman tien isä, joten hän istui tietokoneensa ääressä ja tuli nukkumaan vasta pitkäti puolenyön jälkeen. Minä olin tavalliseen tapaan nukahtanut jo aikaisin.

Neljän jälkeen lauantaina aamuyöllä heräsin siihen, että lapsivettä tihkui. Aikani varmistelin, että kyse tosiaan on lapsivedestä, ja viideltä soitin synnytysosastolle kuten ohje oli. Siihen puheluun M heräsi, ja säikähti vähän. Olin rauhallinen eikä minulla ollut kipuja, joten osastolta kehotettiin tulemaan näytille aamupäivän aikana. Sinä aamuna tuli täyteen 37. raskausviikko.

Se oli ihmeellistä, se rauhallisuus. Jokin hormonipilvi minuun varmasti iski, sillä en muista ikinä olleeni yhtä tyyni ja onnellinen niin pelottavan asian äärellä. M oli jännittynyt ja peloissaankin, minä kuljin kuin pumpulissa eikä mikään tuntunut pahalta. Puuhastelin kotitöitä: pesin kaksi koneellista pyykkiä, pakastin jääkaapista ruokaa joka nyt jäisi syömättä, ja vaihdoimme jopa lakanat sänkyyn, jotta olisi sitten kivempi tulla aikanaan laitokselta kotiin (kuten olikin!). Pakkasin sairaalakassia, lämmitin kauratyynyä selkääni ja mittailin supistusten kestoa ja taukoja puhelimen sovelluksella. Yritimme nukkuakin.

Ja sitten se loppui. Onnellisuuspilvi katosi ja aloin pelätä ja jännittää. Myös supistukset muuttuivat kipeämmiksi, ja lähdimme puoliltapäivin sairaalaan. Olin aika varma, että meidät lähetetään vielä kotiin, mutta saimme jäädä saman tien, vaikka kiire ei ollutkaan. Meille sanottiin, että kun minulla on diabetes niin on ihan hyvä jäädä, eikä heiltä muutenkaan ketään lähetetä kotiin vastoin tahtoaan. Kun tilanne oli tutkittu, meidät vietiin synnyttäneiden osastolle majoittumaan perhehuoneeseemme.

Siihen se mukava vaihe sitten loppuikin. Osastolla ystävällinen, kiireetön hoitaja neuvoi kivunlievityksessä, ja kipujen helpottaminen olikin seuraavan vuorokauden teema. En tiedä mihin aikaan siirryimme osastolta synnytyssaliin, ja käsitys ajasta katosi muutenkin kokonaan. Synnytyssali oli tilava huone, joka oli pimennetty hyvin hämäräksi. Tunnelmaa loivat led-kynttilät sekä kotoa mukaan otetut cd:t, joita M vaihtoi toiveideni mukaan niin kauan kuin kykenin musiikista jotain tajuamaan.

Jossain vaiheessa laskimme, että olimme käyttäneet kymmentä eri kivunlievityskeinoa, sekä niin sanottuja pehmeitä että lääkkeellisiä. Sen jälkeen taisi vielä tulla muutamia lisää. Keinot olivat aluksi keveitä, kuten kotona lämmittämäni kauratyyny tai osastolla käytetty lämmin suihku selkääni vasten, ja kovenivat mitä pidemmälle päivä ja yö kuluivat. Eräs hyvä asia oli TENS-laite, jollaista olin saanut kokeilla vauvahautomossa. Siitäkin käytin aluksi pientä voimakkuutta ja tehostin koko ajan, kunnes se oli täysillä.

Epiduraalin sain vielä lauantain puolella, ja tehostetta siihen useita kertoja – en tiedä enää montako kertaa. Sen lisäksi sain kaksi erilaista puudutetta (yhteensä kolme pistosta). Ilokaasua hengitin loputtomasti, ja lopulta ihan vain huusin poistaakseni kipua. Epiduraali tehosi aina jonkin aikaa niin että jopa nukuimme vähäsen.

Vauva oli aluksi hienosti tulollaan, mutta jumittui synnytyskanavaan jotenkin väärään asentoon. Vauvahautomossa olin nähnyt selitettävän saman tilanteen ja miten kätilö silloin kääntää synnyttäjää. Se oli hyvä, sillä ymmärsin kipujeni keskellä miksi minun piti yhdessä vaiheessa olla tietyissä asennoissa – vauvaa yritettiin ohjata oikeaan suuntaan.

Papereista voi nähdä, että avautumisvaihe kesti reilut 13 tuntia ja ponnistuvaihe hieman yli tunnin. Pistoksina annetut puudutukset eivät tehonneet järin hyvin, ja kipu oli hirvittävä. Ihan todella itkin M:lle kuolemanpelossani, että hänen pitää pitää huolta pojastamme ilman minua. Lääkäri ja kätilö vakuuttivat, että vauvalla on kaikki hyvin, ja minun pitäisi vain keskittyä ponnistamaan. Lopulta en vain jaksanut enää, vaikka yritin, huusin vain kauhusta ja kivusta supistusten tullessa. Vasta synnytyskeskustelussa kuulin, että vauvan sydänäänet heikkenivät välillä, ja he joutuivat tekemään ratkaisun hätäsektion ja imukupin välillä. Vauva oli siinä vaiheessa jo niin lähellä, että hätäsektio olisi ollut vaikeampi ratkaisu, joten poika vedettiin ulos imukupilla. Onneksi, voi onneksi en tiennyt koko tilannekuvaa, se olisi lamaannuttanut minut lopullisesti. Lopputuloksena minun kehossani oli sekä repeämä että episiotomia.

Kun vauva viimein nostettiin rinnalleni, olin voimaton ja vain itkin – kuten itki myös M. Hullua ja jokseenkin huvittavaa kyllä, ensimmäiset sanani pojalleni oli lupaus siitä, että hän tulee saamaan kaikki tarpeelliset rokotukset. Tämä ehkä kertoo siitä, miten viime syksynä kohissut tuhkarokkokeskustelu ja rokotevastaisuus tuli iholleni, vaikka asia nyt ei mitenkään kuulunut synnytyssaliin. Mutta tarkoitin sillä sanoa, että rakastan häntä ja teen kaikkeni häntä suojellakseni.

Paikalla ollut lastenlääkäri vei vauvan nopeasti tarkastukseen (M lähti mukaan), jotta varmistuttiin että hänen verensokerinsa on ok. En tiedä tehdäänkö se kaikille vauvoille, mutta diabeetikon lapselle ainakin. Muutaman päivän ajan vauvan verensokeria tarkkailtiin ja hänelle määrättiin lisämaitoa heti saman tien.

Verensokerini pysyivät koko ajan ihmeellisen hyvinä. Yhden pillimehun taisin juoda kun kerran lähestyttiin neljää, mutta olisin luullut kivun nostavan sokerit korkeiksi. En muista yhtään, laitoinko koko vuorokauden aikana perusinsuliinia. Ehkä laitoin, sillä ilman pitkävaikutteista insuliinia verensokeri olisi todennäköisesti ollut korkealla.

Minulla oli synnytyspelkodiagnoosi, ja olisin voinut valita myös suunnitellut sektion, sitä kyllä tarjottiin. Sain kuitenkin KAKS:n pelkopolilta sekä etenkin M:n kanssa käydyistä keskusteluista niin paljon tukea ja apua pelkoni käsittelyyn juurta jaksain, että lähdin aika luottavaisin mielin synnyttämään alakautta. Olin tehnyt pelkohoitajan kanssa käytyjä keskusteluja varten listan asioista, joita pelkään. Jokseenkin kaikki tuon listan kohdat kävivät valitettavasti toteen.

Se oli elämäni hirvittävin vuorokausi, ja toipuminen kesti pitkään. Myös M sanoi monesti jälkeenpäin, että se oli hänen elämänsä pahin kokemus. Viimeinen tunti oli erityisen piinallista olla vain vieressä, kun kipu vähitellen nujersi minut eikä hän voinut tehdä mitään muuta kuin pitää minusta kiinni ja vakuuttaa, että selviän kyllä. Sen hän tekikin erinomaisesti, ja hoiti roolinsa ihan mahtavalla tavalla. Kokemus epäilemättä lujitti parisuhdettamme.

Lopputulos oli juuri sellainen kuin piti: terve, ihana vauva, ja aloitus kokonaan uudelle elämänvaiheelle.

Aamen.

Basedow ja vauva-aika

Koska blogini tarkoitus on jakaa kokemuksia raskaudesta ja äitiydestä pysyvien autoimmuunisairausten kanssa, on lienee syytä kirjoittaa sananen niistäkin. Diabetekseni on  vaatinut selkeästi enemmän huomiota kuin Basedowin tauti ja kilpirauhanen, joten aloitan helpommasta.

Kilpirauhasarvojen piti olla tasapainossa, että ylipäätään saimme ”luvan” yrittää raskautua. Kilpirauhasen totaalipoistosta kului pari kuukautta tähän hetkeen, ja sen jälkeenkin arvot pysyivät viitearvoissa. Raskauden alettua thyroksiiniannosta olisi pitänyt ilmeisesti nostaa, mutta tämä meni ohi sekä lääkäreiltä että minulta. Hormonitoiminnan muutosten vuoksi alkuraskaudessa olikin sitten tältä osin haasteita: koska annosta ei nostettu, kilpirauhaseni pääsi liikatoiminnan puolelle.

Sisupussi osoitti kuitenkin sisukkuutensa jos varhaisvaiheessa eikä luovuttanut liikatoiminnasta huolimatta. Kesäkuussa lääkitystä muutettiin ja muuttaessani Kajaaniin sain Jyväskylän sisätautipolilta lähetteen, jossa painotettiin tiheän seurannan tärkeyttä – mikä toki täällä hyvin tiedettiin.

Kilpirauhaslukemat pysyivät hyvissä raameissa loppuraskauden ajan. Lähellä synnytystä hiivittiin taas kohti liikatoimintaa, mutta lääkäri ei muuttanut annosta, koska hormonitoiminnan muutos oli taas lähellä.

Sairaalassa ollessa pyysin, että kilpirauhasarvoja seurattaisiin synnytyksen jälkeen, sillä jos niissä olisi häikkää, väsymystä voisi vauva-arjen keskellä olla vaikea erottaa muusta univelasta. Kävinkin viime viikolla ennen jälkitarkastusta kilpirauhaskokeissa, ja tulos oli erittäin positiivinen: lukemat ovat taas kauniisti viitearvoissa. Toistaiseksi siis näyttää siltä, että Basedow päästi minut suht helpolla raskausaikana. Alku oli vaikea, mutta onneksi vauva ei antanut periksi vaan selvisi siitäkin.

Diabetestani hoidetaan Kainuun keskussairaalan sisätautipolilla, ja ilmeisesti myös kilpirauhassairauteni seuranta pidetään siellä myös raskauden jälkeen – samallahan tuon tarkkailu hoituu, eikä minun tarvitse mennä sen takia terveyskeskuslääkärille.

Keskeisin haaste on muistaa ottaa kilpirauhaslääke joka aamu ennen aamupalaa. Hyvin olen kyllä muistanut, sikäli jos olen ehtinyt omiin aamutoimiin ennen vauvan heräämistä. Helpompi se lääke on kuitenkin ottaa kuin insuliini, joka vaatiin enemmän ennakointia ja suunnittelua. Siitä lisää kunhan seuraavan kerran on sopiva kirjoitushetki.

Loma!

Äitiyslomani ensimmäinen päivä oli perjantaina. Noin puoli neljän aikaan sain to do -listan viimeisenkin kohdan ruksittua ja laitoin poissaoloviestin sähköpostiin. Samalla kirjoitin myös facebookiin alkavasta pitkästä lomastani – somehiljaisuus vauvamme ympärillä oli siis rikottu suunnitelman mukaisesti äitiysloman alussa.

Ja nyt on aika myös avata tämä blogi lukijoille.

Tässä mainittu 34 päivää on laskettuun aikaan. Meillä jäljellä on parisen viikkoa vähemmän.

Tämän blogin avaaminen julkiseksi on iso juttu. Sisällöltään se on henkilökohtaisempaa kuin mikään aiemmin kirjoittamani. Se on silti luettavaksi tarkoitettu etenkin siksi, että ykköstyypin äitiydestä ja raskaudesta ei ole liikaa blogeja. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa muustakin kuin diabeteksesta, koska raskauteeni ja äitiyteeni vaikuttavat myös muut asiat.

Blogi on kommenttiystävällinen, mutta muita blogejani tiukemmin vartioitu. Poistan kaikki kommentit, joista pahoitan mieleni – minun blogini, minun sääntöni.

Tarkoitus oli kirjoittaa blogiin jo perjantaina, mutta viikonloppu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Perjantaina en ehtinyt, ja eilinen eli lauantai meni ihan uusiksi puolestaan diabeteksen takia. Verensokerit heittelehtivät aamun hypereistä koko iltapäivän kestäneeseen punaiseen sensoriviivaan eli aivan liian matalalla. Sen lisäksi, että vuoristorataa hyppivä verensokeri uuvuttaa fyysisesti, se myös masensi aika tavalla. Olo koheni iltapäivän pitkillä päiväunilla, jonne M minut kauniisti peitteli.

Tänään puolestaan teimme kiepin synnytysosastolla. Koko raskausajan minulle on hoettu neuvolassa ja poliklinikalla, että jos tulee epävarma olo tai huoli vauvan voinnista, niin synnärillä on päivystys 24/7 ja sinne saa aina soittaa. Näillä aika isoilla viikoilla kynnys ottaa yhteyttä tulee olla matala.

Lauantaina vauva oli minusta vaisu, mutta tunsin kuitenkin pari kipakkaa potkua lopulta illalla ennen nukkumaanmenoa. Tänä aamuna en tuntenut sitäkään vähää, vaikka keskityin liikelaskentaan (vähintään 10 liikettä tunnissa). Soitin synnärille ja saimme kehotuksen tulla tarkastukseen saman tien.

Edellisestä käynnistä käyrillä oli vain muutama päivä, mutta silti huoli oli kova. En tiedä olenko ikinä ollut niin peloissani kuin tänään kun kävelimme sairaalan parkkipaikalta osastolle. Onneksi pelon sai jakaa rakkaimman kanssa, käsi kädessä.

Kaikki oli hyvin, erinomaisesti suorastaan. Sisupussin sydän sykkii juuri niin kuin pitää, ja hän harjoittelee hengittelyä kohdussani. Käyrälle piirtyi myös selvästi univaihetta ja vilkasta liikehdintää, mutta tärkeä huomio on se, että minä en tuntenut niitä liikkeitä. Vauva on kääntynyt niin, että sen nyrkit ja potkut osuvat selkääni kohti, enkä siis tunne potkuja enää samanlaisina, jopa kipeinä iskuina kuin aiemmin. Vauvan hiljaisuus ei siis välttämättä ole tässä vaiheessa syy paniikkiin, ja pienikin muljahdus on hyvä juttu ja riittävä elonmerkki. Ultraäänessä vielä tarkistettiin istukan virtaukset ennen kuin lähdimme kotiin – sama lääkäri ultrasi kuin keskiviikkona polilla, ja tällä kertaa hän tulosti nätin valokuvan meille mukaan.

Käynti oli hyvä, koska saimme tiedon tuosta asennon muuttumisesta ja varmistuksen vauvan hyvinvoinnista. Parasta on se, että kertaakaan kukaan ei sanonut, että olisimme vaivanneet asiantuntijoita turhaan. Päin vastoin, sekä päivystävä kätilö että lääkäri sanoivat, että hyvä että tulitte. Aina saa soittaa ja käydä siellä, jos on huolta – kotona kahdestaan huolet vain moninkertaistuvat, kun aika vähällä voidaan varmistaa että kaikki on ok.

Ehkä nyt epätasaisen viikonlopun jälkeen saan rauhoituttua äitiyslomalle. Alan pestä vauvan tarvikkeita ja järjestän hänen tavaransa paikoilleen. Pakkaan sairaalakassin. Pienintäkään aikomusta ei ole ryhtyä siivoamaan kotia tai suorittamaan jotain opintoja tai urheilemaan. Keskityn jouluvalmisteluihin, lepäämiseen ja vauvan odotukseen. Katson lempisarjojani, jos huvittaa, luen kirjoja jotka ovat odottaneet, kuuntelen podcasteja ja äänikirjoja. Ompelen kestorättejä ja järjestän vaipat hoitopöydän luo.  Kirjoitan blogeihini niin paljon kuin jaksan, koska muutaman viikon kuluttua kirjoitusharrastukselle ei ole enää aikaa kuten ennen. Kosmetologille on varattu kaksi käyntiä, ja joka päivä koetan myös pistää nenäni hetkeksi ulos raittiiseen alkutalven ilmaan.

Hän on täällä aivan muutaman viikon kuluttua.

Sydänääniä

Nyt on käynnissä jo 35. raskausviikko. Tänään päiviä tarkalleen 34+4. Noin viimeisimmän viikon ajan olen tuntenut aika kovia kipuja alavatsalla, mutta kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin niiden olevan supistuksia. Se vähän huolestutti, samoin kuin koko ajan lisääntyvä tukaluuden tunne alavatsalla. Järki kuitenkin tiesi, että tukaluus ja supistukset kuuluvat näihin viikkoihin, ja kun vauva liikkui hyvin, en antanut pelolle liikaa valtaa.

Sen verran kuitenkin kipuilu painoi mieltä, että odotin jo malttamattomana tämän päivän äitiyspoliklinikkakäyntiä. Edellisellä kerralla oli sovittu, että tänään piirretään Sisupussin sydänkäyrää ensimmäisen kerran. Olen kuullut monen mainitsevan tästä ”käyrillä makoilusta” ja kiinnosti kovasti, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Menin sovitusti noin puoli tuntia ennen lääkäriaikaani äitiyspoliklinikalle. Hoidin ensin rutiinit eli virtsanäytteen, punnituksen ja verenpainemittauksen, minkä jälkeen kätilö vei minut pikkuhuoneeseen makoilemaan vuoteelle. Vatsaani kiinnitettiin kaksi anturia. Ensimmäinen mittasi Sisupussin sydäntä ja toinen minun supistelujani. Vauva väisteli tietenkin anturia vähän aikaa, mutta lopulta asettui niin että saatiin noin 20 minuutin mittainen sydänkäyrä.

Vielä matkalla sairaalaan alavatsassani jomotti kivuliaita supisteluja, mutta ne hellittivät poliklinikalla eikä toiseen anturiin jäänyt mitään mainittavaa.

Pääsin lääkärin luo heti saman tien. Sisupussin sydänkäyrä sai paljon kehuja. Vauvalla ei ole mitään hätää, myös kokonsa puolesta hän on aivan keskikäyrällä. Vähän itketti helpotuksesta, sillä pelkäsin myös liikakasvua kun oloni on ollut aika vaikea. Koska kerroin supistusten alkaneen tuntua, lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen. Yllättäen hän totesi heti tuntevansa vauvan pään! Sisupussi on asettunut jo hyvin alas, aivan kohdunsuun tuntumaan. Paikat eivät ole lähteneet vielä yhtään avautumaan, joten ei ole syytä huoleen ennen aikaisesta synnytyksestä – ihan vielä ainakaan. Mutta vauvan asettuminen niin sanotusti tyrkylle selittää sen, että alavatsassani tuntuu painoa ja puristusta nyt koko ajan, ja joudun käymään vessassa vähintään kerran tunnissa, yleensä useammin.

Parasta kuitenkin oli se, kun lääkäri sanoi, että koska kaikki on niin hyvin, voimme sopia seuraavan käynnin vasta pitkälle eteenpäin. Ei niin ettenkö kävisi mielelläni polilla juuri niin usein kuin on tarve, mutta on ihan huikeaa kuulla että tiheää seurantaa ei tarvita, koska kaiki on niin hyvin! Seuraava käynti on noin puolentoista viikon kuluttua. Hurjaa tajuta myös, että kovin montaa kertaa en enää ehdi tuolla poliklinikalla käydä ennen kuin vauva on täällä. Kerran tai kaksi, ehkä? Ja kuitenkin tämä polikäynneillä ravaaminen on tuntunut ikuisuusprojektilta, joka jatkuu ja jatkuu…

Hemoglobiini oli tänään 110, mikä selittänee osaltaan väsymykseni. TSH on myös laskenut vähän matalalle, mutta huomenna olen menossa sisätautipoliklinikalle, jossa endokrinologi päättää Thyroxinin annostuksesta.

Virallisesti huomenna olisi viimeinen työpäiväni ennen  äitiyslomaa, mutta käytännössä joudun vielä tekemään perjantain töitä.

Hyvää maailman diabetespäivää! Paremmin en olisi voinut tätä päivää viettää kuin saamalla hyviä uutisia vauvani voinnista – minun diabeteksestani huolimatta.

Hautomossa

Eilen yllätin itsenikin ja osallistuin Jyväskylässä vauvahautomoon. Kyllä, luit ihan oikein: vauvahautomoon.

Olen viettämässä viikkoa Laukaassa Peurungan kylpylässä diabetekseni takia. Kyseessä on Kelan tarjoaman kuntoutuksen jälkimmäinen jakso, joka osuu sopivasti tähän aivan äitiyslomani kynnykselle. Olen viisi päivää lähellä entisiä asuinsijojani, ja joka illalle onkin ohjelmassa ystävien tapaamisia kun pitkästä aikaa täällä suunnalla olen.

Eilen laukaalainen ystäväni laittoi viestin: ”Et ehkä ole kiinnostunut, mutta lähtisitkö…” ja tarjosi kyytiä Jyväskylään Vauvahautomoon. Minun piti googlata ensin mistä on kyse, ja harkita viisi sekuntia ennen kuin päätin olla rohkea ja lähteä mukaan. Ja hyvä että lähdin!

Vauvahautomo on raskauteen, synnytykseen ja niiden monipuoliseen tukemiseen liittyvä keskusteluryhmä. Sitä vetää vapaaehtoistyönä joukko kätilöitä, doulia, terveydenhoitajia ja muita terveydenhoitoalan ammattilaisia. Tapaamiset järjestetään MLL:n Tourutuvalla kaupungin keskustan tuntumassa, ja ne ovat avoimia kaikille joita asia koskee.

Eilisen tapaamisen otsikkona oli toiminnallinen kerta, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Päätin silti olla avoin ja ottaa vastaan kaiken tiedon ja hyödyn. Suhtaudun hieman varauksellisesti intomieliseen synnytys-, imetys- tai äitiyshehkutukseen ja siihen toisinaan liittyvään, lääketiedettä ulossulkevaan luomuideologiaan, mutta lähtökohtaisesti näen typeryytenä olla ottamatta vastaan hyödyllisiä vinkkejä esimerkiksi synnytyksen kivunlievitykseen liittyen. Minun maailmassani lääketieteen avut voi hyvin yhdistää muihin keinoihin asioiden sujuvoittamiseksi.

Ja tästähän Vauvahautomossakin tuntui olevan kyse. Esimerkiksi minua hiukan hirvittävä kotisynnytys mainittiin sivulauseessa, mutta tavoite ei todellakaan ollut mainostaa sen paremmuutta tai muuta sellaista. Kaikki tavat synnyttää ovat yhtä hyviä, ja Vauvahautomon tarkoitus on tukea, ei tuomita tai arvostella.

Paikalla oli varmaan yli kaksikymmentä ihmistä, ja yllättävänkin paljon pariskuntia, jotka kertoivat käyneensä useissa tapaamisissa, osa jopa nyt toisen lapsen syntymän lähestyessä uudemman kerran. Vauvahautomo ei siis ole vain äitien juttu vaan lapsen koko perheen, etenkin molempien vanhempien yhteinen asia.

Toiminnallinen tapaaminen tarkoitti kahtalaista asiaa. Ensinnäkin meille kerrottiin joistakin toiminnallisista keinoista, joita äiti voi tehdä synnytyksen edistämiseksi tai kivun lievittämiseksi. Näitähän on paljon, mutta läpi ehdittiin käydä vain pari juttua. Sen jälkeen tehtäväpisteillä opittiin muita juttuja, kuten akupunktiopisteiden sijainteja, gua sha -kamman tai mutjuttimen käyttöä kivunlievityksessä, ja askarreltiin helminauhaa tietynlaiseksi keskittymisvälineeksi synnytykseen (tai niin minä sen tulkitsin).

Parasta itselleni oli kuitenkin tutustuminen TENS-laitteeseen, josta tähän mennessä olin vain kuullut, mutta en ollut edes koko laitetta nähnyt. Tiesin vain, että sitä käytetään synnytyksessä lievittämässä avautumisvaiheen kipuja, ja että teho perustuu jotenkin sähköimpulsseihin. Kuulosti lähinnä pelottavalta, mutta sain testata TENS-laitetta käsivarteen, ja olin ihan myyty. Oli hyvä saada kokeilla sitä etukäteen, jotta tosipaikan tullen tiedän mikä se on ja osaan pyytää sitä. TENS-laitteen saa vuokrata kotiin jo ennen synnytystä, mutta viimeistään synnärillä sellainen sitten on käytössä.

Kaiken kaikkiaan oli Vauvahautomo oli oikein hyvä kokemus. Jos asuisin Keski-Suomessa, kävisin ehkä säännöllisesti, tai ainakin yrittäisin. Vaikka ei ihan kaikesta olisi samaa mieltä, tieto on aina hyödyksi ja auttaa tekemään päätöksiä omalta kohdalta ja muodostamaan omia mielipiteitä. Parasta tietenkin oli viettää puolitoistatuntinen kokonaan synnytyksestä keskustellen, synnytysmyönteisessä ilmapiirissä ja avoimella ja vastaanottavalla mielellä niin että kyynisyys ja arvostelu oli jätetty ulkopuolelle.

Olen myös tosi iloinen, että pystyin olemaan koko tilaisuuden ajan paikalla ilman synnytyspelkoni aiheuttamaa paniikkireaktiota tai itkukohtausta. En ole synnytyspelostani täällä mitään vielä kirjoittanut, mutta palaan asiaan myöhemmin. Se on ollut tosi iso juttu ja vaikea asia. Vaikka siitä on vaikea kirjoittaa, haluan silti puhua, jos siitä vain on jollekulle muulle joskus jotain hyötyä.

Niin että kiitos vain, että pyysit mukaan, ystäväkallis!

Totisempiakin päiviä

Huomaan, että valmistaudun jo siihen, että tästä blogista tulee julkinen. Huomaan sen siitä, että olen vähentänyt surullisia postausaiheita ja kirjoittanut sävyssä, jossa voisin puhua (ja puhunkin) raskaudesta ystäville ja tuttaville. Yleisistä, kivoista, helpoista aiheista.

Tähän vain mahtuu niin paljon muutakin.

Raskausviikosta 23 alkaen verensokerien kanssa on ollut tosi vaikeaa. Aivan kuten minua varoitettiin, insuliinin tarve nousee loppua kohti, kunnes ilmeisesti taas jossain 30-viikon jälkeen vähenee. Jos olisin tiennyt, miten paljon vaikeampaa verensokerin hallinta on nyt, olisin nautiskellut enemmän ja stressannut vähemmän alkuraskaudessa.

Jos aiemmin oli muutaman hyvän päivän jälkeen jokin yksittäinen huonompi päivä, nyt tilanne on päin vastainen. Yhden hyvän aamupäivän (kokonaista hyvää päivää ei ole ollutkaan vähään aikaan) jälkeen seuraa 2 tai 3 huonoa päivää, jolloin verensokeri ei juuri alle kuudessa käy.

Insuliiniannokseni ovat edelleen pieniä moniin muihin verrattuna, mutta pitkävaikutteisen insuliinin määrä on nyt jo kuitenkin kaksinkertainen alkuraskauteen nähden. Ateriainsuliinin vaikutusaika tuntuu venyneen 2-3 tuntiin – toisin sanoen minun pitäisi ennakoida ateriani tuntikausia aiemmin, eikä sekään aina auta. Myös ateriainsuliinin määrät ovat kaksinkertaisia aiempaan nähden.

Jos asia toimisi vaan niin, että ”lisää sitten niitä annoksia”, niin en varmasti olisi itkenyt epäonnistuneena, katkerana ja pettyneenä jo monena iltana. Oikean annoskoon etsiminen vaatii kokeiluja, enkä voi tuplata annosta kerralla – enhän tiedä yhtään mikä on se niin sanottu oikea annos. Olen lisännyt pitkävaikutteisen määrää pykälä pykälältä, maltillisesti, välttääkseni yölliset matalan sokerin kohtaukset, jotka ovat tosi vaarallisia. Tähän kaikkeen kokeiluun ja etsimiseen vain menee aikaa, ja insuliinin tarve muuttuu koko ajan, ja jokainen korkeilla sokereilla vietetty päivä on pahaksi vauvalle.

Eikä kukaan voi auttaa, olen aika yksin. On vertaistuki ja on sisätautipoli, mutta he voivat antaa vain neuvoja – annosten pistäminen ja laskeminen on minun hommani ja vain yksin minun vastuullani.

Seuraavaksi aion yrittää petrata vieläkin kovemmin ruokavaliossani. En jätä hiilareita kokonaan pois, mutta vähentämällä hiilihydraattien määrää luulisin parantavani insuliiniherkkyyttä. En tiedä, onko siitä hyötyä, mutta jotain on pakko kokeilla. Aamupäivät ovat kaikkein vaikeimpia, mutta en käsitä miten voisin enää asiaa auttaa.

Olen lyhyen diabetesurani ajan ollut aina jonkinlainen ”mallipotilas”, joka on hallinnut verensokerit hyvin ja hoitotasapaino on ollut erinomainen. Nyt tuntuu siltä, etten hallitse tätä yhtään. Ja tietenkin vauva kasvaa keskikäyrän yläpuolella. Minä kun luulin etukäteen, että hikarina hoidan tämän(kin) asian mallikkaasti, ja vauva pysyy käyrillä eikä diabetes pääse vaikuttamaan pienen kasvuun. Ei hoida, ja kyllä vaikuttaa.

Luulen yrittäväni parhaani, mutta täytyy olla vielä keinoja yrittää kovemmin, eihän tämä voi näin mennä. Rikon meidän vauvan jo ennen kuin se ehtii edes syntyä.