Ensimmäinen raskauskolmannes (rv -12)

Raskausajan jakaminen kolmeen osaan on tavallinen tapa jäsentää sen kulkua ja muutoksia. Päätin käyttää tätä jakoa tämän raskauspäiväkirjani pohjana, vaikka jako ei välttämättä meidän raskauteemme täysin sovikaan. Alku ei mennyt kuten ideaalitapauksessa menisi, ja viimeistä kolmannesta tuskin päästään loppuun asti. Mutta silti: tämä on ihan hyvä tapa kirjata ylös edes joitain juttuja. Nämä tunnelmat ja muistot katoavat niin nopeasti!

Tein siis raskaustestin vasta 9. raskausviikolla (n. 8+4), eli oltiin jo varsin pitkällä. Soitin heti neuvolaan ja sisätautipolille, kuten aiemminkin. Sain heti samalle viikolle ensimmäisen neuvola-ajan, ja myös sisätautipolilla minut merkittiin heti odottamaan ensimmäistä kutsua. Libre-sensori minulle oli myönnetty kokoaikaisesti jo huhtikuussa edellisellä sisätautipoliklinikan käynnillä (jolloin olin jo raskaana, vaikka en sitä tiennyt).

Olin valittanut väsymystä ja syyttänyt siitä kilpirauhasta ja Basedowia, olin ihmetellyt miten kaikki rintaliivit tuntuvat jäävän pieniksi, ja manannut jokaista tupakoitsijaa joka tuli kaupungilla lähellekään – haju inhotti ja suututti. Vasta raskaustestin jälkeen tajusin, että nämä kaikki olivat raskausoireita. Ei niitä vain osannut yhdistää, koska olin tehnyt välillä yhden negatiivisen raskaustestin eikä minun pitänyt olla raskaana.

Testin teon jälkeen verensokeritkin alkoivat sitten olla alakantissa, ja hypojen takia jouduin pienentämään pitkävaikutteisen insuliinin annosta hieman. Väsymys oli touko-kesäkuussa pahempaa kuin koskaan ennen. Kaikesta onnesta huolimatta en olisi halunnut muuta kuin nukkua. Työt kasaantuivat ja jäivät hoitamatta, kun kuljin päivien läpi sumussa.

Onnentunnetta varjosti kuitenkin koko ajan pelko. Pelkäsin lähestyvää ultraäänitutkimusta huonojen uutisten takia. Aika äitiyspolille tuli vasta kesäkuun alkuun, mutta minun hermoni pettivät. Eräänä sunnuntaina, järkyttävän itkukohtauksen jälkeen, varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle varhaisultraan. Pääsin seuraavana aamuna 21. toukukuuta sinne, ja pahin pelko jäi sille reissulle. Oli todella, todella tärkeää nähdä ja kuulla, että sikiö oli elossa ja jo siinä vaiheessa selvinnyt pidemmälle kuin edeltäjänsä.

varhaisin ultra

Toukokuun viimeisellä viikolla olin menossa Peurunkaan viikoksi diabeteskurssille. Kurssilla kerroin kaikille, vaikuttihan raskaus niin selvästi hoitooni, jaksamiseeni sekä diabetekseen liittyviin kysymyksiin. Tässä vaiheessa vauvasta tiesivät tuleva täti, tuleva setä, sekä kaksi työkaveriani, joilta en enää asiaa halunnut enkä kyennyt salaamaan.

nt ultra

Ei sillä että pelko olisi siihen kokonaan jäänyt, mutta enää en ollut niin paniikissa kuin alkuun. Julkisen puolen niin kutsuttu niskaturvotusultra tehtiin kesäkuun 6. päivä Jyväskylässä äitiyspoliklinikalla. Silloin menossa oli rv 11+3. Helpotus siitä, että vauvalla ei tutkimuksessa löytynyt niskaturvotusta, että se oli edelleen hengissä ja vispasi käsiään vilkkaasti, oli valtava. Sain kuvan mukaani, vaikka pakko myöntää ettei siitä juuri mitään selvää saa. Onnessamme me sitä kuitenkin tuijoteltiin, ja ihmeteltiin ihmettä.

Tähän jaksoon osuivat kolmet suku- ja perhejuhlat. Serkun häissä tuskailin, kun verensokeri nousi pilviin eikä meinannut tulla alas, ja osa sukulaisista taisi kiinnittää huomiota siihen että olin alkoholiton ja väsynyt. Appivanhempieni kultahääpäiväjuhlissa Haikon kartanossa selvisin sokereiden kanssa paremmin, mutta osa seurueesta kyllä huomasi että pyysin alkoholitonta viiniä, ja olivat siitä jotain arvanneet. M:n veli saikin sinä iltana kuulla, että hänestä tulee setä. Serkun tytön lakkiaisissa oli helppoa, siellä kukaan ei huomannut mitään.

Väsymys lamaannutti minut esimerkiksi kirjoittamisen suhteen, niin että blogi jäi heitteille. Tarkoitus oli kirjoittaa esimerkiksi juuri mainituista erittäin onnistuneista kultahääpäiväjuhlista, mutta en vain jaksanut. Peurungan diabeteskurssi oli parasta mitä omahoidolleni on tapahtunut Libren saamisen lisäksi, mutta yhtä instagram-kuvaa lukuunottamatta voimat eivät riittäneet kirjoittamaan siitä blogiin. Selvisin vain välttämättömimmistä töistä, ja hyvä niin. Oli paljon tärkeämpääkin kasvatettavaa kuin blogi tai tehtyjen töiden lista.

Juhannusviikosta alkoi sitten toinen vaihe, josta kirjoitan erikseen.

 

Hiljaisuus

Toisin kuin ensimmäisellä kerralla, tällä kertaa positiivisesta raskaustestistä ei seurannutkaan tarve pohtia ja jäsennellä kaikkea koettua kirjoittamalla. Päin vastoin, en pystynyt kirjoittamaan asiasta sanaakaan. Pelkäsin liikaa. Vieläkään vauvasta tai raskaudesta ei ole yhtäkään somepäivitystä tai kuvaa instagramissa tai facessa, blogeista puhumattakaan.

Jäätävän väsymyksen ja pelon yhdistelmän vuoksi en kirjoittanut mihinkään blogiini koko kuluneena kesänä. En vain voinut. Ehkä pahinta oli, etten myöskään voinut rehellisesti ja avoimesti kertoa, mistä kirjoitustauko johtui.

Nyt tilanne on vähitellen muuttunut. Rakenneultran jälkeen pelko on hieman hellittänyt, ja viimein on alkanut tuntua siltä, että tämä blogi voisi olla hyvä raskaus- ja vauva-ajan päiväkirja. Ylipäätään pystyn taas kirjoittamaan, ja myös ”normaaliblogin” puolelle on viimein elokuussa alkanut hiljakseen ilmaantua tekstejä.

Vieläkään en silti tiedä, voinko koskaan avata tätä kaikkien luettavaksi. Sen näkee sitten. Jospa en ottaisi tästä(kään) suorituspainetta tai stressiä. Teksti kerrallaan, oman arjen ja tunteiden mukaan.

Äitienpäiväyllätys

Sen jälkeen kun vuodenvaihteessa saimme vauvaluvan, kaikki on tuntunut olevan vaikeaa. Kiertoni on ollut niin epäsäännöllinen, että olen ollut välillä todella masentunut ja toivoton. Päättelin, että kroppani on ryhtymässä jo eläkkeelle ja olen vauvahaaveen suhteen toivottoman myöhässä.

Mutta ilmeisesti en ole myöhässä, mutta kroppani vaan haluaa toimia omin päin, ilman minun ohjaustani ja päätäntävaltaani. Vastoin kaikkia odotuksia ja yhtä aiemmin tehtyä raskaustestiä olen ilmeisesti raskaana. Ilmeisesti siksi, että edellisen kokemuksen jälkeen en uskalla olla varma yhtään mistään ennen ensimmäistä ultraäänitutkimusta. Ei ennen kuin kuulen, onko siellä joku jolla on syke.

Menemättä nyt kierron ja yritysten yksityiskohtiin totean vain, että kroppani huijasi minua ihan täysin. Äitienpäiväviikonloppuna tein kolme testiä ja maanantaina ennen neuvolaan soittoa vielä yhden. Neljä testiä ei varmaankaan valehtele. Jos kotona olisi yhtäkään enää jäljellä, tekisin ne kaikki. On niin vaikea uskoa tätä, sillä en ole tiennyt, luulin jotain ihan muuta, enkä ole tunnistanut yhtäkään oiretta. Mutta ilmeisesti nyt on menossa viikot jotain tyyliin 8+6.

Nyt – ehkä osin testin tekemisen antaman tiedon vuoksi – huomaan myös oireita. Selkein on ollut eilisestä alkanut verensokerien lasku. Sokerit ovat jatkuvasti matalahkoja, joskin edellisella kerralla koetut syöksyhypot puuttuvat. Lisäksi viime viikolla minuun iski aivan jäätävä väsymys, aivan poikkeuksellinen. Luulin sen johtuvan puuttuvasta kilpirauhasesta ja valitin sitä facebookissakin. Selitys olikin paljon onnellisempi. Vaikka työt kasaantuvat kun en pysy hereillä, olen silti onnellinen.

Huomenna on eka neuvola, jonka jälkeen saan lähetteen äitiyspolille ja ekaan ultraan. Toivottavasti pääsen sinne mahdollisimman pian, ja toivottavasti se ei mene päällekäin jonkin työreissun kanssa. Työasiat vähän huolettavat muutenkin. Jos tämä nyt tästä jatkuu hyvin, olen syksyllä kyllä syvästi ongelmissa, kun yritän saada tiettyjä juttuja jatkumaan äitiyslomani yli. Osa on ihan helposti hoidettavissa, mutta osa kyllä aiheuttaa hankaluuksia. Koetan olla murehtimatta vielä, kun eihän tiedä miten tässä käy, ja asioilla on kyllä taipumus järjestyä.

Perheen aika pysähtyi

Mitään näin vaikeaa en ole koskaan kirjoittanut. Samaan aikaan tuntuu siltä, että on pakko kirjoittaa: kirjoittamisesta aiheutuva kipu on pientä verrattuna siihen, miten paljon pahemmalta tuntuu jos en kirjoita.

img_20161028_143446_resized_20161028_061850347

Toissapäivänä maailmani mureni. Menin iloisena ja toiveita täynnä varhaisultraan, ensimmäiselle käynnilleni äitiyspoliklinikalle. Ja lääkäri ultrasi, ja totesi nopeasti, ettei kaikki ole kunnossa. Tarkisti, ja sanoi sen mitä en ollut enää vähään aikaan halunnut ottaa huomioon todellisena mahdollisuutena: alkio oli kuollut.

Se oli noin 9 milliä pitkä, kuollut noin 7 raskausviikolla. Eli kaikki se ilo, mistä viimeksi kirjoitin, oli jo koettu kuolleen alkion kanssa.

Se oli vain alkio, ei edes vielä sikiö, vauvasta puhumattakaan. Mutta se oli myös meidän lapsemme, suurin osa elimistä oli jo olemassa, sillä oli nimet ja nauru, sillä oli oma huone ja suunnitelma kalusteiksi, sillä oli elämässään kaksi aikuista jotka halusivat olla isä ja äiti. Siihen kohdistui valtava määrä rakkautta.

Minä tiesin, että varhaisraskauden keskenmenot ovat tavallisia, mutta jostain syystä olin lakannut pelkäämästä. Uskoin ja kuvittelin, että me pääsemme siitä vaiheesta yli ja saamme lapsen. Siksi romahdus oli kova.

Diabetes lisää (varhaisen) keskenmenon riskiä, jos hoitotasapaino on huono. Minun ei ole. Olen pitänyt itsestäni hyvää huolta, ja pitkäaikaissokerini on ollut alkuraskauden aikana yhtä hyvä kuin terveellä äidillä. Minun on pakko uskoa, että tämä ei ole minun syytäni, koska muuten en jaksa enää jatkaa.

Jos olen järkevä, ymmärrän että oli parempi näin. Alkio ei kuole turhanpäiten, vaan se oli todennäköisesti jonkin kromosomivirheen takia elämään sopimaton. Ja onhan keskenmeno parempi nyt kuin esimerkiksi eräällä läheiselläni viikolla 18, jolloin olisimme jo ehtineet kertoa kaikille, isovanhemmillekin. Nyt tästä sentään tiesi vain muutama ihminen.

Siskoni tuli luokseni heti, koska vauvan isä ei päässyt, ja olin peloissani ja surkeana. Puolisoni joutui suremaan yksin työpaikkakaupungissaan, ja seuraamaan etäältä minun fyysisiä kipujani voimatta olla avuksi, ja se tuntui pahalta. Sain sairaalasta lääkkeet, ja seuraava vuorokausi sisälsi enemmän tuskaa ja kipua kuin koskaan olen tuntenut. Lääkkeellinen keskenmeno kesti noin vuorokauden. Tänään kivut ovat jo vaimentuneet, mutta itkukohtauksia saan edelleen.

Siskoni läsnäolo pelasti paljon, samoin se myötätunnon ja tuen määrä, jota sain vertaistukipalstalta. Jos joudun tähän tilanteeseen uudelleen, en pelkää enää niin paljon, kun tiedän mitä on tulossa.

Ostin sairaalasta lähdettyäni ruusuja. Ne ovat itselleni surunvalitteluiksi ja ennen kaikkea tsempiksi, mutta myös pienen menetetyn lapsemme kunniaksi ja kunnioitukseksi. Vaikka pieni oli kuollessaan vain sentin mittainen, meidän mielessämme hän oli jo lapsi, ja me olimme aloittaneet matkamme äidiksi ja isäksi.

img_20161028_143427_resized_20161028_061849317

Näin varhaisilla viikoilla tapahtunutta keskenmenoa ei juuri noteerata. Epäilemättä minäkin unohdan sen ajan mittaan. Pitkän yrittämisen jälkeen viimein saatu plussamerkkinen testi antaa toivoa, että voimme onnistua vielä uudelleen. Juuri nyt on kuitenkin aika surra.

Vertaistuki, kiitos että olet!

Ilman ykköstyyppiläisten äitien ja äidiksi tulossa olevien keskustelupalstaa olisin hukassa. Diabeteksen kanssa on muutenkin yksinäistä, mutta erityisesti nyt kun raskaus lisää stressikerrointa verensokerien suhteen, olisin aika ahdistunut ilman vertaistukea.

Nyt jo lähetän lämpimän kiitoksen kaikille niille ihanan kannustaville naisille, jotka eilen ja tänään ovat tsempanneet ja auttaneet, kun epätoivo meinasi iskeä. Kunhan avaan tämän blogin vapaasti luettavaksi, linkitän sen ensimmäisenä tuonne vertaistukiryhmään.

Toinen vähintään yhtä tärkeä vertaistuki on työystäväni J. Olemme suunnitelleet ja haaveilleet raskauksista yhtä aikaa, ja haaveet ovat käyneet toteen. Olen onnekas, että joku näin läheinen elää samaan elämänvaihetta juuri nyt. Vertaistuki toisen samaan aikaan raskaana olevan kanssa on korvaamatonta. Riittävästi eroa kokemuksiimme tuovat erilaiset raskaudet: minun deeni ja hänen ns. normaalitapauksensa.

Kunhan kerron tästä ystävilleni, uskon saavani tukea paljonkin. Moni läheisistäni on saanut lapsia lähivuosina, pari ystävääni aivan näillä tienoin (toisella itse asiassa laskettu aika alle kahden viikon kuluttua tämän kirjoittamisesta). Vertaistukea ja kokeneempien neuvoja on epäilemättä tarjolla, mistä olen kiitollinen. En aina ole hyvä ottamaan neuvoja vastaan, mutta tämän katkaravun kanssa tunnen suurta avuttomuutta: minä en tiedä vauvoista ja niiden saamisesta yhtään mitään, tai en ainakaan tarpeeksi.

Sokeriongelmia

Yksi isoimmista, ellei isoin juttu diabeetikon raskaudessa on sokereiden vuoristorata. Yksi asia on se, että sokerit eivät mene liian mataliksi, mutta korkeat sokerit ovat myös iso riski. Kaikki yli 8 lukemat, erityisesti aterioiden jälkeen, lisäätävät vauvan makrosomiaa eli liikakasvuisuutta. Vauva ei siis saisi saada liikaa sokeria, ja diabeetikon elimistössä sitä tunnetusti on liikaa, kun haiman saarekesolut eivät itse tuota insuliinia. Kaikkein pahimpia ovat aterian jälkeiset lukemat. Tunti aterian jälkeen verensokeri ei raskaana olevalla saisi olla yli kahdeksaa. Ilman raskautta aikaraja on puolitoista tai kaksi tuntia, mutta tässä tilanteessa asia on vakavampi.

Alkuraskaudesta sokerit tippuvat mataliksi, näin minua varoitettiin. Ja ne todella tippuivat. Muutamana päivänä raskaustestin tekemisen jälkeen olin niin matalilla jatkuvasti, että se oli jo aika pelottavaa. Sitä jatkui kuitenkin vain muutaman päivän ajan, ja sen jälkeen sokerit ovat olleet melko hyvin hallinnassa.

Paitsi että.

Minun ja monen muun diabeetikon erityisongelma ovat aamupäivät. Liikkeelle lähtemisen (tai sängystä nousemisen) jälkeen verensokeri lähtee nousuun, söin aamupalaa tai en. Taistelen sitä vastaan laittamalla insuliinia heti herättyäni ja odottamalla aamupalan kanssa niin kauan, että insuliini alkaa vaikuttaa – yleensä 45 minuutista tuntiin, toisinaan enemmän, jos vain mahdollista kuten esim. etäpäivinä on. Mutta se ei aina auta.

Laitan tähän esimerkiksi tämän aamun epätoivoiselta tuntuvat kamppailuni, lukemat tallentuvat kätevästi sensoriin:

Klo 06:36 heräsin ja nousin sängystä ekan kerran, vs. 5,6

Klo 7:01 olen ollut hetken jalkeilla juttelemassa töihin lähtevän mieheni kanssa. Vs. 6.6, laitan 6 yksikköä insuliinia.

Klo 7:14 vs. 6,4 (välimittaus ennen suihkuun menoa)

Klo 7:39 vs. 6,0

Klo 8:07, eli tunti pistoksen jälkeen verensokeri vasta oikeasti on laskenut, nyt se on 4,8. Syön 60 hiilihydraattigrammaa aamiaisella ja laitan sensorin hälyyttämään tunnin päästä.

Klo 9:08 vs. 10,7 ja nuoli suoraan ylöspäin, eli nousussa. Laitan 2 yksikköä insuliinia. Itkettää. Meidän sentin mittainen alkiomme saa jo kaiken mitä minä syön, myös nämä sokerit.

Klo 9:47 vs. 9,1, nuoli osoittaa tasaista, lisään yhden yksikön insuliinia.

Klo 10:06 vs. 7,6 ja loivaa laskua osoittava nuoli.

Tuossa ollaan nyt. Enempää en uskalla korjata, sillä korjaaminen aiheuttaa helposti vuoristoradan, eikä sitä yleensä suositella. Onneksi sensori helpottaa nyt verensokerin seuraamista niin, että voin yrittää saada lukemista kiinni ennen kuin ne tulevat liian alas. Aiemmasta kokemuksesta tiedän, että olen nyt jo korjannut liikaa ja kohta ollaan liian matalalla. Mutta en voi olla korjaamatta, kun näen että sokeri on liian korkealla. Lääkäri ja hoitaja antoivatkin luvan korjaamiseen – raskaana ollessa päteävät vähän eri säännöt kuin muulloin.

Näitä yli kahdeksan lukemia ei saisi olla kovin usein. Silloin tällöin toistuvat eivät ole paha juttu, mutta jos niitä on päivittäin, asiasta tulee ongelma. Eilen käväisin vain yhden kerran hieman yli kahdeksassa, mutta se tuli nopeasti alas. Tämä aamu on huono, tosi huono.

Mitä olisin voinut tehdä toisin?

Olisi varmaankin pitänyt laittaa siinä vaiheessa lisää insuliinia, kun aloitin aamupalan. Usein laitankin, en tiedä miksi se tänä aamuna jäi laittamatta.

Ja olisi pitänyt jättää leipä syömättä aamupalalla. Mitä vähemmän hiilihydraatteja aterialla on, sitä vähemmän sokerit nousevat. Olen vain niin kovin tottunut syömään aamulla leipää, että siitä on ollut vaikea päästää irti. Mutta tämänkin voin opetella, sillä nyt on kyse jostain paljon tärkeämmästä kuin minun lempiaamiaisestani.