Isi! Isi!

Topilla on menossa voimakas isi-vaihe. Se alkoi jo ennen koronaepidemian aiheuttamia poikkeustoimia, mutta on vahvistunut kun isänsä on ollut nyt enemmän etätöissä. Topi leikkii mieluiten isin kanssa, kiipeää isin syliin kun katsotaan telkkaria tai luetaan. Aamulla M hakee Topin meidän viereen kun pinnasängystä kuuluu hereilläoloilmoitus, ja Topi nykertyy ensisijaisesti isin kainaloon aamuhetkessä, leikkii isin kanssa ja kiipeää hänen päälleen leikkimään.

Topi odottaa isäänsä kotiin. Tai ei hän tietenkään vielä käsitä aikaa eikä odottamista, mutta kun näen M:n auton tulevan pihaan tai kuulen hänen tulevan eteisessä, sanon Topille siitä ja hän rientää aina isäänsä vastaan oli leikki mikä hyvänsä. Hymy pojan kasvoilla isän tullessa kotiin töistä on vähintään yhtä leveä – ellei leveämpi – kuin silloin kun hän sai ensimmäisen traktoripaitansa (ja se on paljon se). Kun tänään tulimme leikkipuistosta, hän alkoi heti kodin tultua näkyviin sanoa ”Isi! Isi!”, minkä saatoin vahvistaa – isin luo oltiin menossa.

Heillä on ihan omat leikitkin. Kun minä ehdotin palloleikkiä, hän otti pallon syliinsä ja vei sen isille. Isin kanssa on opeteltu ajamaan autolla jyrkänteeltä alas (tietenkin) ja laittamaan Muumipeikko nukkumaan välillä osana leikkiä. Topi myös matkii isäänsä kaikessa, ja isänsä opettaa mitä hulluimpia asioita. ”Ahhhhh” tai ”Ähhhh” henkäisy pullosta juomisen jälkeen on vielä harmitonta, mutta jos homma leviää huonompiin juttuihin ruokapöytätavoissa niin taidan puuttu asiaan.

Minusta isävaihe on ihanaa. Ei Topi äitiään ole hyljännyt, saan kyllä osani huomiosta. Mutta on ihanaa, että pojan ja isän suhde on vahvistunut hyvin läheiseksi, ja helpottavaa, etten itse ole juuri nyt ylimmän takertumisen kohde.

Etenkin ensimmäisen oksutaudin jälkeen helmikuussa Topi takertui minuun aika voimakkaasti. Toki olemme koko hänen elämänsä ajan olleet paljon kahdestaan, joten on ihan luonnollista, että olen ollut hänelle ykkösaikuinen. Se oksutautikokemus osui juuri kahden vietettyyn viikonloppuun, ja lapsen hädän hetkellä olin turvana – sen vuoksi hän ei päästänyt minua muutamaan päivään kovin kauas näköpiiristään. Sen jälkeen onneksi isänsä oli taas enemmän kotona, mikä pehmitti äitiriippuvuutta hiukan.

Edelleen on niin, että minä huolehdin enemmän Topin arjen perustarpeista ja -rutiineista. Näin asia on varmasti usein perheissä, joissa toinen on työn takia paljon poissa: arki asettuu helposti kotona asuvan vanhemman tapojen mukaisesti. Korona-aika on meillä auttanut tässä työnjaossa. Vaikka M tekee etätyöpäivinä tiiviisti töitään, hän on kuitenkin läsnä aiempaa useampana päivänä viikossa, ja esimerkiksi iltatoimissa on toinenkin käsipari auttamassa. Ja ennen kaikkea iltaisin on toinenkin aikuinen leikkimässä, pitämässä sylissä ja hellimässä sitten kun väsymysitku iskee.

Hyvin me pärjäämme kahdestaankin, mutta on isin läsnäolo kuitenkin tosi ihanaa.

Kotona taas

Topi aloitti helmikuun alussa päivähoidossa. Hän pääsi ihanaan ryhmäperhepäivähoitopaikkaan, johon olemme olleet tosi tyytyväisiä. Topikin viihtyi, mutta aamut olivat tosi vaikeita. Pahimmillaan itku alkoi jo kotoa, ja eronhetki hoidossa oli aina raastava. Topi itki ihan tosi paljon aina kun lähdin, mutta hoitajat vakuuttivat, että hän rauhoittui heti ja viihtyi tosi hyvin. Iltapäivisin minua vastassa olikin joka kerta iloisesti hymyilevä taapertaja.

Ne aamut vain raastoivat minua rikki. Otin jälleen kerran Topin itkun jotenkin liian henkilökohtaisesti, ja tunsin itseni maailman hirveimmäksi ihmiseksi, kun tuotan lapselleni hylkäämisen kokemuksen joka aamu. Lapsen itku oli viimeinen asia, jonka kuulin ennen kuin lähdin töihin, ja se kummitteli pitkin päivää mielessäni. Topilla ehti olla kolme aamua, jolloin hän ei itkenyt kun lähdin.

Mutta sitten tuli tämä erikoinen kevät ja korona. Topin hoitoura ehti kestää vain viisi viikkoa, kunnes tuli suositus ottaa lapset päivähoidosta kotiin silloin, jos se on vanhempien töiden vuoksi mahdollista. Minulle se oli mahdollista, ilman muuta. En ollut ehtinyt töissä vielä aloittaa mitään niin dramaattisen suurta, ja sitä paitsi kaikki kevään menot peruuntuivat, joten minulle oli itsestään selvää jäädä kotiin Topin kanssa. Hoidan välttämättömät työni iltaisin ja viikonloppuisin tai Topin päiväunien aikana.

Nyt olemme sitten kotona taas, ja korostetusti kahden. Aiemminkin vietimme paljon aikaa kahdestaan, mutta en edes tajunnut miten paljon kuitenkin näimme ihmisiä, etenkin Topin isovanhempia. Nyt olemme vain keskenämme. M käy edelleen töissä toisella paikkakunnalla ja on osan viikosta poissa. Onneksi hänenkin etätyönsä lisääntyvät.

Topi ehti hoidossa jo tottua muiden lasten seuraan, ja nyt huomaa selvästi, että hän kaipaa muutakin leikkikaveria kuin äiti ja isä. Yritän käydä päivittäin ulkona (ja toistaiseksi olemme onnistuneetkin), mutta se ei ole minulle ihan helppo juttu. Topi vihaa pukemista, ja tappelu eteisessä ennen jokaista uloslähtöä on kauheaa. Joskus on vain helpompi olla lähtemättä, jos oma pää on kireänä jo valmiiksi.

Onneksi lumet alkavat olla sulaneet niin että Topi jaksaa paremmin kävellä pihassa. Hän tutkii puita ja pensaita, ja vain tepsuttelee sinne tänne kasvot leveässä hymyssä. Ihan lähellä kotiamme on leikkipuisto, jossa käymme keinumassa ja laskemassa liukumäkeä muutaman kerran viikossa. Pitkiä iltapäiviä varten saimme ja lainasimme naapureilta dvd:itä: vanhoja Muumeja, Koiramäkeä ja Ti-Ti Nallea. Näistä viimeksimainittu on minun yllätyksekseni Topin suosikki. Teemme ruokaa, leivon välillä. Jumppaamme (joskus) ja nukumme pitkiä päiväunia (tai Topi nukkuu, minäkin välillä). Käymme läheisessä kyläkaupassa, ja välillä kauempana isommilla ruokaostoksilla. Vaunuttelemme lähikahvilaan ostamaan take away -ruokaa ja herkkuja, ja katselemme nelostien rekkaliikennettä. Kyllä aika näilläkin kuluu, mutta voi miten paljon antaisin leikkitreffeistä.

En valita, onhan tämä tosi leppoista aikaa. Helpolla me pääsemme verrattuna moniin muihin perheisiin. Se mietityttää, mitä tämä toistaiseksi määrittelemättömän pitkä tauko tekee lapsen sosiaalisille taidoille. Hän oli juuri tottunut hoitopaikkaan, hoitajiin ja toisiin lapsiin, kun katkos alkoi. Kun paluu hoitoon on taas ajankohtaista (ehkä vasta kesän jälkeen?), koko totuttaminen alkaa taas alusta.

Olen välillä ollut aika ahdistunut tästä maailman tilanteesta ja viruksesta ja kaikesta. Topi on kuitenkin niin aurinkoinen ja hymyilevä, että hänen seuransa helpottaa tuskaistakin oloa. Se myös lohduttaa, että Topi ei tule muistamaan tästä keväästä mitään. Niin kauan kun saan pidettyä tunnelman sellaisena, ettei häntäkin ala ahdistaa, kaikki on hyvin. Kyllä tästä selvitään.

Neljä kuukautta sitten…

Topi täytti eilen neljä kuukautta. Miten nopeasti aika kulkee – ja samalla niin hullun hitaasti. Tuntuu kuin siitä olisi jo iäisyys.

Synnytyksen muisto alkaa jo pehmetä ja liudentua. Huomasin jo joitakin viikkoja sitten, että pystyn puhumaan siitä ilman että itku nousee kurkkuun. Vähitellen siis alan toipua myös henkisesti. Haluan kirjoittaa synnytyskertomukseni tänne ennen kuin kokonaan unohdan mitä silloin tapahtui. En halua velloa synnytystarinassani vuosikausia ja toistaa sitä kaikissa naisten saunailloissa, mutta en halua myöskään unohtaa sitä kokonaan.

Alku oli oikeastaan vähän hauskakin. M:n oli tarkoitus lähteä seuraavana maanantaina sotaharjoitukseen, mistä hän palaisi viikon kuluttua synnytyksen käynnistämistä edeltävänä iltana. Onneksi M oli ottanut pari arkivapaapäivää ennen lähtöään niin että vietimme aikaa yhdessä valmistautuen perheen kasvuun. Perjantai-iltana M ajatteli, että lähiaikoina ei välttämättä ole tulossa mahdollisuutta pelaamiseen koska harjoituksesta palattuaan hänestä tulee saman tien isä, joten hän istui tietokoneensa ääressä ja tuli nukkumaan vasta pitkäti puolenyön jälkeen. Minä olin tavalliseen tapaan nukahtanut jo aikaisin.

Neljän jälkeen lauantaina aamuyöllä heräsin siihen, että lapsivettä tihkui. Aikani varmistelin, että kyse tosiaan on lapsivedestä, ja viideltä soitin synnytysosastolle kuten ohje oli. Siihen puheluun M heräsi, ja säikähti vähän. Olin rauhallinen eikä minulla ollut kipuja, joten osastolta kehotettiin tulemaan näytille aamupäivän aikana. Sinä aamuna tuli täyteen 37. raskausviikko.

Se oli ihmeellistä, se rauhallisuus. Jokin hormonipilvi minuun varmasti iski, sillä en muista ikinä olleeni yhtä tyyni ja onnellinen niin pelottavan asian äärellä. M oli jännittynyt ja peloissaankin, minä kuljin kuin pumpulissa eikä mikään tuntunut pahalta. Puuhastelin kotitöitä: pesin kaksi koneellista pyykkiä, pakastin jääkaapista ruokaa joka nyt jäisi syömättä, ja vaihdoimme jopa lakanat sänkyyn, jotta olisi sitten kivempi tulla aikanaan laitokselta kotiin (kuten olikin!). Pakkasin sairaalakassia, lämmitin kauratyynyä selkääni ja mittailin supistusten kestoa ja taukoja puhelimen sovelluksella. Yritimme nukkuakin.

Ja sitten se loppui. Onnellisuuspilvi katosi ja aloin pelätä ja jännittää. Myös supistukset muuttuivat kipeämmiksi, ja lähdimme puoliltapäivin sairaalaan. Olin aika varma, että meidät lähetetään vielä kotiin, mutta saimme jäädä saman tien, vaikka kiire ei ollutkaan. Meille sanottiin, että kun minulla on diabetes niin on ihan hyvä jäädä, eikä heiltä muutenkaan ketään lähetetä kotiin vastoin tahtoaan. Kun tilanne oli tutkittu, meidät vietiin synnyttäneiden osastolle majoittumaan perhehuoneeseemme.

Siihen se mukava vaihe sitten loppuikin. Osastolla ystävällinen, kiireetön hoitaja neuvoi kivunlievityksessä, ja kipujen helpottaminen olikin seuraavan vuorokauden teema. En tiedä mihin aikaan siirryimme osastolta synnytyssaliin, ja käsitys ajasta katosi muutenkin kokonaan. Synnytyssali oli tilava huone, joka oli pimennetty hyvin hämäräksi. Tunnelmaa loivat led-kynttilät sekä kotoa mukaan otetut cd:t, joita M vaihtoi toiveideni mukaan niin kauan kuin kykenin musiikista jotain tajuamaan.

Jossain vaiheessa laskimme, että olimme käyttäneet kymmentä eri kivunlievityskeinoa, sekä niin sanottuja pehmeitä että lääkkeellisiä. Sen jälkeen taisi vielä tulla muutamia lisää. Keinot olivat aluksi keveitä, kuten kotona lämmittämäni kauratyyny tai osastolla käytetty lämmin suihku selkääni vasten, ja kovenivat mitä pidemmälle päivä ja yö kuluivat. Eräs hyvä asia oli TENS-laite, jollaista olin saanut kokeilla vauvahautomossa. Siitäkin käytin aluksi pientä voimakkuutta ja tehostin koko ajan, kunnes se oli täysillä.

Epiduraalin sain vielä lauantain puolella, ja tehostetta siihen useita kertoja – en tiedä enää montako kertaa. Sen lisäksi sain kaksi erilaista puudutetta (yhteensä kolme pistosta). Ilokaasua hengitin loputtomasti, ja lopulta ihan vain huusin poistaakseni kipua. Epiduraali tehosi aina jonkin aikaa niin että jopa nukuimme vähäsen.

Vauva oli aluksi hienosti tulollaan, mutta jumittui synnytyskanavaan jotenkin väärään asentoon. Vauvahautomossa olin nähnyt selitettävän saman tilanteen ja miten kätilö silloin kääntää synnyttäjää. Se oli hyvä, sillä ymmärsin kipujeni keskellä miksi minun piti yhdessä vaiheessa olla tietyissä asennoissa – vauvaa yritettiin ohjata oikeaan suuntaan.

Papereista voi nähdä, että avautumisvaihe kesti reilut 13 tuntia ja ponnistuvaihe hieman yli tunnin. Pistoksina annetut puudutukset eivät tehonneet järin hyvin, ja kipu oli hirvittävä. Ihan todella itkin M:lle kuolemanpelossani, että hänen pitää pitää huolta pojastamme ilman minua. Lääkäri ja kätilö vakuuttivat, että vauvalla on kaikki hyvin, ja minun pitäisi vain keskittyä ponnistamaan. Lopulta en vain jaksanut enää, vaikka yritin, huusin vain kauhusta ja kivusta supistusten tullessa. Vasta synnytyskeskustelussa kuulin, että vauvan sydänäänet heikkenivät välillä, ja he joutuivat tekemään ratkaisun hätäsektion ja imukupin välillä. Vauva oli siinä vaiheessa jo niin lähellä, että hätäsektio olisi ollut vaikeampi ratkaisu, joten poika vedettiin ulos imukupilla. Onneksi, voi onneksi en tiennyt koko tilannekuvaa, se olisi lamaannuttanut minut lopullisesti. Lopputuloksena minun kehossani oli sekä repeämä että episiotomia.

Kun vauva viimein nostettiin rinnalleni, olin voimaton ja vain itkin – kuten itki myös M. Hullua ja jokseenkin huvittavaa kyllä, ensimmäiset sanani pojalleni oli lupaus siitä, että hän tulee saamaan kaikki tarpeelliset rokotukset. Tämä ehkä kertoo siitä, miten viime syksynä kohissut tuhkarokkokeskustelu ja rokotevastaisuus tuli iholleni, vaikka asia nyt ei mitenkään kuulunut synnytyssaliin. Mutta tarkoitin sillä sanoa, että rakastan häntä ja teen kaikkeni häntä suojellakseni.

Paikalla ollut lastenlääkäri vei vauvan nopeasti tarkastukseen (M lähti mukaan), jotta varmistuttiin että hänen verensokerinsa on ok. En tiedä tehdäänkö se kaikille vauvoille, mutta diabeetikon lapselle ainakin. Muutaman päivän ajan vauvan verensokeria tarkkailtiin ja hänelle määrättiin lisämaitoa heti saman tien.

Verensokerini pysyivät koko ajan ihmeellisen hyvinä. Yhden pillimehun taisin juoda kun kerran lähestyttiin neljää, mutta olisin luullut kivun nostavan sokerit korkeiksi. En muista yhtään, laitoinko koko vuorokauden aikana perusinsuliinia. Ehkä laitoin, sillä ilman pitkävaikutteista insuliinia verensokeri olisi todennäköisesti ollut korkealla.

Minulla oli synnytyspelkodiagnoosi, ja olisin voinut valita myös suunnitellut sektion, sitä kyllä tarjottiin. Sain kuitenkin KAKS:n pelkopolilta sekä etenkin M:n kanssa käydyistä keskusteluista niin paljon tukea ja apua pelkoni käsittelyyn juurta jaksain, että lähdin aika luottavaisin mielin synnyttämään alakautta. Olin tehnyt pelkohoitajan kanssa käytyjä keskusteluja varten listan asioista, joita pelkään. Jokseenkin kaikki tuon listan kohdat kävivät valitettavasti toteen.

Se oli elämäni hirvittävin vuorokausi, ja toipuminen kesti pitkään. Myös M sanoi monesti jälkeenpäin, että se oli hänen elämänsä pahin kokemus. Viimeinen tunti oli erityisen piinallista olla vain vieressä, kun kipu vähitellen nujersi minut eikä hän voinut tehdä mitään muuta kuin pitää minusta kiinni ja vakuuttaa, että selviän kyllä. Sen hän tekikin erinomaisesti, ja hoiti roolinsa ihan mahtavalla tavalla. Kokemus epäilemättä lujitti parisuhdettamme.

Lopputulos oli juuri sellainen kuin piti: terve, ihana vauva, ja aloitus kokonaan uudelle elämänvaiheelle.

Aamen.

Miten meillä nukutaan?

Varastan hitusen omasta alkuyön unestani ja kirjoitan viimein tämän jutun, jota olen pitkään mielessäni pyöritellyt. Vauvaperheessä kestopuheenaiheita ovat kakka (ja sen mahdollinen puute) sekä uni (ja sen mahdollinen puute). Vauvan yöunet ovat yksi vakituisia kysymyksiä pienen lapsen vanhemmille, sillä uneton tai katkonaisesti nukkuva vauva vaikuttaa koko perheen uniin ja sen kautta hyvinvointiin.

Ilokseni voin vastata otsikon kysymykseen, että meillä nukutaan hyvin. En tiedä minkä geenin poikamme syntyessään sai, mutta hän on alusta asti erottanut yön ja päivän tosi hyvin toisistaan ja nukkunut yönsä hyvin. Olen ajatellut, johtuisiko kyky tietää että osa päivästä on nimenomaan nukkumista, ei kukkumista varten siitä, että olimme sairaalassa niinkin pitkään  kuin viikon syntymän jälkeen. Sairaalassahan yö ja päivä erottuvat selkeästi: yöllä on pimeää ja hiljaista, mutta aamulla valot sytytetään ja päivä on ääniltään ja rytmeiltään ihan erilainen. Jatkoimme tämän erottelun tukemista kotona, joskin kaamosaikaan syntyneelle lapselle pimeys lienee muutenkin tuttua.

Vauva nukkuu omassa sängyssään meidän huoneessamme, ja yöksi vauvansänky siirretään minun sänkyni viereen. Aamulla hän sitten siirtyy meidän väliimme, tai oikeastaan arkisin minun viereeni kun M on lähtenyt töihin.

Aluksi Topi heräsi yöllä syömään noin 2-2,5 tunnin välein, ja siitä syöttövälit ovat vähitellen omaa tahtiaan pidentyneet. Tällä hetkellä hän nukkuu yönsä noin viiden tunnin pätkissä (parhaimmillaan 6 tuntia, lyhimmillään 3,5 h), joista ensimmäinen pätkä on pidempi. Aamua kohti uni muuttuu muutenkin levottomammaksi ja välillä valvon ihan vain koska yritän tassuttelemalla (eli pidän kättä kevyesti hänen rintansa päällä) rauhoitella vauvaa sikeämpään uneen levottomasta heittelehtimisestään. Sanon mielelläni, että meillä on vain yksi herätys yöllä, koska aamulla 06-07 välillä tehty toinen syöttö jo käytännössä on niin aamua, että siitä voisi nousta päivän toimiin. Yleensä kuitenkin vielä palaamme siitä sänkyyn köllöttelemään ja torkkumaan, joten varsinaisesti aloitamme päivän vasta 08-09 välillä.

Yösyötöillä aluksi nukutin vauvan syliini ennen kuin nostin hänet takaisin sänkyyn. Lauloin kaikki suosikki joululauluni  tai luin hänelle jotain omaa kirjaani (mm. Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut). Sitten aloin siirtää vauvan sänkyynsä ennen nukahtamista, vain tokkuraisena, kuten hänen isänsä omilla syöttövuoroillaan teki. Aina Topi nukahti nopeasti. Kun yösyöttöjä vielä oli kaksi per yö, Topi otti tavakseen käpertyä syötön jälkeen röyhtäyksestä sikiöasentoon syöttäjän rintaa vasten ja nukahtaa siihen saman tien. Siitä hänet olisi voinut nostaa heti sänkyynsä, mutta asento oli niin suunnattoman hellyttävä, että usein piti jäädä pitämään vauvaa sylissä vain koska hän oli niin söpö.

Nyt Topi on jo niin iso, ettei oikein mahdu enää käpertymään samalla tavalla syliin kuin aiemmin. Silti hän suunnilleen nukahtaa tuttipullon ääreen ja hänet on siitä helppo nostaa omaan sänkyyn nukkumaan.

Vauvan uni on muuttunut levottomammaksi sitä mukaan kuin hänen motoriset taitonsa ovat lisääntyneet. Nukahtamista vaikeuttaa alati suuhun tungettava nyrkki, joka samalla työntää tutin pois – ja tuttia ilman ei kuitenkaan ole helppoa nukahtaa. Jo aiemmin vauvan tuulimyllynä huitovat kädet vaikeuttivat nukahtamista, ja silloin käytimme kapaloa hillitäksemme liikettä. Se toimi tosi hyvin. Meillä oli myös neulottu ”toukkapussi”, josta Topi tosin sai kätensä vapaaksi. Kun mahavaivat olivat kovimmillaan, kapaloa ei voinut käyttää koska Topin piti pystyä potkimaan öisin ja poistamaan sillä tavoin ilmaa vatsastaan. Toukkapussi oli silloin paras mahdollinen apuväline: se rajoitti käsien liikettä, mutta antoi vauvan potkia vapaasti. Alkuperäinen toukkapussimme kävi lyhyeksi vauvan kasvaessa, ja nyt meillä on käytössä jo toinen versio, josta kädet eivät karkaa niin helposti.

Toukkapussia mieluisampi rauhoittaja on Herra Unikarhu. Tämä vaaleanpunaista kohinaa soittava pehmolelu nopeuttaa Topin nukahtamista illalla ja syötön jälkeen ja etenkin auttaa pysymään unessa unisyklien välillä. Päiväunilla se ei aina ole käytössä, mutta auttaa rauhoittumiseen siinäkin. Kaikkiin vauvoihin tuo valkoinen tai vaaleanpunainen kohina ei tehoa, joten testasin sitä ensin soittamalla kohinaan youtubesta. Kun se näytti toimivan, ostimme Herra Unikarhun, koska ajatus puhelimesta jatkuvasti vauvani sängyssä on hiukan epämukava. Topi tykkää Herra Unikarhun kosketuksesta, ja matkoilla se on myös ollut oiva apu.

Herra Unikarhusta, vaaleanpunaisesta kohinasta sekä nallen käyttötarkoituksesta löytyy tosi hyvä kirjoitus Simppelin  sormiruokakeittiön sivukonttorista.

Iltarutiineja meillä myös on vähitellen rakenneltu, ja mielestäni Topi jo reagoi rauhoittumalla ja orientoitumalla nukkumaan. Iltarutiineihin kuuluu yöpaidan vaihto, valojen sammuttelu yhdessä, viimeinen iltamaito hämärässä makuuhuoneessa, kirjan lukeminen jos vauva jaksaa, sekä suukottelu sänkyyn tärkeimpien pehmolelujen keskelle. Laulan Sinisen unen ja sen jälkeen minä tai  isänsä laulaa koko joukon muita lauluja tai lukee kirjaa ääneen Herra Unikarhun suhistessa. Jos kaikki menee  hyvin, Topi on unten  mailla alle kymmenessä minuutissa sänkyyn laittamisesta, eikä yleensä ikinä herää ennen kuin aamuyöllä syötettäväksi.

Päiväunista minulla  ei sitten olekaan mitään kovin iloista kerrottavaa. Siinä missä yöt menevät melko hyvällä  rytmillä ja hyvin nukuttuina, päivät ovat kaikki erilaisia ilman mitään unirytmiä. Päiväunissa mennään edelleen hyvin vauvantahtisesti, eli Topi laitetaan nukkumaan sitten kun hän väsyy. Päiväunipaikat vaihtelevat omasta sängystä vanhempien sänkyyn, sitteriin tai vaunuihin. Hereilläoloajat ovat edelleen tosi lyhyitä, vaikka olisin odottanut niiden jo alkavat pidentyä. Päiväunet ovat tällä hetkellä valitettavasti vain yhden unisyklin mittaisia, 30-45 minuuttia kerrallaan. Yritän saada jokaiseen päivään ainakin yhdet pidemmät unet, koska mielestäni Topi  on silloin virkeämpi ja paremmalla tuulella. Katkonaisuus (puoli tuntia unta, noin tunti hereillä jne.) tekee hänestä ärtyisän. Aina pidemmät unet eivät onnistu, koska se vaatii vaunulenkin tai onnistuneet terassinukutuksen. Mutta siihen pyritään.

Seuraavaksi pitäisikin alkaa rakennella päiviin säännöllisyyttä ja rytmiä. En ole halunnut kiirehtiä se asian kanssa, koska näen tässä kohdin aika tärkeäksi  myös vauvan oman tahdin seuraamisen. Luultavasti päivärytmikin löytyy luonnostaan vauvan omaa rytmiä tarkkailemalla – heti kun vain jaksan panostaa.

Niin ja entäpä vanhempien uni? Menen yleensä nukkumaan aika pian vauvan jälkeen, koska ensimmäinen unipätkä on rauhallisin ja silloin minäkin saan useita tunteja yhtenäistä unta. Arkisin  minä hoidan yösyötöt, jotta M jaksaa paremmin käydä töissä. Tosin jos Topi herää toiselle syötölleen vähän ennen kuin M:n herätyskello soi, hän hoitaa syöttämisen. Usein tuo aamusyöttö tehdään kuitenkin niin, että olemme kaikki kolme hereillä ihailemassa uutta päivää. Viikonloppuyöt on jaettu niin, että kumpikin saa nukkua työhuoneessa häiriöttä ja keskeytyksettä yhden yön viikossa. Varsin usein työhuoneessanukkuja kuitenkin siirtyy takaisin makuuhuoneeseen aika aikaisin aamulla ihan silkasta ikävästä. Viikonloppuaamujen perhepetiköllöttelyt ovat tämänhetkisen  elämän parhaita helmiä.

Vauvan pehmein pyyhe

Minä olin tänään kerjäämässä ihan suoriksi sanottuna. Kävin [naapurin] rouvalta pyytämässä vauvan riepuja. Muu ei auta kun ei itsellä ole ja kaupasta ei saa. Huomenna aion mennä [toinen naapuri] rouvan kimppuun. Kerjään nyt kun vielä on voimia kerjätä.

Elna-mummoni kirje miehelleen Veikolle 13.11.1942.

Mummoni sai esikoisensa välirauhan aikana keväällä 1941. Perheen toinen lapsi syntyi jatkosodan aikana, kevättalvella 1943. Ylläolevassa kirjeen lainauksessa mummo kertoo säännöstelyn ja pula-ajan aiheuttamista vaikeuksista saada vauvalle välttämättömiä tarvikkeita kuten vaippariepuja. Lopulta kankaita löytyikin, ja joulukuussa Veikko kirjoitti Elnalle:

Sinä olet siis saanut Hämeenlinnasta pikku-Pekalle tarpeellista kangasta. Se olikin tänä aikana suuremmoinen annos. Eiköhän riepuja vielä saa lisää. Ellet muuten, niin revi minun hienoimpia paitoja. Enhän niitä nyt aivan lähi aikoina tarvitse ja eiköhän aikakin sitten parane, kun minulle niistä hätä tulee.

Veikko-pappani vaimolleen 13.12.1942.

Pappa kehotti siis käyttämään paremmat paidat vauvan tarpeisiin. Jollain tapaa tämä kertoo asioiden tärkeysjärjestyksestä.

Kaikkea Elna ja Veikko eivät joutuneet ”kerjäämään” naapureilta. Perheessämme on tallella valkoinen, siniraidallinen pellavapyyhe, hienointa ja pehmeintä pellavaa. Tarina kertoo, että sitä on käytetty perheen lasten kylpypyyhkeenä sen pehmeyden takia: vastasyntyneen vauvan iho on herkkä ja hauras, ja tarvitsee pehmeimmän mahdollisen kosketuksen. En tiedä, onko Elna itse kutonut pyyhkeen vai onko se ehkä hänen äitinsä tekemä,  mutta pehmeä se on. Samalla, 1940-luvulta peräisin olevalla pyyhkeellä on kylvetetty myös sisarukseni ja minut, ja viime syksynä äitini pesi ja paikkasi sen Sisupussia varten.

Pyyhe on pehmeä ja kaunis. Ensimmäisen kotona tehdyn kylvyn jälkeen käärimme aarteemme tähän pyyhkeeseen. Näin Elna ja Veikko ovat olleet kauniilla tavalla läsnä myös Sisupussi alkutaipaleella.

Se on ”vain pyyhe”, mutta minulle se merkitsee paljon enemmän. Sillä pyyhkeellä vauvamme on osa sukupolvien ketjua. Se pyyhe sitoo hänet arkisella, mutta samalla pyhällä tavalla osaksi tätä perhettä ja sukua. Enkä voi olla ajattelematta, että koska sillä pyyhkeellä on kuivattu pieniä vauvoja suurella rakkaudella jo yli 70 vuotta sitten, se kuljettaa mukanaan sitä hellyyttä ja rakkautta – siunausta – myös tähän päivään, suvun tuoreimmalle pienokaiselle.

(Toki Sisupussi kylvystä rentoutuneena pissasi pyyhkeelle, mutta kestäähän tuo pesun.)

Suvussamme on myös kastemekko, joka tulee Sisupussin ylle ristiäisissä. Siinä on kastettu niin minut kuin koko serkkusarjani, ja helmaan on kirjailtu kaikkien nimet. Kastepuvusta lisää sitten kun aihe on ajankohtainen – toivottavasti ehdin kirjoittaa.

Ensimmäinen joulu

Joulu sujui meillä kuten odottaa saattoi: vauvantahtisesti, leppoisasti ja onnellisesti. Elämäni paras joulu, vaikka olin väsynyt ja unenpuutteesta tokkurainen. Mutta silti: tämä oli ensimmäinen joulu kolmestaan, oman perheen kesken, ja siksi se oli ainutlaatuinen ja erityinen.

Vauvantahtisuus tarkoitti sitä, että emme suunnitelleet joulun ohjelmaa liiaksi vaan toimimme sen mukaan, miten vauvan kanssa asiat etenivät. Sisupussi nukkui tuolloin vielä kolmen tunnin unet aina kerralla, mikä mahdollisti esimerkiksi sen, että söimme M:n kanssa jouluaterian aattona yhtä aikaa.

Olimme säästelleet osan vauvalahjoista kuusen alle, ja aikamoinen pakettikasa sinne kertyikin. Suurin osa oli toki vauvalle, jota monet ystävät toivottivat yltäkylläisin lahjoin tervetulleeksi maailmaan. Itse sain toivomiani lahjoja: muutaman toivekirjan sekä Downton Abbeyn kaikki kaudet -paketin ja imetyskorun.

Vaikka vauva ei vielä joulusta mitään muistakaan, otimme aikataulujen puitteissa haltuun joulun perinteitä. Joulun aikaan katsoin hänen kanssaan Lumiukko-elokuvan (dvd:ltä, koska ei ole sanottua että juuri sen tv-lähetyksen aikaan olisi mahdollista olla tv:n äärellä) ja yhdessä koko perheen kanssa rauhoituimme myös joulurauhan julistuksen äärelle aattona puolenpäivän aikaan. Joulusauna kuului tietysti asiaan, ja aattona iltapäivällä M:n saunottua kylvetimme Sisupussin.

Jouluaattona pakkanen oli liian kireä pikkuvauvan ulkoilua ajatellen, mutta sää lauhtui joulupäivänä. Silloin vaunulenkkeilin pienen kanssa hautausmaalle ja jouluperinteen mukaisesti veimme kynttilän poisnukkuneiden läheisten muistoksi. Tällä kertaa kynttilä vietiin muualle haudattujen muistelupaikalle Kajaanin hautausmaalla, jonne meiltä on itse asiassa aika lyhyt ja kiva kävelylenkki.

Aivan koko aikaa emme ole olleet keskenämme. Joulunalusviikolla meillä vierailivat tulokasta ihailemassa M:n äiti sekä minun vanhempani. Ensimmäiset varsinaiset vieraat tulivat aatonaattona, kun Kajaanissa asuva ystäväperhe tuli kylään. Heillä on jokseenkin tasan kuukauden vanhempi poikavauva kuin meillä, ja nyt pääsimme ekan kerran tapaamaan niin, että molemmat vauvat olivat mukana. Joulun jälkeen sitten lomareissuillaan Kajaanin tietämillä ajeli ystäviä, jotka tulivat innokkaasti tervehtimään pikkuista.

Vuodenvaihteen jälkeen arki alkaa nopeasti ja tylysti, kun M:n loma päättyy ja hän palaa töihin. Sisupussi on kasvanut kovasti ja elämisen rytmi muuttunut sen mukaisesti, mikä tekee arjesta hänen kanssaan tiivistä ja sitovaa. Yritän kirjoittaa blogiin kun voin, mutta nytkin on kulunut monta viikkoa ilman, että olen ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa. Olen suunnitellut mielessäni monta postausta – parhaiten suunnittelu sujuu vaunulenkeillä – mutta kirjoittamaan pääsy on toinen juttu. Haluaisin kirjata tänne vauva-ajan muistoja, tuntemuksia ja tapahtumia, sillä ne katoavat mielestä nopeasti. Toivon, että kirjoittamiselle löytyy aikaa ja voimia paremmin ensi vuoden puolella.

Nimestä ja nimityksistä

Asioita joista minun piti kirjoittaa ennen vauvan syntymää, mutta en ehtinyt: miksi vauvamme tekonimi on ollut koko ajan Sisupussi? Mitä se tarkoittaa? Sairaalassakin moni hoitaja tai kätilö kysyi, millä nimellä kutsumme vauvaamme. Kerroin kysyjille aina tämän saman taustan, joka on lyhyt ja yksinkertainen.

Jokaisen vauvan kehittyminen munasolusta valmiiksi ihmistaimeksi asti on ihme. Ajattelen kuitenkin niin, että vauvaltani tarvitaan erityistä elämänhalua ja sisukkuutta, jotta se selviää, kasvaa ja kehittyy kohdussani huolimatta siitä, että Basedowin tauti ja tyypin 1 diabetes laittavat kaikin tavoin kampoihin ja tekevät vauvan olon tukalaksi.

Yksi joutui jo luovuttamaan silloin pari vuotta sitten, mutta tämä meidän ihme jaksoi taistella, kasvoi isoksi ja syntyi terveenä ja hyvävoimaisena. Jos se ei osoita sisukkuutta,  niin ei sitten mikään.

Tekonimenä Sisupussi on lisäksi sukupuolineutraali, ja olisimme varmaan kutsuneet vauvaa sillä nimellä oli sukupuoli ollut mikä tahansa.

Sisupussi on hellittelynimi, jolla kutsuimme vauvaa jo silloin kun hän oli vasta etäinen ajatus ja toive. Nyt vauva on täällä, nukkuu sängyssään ja on osoittanut sisuaan muun muassa tällä viikolla kasvattamalla painoaan keskimäärin 53 grammaa päivässä. Vielä maanantaina saimme pyyhkeitä siitä, että Sisupussin paino ei ollut noussut toivotulla tavalla, mutta tänään perjantaina oltiin jo reilusti yli syntymäpainon.

Tällä hetkellä tuntuu maailman luonnollisimmalta sanoa kääröämme Sisupussin nimellä, enkä pistä pahakseni jos lempinimi jää hänen käyttöönsä vuoksiksi eteenpäin. Voi kuitenkin olla, että kunhan ristiäiset on pidetty ja oikea nimi saatu käyttöön, tällainen lempinimi vähitellen jää käytöstä. Mutta sisukkuus jää, näin toivon.

Mitä tulee vauvan tulevaan nimeen, sekin on ollut valmiina jo pitkään. Tytölle meillä oli oikeastaan vain yksi nimiehdotus, pojalle enemmän vaihtoehtoja. Mutta ei niistä oikeastaan ole tarvinnut neuvotella, olemme olleet tulevasta nimestä yhtä mieltä jo pitkään.

Sisupussille järjestetään ristiäiset Keski-Suomessa, mutta koska juhlat ovat vasta suunnitteluasteella, palataan niihin sitten myöhemmin.

Hän on täällä!

Adventtipoikamme otti ohjat omiin kätösiinsä ja päätti tulla maailmaan raskausviikon 37 tultua täyteen. Hän syntyi reilun vuorokauden kuluttua lapsiveden menosta, 2.12.2018 Kainuun keskussairaalassa. Vietimme vierihoito-osastolla viikon, ja nyt olemme kotiutuneet ja etsimme yhteisiä rutiineja, tutustumme toisiimme ja ihmettelemme tätä kaikkea.

Olen yrittänyt kirjoittaa jo aiemminkin blogiin, mutta en vain ole pystynyt. Yhtäältä olen ollut väsynyt – synnytys oli vaikea ja vei kaikki voimat sekä henkisesti että fyysisesti, sairaalajaksosta puhumattakaan. Toisaalta muuta, tärkeämpää tekemistä on ollut paljon. Ja kolmantena: mistä kirjoittaisin?

Kirjoittaisinko siitä painajaismaisesta yöstä, jolloin – ihan vilpittömästi – uskoin etten selviä hengissä ja vannotin M:a pitämään huolta meidän vauvasta? Vai siitä melkein koomisesta reaktiosta, jolla kerroin vielä napanuoralla minussa kiinni olevalle pienelle, miten paljon häntä rakastan?

Tai pystyisinkö kirjoittamaan niistä pitkistä päivistä, jolloin vauva oli erityisseurannassa, emmekä tienneet milloin pääsemme kotiin. Perhehuoneesta, ruusuista pöydälläni tai vähän perinteisestä poikkeavasti vietetystä itsenäisyypäivästämme. Myrskyisistä itkukohtauksistani, jotka selittyvät hormoneilla, tai mökkihöperyyden tunteesta, kun viikkoon ei pistä nenäänsä ulos.

Haluaisin kirjoittaa KAKSin lääkäristä, kätilöistä ja sairaanhoitajista, jotka olivat meille tosi iso apu sairaalaviikon aikana. Ja Ihana Photographyn Jennistä, joka muutti sairaalahuoneemme taikastudioksi.

Haluaisin kirjoittaa siitä sydäntä vavisuttavasta onnellisuudesta, kun viimein pääsimme kotiin, ja kotiovella oli lyhdyssä kynttilä palamassa, jääkaapissa viilennettyä shampanjaa ja koti valmisteltuna minua ja pikkumiestä varten. M oli kanssamme perhehuoneessa sairaalassa, mutta kävi päivittäin kotona hoitamassa Papua, ja täytti samalla jääkaapin ja teki viimeiset, puuttuvat hankinnat. Tuki ja turva on tuo mies!

Voisi olla hyödyllistä kirjoittaa kivuista, jälkivuodosta ja virtsankarkailusta, jotka kuuluvat ilmeisen normaalisti alatiesynnytyksestä toipumiseen, mutta jotka silti vähän yllättivät. Jo aikoja sitten olin päättänyt kirjoittaa synnytyspelostani ja miten siitä selvisin, mutta nyt en ole enää varma, miten pystyn asiaa täällä käsittelemään. Aikaa se ainakin tulee vaatimaan.

Kaikkein vaikeinta on kuitenkin yrittää pukea sanoiksi sitä valtavaa, kaiken yli menevää rakkautta, jota tuo pieni tuhiseva ihmisenalku minussa herättää. Vaikeina, väsyneinäkin hetkinä se on elämäni keskipiste, enkä tiennyt että tällaista rakkautta on olemassa.

Tänä aamuna M lähti töihin ja jäimme ensimmäisen kerran kahdestaan kotiin päiväksi. Otin vauvan viereeni sänkyyn, ja yöherätysten vastapainoksi jäimme torkkumaan pitkää aamua vierekkäin peittojen alla. Silloin tiesin sen: tässä on kaikki. Enempää en voisi pyytää, olen saanut kaiken.

Kirjoitan kyllä kaikesta, kunhan arki alkaa muistuttaa enemmän arkea eikä vain jatkuvaa juhlapyhää kuten se vielä nyt tekee. Haluaisin nostaa lipun salkoon, räjäyttää ilotulitteita ja nostaa maljan toisensa perään koska suurempaa juhlan aihetta en voi keksiä: Sisupussi on täällä!

Papu ja odotus

Ystäväperheeni kertoo usein tarinaa, miten heidän kissansa tajusi emäntänsä raskautumisen jo ennen mitään testejä, ja lakkasi pyrkimästä vatsan päälle. Jo ensimmäisellä tärpillä ja nyt uudestaan seurasin, miten Papu reagoi. Yhtään en yllättynyt tuloksesta: se ei huomannut mitään. Tai ei ainakaan osoittanut huomaavansa.

Kun vatsa alkoi kasvaa, aloin vähitellen kieltää Papua nukkumasta vatsani päällä. Se oli vähän loukkaantunut, mutta sopeutui, kuten aina. Tehdessäni töitä työpöydän ääressä Papulla oli tapana tulla syliini, reisien päälle pöydän ja vatsan väliin nukkumaan. Viimeisinä viikkoina ennen äitiysloman alkua se ei enää kovinkaan mukavasti mahtunut siihen, ja näki naamasta että sitä harmitti.

Vielä kuukausi sitten Papu tykkäsi tulla nukkumaan kylkeni päälle, kun en enää voinut muussa asennossa lepäillä. Kasvanut raskausmaha muodosti mukavan alustan aiemmasta poikkeavaan suuntaan, ja Papu levittäytyi vatsan lähelle kyljen ja lonkan suunnasta. Tämä asento oli minustakin mukava, kissa lämmitti kylkeä kivasti ja kehräys tuntui koko vatsan alueella. Valitettavasti Papu ei enää ole suostunut tulemaan kyljen päälle, vaikka olen koettanut sitä houkutella.

Aivan raskauden loppuvaiheessa Papu on minusta alkanut vältellä syliäni. Se saattaa kiivetä rintakehälle tai olkapäälle, mutta ei enää pyri syliin yhtä paljon kuin aiemmin. Viime yönä se tuli kehräämään vatsani viereen puoleksi tunniksi kun huomasi minun valvovan, ja osallistuu kyllä päiväunituokioihini mielellään – paras roolimalli siinä asiassa. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että se on ottanut etäisyyttä, ja viettää aikaa työhuoneessa mieluummin kuin minun vieressäni. Voi myös johtua siitä, että työhuone on tällä hetkellä asunnon lämpimin huone.

Kun kokosimme pinnasängyn,  Papu ilahtui: toitte minulle uuden mukavan pedin! Unipesä on kuin tehty kissan sängyksi. Pinnasänky onkin ollut ilman patjaa tai unipesää tähän viikkoon asti, jotta Papu ei tekisi siitä omaa paikkaansa. Nyt kun pinnasänky on valmisteltu vauvaa varten, ostin eteerisiin öljyihin perustuvaa kissankarkotetta, suihkutin sitä yhteen kestorättiin ja laitoin rätin sängynlaidalle. Papu ei ole edes yrittänyt sinne enää. En tiedä johtuuko se tuoksukarkotteesta vai oppimisesta: Papu on yleensä aika nopea tottelemaan kieltoja, ja ehkä se muistaa aiemmat karjaisuni, kun se yritti päästä vauvan sänkyyn.

Kerran se on hypännyt vaunuihin ja nuuhkinut turvakaukaloa, mutta saanut välittömästi niin tiukan kiellon, ettei ole toistamiseen yrittänyt. Jos ongelmaa tulee, koetan tuoksukarkotetta niihinkin, mutta toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta.

Olen kuullut paljon tarinoita siitä, miten kissat reagoivat vauvan tuloon. Osa pyrkii vauvan lähelle nukkumaan, mikä on sekä epäterveellistä että vähän vaarallista, mutta osa voi alkaa merkkailla pissaamalla vauvan tarvikkeita. Tällä hetkellä olen optimistinen, että Papu ei tekisi kumpaakaan. Se ei pidä lapsista kovin paljon (liikaa ääntä), ja on vaikea kuvitella miksi se yrittäisi vauvan viereen nukkumaan. Merkkaamisen tarvetta on vaikea ennustaa, mutta yritän ajatella ettei sille tulisi tarvetta siihen, jos pidämme sen muutoin tyytyväisenä. Eli kissa tarvitsee edelleen huomiota ja silityksiä, vaikka perheessä on vauvakin.

Papu nukkuu osan yöstä meidän vieressä, ja on tervetullut sänkyymme edelleenkin. Se pääsee syliin päivittäin, ja vaikka ehkä joutuu vähän sivuosaan, se on kuitenkin keskeinen osa elämäämme. Olisi kova pala luopua siitä, mutta henkisesti olen valmistautunut siihenkin. Jos Papu reagoi vauvan tuloon jotenkin negatiivisesti stressaamalla, sille on hyvä paikka vanhempieni luona. Lähtökohtaisesti Papu on kuitenkin perheenjäsen, eikä vauvan tulo tarkoita lemmikistä luopumista.

Olen varma, että yksi Sisupussin tutuimmista ja turvallisimmista äänistä kohdussa ja aluksi sen ulkopuolella (äidin ja isän äänien lisäksi) on Papun kehräys.

Mitä meillä luetaan?

Kun eteen tulee uusi asia tai tilanne, josta pitää selvitä, minä lähden kirjastoon. (Hermione-syndrooma.) M puolestaan lähtee kirjakauppaan.

Jo ensimmäisen raskauden alussa vertailimme kirjakaupan vauvakirjoja. Parhaalta vaikutti Matilda Katajamäen ja Outi Gyldénin toimittama Suomalainen vauvakirja (3. painos 2014).

Vauvakirjan lukeminen on ollut yhteinen juttumme. M on lukenut sitä välillä itsekseen ja sitten kertonut minulle oleelliset asiat. Välillä minäkin olen lukenut joitain osioita yksin, mutta tärkeimpiä ovat olleet ne hetket kun olemme lukeneet sitä yhdessä, vuorotellen ääneen toisillemme. Sillä tavoin asioista on samalla keskusteltu ja pohdittu eri puolia ja sitä, miten asiat voisi meidän perheessä mennä.

Suomalaisen vauvakirjan hyviä puolia ovat monipuolisuus ja selkeys. Vaikka aiheita on paljon ja kirjassa sivuja runsaasti, se on järkevästi toteutettu, päivitetty tähän päivään ja helposti ymmärrettävällä tyylillä kirjoitettu. Alkupuolella keskitytään odotusaikaan, sitten synnytykseen, ja loppuosassa lapsen hoidon perusjuttuihin leikki-ikäiseksi asti. Sinne saakka emme vielä ole lukeneet.

Vauvakirja on yleisteos, joten se käsittelee aiheita lyhyesti ja tehokkaasti. Jos jokin aihe askarruttaa erityisesti, siitä kannattaa etsiä tietoa erikseen. Moni ystäväni on kannustanut panostamaan imetystietouteen. Mitä enemmän siihen liittyviä asioita lukee ja opiskelee etukäteen, sitä vähemmän imetykseen liittyvät toimet, haasteet tai tunteet yllättävät – vaikka etukäteen ei voikaan tietää miten se tulee sujumaan juuri meillä. Mutta valmistautuminen kuulema kannattaa, joten ostin tuoreen oppaan, Laura  Talvitien ja Pauliina Ahosen Nykymutsin imetyskirjan (2018).

Nykymutsin imetyskirja on jotenkin tosi 2015-lukulainen itse täytettävine tehtäväsivuineen. En oikein koe omaksi jutukseni täyttää erilaisia listoja tai ajatuksia kirjan sivuille, mutta tietopuoli kirjassa on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu. Moneen kertaan kirjassa korostetaan, että monenlaiset ratkaisut ovat yhtä oikein, eikä ole vain yhtä tapaa imettää lasta.

Molempien kirjojen vahvuus on runsas kokemustarinoiden käyttö. Äitien ja isien lyhyissä kertomuksissa tulee hyvin esiin juuri se tärkeä asia, että monenlaiset tavat hoitaa lasta ovat yhtä oikein.

Tätä on syytäkin korostaa, sillä odottavana äitinä minusta tuntuu, että juuri imetys on eniten tunteita ja äitien välisiä ristiriitoja herättävä asia. Se sujuu tai ei onnistu, osa käyttää pulloa ja osa vain rintaa, osa imettää muutaman kuukauden ja osa monta vuotta. Se tekee kipeää tai herättää euforista onnentunnetta, mutta tunteita siihen joka tapauksessa kuuluu. Ja jokaisella joskus äidiksi tulleella on asiasta kokemus ja mielipide, ja pelottavan usein sitä mielipidettä tyrkytetään toisille. Suomessa imetysmyönteisyys menee välillä aivan liiallisuuksiin siinä, miten esimerkiksi pulloruokintaa ei edes oteta puheeksi tai rintapumppuja piilotellaan joillakin vierihoito-osastoilla. (Osalla sairaaloita on sertifikaatti vauvamyönteisyydestä. Ilmeisesti kaikki muut ovat sitten vauvavastaisia?)

Etukäteen en osaa odottaa imetystä mitenkään erityisellä innolla. Ymmärrän hyvin äidinmaidon merkityksen vastasyntyneelle, ja imetän kyllä lastani jos suinkin onnistun siinä. Olen valmis yrittämään sitkeästi huolimatta kaikesta kivusta ja tuskasta, josta minua on varoitettu. Mutta: tiedän myös, että imetys vaikuttaa osalla diabeetikkoäideistä verensokereihin rajusti, eikä aina ole järkevää aiheuttaa äidin sairauden pahenemista imetyksen kustannuksella. Pyörtyilevä äiti on huonompi vaihtoehto kuin imettävä äiti. Rintapumppu ja pulloruokinta toimivat nekin, jos pullo vain kelpaa lapsellemme, ja tarpeen tullen olen aivan valmis käyttämään myös äidinmaidonvastiketta.

No niin, nyt se on sanottu ääneen – tuomitkaa minut jos siltä tuntuu.

Näiden kahden kirjan lisäksi olen lainannut kirjastosta oppaita niin raskausajan liikunnasta kuin synnytykseen valmistautumisesta. Ne vaan ovat palautuneet lukemattomina takaisin kirjastoon. Luulen, että pärjäämme näillä kahdella kirjalla loppuun asti, kun tukenamme on erittäin hyvä ja kannustava neuvolahenkilö, perhevalmennukset ja KAKSin äitiyspoliklinikan henkilökunta.