Loma!

Äitiyslomani ensimmäinen päivä oli perjantaina. Noin puoli neljän aikaan sain to do -listan viimeisenkin kohdan ruksittua ja laitoin poissaoloviestin sähköpostiin. Samalla kirjoitin myös facebookiin alkavasta pitkästä lomastani – somehiljaisuus vauvamme ympärillä oli siis rikottu suunnitelman mukaisesti äitiysloman alussa.

Ja nyt on aika myös avata tämä blogi lukijoille.

Tässä mainittu 34 päivää on laskettuun aikaan. Meillä jäljellä on parisen viikkoa vähemmän.

Tämän blogin avaaminen julkiseksi on iso juttu. Sisällöltään se on henkilökohtaisempaa kuin mikään aiemmin kirjoittamani. Se on silti luettavaksi tarkoitettu etenkin siksi, että ykköstyypin äitiydestä ja raskaudesta ei ole liikaa blogeja. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa muustakin kuin diabeteksesta, koska raskauteeni ja äitiyteeni vaikuttavat myös muut asiat.

Blogi on kommenttiystävällinen, mutta muita blogejani tiukemmin vartioitu. Poistan kaikki kommentit, joista pahoitan mieleni – minun blogini, minun sääntöni.

Tarkoitus oli kirjoittaa blogiin jo perjantaina, mutta viikonloppu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Perjantaina en ehtinyt, ja eilinen eli lauantai meni ihan uusiksi puolestaan diabeteksen takia. Verensokerit heittelehtivät aamun hypereistä koko iltapäivän kestäneeseen punaiseen sensoriviivaan eli aivan liian matalalla. Sen lisäksi, että vuoristorataa hyppivä verensokeri uuvuttaa fyysisesti, se myös masensi aika tavalla. Olo koheni iltapäivän pitkillä päiväunilla, jonne M minut kauniisti peitteli.

Tänään puolestaan teimme kiepin synnytysosastolla. Koko raskausajan minulle on hoettu neuvolassa ja poliklinikalla, että jos tulee epävarma olo tai huoli vauvan voinnista, niin synnärillä on päivystys 24/7 ja sinne saa aina soittaa. Näillä aika isoilla viikoilla kynnys ottaa yhteyttä tulee olla matala.

Lauantaina vauva oli minusta vaisu, mutta tunsin kuitenkin pari kipakkaa potkua lopulta illalla ennen nukkumaanmenoa. Tänä aamuna en tuntenut sitäkään vähää, vaikka keskityin liikelaskentaan (vähintään 10 liikettä tunnissa). Soitin synnärille ja saimme kehotuksen tulla tarkastukseen saman tien.

Edellisestä käynnistä käyrillä oli vain muutama päivä, mutta silti huoli oli kova. En tiedä olenko ikinä ollut niin peloissani kuin tänään kun kävelimme sairaalan parkkipaikalta osastolle. Onneksi pelon sai jakaa rakkaimman kanssa, käsi kädessä.

Kaikki oli hyvin, erinomaisesti suorastaan. Sisupussin sydän sykkii juuri niin kuin pitää, ja hän harjoittelee hengittelyä kohdussani. Käyrälle piirtyi myös selvästi univaihetta ja vilkasta liikehdintää, mutta tärkeä huomio on se, että minä en tuntenut niitä liikkeitä. Vauva on kääntynyt niin, että sen nyrkit ja potkut osuvat selkääni kohti, enkä siis tunne potkuja enää samanlaisina, jopa kipeinä iskuina kuin aiemmin. Vauvan hiljaisuus ei siis välttämättä ole tässä vaiheessa syy paniikkiin, ja pienikin muljahdus on hyvä juttu ja riittävä elonmerkki. Ultraäänessä vielä tarkistettiin istukan virtaukset ennen kuin lähdimme kotiin – sama lääkäri ultrasi kuin keskiviikkona polilla, ja tällä kertaa hän tulosti nätin valokuvan meille mukaan.

Käynti oli hyvä, koska saimme tiedon tuosta asennon muuttumisesta ja varmistuksen vauvan hyvinvoinnista. Parasta on se, että kertaakaan kukaan ei sanonut, että olisimme vaivanneet asiantuntijoita turhaan. Päin vastoin, sekä päivystävä kätilö että lääkäri sanoivat, että hyvä että tulitte. Aina saa soittaa ja käydä siellä, jos on huolta – kotona kahdestaan huolet vain moninkertaistuvat, kun aika vähällä voidaan varmistaa että kaikki on ok.

Ehkä nyt epätasaisen viikonlopun jälkeen saan rauhoituttua äitiyslomalle. Alan pestä vauvan tarvikkeita ja järjestän hänen tavaransa paikoilleen. Pakkaan sairaalakassin. Pienintäkään aikomusta ei ole ryhtyä siivoamaan kotia tai suorittamaan jotain opintoja tai urheilemaan. Keskityn jouluvalmisteluihin, lepäämiseen ja vauvan odotukseen. Katson lempisarjojani, jos huvittaa, luen kirjoja jotka ovat odottaneet, kuuntelen podcasteja ja äänikirjoja. Ompelen kestorättejä ja järjestän vaipat hoitopöydän luo.  Kirjoitan blogeihini niin paljon kuin jaksan, koska muutaman viikon kuluttua kirjoitusharrastukselle ei ole enää aikaa kuten ennen. Kosmetologille on varattu kaksi käyntiä, ja joka päivä koetan myös pistää nenäni hetkeksi ulos raittiiseen alkutalven ilmaan.

Hän on täällä aivan muutaman viikon kuluttua.

Sydänääniä

Nyt on käynnissä jo 35. raskausviikko. Tänään päiviä tarkalleen 34+4. Noin viimeisimmän viikon ajan olen tuntenut aika kovia kipuja alavatsalla, mutta kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin niiden olevan supistuksia. Se vähän huolestutti, samoin kuin koko ajan lisääntyvä tukaluuden tunne alavatsalla. Järki kuitenkin tiesi, että tukaluus ja supistukset kuuluvat näihin viikkoihin, ja kun vauva liikkui hyvin, en antanut pelolle liikaa valtaa.

Sen verran kuitenkin kipuilu painoi mieltä, että odotin jo malttamattomana tämän päivän äitiyspoliklinikkakäyntiä. Edellisellä kerralla oli sovittu, että tänään piirretään Sisupussin sydänkäyrää ensimmäisen kerran. Olen kuullut monen mainitsevan tästä ”käyrillä makoilusta” ja kiinnosti kovasti, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Menin sovitusti noin puoli tuntia ennen lääkäriaikaani äitiyspoliklinikalle. Hoidin ensin rutiinit eli virtsanäytteen, punnituksen ja verenpainemittauksen, minkä jälkeen kätilö vei minut pikkuhuoneeseen makoilemaan vuoteelle. Vatsaani kiinnitettiin kaksi anturia. Ensimmäinen mittasi Sisupussin sydäntä ja toinen minun supistelujani. Vauva väisteli tietenkin anturia vähän aikaa, mutta lopulta asettui niin että saatiin noin 20 minuutin mittainen sydänkäyrä.

Vielä matkalla sairaalaan alavatsassani jomotti kivuliaita supisteluja, mutta ne hellittivät poliklinikalla eikä toiseen anturiin jäänyt mitään mainittavaa.

Pääsin lääkärin luo heti saman tien. Sisupussin sydänkäyrä sai paljon kehuja. Vauvalla ei ole mitään hätää, myös kokonsa puolesta hän on aivan keskikäyrällä. Vähän itketti helpotuksesta, sillä pelkäsin myös liikakasvua kun oloni on ollut aika vaikea. Koska kerroin supistusten alkaneen tuntua, lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen. Yllättäen hän totesi heti tuntevansa vauvan pään! Sisupussi on asettunut jo hyvin alas, aivan kohdunsuun tuntumaan. Paikat eivät ole lähteneet vielä yhtään avautumaan, joten ei ole syytä huoleen ennen aikaisesta synnytyksestä – ihan vielä ainakaan. Mutta vauvan asettuminen niin sanotusti tyrkylle selittää sen, että alavatsassani tuntuu painoa ja puristusta nyt koko ajan, ja joudun käymään vessassa vähintään kerran tunnissa, yleensä useammin.

Parasta kuitenkin oli se, kun lääkäri sanoi, että koska kaikki on niin hyvin, voimme sopia seuraavan käynnin vasta pitkälle eteenpäin. Ei niin ettenkö kävisi mielelläni polilla juuri niin usein kuin on tarve, mutta on ihan huikeaa kuulla että tiheää seurantaa ei tarvita, koska kaiki on niin hyvin! Seuraava käynti on noin puolentoista viikon kuluttua. Hurjaa tajuta myös, että kovin montaa kertaa en enää ehdi tuolla poliklinikalla käydä ennen kuin vauva on täällä. Kerran tai kaksi, ehkä? Ja kuitenkin tämä polikäynneillä ravaaminen on tuntunut ikuisuusprojektilta, joka jatkuu ja jatkuu…

Hemoglobiini oli tänään 110, mikä selittänee osaltaan väsymykseni. TSH on myös laskenut vähän matalalle, mutta huomenna olen menossa sisätautipoliklinikalle, jossa endokrinologi päättää Thyroxinin annostuksesta.

Virallisesti huomenna olisi viimeinen työpäiväni ennen  äitiyslomaa, mutta käytännössä joudun vielä tekemään perjantain töitä.

Hyvää maailman diabetespäivää! Paremmin en olisi voinut tätä päivää viettää kuin saamalla hyviä uutisia vauvani voinnista – minun diabeteksestani huolimatta.

Toinen raskauskolmannes

Toiseen raskauskolmannekseen lasketaan viikot 13-27, joidenkin mukaan 14-26. Tämän vaiheen päättymisestä on jo aikaa, mutta en ole muistanut tehdä yhteenvetoa tänne, joten nyt olkoon sen aika.

Raskausviikoilla 13-14 kerroin jo töissä tulevasta vauvasta. Joka kerta lisäsin ”…jos siis kaikki hyvin menee…” koska epävarmuus ja pelot olivat niin kovasti läsnä. Mutta oli ihanaa lakata salaamasta asiaa, ja oli ihanaa nähdä kaikkien ilahtuneet ilmeet ja kuulla iloiset onnittelut. Samoihin aikoihin kerroimme myös tuleville isovanhemmille.

Juhannuksen jälkeen oltiin 15. raskausviikolla, ja väsymys alkoi vähitellen hellittää. En enää nukkunut joka päivä päikkäreitä, mutta toisaalta olimme lomalla niin että mahdollisuus olisi kyllä ollut. Päivät olivat kiireisiä, sillä suurimman osan lomasta vei muutto: tyhjensimme Lappeenrannan kodin, pakkasimme Leivonmäen talomme ja muutimme koko elämämme Kajaaniin. Vietimme myös kesälomaa: kävimme Tukholmassa, rippijuhlissa, Nightwishin keikalla – ja ensimmäistä kertaa yhdessä ultraäänitutkimuksessa heinäkuun alussa.

Pitkäaikainen verensokerini HbA1c oli heinäkuun alussa erinomainen 41 mmol/l.

Vähitellen heinäkuun aikana vatsani alkoi kasvaa, enkä enää yhtään myöskään pidätellyt sen näyttämistä. Vatsan kasvu oli ehkä dramaattisin muutos, sillä se vähän yllätti tämän ensikertalaisen. Minulla oli jokin hämärä ajatus, että ehkä joskus syksyllä saattaisin joutua käyttämään äitiysvaatteita. Järkytykseni olikin suuri, kun housut kävivät yksitellen pieniksi ja alkoivat tuntua tukalilta. Menin ”huvin vuoksi” sovittamaan äitiysfarkkuja ja ne tuntuivat niin mukavalta, että kauhistuin: Nytkö jo!?! Lähetin kauhupaniikkiviestit parille ystävälleni, jotka ihanasti kannustivat ja tsemppasivat.

Minulle tosiaan kävi niin, että heinäkuusta alkaen kaikki housut ja hameet, joiden vyötärö osui vatsan kohdalle, tuntuivat erittäin epämukavilta vaikka olisivat muutoin mahtuneetkin. En vain voinut käyttää enää mitään, mikä osui keskelle vatsaa. Näin ollen jouduin ostamaan kesän alennusmyynneiltä yhdet farkut ja helteiden jatkuessa yhdet capri-mittaiset äitiysfarkut, sekä muutamia paitoja niiden kanssa pidettäväksi. Onneksi suurin osa mekoista kävi hyvin myös kasvavan vatsan kanssa. Syksyn keleihin olen sitten hankkinut myös äitiyslegginssejä.

Heinäkuu ja elokuun alku olivat vaikeinta aikaa terveyden kannalta. Kilpirauhanen oireili liikatoiminnan kaltaisilla tuntemuksilla, ja olin väsynyt ja tuskainen. Jouduin tekemään isoja päätöksiä työasioiden suhteen ja jättämään asioita tekemättä. En olisi halunnut, mutta jos piti valita pidänkö huolta omasta ja vauvan voinnista vai urakoinko lisää artikkeleja, niin eipä tarvinnut miettiä kumman valitsen. Harmitti se luopuminen silti.

Työmatkalla Helsingissä elokuun alussa, rv 20+5.

Keskellä keskiraskautta sitten päättyivät lomat ja siirryimme Kajaaniin. Jos olin hermoillut, miten hoitopaikan vaihdos vaik(e)uttaa kaikkeen, niin turha oli huoleni. Kaikki meni alusta asti loistavasti, ja minut otettiin Kajaanissa sekä sisätautipolilla, äitiyspolilla että neuvolassa vastaan kaikella sillä huolellisuudella, jota raskaana oleva ykköstyypin diabeetikko ja kilpirauhaspotilas tarvitsee. Rakenneultrassa kävimme yhdessä M:n kanssa elokuun alussa. Siellä meille kerrottiin, että odotamme poikaa! Kaikki oli rakenneultrassa hyvin.

Syyskuussa reissasin melko paljon työni takia, ja tein haastatteluja eri puolilla Suomea. Onneksi työtahti oli suunniteltua vähäisempi niin että jaksoin kenttätyöt ihan kohtalaisesti, vaikka matkustaminen välillä uuvuttikin. Kirjoitin kenttätöistä toiseen blogiini ilman mainintaa raskaudesta, ja sitten raskauden näkökulmasta tänne.

Rv 24+2, uudessa kodissa Kajaanissa.

Nyt lokakuussa eli kolmannella kolmanneksella en ole enää paljoakaan matkustanut (yhtä lentomatkaa lukuunottamatta) vaan tein kaksi haastattelua puhelimen ja Skypen välityksellä. En vain enää kykene ylimääräisiin reissuihin.

Tukea!

Neuvolasta vinkattiin, että jos liitoskivut tai selkäsärky käyvät pahoiksi, fysioterapeutilta saa lainaksi niin sanotun SI-tukivyön. Minulla ei ole ollut erityisen pahoja kipuja, mutta kun vatsa alkoi kasvaa, päätin vähän ennakkoon varautuen hakea vyön lainaksi. Soitin fysioterapiaan ja olisin saanut vyölle sovitusajan jo samalle päivälle. Sovin ajan kuitenkin seuraavalle maanantaille, kun se sopi paremmin.

Fysioterapeutti näytti erilaisia vöitä. Sain sovittaa ”uudemman mallista” tarrakiinnitteistä (lainausmerkit koska mitenkään erikoisen moderneilta nekään vyöt eivät näyttäneet), mutta selkeästi paremmalta tuntui vanhempi malli. Ammattilainen auttoi valitsemaan oikean kokoisen vyön ja neuvoi, miten kokoa säädetään.

Kuvassa rv 30+1.

Häkellyttävää oli se, miten paljon paremmalta olo tuntui heti kun vyö oli paikoillaan. Olin ajatellut, etten ehkä välttämättä tarvitse koko vyötä, mutta vatsan kasvu on tapahtunut niin vähitellen, etten ollut tajunnut olotilaan hitaasti hiipivää tukaluutta. Nyt käytän vyötä jokseenkin joka päivä. Parhaimmalta se tuntuu kävelylenkeillä, mutta myös kotona ihan töitä ja kotiaskareita tehdessä. Vyö ei näy vaatteiden alta, kun paita tai mekko on tarpeeksi pitkä – ja sellaisiahan tässä vaiheessa äitiysvaatteeni ovat.

Mikään estetiikan riemuvoitto tämä vyö ei ole, mutta enää en luopuisi siitä. Vieläkään en voi sanoa kovasti kärsiväni kivuista, mutta vyö tuntuu tukevalta ja ryhdistää oloa. Ihan mahtavaa, että tällainenkin apuväline on ilmaiseksi odottavan äidin käytössä.

Lentomatkustaminen rv 28 jälkeen

Olin tällä viikolla luennoimassa Helsingissä. Ennen kuin päivästä sovittiin, varmistin vain pikatarkistuksella Finnairin sivuilta, että saan lentää vielä tuolloin – ajatus junamatkasta ei enää houkutellut. Mieleeni jäi vain, että kotimaan lennoilla saa matkustaa tosi pitkään raskaudesta huolimatta.

Mutta jätin osan tekstistä lukematta. Onneksi mainitsin tulevasta lennosta neuvolassa, jossa kehotettiin tarkistamaan viikot, sillä tietyn rajan jälkeen tarvitaan lääkärintodistus, että pääsen koneeseen. Maaginen raja olikin Finnairin ohjeissa 28 raskausviikkoa, mikä minulla täyttyi juurikin viime lauantaina. Sisupussi oli siis muutaman päivän liian vanha, jotta pääsisimme koneeseen.

Onneksi Kajaanissa saa hyvin aikoja neuvolaan. Pääsin jo seuraavana päivänä lääkärintarkastukseen, jossa ei tokikaan löytynyt mitään syytä, miksi en voisi lentää. Sain ikään kuin bonusultran, jossa näkyi 1114g painoinen pikkupoika, joka kasvaa tällä hetkellä kauniisti keskikäyrän tuntumassa (aiemmin siis on arvioitu kasvun yläkäyrälle).

Sitten skannasin todistuksen kirjastossa, lähetin sen suojatulla yhteydellä Finnairille, ja sain paluupostissa vielä lupalomakkeen täytettäväksi koskien terveystietojeni käsittelyä. Kun vielä olin käynyt kirjastolla tulostamassa, allekirjoittamassa, skannaamassa ja jälleen lähettämässä sen suojatulla yhteydellä, sain nopeasti vastauksen ettei ole estettä koneeseen nousulleni.

Kuten ystäväni totesi: Sisupussin ensimmäinen lentolupakirja!

Elokuussa lennon pomput lähinnä laskeutuessa tuntuivat vatsanpohjassa ja mietin, miten tällä kertaa sujuisi kun raskaus on jo tosi paljon pidemmällä. Ehkä sää oli tasaisempi tai sitten vauva ei enää hyppele niin paljon, mutta lento meni tosi hyvin molempiin suuntiin. Reissaaminen väsyttää enemmän kuin yleensä, mutta lentäminen ei tässä ollut ongelma vaan muu matkustamiseen kuuluva hässäkkä.

P.S. Tänään reilu viikko edellisen ultraamisen jälkeen Sisupussi painaa toisen lääkärin mittaamana jo n. 1400g.

Totisempiakin päiviä

Huomaan, että valmistaudun jo siihen, että tästä blogista tulee julkinen. Huomaan sen siitä, että olen vähentänyt surullisia postausaiheita ja kirjoittanut sävyssä, jossa voisin puhua (ja puhunkin) raskaudesta ystäville ja tuttaville. Yleisistä, kivoista, helpoista aiheista.

Tähän vain mahtuu niin paljon muutakin.

Raskausviikosta 23 alkaen verensokerien kanssa on ollut tosi vaikeaa. Aivan kuten minua varoitettiin, insuliinin tarve nousee loppua kohti, kunnes ilmeisesti taas jossain 30-viikon jälkeen vähenee. Jos olisin tiennyt, miten paljon vaikeampaa verensokerin hallinta on nyt, olisin nautiskellut enemmän ja stressannut vähemmän alkuraskaudessa.

Jos aiemmin oli muutaman hyvän päivän jälkeen jokin yksittäinen huonompi päivä, nyt tilanne on päin vastainen. Yhden hyvän aamupäivän (kokonaista hyvää päivää ei ole ollutkaan vähään aikaan) jälkeen seuraa 2 tai 3 huonoa päivää, jolloin verensokeri ei juuri alle kuudessa käy.

Insuliiniannokseni ovat edelleen pieniä moniin muihin verrattuna, mutta pitkävaikutteisen insuliinin määrä on nyt jo kuitenkin kaksinkertainen alkuraskauteen nähden. Ateriainsuliinin vaikutusaika tuntuu venyneen 2-3 tuntiin – toisin sanoen minun pitäisi ennakoida ateriani tuntikausia aiemmin, eikä sekään aina auta. Myös ateriainsuliinin määrät ovat kaksinkertaisia aiempaan nähden.

Jos asia toimisi vaan niin, että ”lisää sitten niitä annoksia”, niin en varmasti olisi itkenyt epäonnistuneena, katkerana ja pettyneenä jo monena iltana. Oikean annoskoon etsiminen vaatii kokeiluja, enkä voi tuplata annosta kerralla – enhän tiedä yhtään mikä on se niin sanottu oikea annos. Olen lisännyt pitkävaikutteisen määrää pykälä pykälältä, maltillisesti, välttääkseni yölliset matalan sokerin kohtaukset, jotka ovat tosi vaarallisia. Tähän kaikkeen kokeiluun ja etsimiseen vain menee aikaa, ja insuliinin tarve muuttuu koko ajan, ja jokainen korkeilla sokereilla vietetty päivä on pahaksi vauvalle.

Eikä kukaan voi auttaa, olen aika yksin. On vertaistuki ja on sisätautipoli, mutta he voivat antaa vain neuvoja – annosten pistäminen ja laskeminen on minun hommani ja vain yksin minun vastuullani.

Seuraavaksi aion yrittää petrata vieläkin kovemmin ruokavaliossani. En jätä hiilareita kokonaan pois, mutta vähentämällä hiilihydraattien määrää luulisin parantavani insuliiniherkkyyttä. En tiedä, onko siitä hyötyä, mutta jotain on pakko kokeilla. Aamupäivät ovat kaikkein vaikeimpia, mutta en käsitä miten voisin enää asiaa auttaa.

Olen lyhyen diabetesurani ajan ollut aina jonkinlainen ”mallipotilas”, joka on hallinnut verensokerit hyvin ja hoitotasapaino on ollut erinomainen. Nyt tuntuu siltä, etten hallitse tätä yhtään. Ja tietenkin vauva kasvaa keskikäyrän yläpuolella. Minä kun luulin etukäteen, että hikarina hoidan tämän(kin) asian mallikkaasti, ja vauva pysyy käyrillä eikä diabetes pääse vaikuttamaan pienen kasvuun. Ei hoida, ja kyllä vaikuttaa.

Luulen yrittäväni parhaani, mutta täytyy olla vielä keinoja yrittää kovemmin, eihän tämä voi näin mennä. Rikon meidän vauvan jo ennen kuin se ehtii edes syntyä.

Raskaus ja liikunta

Keväällä samaan aikaan kun tein positiivisen raskaustestin, olin juuri päättämässä treenikautta personal trainerini Ellin kanssa. Viimeisillä kerroilla hän sitten pyynnöstäni kertoikin raskausaikaan sopivia liikkeitä ja juttelimme siitä, miten kuntosalitreeniä pitäisi muuttaa raskauden edetessä.

Keskeistä oli sekä Ellin ohjeissa että muualta lukemistani vinkeistä, että liikunta pitäisi pitää mukana koko raskauden ajan. Kun treeniä on tehty jo aiemmin, ei ole syytä vähentää sitä, ja mikäli taas on ollut melko liikunnaton ihminen, olisi hyvä lisätä kevyttä liikuntaa osaksi arkea. Samat ohjeet ja osittain jopa tismalleen samat selkäjumppavinkit sain neuvolan järjestämässä fysioterapiassa. Siellä vinkattiin myös Selkäliiton oppaista, joissa on hyviä, helposti toteutettavia jumppaliikkeitä myös odottajalle. Ja lantionpohjanlihasten jumpan unohtamisesta on nyt varoitettu niin monta kertaa, että ei voi kyllä kuin syyttää itseään, jos se jää tekemättä!

Salitreenistä jätin lantionnostot välittömästi pois. Siihen ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että ajatus lantionnostosta tuntui pahalta. Se on tehokas liike reisille ja pakaroille, mutta korvattavissa muilla, jotka eivät herätä yhtä ikäviä fiiliksiä vatsanseudun suhteen. Sitten vähitellen, oikeastaan ilman erityistä suunnitelmaa tai ohjelmaa, treeni on muuttunut. Kun ajatus jalkaprässistä herätti vähänkään ikävää tunnetta, jätin sen pois. Olen keventänyt painoja ja koettanut lisätä toistoja. Tällä hetkellä en oikeastaan hikoile salilla juuri ollenkaan. Teen cardiolaitteilla hyvin kevyesti, ja keskityn odottajan jumppaliikkeisiin ja käsipainoilla treenaamiseen.

Alkukesän väsymys piti minut poissakin salilta melko pitkään, mutta Kajaaniin muuton jälkeen onneksi aika pian pakotin itseni uudelle kuntosalille. Tässä kohdin aviomies on kyllä ollut hieno tsemppari. Loppukesällä kävelin usein myös kotimme kulmalta lähtevällä ulkoilureitillä, joka onkin ollut tosi hyvän mittainen kävelylenkkiä ajatellen.

Melko tärkeä asia liikunnan edistämisessä oli se, että löysin paikallisen lastentarvikekaupan alerekistä raskausajan treenitrikoot. Vaikka treenihousut ovat joustavaa kangasta, niiden vyötärösauma on keskellä mahaa, ja minua on jo melko varhaisesta asti ahdistanut tosi pahasti, jos housujen tai hameen vyötärö puristaa normaalista kohdasta. Siksi olen käyttänyt jo pitkään vain tuubimallisia housuja ja legginssejä, enkä varmasti pystyisi käymään lenkillä tai salilla ilman näitä Mamalicious-merkkisiä treenihousuja.

Pahoittelut kuvan surkeasta laadusta: saliselfiet eivät yleensä ikinä ole erityisen hyviä, ja tämä kuuluu niihin. Mutta massu näkyy, ja treenitrikooni. Kuva on otettu Liikku-kuntosalin pukuhuoneessa toissapäivänä, rv 25+5.

Aina ei jaksaisi, mutta koetan silti liikkua. Olen toistaiseksi saanut pidettyä liitoskivut poissa, ja selkäkin oireilee nykyään vain pitkien ajo- tai junamatkojen jälkeen. Liitoskipuja meinasi jo alkaa tulla, mutta aloin tehdä selkäjumppaa, ja ne jäivät pois. En tiedä onko se jumpan ansiota, mutta koetan saada tehtyä sarjan vähintään kahdesti viikossa. Ehkä se ainakin lykkää selkäongelmien ja liitoskipujen alkua?

Työmatkojen keskellä liikunta on taas meinannut jäädä, mutta nyt kun reissut alkavat vähentyä, tsemppaan taas. Sää on muuttunut syksyiseksi, ja ulkoilu on vaikeaa koska en mahdu ulkoiluvaatteisiini (lähinnä tuulihousuihini). Lähiviikkojen ohjelmassa onkin metsästää jostain äitiysuimapuku, jonka avulla pääsen testaamaan Kajaanin uimahallin vesijuoksumahdollisuudet. Olen laiska lähtemään sateeseen, mutta ehkä uimahallissa saisin tehtyä lenkkiä helpommin. Olen myös miettinyt, pitäisikö sittenkin yrittää löytää jostain tuulihousut tai kevyttoppahousut, joilla pärjäisin joulukuuhun asti. Vai onko niille lopulta sitten kuitenkaan käyttöä?

Anna potkia vaan!

Vauva potkii nyt (RV 26+6) jo päivittäin, ja yhä useammin potkut tekevät kipeää. Välillä olen vahingossa toivonut, ettei ihan niin paljon ryskäisi, mutta sitten kun on välissä yksi hiljaisempi päivä, tulen heti levottomaksi. Sen jälkeen silitän vatsaani ja sanon, että pieni Sisupussini, potki vaan. Potki niin paljon kuin sielu sietää, kyllä minä kestän. Harjoittele liikkeitäsi, vahvista luitasi. Jokaisella potkulla kerrot samalla äidillesi, että kaikki on hyvin.

 

Koko maailma saa kuulla – vai saako?

Juhannusviikolla päästiin 13. raskausviikolle, mikä tarkoitti siis pelätyn keskenmenoriskin pienenemistä. Nyt oltiin jo sen verran turvallisilla vesillä, että vauvasta uskaltaisi kertoa muillekin. Kerroimme meidän molempien vanhemmille sekä veljelleni ja joillekin muille läheisille.

Juhannuksen alla olin järjestämässä IOHA-kongressia Jyväskylässä (jälleen yksi aihe, josta en ikinä onnistunut kirjoittamaan blogiin, vaikka tapahtuma oli ainutlaatuinen etappi työhistoriassani). Olin ajatellut, että jos sinne saakka selvitään, voin IOHA:ssa kertoa työkavereille. Se olisi luonteva kohta myös siksi, että tiesin jääväni juhannuksen jälkeen lomalle ja loman aikana koti vaihtuisi Kajaaniin. En siis enää näkisi moniakaan näistä ihmisistä kasvotusten ihan vähään aikaan. Siksi IOHA:ssa kerroin kaikille, joiden kanssa se sattui tulemaan puheeksi. Oli ihanaa puhua raskaudesta vapautuneesti ja onnellisena, ja oli ihanaa ottaa vastaan onnitteluja. Myös M kertoi työpaikallaan tulevasta vauvasta ennen lomalle jäämistään, koska edessä oli siirto Kajaaniin.

Tein kesäkuussa joitain valmisteluja loman jälkeistä työelämää varten, mutta en ihan joka paikkaan vielä ilmoittanut asiasta. Varsinaisesti emme kuitenkaan enää tämän jälkeen rajoittaneet uutisesta puhumista. Silti aihe sisälsi – ja sisältää edelleen – aina lisäyksen: jos kaikki hyvin menee, niin… Loman jälkeen olen sitten kertonut tulevasta vauvasta ja äitiyslomasta kaikissa työkuvioissa, koska se vaikuttaa niihin selkeästi.

Silti jokin vielä on pidättänyt meitä jakamasta asiaa täysin avoimesti. En ole jakanut ainoatakaan instagram-kuvaa, jossa juhannuksen jälkeen kiihtyvällä tahdilla kasvanut vatsani näkyisi. En ole kuvannut faceen tai someen vauvanvaatteita eikä kumpikaan ole hiiskahtanut asiasta sanaakaan. Olen kyllä liittynyt kaikennäköisiin vauva-aiheisiin ryhmiin facebookissa ja alkanut ostaa facekirpuilta vauvanvaatteita, mikä näkynee samoihin ryhmiin kuuluville ystäville.  Mutta varsinaisesti emme ole ”paljastaneet” asiaa facebookissa lainkaan. Tähän ei ole mitään varsinaista syytä. Se ei vain ole tuntunut oikealta eikä tarpeelliselta.

Somehiljaisuus pienen ympärillä ei myöskään ole mikään ehdoton periaate. Toistaiseksi olemme sopineet, että se saa jatkua niin kauan kuin se tuntuu oikealta. Jos tulee sellainen tunne, niin kyllä sen voi sinne laittaa, mutta vasta kun molemmat olemme samaa mieltä asiasta.

Ensimmäinen raskauskolmannes (rv -12)

Raskausajan jakaminen kolmeen osaan on tavallinen tapa jäsentää sen kulkua ja muutoksia. Päätin käyttää tätä jakoa tämän raskauspäiväkirjani pohjana, vaikka jako ei välttämättä meidän raskauteemme täysin sovikaan. Alku ei mennyt kuten ideaalitapauksessa menisi, ja viimeistä kolmannesta tuskin päästään loppuun asti. Mutta silti: tämä on ihan hyvä tapa kirjata ylös edes joitain juttuja. Nämä tunnelmat ja muistot katoavat niin nopeasti!

Tein siis raskaustestin vasta 9. raskausviikolla (n. 8+4), eli oltiin jo varsin pitkällä. Soitin heti neuvolaan ja sisätautipolille, kuten aiemminkin. Sain heti samalle viikolle ensimmäisen neuvola-ajan, ja myös sisätautipolilla minut merkittiin heti odottamaan ensimmäistä kutsua. Libre-sensori minulle oli myönnetty kokoaikaisesti jo huhtikuussa edellisellä sisätautipoliklinikan käynnillä (jolloin olin jo raskaana, vaikka en sitä tiennyt).

Olin valittanut väsymystä ja syyttänyt siitä kilpirauhasta ja Basedowia, olin ihmetellyt miten kaikki rintaliivit tuntuvat jäävän pieniksi, ja manannut jokaista tupakoitsijaa joka tuli kaupungilla lähellekään – haju inhotti ja suututti. Vasta raskaustestin jälkeen tajusin, että nämä kaikki olivat raskausoireita. Ei niitä vain osannut yhdistää, koska olin tehnyt välillä yhden negatiivisen raskaustestin eikä minun pitänyt olla raskaana.

Testin teon jälkeen verensokeritkin alkoivat sitten olla alakantissa, ja hypojen takia jouduin pienentämään pitkävaikutteisen insuliinin annosta hieman. Väsymys oli touko-kesäkuussa pahempaa kuin koskaan ennen. Kaikesta onnesta huolimatta en olisi halunnut muuta kuin nukkua. Työt kasaantuivat ja jäivät hoitamatta, kun kuljin päivien läpi sumussa.

Onnentunnetta varjosti kuitenkin koko ajan pelko. Pelkäsin lähestyvää ultraäänitutkimusta huonojen uutisten takia. Aika äitiyspolille tuli vasta kesäkuun alkuun, mutta minun hermoni pettivät. Eräänä sunnuntaina, järkyttävän itkukohtauksen jälkeen, varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle varhaisultraan. Pääsin seuraavana aamuna 21. toukukuuta sinne, ja pahin pelko jäi sille reissulle. Oli todella, todella tärkeää nähdä ja kuulla, että sikiö oli elossa ja jo siinä vaiheessa selvinnyt pidemmälle kuin edeltäjänsä.

Toukokuun viimeisellä viikolla olin menossa Peurunkaan viikoksi diabeteskurssille. Kurssilla kerroin kaikille, vaikuttihan raskaus niin selvästi hoitooni, jaksamiseeni sekä diabetekseen liittyviin kysymyksiin. Tässä vaiheessa vauvasta tiesivät tuleva täti, tuleva setä, sekä kaksi työkaveriani, joilta en enää asiaa halunnut enkä kyennyt salaamaan.

Ei sillä että pelko olisi siihen kokonaan jäänyt, mutta enää en ollut niin paniikissa kuin alkuun. Julkisen puolen niin kutsuttu niskaturvotusultra tehtiin kesäkuun 6. päivä Jyväskylässä äitiyspoliklinikalla. Silloin menossa oli rv 11+3. Helpotus siitä, että vauvalla ei tutkimuksessa löytynyt niskaturvotusta, että se oli edelleen hengissä ja vispasi käsiään vilkkaasti, oli valtava. Sain kuvan mukaani, vaikka pakko myöntää ettei siitä juuri mitään selvää saa. Onnessamme me sitä kuitenkin tuijoteltiin, ja ihmeteltiin ihmettä.

Tähän jaksoon osuivat kolmet suku- ja perhejuhlat. Serkun häissä tuskailin, kun verensokeri nousi pilviin eikä meinannut tulla alas, ja osa sukulaisista taisi kiinnittää huomiota siihen että olin alkoholiton ja väsynyt. Appivanhempieni kultahääpäiväjuhlissa Haikon kartanossa selvisin sokereiden kanssa paremmin, mutta osa seurueesta kyllä huomasi että pyysin alkoholitonta viiniä, ja olivat siitä jotain arvanneet. M:n veli saikin sinä iltana kuulla, että hänestä tulee setä. Serkun tytön lakkiaisissa oli helppoa, siellä kukaan ei huomannut mitään.

Väsymys lamaannutti minut esimerkiksi kirjoittamisen suhteen, niin että blogi jäi heitteille. Tarkoitus oli kirjoittaa esimerkiksi juuri mainituista erittäin onnistuneista kultahääpäiväjuhlista, mutta en vain jaksanut. Peurungan diabeteskurssi oli parasta mitä omahoidolleni on tapahtunut Libren saamisen lisäksi, mutta yhtä instagram-kuvaa lukuunottamatta voimat eivät riittäneet kirjoittamaan siitä blogiin. Selvisin vain välttämättömimmistä töistä, ja hyvä niin. Oli paljon tärkeämpääkin kasvatettavaa kuin blogi tai tehtyjen töiden lista.

Juhannusviikosta alkoi sitten toinen vaihe, josta kirjoitan erikseen.