Neljä kuukautta sitten…

Topi täytti eilen neljä kuukautta. Miten nopeasti aika kulkee – ja samalla niin hullun hitaasti. Tuntuu kuin siitä olisi jo iäisyys.

Synnytyksen muisto alkaa jo pehmetä ja liudentua. Huomasin jo joitakin viikkoja sitten, että pystyn puhumaan siitä ilman että itku nousee kurkkuun. Vähitellen siis alan toipua myös henkisesti. Haluan kirjoittaa synnytyskertomukseni tänne ennen kuin kokonaan unohdan mitä silloin tapahtui. En halua velloa synnytystarinassani vuosikausia ja toistaa sitä kaikissa naisten saunailloissa, mutta en halua myöskään unohtaa sitä kokonaan.

Alku oli oikeastaan vähän hauskakin. M:n oli tarkoitus lähteä seuraavana maanantaina sotaharjoitukseen, mistä hän palaisi viikon kuluttua synnytyksen käynnistämistä edeltävänä iltana. Onneksi M oli ottanut pari arkivapaapäivää ennen lähtöään niin että vietimme aikaa yhdessä valmistautuen perheen kasvuun. Perjantai-iltana M ajatteli, että lähiaikoina ei välttämättä ole tulossa mahdollisuutta pelaamiseen koska harjoituksesta palattuaan hänestä tulee saman tien isä, joten hän istui tietokoneensa ääressä ja tuli nukkumaan vasta pitkäti puolenyön jälkeen. Minä olin tavalliseen tapaan nukahtanut jo aikaisin.

Neljän jälkeen lauantaina aamuyöllä heräsin siihen, että lapsivettä tihkui. Aikani varmistelin, että kyse tosiaan on lapsivedestä, ja viideltä soitin synnytysosastolle kuten ohje oli. Siihen puheluun M heräsi, ja säikähti vähän. Olin rauhallinen eikä minulla ollut kipuja, joten osastolta kehotettiin tulemaan näytille aamupäivän aikana. Sinä aamuna tuli täyteen 37. raskausviikko.

Se oli ihmeellistä, se rauhallisuus. Jokin hormonipilvi minuun varmasti iski, sillä en muista ikinä olleeni yhtä tyyni ja onnellinen niin pelottavan asian äärellä. M oli jännittynyt ja peloissaankin, minä kuljin kuin pumpulissa eikä mikään tuntunut pahalta. Puuhastelin kotitöitä: pesin kaksi koneellista pyykkiä, pakastin jääkaapista ruokaa joka nyt jäisi syömättä, ja vaihdoimme jopa lakanat sänkyyn, jotta olisi sitten kivempi tulla aikanaan laitokselta kotiin (kuten olikin!). Pakkasin sairaalakassia, lämmitin kauratyynyä selkääni ja mittailin supistusten kestoa ja taukoja puhelimen sovelluksella. Yritimme nukkuakin.

Ja sitten se loppui. Onnellisuuspilvi katosi ja aloin pelätä ja jännittää. Myös supistukset muuttuivat kipeämmiksi, ja lähdimme puoliltapäivin sairaalaan. Olin aika varma, että meidät lähetetään vielä kotiin, mutta saimme jäädä saman tien, vaikka kiire ei ollutkaan. Meille sanottiin, että kun minulla on diabetes niin on ihan hyvä jäädä, eikä heiltä muutenkaan ketään lähetetä kotiin vastoin tahtoaan. Kun tilanne oli tutkittu, meidät vietiin synnyttäneiden osastolle majoittumaan perhehuoneeseemme.

Siihen se mukava vaihe sitten loppuikin. Osastolla ystävällinen, kiireetön hoitaja neuvoi kivunlievityksessä, ja kipujen helpottaminen olikin seuraavan vuorokauden teema. En tiedä mihin aikaan siirryimme osastolta synnytyssaliin, ja käsitys ajasta katosi muutenkin kokonaan. Synnytyssali oli tilava huone, joka oli pimennetty hyvin hämäräksi. Tunnelmaa loivat led-kynttilät sekä kotoa mukaan otetut cd:t, joita M vaihtoi toiveideni mukaan niin kauan kuin kykenin musiikista jotain tajuamaan.

Jossain vaiheessa laskimme, että olimme käyttäneet kymmentä eri kivunlievityskeinoa, sekä niin sanottuja pehmeitä että lääkkeellisiä. Sen jälkeen taisi vielä tulla muutamia lisää. Keinot olivat aluksi keveitä, kuten kotona lämmittämäni kauratyyny tai osastolla käytetty lämmin suihku selkääni vasten, ja kovenivat mitä pidemmälle päivä ja yö kuluivat. Eräs hyvä asia oli TENS-laite, jollaista olin saanut kokeilla vauvahautomossa. Siitäkin käytin aluksi pientä voimakkuutta ja tehostin koko ajan, kunnes se oli täysillä.

Epiduraalin sain vielä lauantain puolella, ja tehostetta siihen useita kertoja – en tiedä enää montako kertaa. Sen lisäksi sain kaksi erilaista puudutetta (yhteensä kolme pistosta). Ilokaasua hengitin loputtomasti, ja lopulta ihan vain huusin poistaakseni kipua. Epiduraali tehosi aina jonkin aikaa niin että jopa nukuimme vähäsen.

Vauva oli aluksi hienosti tulollaan, mutta jumittui synnytyskanavaan jotenkin väärään asentoon. Vauvahautomossa olin nähnyt selitettävän saman tilanteen ja miten kätilö silloin kääntää synnyttäjää. Se oli hyvä, sillä ymmärsin kipujeni keskellä miksi minun piti yhdessä vaiheessa olla tietyissä asennoissa – vauvaa yritettiin ohjata oikeaan suuntaan.

Papereista voi nähdä, että avautumisvaihe kesti reilut 13 tuntia ja ponnistuvaihe hieman yli tunnin. Pistoksina annetut puudutukset eivät tehonneet järin hyvin, ja kipu oli hirvittävä. Ihan todella itkin M:lle kuolemanpelossani, että hänen pitää pitää huolta pojastamme ilman minua. Lääkäri ja kätilö vakuuttivat, että vauvalla on kaikki hyvin, ja minun pitäisi vain keskittyä ponnistamaan. Lopulta en vain jaksanut enää, vaikka yritin, huusin vain kauhusta ja kivusta supistusten tullessa. Vasta synnytyskeskustelussa kuulin, että vauvan sydänäänet heikkenivät välillä, ja he joutuivat tekemään ratkaisun hätäsektion ja imukupin välillä. Vauva oli siinä vaiheessa jo niin lähellä, että hätäsektio olisi ollut vaikeampi ratkaisu, joten poika vedettiin ulos imukupilla. Onneksi, voi onneksi en tiennyt koko tilannekuvaa, se olisi lamaannuttanut minut lopullisesti. Lopputuloksena minun kehossani oli sekä repeämä että episiotomia.

Kun vauva viimein nostettiin rinnalleni, olin voimaton ja vain itkin – kuten itki myös M. Hullua ja jokseenkin huvittavaa kyllä, ensimmäiset sanani pojalleni oli lupaus siitä, että hän tulee saamaan kaikki tarpeelliset rokotukset. Tämä ehkä kertoo siitä, miten viime syksynä kohissut tuhkarokkokeskustelu ja rokotevastaisuus tuli iholleni, vaikka asia nyt ei mitenkään kuulunut synnytyssaliin. Mutta tarkoitin sillä sanoa, että rakastan häntä ja teen kaikkeni häntä suojellakseni.

Paikalla ollut lastenlääkäri vei vauvan nopeasti tarkastukseen (M lähti mukaan), jotta varmistuttiin että hänen verensokerinsa on ok. En tiedä tehdäänkö se kaikille vauvoille, mutta diabeetikon lapselle ainakin. Muutaman päivän ajan vauvan verensokeria tarkkailtiin ja hänelle määrättiin lisämaitoa heti saman tien.

Verensokerini pysyivät koko ajan ihmeellisen hyvinä. Yhden pillimehun taisin juoda kun kerran lähestyttiin neljää, mutta olisin luullut kivun nostavan sokerit korkeiksi. En muista yhtään, laitoinko koko vuorokauden aikana perusinsuliinia. Ehkä laitoin, sillä ilman pitkävaikutteista insuliinia verensokeri olisi todennäköisesti ollut korkealla.

Minulla oli synnytyspelkodiagnoosi, ja olisin voinut valita myös suunnitellut sektion, sitä kyllä tarjottiin. Sain kuitenkin KAKS:n pelkopolilta sekä etenkin M:n kanssa käydyistä keskusteluista niin paljon tukea ja apua pelkoni käsittelyyn juurta jaksain, että lähdin aika luottavaisin mielin synnyttämään alakautta. Olin tehnyt pelkohoitajan kanssa käytyjä keskusteluja varten listan asioista, joita pelkään. Jokseenkin kaikki tuon listan kohdat kävivät valitettavasti toteen.

Se oli elämäni hirvittävin vuorokausi, ja toipuminen kesti pitkään. Myös M sanoi monesti jälkeenpäin, että se oli hänen elämänsä pahin kokemus. Viimeinen tunti oli erityisen piinallista olla vain vieressä, kun kipu vähitellen nujersi minut eikä hän voinut tehdä mitään muuta kuin pitää minusta kiinni ja vakuuttaa, että selviän kyllä. Sen hän tekikin erinomaisesti, ja hoiti roolinsa ihan mahtavalla tavalla. Kokemus epäilemättä lujitti parisuhdettamme.

Lopputulos oli juuri sellainen kuin piti: terve, ihana vauva, ja aloitus kokonaan uudelle elämänvaiheelle.

Aamen.

Verensokerikäyriä

Aikaa on kulunut ja aivoni ovat täyttyneet ihan muista asioista, ja loppuraskauden verensokerikäyrien osalta kärsin muistinmenetyksestä. En muista muuta kuin että lukemat olivat suht hyviä, enkä joutunut niistä kauheasti stressaamaan. Muistaakseni insuliiniannosta ei myöskään ollut tarvetta muuttaa viimeisillä raskausviikoilla tai ainakin säätö oli vähäistä.

Sen kuitenkin muistan, että synnytyksen jälkeisille annoksille oli tehty endokrinologin kanssa suunnitelma ja se löytyi tiedoistani sairaalan papereista. Heti synnytyksen jälkeen annos piti palauttaa raskautta edeltäneeseen, tai ainakin noin puoleen loppuraskauden insuliiniannoksesta. Vauva syntyi aikaisin aamulla, ja koska en ajatellut asioita kunnolla, ehdin sinä aamuna jalkeille päästyäni vielä pistää ison annoksen pitkävaikutteista insuliinia, vaikka annoksen olisi voinut puolittaa jo heti saman tien.

Sinä päivänä kuten parin ensimmäisen viikon ajan verensokeri laski helposti hypon puolelle. Vakavia hypoja minulla ei ollut, mutta pillimehuja kyllä kului ja pidin eväitä aina saatuvilla. Imetys ja pumppaus laskivat sokereita, eikä niitä voinut aloittaa ilman pientä hiilaritankkausta. Toisaalta sairaalassa ollessa tasainen ruokarytmi ja ravintosuositusten mukaiset ateriat tekivät verensokeriarvoille hyvää.

Aluksi hypoja tuli päivittäin niin paljon, että pienensin pitkävaikutteisen insuliinin määrää vielä entisestään, ja jätin usein ateriainsuliinit kokonaan laittamatta – jätän vieläkin toisinaan. Imetyksen  ja pumppaamisen loppuminen ovat myös vaikuttaneet asiaan, ja hypot ovat jääneet pois ja sokeriarvot nousseet. Vähitellen Levemir-annosta on saanut nostaa entiselleen, ja tällä hetkellä saisin alkaa nostaa sitä vieläkin, en vain ole uskaltanut. Elämä on niin vauvantahtista, ettei diabeteksen hoito ole ihan simppeliä.

Olen monta kertaa ajatellut, miten vaikeaa omahoito olisi ilman Libre-sensoria. Nyt minun ei tarvitse mitata verensokeria sormenpäästä, enkä tiedä miten ehtisin tai jaksaisin, jos pitäisi. Käsivarressa olevan napin skannaaminen on helppoa ja nopeaa, ja pysyn kärryillä sokerikäyristä helpolla.

Insuliinien pistäminen on toinen juttu. Välillä olen vain niin väsynyt etten jaksaisi, mutta toistaiseksi olen pitänyt kiinni pitkävaikutteisen insuliinin pistämisestä. Se on jäänyt väliin vain pari kertaa. Pitkävaikutteinen on tärkeä, ja sen puute voi aiheuttaa ketoasidoosin eli happomyrkytyksen  nopeammin kuin satunnainen ateriainsuliinin ohittaminen. Aterioille pistän edelleen vähemmän kuin ennen raskautta, ja välillä ateriainsuliinit jäävät väliin. Silti käyrät eivät ole nousseet kovin hurjasti, ja Levemir pitää huolta siitä että ilman ateriainsuliiniakin lukemat tulevat suht tasaisesti alas. Yökäyrä on melko tasainen, joskin korkeammalla tasolla kuin raskausaikana.

En silti ole jaksanut stressata. Pingotettuani verensokereista kuukausikaupalla raskausaikana olen  mielestäni ansainnut vähän aikaa vähän rennompaa omahoitoa. Toinen  juttu on se, että juuri nyt resurssini eivät riitä tämän parempaan. Vauva on ollut itkuinen ja minä väsynyt, ja tämän kaiken keskellä omahoitoni perustuu muutamaan perusjuttuun:

• Pitkävaikutteisen insuliinin (Levemir) pistäminen aamuin illoin.
• Verensokerin seuranta Libren sensorilla.
• Mahdollisimman tasainen ateriarytmi tai ainakin vältän jättämästä aterioita väliin.
• Vaunulenkit virkisteenä ja arkiliikuntana.

Riittävä unen määrä kuuluisi myös terveellisen elämän perusasioihin, mutta pikkuvauvan vanhempana nauraisin sille, jos jaksaisin. Ehkä joskus toiste nukun riittävästi, nyt vain keitän kahvia ja ajattelen olevani tottunut tähän.

Diabetekseni on toistaiseksi edelleen varsin helppohoitoinen moniin sairauskollegoihini verrattuna. Siksi pärjään pienillä insuliiniannoksilla, enkä usko että pitkäaikainen sokeriarvo HbA1c on mahdottoman korkea huolimatta siitä, etten hoida itseäni juuri nyt sataprosenttisen hyvin. Odotan  seuraavaa kontrollikäyntiä sisätautipolilla mielenkiinnolla.

Basedow ja vauva-aika

Koska blogini tarkoitus on jakaa kokemuksia raskaudesta ja äitiydestä pysyvien autoimmuunisairausten kanssa, on lienee syytä kirjoittaa sananen niistäkin. Diabetekseni on  vaatinut selkeästi enemmän huomiota kuin Basedowin tauti ja kilpirauhanen, joten aloitan helpommasta.

Kilpirauhasarvojen piti olla tasapainossa, että ylipäätään saimme ”luvan” yrittää raskautua. Kilpirauhasen totaalipoistosta kului pari kuukautta tähän hetkeen, ja sen jälkeenkin arvot pysyivät viitearvoissa. Raskauden alettua thyroksiiniannosta olisi pitänyt ilmeisesti nostaa, mutta tämä meni ohi sekä lääkäreiltä että minulta. Hormonitoiminnan muutosten vuoksi alkuraskaudessa olikin sitten tältä osin haasteita: koska annosta ei nostettu, kilpirauhaseni pääsi liikatoiminnan puolelle.

Sisupussi osoitti kuitenkin sisukkuutensa jos varhaisvaiheessa eikä luovuttanut liikatoiminnasta huolimatta. Kesäkuussa lääkitystä muutettiin ja muuttaessani Kajaaniin sain Jyväskylän sisätautipolilta lähetteen, jossa painotettiin tiheän seurannan tärkeyttä – mikä toki täällä hyvin tiedettiin.

Kilpirauhaslukemat pysyivät hyvissä raameissa loppuraskauden ajan. Lähellä synnytystä hiivittiin taas kohti liikatoimintaa, mutta lääkäri ei muuttanut annosta, koska hormonitoiminnan muutos oli taas lähellä.

Sairaalassa ollessa pyysin, että kilpirauhasarvoja seurattaisiin synnytyksen jälkeen, sillä jos niissä olisi häikkää, väsymystä voisi vauva-arjen keskellä olla vaikea erottaa muusta univelasta. Kävinkin viime viikolla ennen jälkitarkastusta kilpirauhaskokeissa, ja tulos oli erittäin positiivinen: lukemat ovat taas kauniisti viitearvoissa. Toistaiseksi siis näyttää siltä, että Basedow päästi minut suht helpolla raskausaikana. Alku oli vaikea, mutta onneksi vauva ei antanut periksi vaan selvisi siitäkin.

Diabetestani hoidetaan Kainuun keskussairaalan sisätautipolilla, ja ilmeisesti myös kilpirauhassairauteni seuranta pidetään siellä myös raskauden jälkeen – samallahan tuon tarkkailu hoituu, eikä minun tarvitse mennä sen takia terveyskeskuslääkärille.

Keskeisin haaste on muistaa ottaa kilpirauhaslääke joka aamu ennen aamupalaa. Hyvin olen kyllä muistanut, sikäli jos olen ehtinyt omiin aamutoimiin ennen vauvan heräämistä. Helpompi se lääke on kuitenkin ottaa kuin insuliini, joka vaatiin enemmän ennakointia ja suunnittelua. Siitä lisää kunhan seuraavan kerran on sopiva kirjoitushetki.

Loma!

Äitiyslomani ensimmäinen päivä oli perjantaina. Noin puoli neljän aikaan sain to do -listan viimeisenkin kohdan ruksittua ja laitoin poissaoloviestin sähköpostiin. Samalla kirjoitin myös facebookiin alkavasta pitkästä lomastani – somehiljaisuus vauvamme ympärillä oli siis rikottu suunnitelman mukaisesti äitiysloman alussa.

Ja nyt on aika myös avata tämä blogi lukijoille.

Tässä mainittu 34 päivää on laskettuun aikaan. Meillä jäljellä on parisen viikkoa vähemmän.

Tämän blogin avaaminen julkiseksi on iso juttu. Sisällöltään se on henkilökohtaisempaa kuin mikään aiemmin kirjoittamani. Se on silti luettavaksi tarkoitettu etenkin siksi, että ykköstyypin äitiydestä ja raskaudesta ei ole liikaa blogeja. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa muustakin kuin diabeteksesta, koska raskauteeni ja äitiyteeni vaikuttavat myös muut asiat.

Blogi on kommenttiystävällinen, mutta muita blogejani tiukemmin vartioitu. Poistan kaikki kommentit, joista pahoitan mieleni – minun blogini, minun sääntöni.

Tarkoitus oli kirjoittaa blogiin jo perjantaina, mutta viikonloppu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Perjantaina en ehtinyt, ja eilinen eli lauantai meni ihan uusiksi puolestaan diabeteksen takia. Verensokerit heittelehtivät aamun hypereistä koko iltapäivän kestäneeseen punaiseen sensoriviivaan eli aivan liian matalalla. Sen lisäksi, että vuoristorataa hyppivä verensokeri uuvuttaa fyysisesti, se myös masensi aika tavalla. Olo koheni iltapäivän pitkillä päiväunilla, jonne M minut kauniisti peitteli.

Tänään puolestaan teimme kiepin synnytysosastolla. Koko raskausajan minulle on hoettu neuvolassa ja poliklinikalla, että jos tulee epävarma olo tai huoli vauvan voinnista, niin synnärillä on päivystys 24/7 ja sinne saa aina soittaa. Näillä aika isoilla viikoilla kynnys ottaa yhteyttä tulee olla matala.

Lauantaina vauva oli minusta vaisu, mutta tunsin kuitenkin pari kipakkaa potkua lopulta illalla ennen nukkumaanmenoa. Tänä aamuna en tuntenut sitäkään vähää, vaikka keskityin liikelaskentaan (vähintään 10 liikettä tunnissa). Soitin synnärille ja saimme kehotuksen tulla tarkastukseen saman tien.

Edellisestä käynnistä käyrillä oli vain muutama päivä, mutta silti huoli oli kova. En tiedä olenko ikinä ollut niin peloissani kuin tänään kun kävelimme sairaalan parkkipaikalta osastolle. Onneksi pelon sai jakaa rakkaimman kanssa, käsi kädessä.

Kaikki oli hyvin, erinomaisesti suorastaan. Sisupussin sydän sykkii juuri niin kuin pitää, ja hän harjoittelee hengittelyä kohdussani. Käyrälle piirtyi myös selvästi univaihetta ja vilkasta liikehdintää, mutta tärkeä huomio on se, että minä en tuntenut niitä liikkeitä. Vauva on kääntynyt niin, että sen nyrkit ja potkut osuvat selkääni kohti, enkä siis tunne potkuja enää samanlaisina, jopa kipeinä iskuina kuin aiemmin. Vauvan hiljaisuus ei siis välttämättä ole tässä vaiheessa syy paniikkiin, ja pienikin muljahdus on hyvä juttu ja riittävä elonmerkki. Ultraäänessä vielä tarkistettiin istukan virtaukset ennen kuin lähdimme kotiin – sama lääkäri ultrasi kuin keskiviikkona polilla, ja tällä kertaa hän tulosti nätin valokuvan meille mukaan.

Käynti oli hyvä, koska saimme tiedon tuosta asennon muuttumisesta ja varmistuksen vauvan hyvinvoinnista. Parasta on se, että kertaakaan kukaan ei sanonut, että olisimme vaivanneet asiantuntijoita turhaan. Päin vastoin, sekä päivystävä kätilö että lääkäri sanoivat, että hyvä että tulitte. Aina saa soittaa ja käydä siellä, jos on huolta – kotona kahdestaan huolet vain moninkertaistuvat, kun aika vähällä voidaan varmistaa että kaikki on ok.

Ehkä nyt epätasaisen viikonlopun jälkeen saan rauhoituttua äitiyslomalle. Alan pestä vauvan tarvikkeita ja järjestän hänen tavaransa paikoilleen. Pakkaan sairaalakassin. Pienintäkään aikomusta ei ole ryhtyä siivoamaan kotia tai suorittamaan jotain opintoja tai urheilemaan. Keskityn jouluvalmisteluihin, lepäämiseen ja vauvan odotukseen. Katson lempisarjojani, jos huvittaa, luen kirjoja jotka ovat odottaneet, kuuntelen podcasteja ja äänikirjoja. Ompelen kestorättejä ja järjestän vaipat hoitopöydän luo.  Kirjoitan blogeihini niin paljon kuin jaksan, koska muutaman viikon kuluttua kirjoitusharrastukselle ei ole enää aikaa kuten ennen. Kosmetologille on varattu kaksi käyntiä, ja joka päivä koetan myös pistää nenäni hetkeksi ulos raittiiseen alkutalven ilmaan.

Hän on täällä aivan muutaman viikon kuluttua.

Sydänääniä

Nyt on käynnissä jo 35. raskausviikko. Tänään päiviä tarkalleen 34+4. Noin viimeisimmän viikon ajan olen tuntenut aika kovia kipuja alavatsalla, mutta kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin niiden olevan supistuksia. Se vähän huolestutti, samoin kuin koko ajan lisääntyvä tukaluuden tunne alavatsalla. Järki kuitenkin tiesi, että tukaluus ja supistukset kuuluvat näihin viikkoihin, ja kun vauva liikkui hyvin, en antanut pelolle liikaa valtaa.

Sen verran kuitenkin kipuilu painoi mieltä, että odotin jo malttamattomana tämän päivän äitiyspoliklinikkakäyntiä. Edellisellä kerralla oli sovittu, että tänään piirretään Sisupussin sydänkäyrää ensimmäisen kerran. Olen kuullut monen mainitsevan tästä ”käyrillä makoilusta” ja kiinnosti kovasti, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Menin sovitusti noin puoli tuntia ennen lääkäriaikaani äitiyspoliklinikalle. Hoidin ensin rutiinit eli virtsanäytteen, punnituksen ja verenpainemittauksen, minkä jälkeen kätilö vei minut pikkuhuoneeseen makoilemaan vuoteelle. Vatsaani kiinnitettiin kaksi anturia. Ensimmäinen mittasi Sisupussin sydäntä ja toinen minun supistelujani. Vauva väisteli tietenkin anturia vähän aikaa, mutta lopulta asettui niin että saatiin noin 20 minuutin mittainen sydänkäyrä.

Vielä matkalla sairaalaan alavatsassani jomotti kivuliaita supisteluja, mutta ne hellittivät poliklinikalla eikä toiseen anturiin jäänyt mitään mainittavaa.

Pääsin lääkärin luo heti saman tien. Sisupussin sydänkäyrä sai paljon kehuja. Vauvalla ei ole mitään hätää, myös kokonsa puolesta hän on aivan keskikäyrällä. Vähän itketti helpotuksesta, sillä pelkäsin myös liikakasvua kun oloni on ollut aika vaikea. Koska kerroin supistusten alkaneen tuntua, lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen. Yllättäen hän totesi heti tuntevansa vauvan pään! Sisupussi on asettunut jo hyvin alas, aivan kohdunsuun tuntumaan. Paikat eivät ole lähteneet vielä yhtään avautumaan, joten ei ole syytä huoleen ennen aikaisesta synnytyksestä – ihan vielä ainakaan. Mutta vauvan asettuminen niin sanotusti tyrkylle selittää sen, että alavatsassani tuntuu painoa ja puristusta nyt koko ajan, ja joudun käymään vessassa vähintään kerran tunnissa, yleensä useammin.

Parasta kuitenkin oli se, kun lääkäri sanoi, että koska kaikki on niin hyvin, voimme sopia seuraavan käynnin vasta pitkälle eteenpäin. Ei niin ettenkö kävisi mielelläni polilla juuri niin usein kuin on tarve, mutta on ihan huikeaa kuulla että tiheää seurantaa ei tarvita, koska kaiki on niin hyvin! Seuraava käynti on noin puolentoista viikon kuluttua. Hurjaa tajuta myös, että kovin montaa kertaa en enää ehdi tuolla poliklinikalla käydä ennen kuin vauva on täällä. Kerran tai kaksi, ehkä? Ja kuitenkin tämä polikäynneillä ravaaminen on tuntunut ikuisuusprojektilta, joka jatkuu ja jatkuu…

Hemoglobiini oli tänään 110, mikä selittänee osaltaan väsymykseni. TSH on myös laskenut vähän matalalle, mutta huomenna olen menossa sisätautipoliklinikalle, jossa endokrinologi päättää Thyroxinin annostuksesta.

Virallisesti huomenna olisi viimeinen työpäiväni ennen  äitiyslomaa, mutta käytännössä joudun vielä tekemään perjantain töitä.

Hyvää maailman diabetespäivää! Paremmin en olisi voinut tätä päivää viettää kuin saamalla hyviä uutisia vauvani voinnista – minun diabeteksestani huolimatta.

Huolenpitoa kainuulaisittain

Tänään olen taas ollut iloinen, että vauvamme syntyy nimenomaan Kajaanissa.

En tietenkään tiedä, millaisia neuvolapalvelut ovat muualla Suomessa. Ymmärtääkseni palveluiden taso vaihtelee kunnittain, mutta perusjutut tarjotaan kaikille ihan koska laki sanoo niin. Vertailua en pysty tekemään tämän yhden kokemukseni perusteella, mutta sen ainakin tiedän, että Kainuun sote toimii ihanasti ensikertalaisen näkökulmasta.

Neuvolahenkilömme on ollut alusta asti aikaansaava, järjestelmällinen, reipasotteinen ja rohkaiseva. Hän on ottanut uudet kajaanilaiset hyvin vastaan, huomioinut meidät perheenä ja minut yksilönä ja kohdentanut asiansa juuri meille sopivasti. Tykkään  hänestä valtavasti, ja olen tosi iloinen että jatkamme neuvolakäyntejä hänen kanssaan myös Sisupussin synnyttyä.

Yksi Kajaanin neuvolapalveluiden hyviä puolia ovat kotikäynnit. Käsittääkseni kaikkialla vauvan syntymän jälkeen ensimmäinen neuvolakerta tehdään kotikäyntinä, mutta täällä järjestetään yksi kotikäynti myös raskauden kolmannella kolmanneksella. Mukana on neuvolahenkilön lisäksi työntekijä kaupungin perhetyöstä. Ajatus on, että kotikäynnillä keskustellaan Kajaanin perheille tarjoamista palveluista, tukimuodoista ja mahdollisuuksista sekä raskauden aikana että sen  jälkeen. Kotiympäristössä myös perheeseen liittyvistä vaikeistakin kysymyksistä voi olla helpompi jutella ja kysellä kuin steriilissä neuvolatilassa tai perhekeskuksessa.

Tarkoitus on  madaltaa kynnystä avun pyytämiseen. Tämä  jos jokin on ennaltaehkäisevää perhetyötä: apua tarjotaan ja keinoja sen löytämiseen ojennetaan jo ennen kuin ongelmia syntyy.

Tänään siis M tuli lounastunnilla kesken päivän kotiin. Hänen saapuessaan oltiin jo mittaamassa verenpainettani: normaalit neuvolakäyntiin liittyvät testit tehtiin siis myös kotona. Papu-kissan reaktio vauvan sydänäänien kuunteluun oli jokseenkin huvittava. Dopplerin ääni on ilmeisesti eläimen korvaan aika erikoinen ja ehkä vähän pelottavakin.

Kahvipöydän ääressä juteltiin meidän kuulumiset ja saimme tietoa perheiden tukipalveluista. Perhetyöntekijä oli etsinyt juuri meidän  alueemme perhekerhot (kaikkien eri järjestäjien) ja niiden ajankohdat ja mainosti myös Perhekeskusta, joka itse asiassa oli esittäytymässä myös neuvolan perhevalmennuksessa aiemmin. Perhekeskus on tukipalveluiden lisäksi myös paikka, jossa ovet ovat avoinna. Uskon, että tulemme vauvan kanssa hyödyntämään sen imetysnurkkausta ja kahviautomaattia talvella, kun innostumme käymään kaupungilla.

Kiinnostavinta meidän tilanteessamme oli kuulla lapsiperheiden kotipalvelusta. Kajaanissa voimme saada apua kotiin melko helposti esimerkiksi silloin, kun M on useita päiviä peräkkäin poissa. Meillä ei ole lähisukulaisten verkostoja tai laajaa lastenhoitorinkiä täällä Kainuussa, joten apua pitää pyytää ulkopuoliselta.

Jos sattuu niin, että vauva esimerkiksi on koliikkinen tai muuten huutaa kuin syötävä koko ajan, niin minun jaksamiseni voi olla vaikeaa. Tai vaikka ei huutaisikaan, voin silti pyytää apua kotiin, jos vaikka tarvitse pari tuntia lisää unta kerran viikossa. Kotipalvelun työntekijä voi tulla olemaan vauvan kanssa hetken aikaa, jotta minä voin tehdä jotain muuta, tai hän voi siivota tai laittaa ruokaa, miten vain sovitaan. Hinta on peräti 5e/tunti. Olen melko varma, että tätä palvelua tullaan meidän perheessä käyttämään tammikuussa. Kannustus ainakin on kova: neuvolahenkilömme sanoi, että usein ensimmäinen soitto kotipalveluun on vaikein, joten hänkin voi sen tehdä puolestani, jos kynnys on minulle liian korkea. (En usko että on, mutta tarjous on melkeinpä häkellyttävä.)

En tiedä, millä ihmeellä köyhäksi mainostetun maakunnan resurssit riittävät näin hyviin  ja ihmisläheisiin perhepalveluihin. Ehkä se johtuu pienistä ympyröistä: jokainen asiakas ehditään kohdata yksilönä, kun väkeä ei ole ruuhkaksi asti. Ehkä lapsiin ja lapsiperheisiin panostetaan täällä, koska ymmärretään että ilman lapsiperheitä Nälkämaa autioituu kokonaan. Toisaalta palveluita tuodaan esiin myös siksi, että niille tarvitaan käyttäjiä: jos perhekeskuksessa tai neuvolassa ei käy ketään, niiden ovet suljetaan nopeasti.

Vielä yksi asia, josta olen kiitollinen neuvolahenkilöllemme: hän ei tunne kovinkaan hyvin ykköstyypin diabetesta, mutta ottaa koko ajan selvää. Pääosin hän tietenkin ohjaa minut kysymään sairauksiini liittyviä asioita sisätautien- ja äitiyspoliklinikalta, joissa asiantuntijat ovat. Näin hänen kuuluukin tehdä sen sijaan että itse ryhtyisi asiantuntijaksi aiheessa, joka vaatii erityisosaamista. Mutta edellisellä tapaamisella pohdin epävarmuuksia, joita liittyy diabeetikkoäidin imetystaipaleeseen. Tämän päivän käyntiä varten hän oli ottanut asioista selvää ja toi minulle lisätietoa. Yllätyin, pakko myöntää. Ei hänen olisi tarvinnut edes muistaa, että asia pohditutti minua, mutta hän muisti ja oli etsinyt minulle tietoa ja tiedon lähteitä – sekä tietysti kannusti ottamaan yhteyttä imetyspoliklinikalle.

Olen ennenkin sanonut tämän, mutta toistan: meistä pidetään täällä Kajaanissa todella hyvää huolta.

Ja mittauksissa kaikki on edelleen hienosti, ei liikakasvua tai muita huolenaiheita. Tänään raskausviikkoja 31+5. Hyvin menee, pikkuinen!

Totisempiakin päiviä

Huomaan, että valmistaudun jo siihen, että tästä blogista tulee julkinen. Huomaan sen siitä, että olen vähentänyt surullisia postausaiheita ja kirjoittanut sävyssä, jossa voisin puhua (ja puhunkin) raskaudesta ystäville ja tuttaville. Yleisistä, kivoista, helpoista aiheista.

Tähän vain mahtuu niin paljon muutakin.

Raskausviikosta 23 alkaen verensokerien kanssa on ollut tosi vaikeaa. Aivan kuten minua varoitettiin, insuliinin tarve nousee loppua kohti, kunnes ilmeisesti taas jossain 30-viikon jälkeen vähenee. Jos olisin tiennyt, miten paljon vaikeampaa verensokerin hallinta on nyt, olisin nautiskellut enemmän ja stressannut vähemmän alkuraskaudessa.

Jos aiemmin oli muutaman hyvän päivän jälkeen jokin yksittäinen huonompi päivä, nyt tilanne on päin vastainen. Yhden hyvän aamupäivän (kokonaista hyvää päivää ei ole ollutkaan vähään aikaan) jälkeen seuraa 2 tai 3 huonoa päivää, jolloin verensokeri ei juuri alle kuudessa käy.

Insuliiniannokseni ovat edelleen pieniä moniin muihin verrattuna, mutta pitkävaikutteisen insuliinin määrä on nyt jo kuitenkin kaksinkertainen alkuraskauteen nähden. Ateriainsuliinin vaikutusaika tuntuu venyneen 2-3 tuntiin – toisin sanoen minun pitäisi ennakoida ateriani tuntikausia aiemmin, eikä sekään aina auta. Myös ateriainsuliinin määrät ovat kaksinkertaisia aiempaan nähden.

Jos asia toimisi vaan niin, että ”lisää sitten niitä annoksia”, niin en varmasti olisi itkenyt epäonnistuneena, katkerana ja pettyneenä jo monena iltana. Oikean annoskoon etsiminen vaatii kokeiluja, enkä voi tuplata annosta kerralla – enhän tiedä yhtään mikä on se niin sanottu oikea annos. Olen lisännyt pitkävaikutteisen määrää pykälä pykälältä, maltillisesti, välttääkseni yölliset matalan sokerin kohtaukset, jotka ovat tosi vaarallisia. Tähän kaikkeen kokeiluun ja etsimiseen vain menee aikaa, ja insuliinin tarve muuttuu koko ajan, ja jokainen korkeilla sokereilla vietetty päivä on pahaksi vauvalle.

Eikä kukaan voi auttaa, olen aika yksin. On vertaistuki ja on sisätautipoli, mutta he voivat antaa vain neuvoja – annosten pistäminen ja laskeminen on minun hommani ja vain yksin minun vastuullani.

Seuraavaksi aion yrittää petrata vieläkin kovemmin ruokavaliossani. En jätä hiilareita kokonaan pois, mutta vähentämällä hiilihydraattien määrää luulisin parantavani insuliiniherkkyyttä. En tiedä, onko siitä hyötyä, mutta jotain on pakko kokeilla. Aamupäivät ovat kaikkein vaikeimpia, mutta en käsitä miten voisin enää asiaa auttaa.

Olen lyhyen diabetesurani ajan ollut aina jonkinlainen ”mallipotilas”, joka on hallinnut verensokerit hyvin ja hoitotasapaino on ollut erinomainen. Nyt tuntuu siltä, etten hallitse tätä yhtään. Ja tietenkin vauva kasvaa keskikäyrän yläpuolella. Minä kun luulin etukäteen, että hikarina hoidan tämän(kin) asian mallikkaasti, ja vauva pysyy käyrillä eikä diabetes pääse vaikuttamaan pienen kasvuun. Ei hoida, ja kyllä vaikuttaa.

Luulen yrittäväni parhaani, mutta täytyy olla vielä keinoja yrittää kovemmin, eihän tämä voi näin mennä. Rikon meidän vauvan jo ennen kuin se ehtii edes syntyä.

Äitienpäiväyllätys

Sen jälkeen kun vuodenvaihteessa saimme vauvaluvan, kaikki on tuntunut olevan vaikeaa. Kiertoni on ollut niin epäsäännöllinen, että olen ollut välillä todella masentunut ja toivoton. Päättelin, että kroppani on ryhtymässä jo eläkkeelle ja olen vauvahaaveen suhteen toivottoman myöhässä.

Mutta ilmeisesti en ole myöhässä, mutta kroppani vaan haluaa toimia omin päin, ilman minun ohjaustani ja päätäntävaltaani. Vastoin kaikkia odotuksia ja yhtä aiemmin tehtyä raskaustestiä olen ilmeisesti raskaana. Ilmeisesti siksi, että edellisen kokemuksen jälkeen en uskalla olla varma yhtään mistään ennen ensimmäistä ultraäänitutkimusta. Ei ennen kuin kuulen, onko siellä joku jolla on syke.

Menemättä nyt kierron ja yritysten yksityiskohtiin totean vain, että kroppani huijasi minua ihan täysin. Äitienpäiväviikonloppuna tein kolme testiä ja maanantaina ennen neuvolaan soittoa vielä yhden. Neljä testiä ei varmaankaan valehtele. Jos kotona olisi yhtäkään enää jäljellä, tekisin ne kaikki. On niin vaikea uskoa tätä, sillä en ole tiennyt, luulin jotain ihan muuta, enkä ole tunnistanut yhtäkään oiretta. Mutta ilmeisesti nyt on menossa viikot jotain tyyliin 8+6.

Nyt – ehkä osin testin tekemisen antaman tiedon vuoksi – huomaan myös oireita. Selkein on ollut eilisestä alkanut verensokerien lasku. Sokerit ovat jatkuvasti matalahkoja, joskin edellisella kerralla koetut syöksyhypot puuttuvat. Lisäksi viime viikolla minuun iski aivan jäätävä väsymys, aivan poikkeuksellinen. Luulin sen johtuvan puuttuvasta kilpirauhasesta ja valitin sitä facebookissakin. Selitys olikin paljon onnellisempi. Vaikka työt kasaantuvat kun en pysy hereillä, olen silti onnellinen.

Huomenna on eka neuvola, jonka jälkeen saan lähetteen äitiyspolille ja ekaan ultraan. Toivottavasti pääsen sinne mahdollisimman pian, ja toivottavasti se ei mene päällekäin jonkin työreissun kanssa. Työasiat vähän huolettavat muutenkin. Jos tämä nyt tästä jatkuu hyvin, olen syksyllä kyllä syvästi ongelmissa, kun yritän saada tiettyjä juttuja jatkumaan äitiyslomani yli. Osa on ihan helposti hoidettavissa, mutta osa kyllä aiheuttaa hankaluuksia. Koetan olla murehtimatta vielä, kun eihän tiedä miten tässä käy, ja asioilla on kyllä taipumus järjestyä.

Uusi vuosi, uusi lähtöpiste

Edellisestä postauksesta on melkein vuosi. Käytännössä koko vuoden 2017 tappelin Basedowin taudin kanssa. Kevätpuoli oli tosi vaikeaa, kesä helpompi. Lokakuun lopussa kilpirauhanen poistettiin kokonaan. Jouluna saimme tietää, että veriarvoni ovat viimeinkin viitearvojen sisällä.

Se tarkoittaa, että meillä on taas lääkärin lupa yrittää raskautua. Lääkäriä nauratti riemullinen kiitokseni puhelimessa, kun hän tiedon kertoi. Mutta iloistahan se oli, suurin uutinen ja paras joululahja pitkään aikaan.

Jätimme ehkäisyrenkaan käytöstä jo aiemmin syksyllä, jotta kroppani ehtisi totutella luomukiertoon samalla kun kilpirauhanen etsii tasapainoa. Tämä on varmasti ollut hyvä ratkaisu, sillä kuukautiseni ovat olleet aika sekaisin syksyn ajan, ja nyt vasta tasaantumassa.

Tiedän kyllä, että tämä ei ole vielä maali. Tämä on vasta alkuerä. Mutta yli vuoden taisteltuani osaan kyllä olla onnellinen ja kiitollinen tästä erävoitosta. Nyt olemme suunnilleen samassa pisteessä kuin noin kaksi vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran jätimme ehkäisyn pois ja jäimme odottamaan ja toivomaan. Ikää ja kiloja on tullut kivasti lisää, kilpirauhanen on poistettu, ja olen lujittunut vastoinkäymisten myötä.

Mutta nyt on tässä kaikessa taas toivoa. Juuri nyt en pelkää vaan nauran ilosta!

Uusi vuosi, uusi sairaus

Suljin tämän blogin enkä ajatellut kirjoittavani tänne enää. Tänään Facebookin dee-äitipalstalla taas käytiin keskustelua siitä, miten kovasti tervetullutta olisi, jos joku bloggaisi ykköstyypin diabeteksesta ja raskaudesta. Muistin tämän blogini ja ajattelin, että voisin hitaasti elvyttää tätä jälleen. Ehkä kokemuksistani on hyötyä joskus jollekin, joka käy läpi samaa – sillä todella moni kokee tämän saman tuskan. Vieläkään en ole valmis avaamaan tätä koko maailmalle luettavaksi, mutta ehkä voisin taas aina silloin tällöin kirjata kuulumisia ja tunnelmia. Ne voi sitten lukea jos joskus tämän avaan.

Joulukuun alussa meidän perhesuunnitelmat törmäsivät taas seinään. Kilpirauhasarvoni ovat kesästä asti heittäneet häränpyllyä, ja nyt sain diagnoosiksi Basedowin taudin. Lääkäri selitti puhelimessa, että syystä tai toisesta kehossani on käynnistynyt vasta-ainereaktio kilpirauhasta vastaan. Tämän vuoksi kilpirauhanen koettaa puolustautua ja käy ylikierroksilla. Varsinaista vasta-ainereaktiota ei voida hoitaa, ainoastaan kilpirauhasen liikatoimintaa. Lääkkeenä toimiva Tyrazol ei sovellu raskauteen vaan muodostaa sikiölle epämuodostumariskin. Siksi vauvahaave on nyt tauolla. Lääkitystä jatketaan puoli vuotta, ja sitten katsotaan miten edetään.

En ole ihan varma vielä, mitä vaihtoehtoja puolen vuoden kuluttua on. Ilmeisesti Tyrazol-kuurin jatkaminen vielä 1,5 vuotta, kilpirauhasen radiojodihoito tai leikkaus. Mutta olen aika epätietoinen vaihtoehdoista tällä hetkellä itsekin, sillä ainoa kontaktini lääkäriin on toistaiseksi ollut puhelimen välityksellä. Puolentoista viikon kuluttua menen sisätautipolille ja tapaan lääkärin kasvotusten. Toivon sen jälkeen olevani asian suhteen viisaampi.

Mikään ei kuitenkaan muuta nyt sitä tosiasiaa, että emme saa tällä hetkellä edes yrittää lasta. Olen 35-vuotias, kello tikittää jo kovasti. Voitte uskoa, ettei tilanne ole millään tavoin toivottu tai onnellinen, mutta näillä mennään kun ei muuta voida.

Jotain hyvää: saan suunnitella häitä ilman että tarvitsee miettiä olenko juhlien aikaan raskaana vai en. Ei niin ettenkö vaihtaisi häät tuhat kertaa mieluummin siihen, että meille tulisi lapsi, mutta kun jostain on löydettävä hyviä puolia niin tämä edes sentään.