Hiljainen koti eli koronakevään summaus

Koronakevät pysäytti minun työni lähes kokonaan. Topi jäi pois päivähoidosta maaliskuun puolivälissä, ja huhtikuun lopussa ilmoitin päivähoitoon, että hän palaa 11.5. takaisin. Omat työni kasaantuivat liikaa, sillä Topin kanssa ei keskittyminen töihin onnistunut alkuunkaan. Tein iltaisin ja päiväunien aikaan minkä voin, mutta se ei ollut paljon. Stressi tekemättömyydestä väsytti ja painosti vielä lisää.

Jännitin Topin päivähoitoon paluuta kovasti, sillä kuten olen täälläkin kertonut, alku oli itkuista. Niiden viiden viikon aikana, jotka Topi ennen koronaeristystä ehti olla hoidossa, oli kolme aamua jolloin hän ei itkenyt. Olin varma, että paluu hoitoon kahdeksan viikon kotonaolon jälkeen on karmea hänelle. Mutta sain olla iloisesti väärässä. Heti ensimmäisenä aamuna Topi ensitöikseen halasi hoitajaansa. Sydäntäni lämmitti, kun muut lapset tulivat halaamaan Topia tervetuliaisiksi. Ryhmä on pieni, ja etenkin aamuisin siellä on tietyt samat lapset, jotka minäkin tapaan lähes joka päivä. Oli kiva nähdä, että Topia oli kaivattu ja että hänet otettiin lämmöllä vastaan.

Seuraavanakin aamuna Topi vilkutti vain minulle ja kiirehti hoitajaa jo viemään hänet käsipesulle, jotta pääsee aamupalalle. Tänään oli neljäs hoitopäivä, ja nyt hän ei olisi enää halunnut jäädä, vaan itki vähäsen eteisessä. Hänen hymynsä oli kuitenkin leveä, kun ryhmän toinen pikkupoika tuli eteiseen vastaan. Kuten siskoni erittäin osuvasti totesi: iso poika jo, omat verkostot. Topilla on kavereita ja ihmissuhteita, joissa minulla ei ole osaa eikä arpaa. Ihanaa. Ihan turhaan pohdin, miten hänen sosiaalisille taidoilleen käy kun ero kavereista on pitkä.

Kahdeksan viikkoa kotona ovat selvästi tehneet Topille hyvää. Hän on nyt paljon valmiimpi päivähoitoon kuin oli kolme kuukautta sitten sinne ensimmäisen kerran mennessään. Toki osa valmiuksista ovat seurausta juuri siitä, että hän harjoitteli asiaa hienosti jo helmikuussa. Koronaeristyksen aikana hän on kuitenkin oppinut ja kehittynyt paljon, sillä kolme kuukautta on pitkä aika silloin kun ikää on noin vähän.

Etenkin liikkuminen on kehittynyt kovasti. Siinä osuutensa on keväällä, jonka ansiosta vaatekerroksia on ulkona vähemmän ja kengätkin ovat jo keveämmät. Etenkin sisällä Topi harjoittelee jo juoksemista ja on oppinut kiipeilemään (vanhempien kauhuksi). Nämä ovat minusta aika tärkeitä motorisia taitoja, ja koetamme niiden harjoitteluun myös kannustaa – kiipeilyn suhteen toki yrittäen rajoittaa sitä turvallisesti. Vielä talvella yhdessä ulkoilu oli lähinnä rattaissa tai pulkassa istumista, eikä hän halunnut kävellä lumessa juuri ollenkaan. Nyt hän tepastelee pitkin pihaa niin että joku aikuinen saa jatkuvasti olla seuraamassa edestakaisin etu- ja takapihan välillä.

Toinen tärkeä kevään aikana opittu taito on itse syöminen. Vielä alkuvuodesta Topi heilutti itse lusikkaa vähän miten sattuu, ja usein se oli ruokailussa mukana vain muodon vuoksi. Syömään oppiminen tapahtui jotenkin aika yhtäkkiä ja samalla vaivihkaa. Jossain vaiheessa vain huomasin, että voimme syödä aamupalaa ja lounasta samaan aikaan, eikä minun tarvitse puuttua hänen ruokailuunsa juuri ollenkaan. Vähän vielä tarvitaan joskus apua, mutta pääosin hän syö itse. Hän osaa myös hyvin ilmaista, milloin ei halua enempää: ”Poppu!” ja ojentaa lautasen pois. Poskihampaita on tullut useita, mikä helpottaa myös syömistä.

Sanoja Topilta ei vielä tule paljon, mutta eipä ole vielä kiirekään. Myöskään pottailu ei vielä onnistu, mutta etenkin siinä koetan muistaa, että hänellä on vielä hyvinkin yli vuosi aikaa opetella kuivaksi, eikä minulla ole mitään syytä yrittää asiassa hoputtaa. Tulee vaan huonompi juttu, jos oppimisessa painostetaan.

Olen nyt etätöissä kotona ja totuttelen tähän uuteen arkeen. Hiljaisuus kotona on suorastaan huutavaa kun palaan viemästä Topia hoitopaikkaansa. Ensimmäisenä päivänä en tiennyt, mitä pitäisi tehdä tai miten voisin olla.

Nopeasti kuitenkin opin nauttimaan tästä. Varsinkin kun tiedän, miten mielellään Topi on hoitopaikassaan eikä minun tarvitse olla huolissani tai velloa syyllisyydessä, minusta on ollut ihanaa palata omien töideni pariin. Uskon myös, että olen parempi äiti iltapäivisin ja iltaisin, kun olen saanut tehdä omia juttujani päivällä. Huomaan selvästi olevani paremmalla tuulella, ja uskon että myös Topi huomaa sen. Hoitoon paluu oli hyvä ratkaisu meille kaikille.

 

Taapero syö!

Viime keväänä odotin ilolla täällä blogissakin sitä, että pääsisimme kokeilemaan Topille kiinteitä ruokia. Pääsimmekin, ja niiden kanssa sujui ihan hyvin. Topi maistoi kaikkea ja söi kaikkia makuja soseina. Olin tosi innoissani sormiruokailusta, ja kokkasin vauvalleni erilaisia herkkuja sormin naposteltaviksi. Ne jäivät joka ikinen lautaselle. Tai vaihtoehtoisesti lattialle, mutta suuhun ei vahingossakaan. Topi on pistellyt sormin suuhunsa vain kurkkutikkuja ja maissinaksuja, mutta kaiken muun hän on halunnut lusikalla. Sormiruokailusta luopuminen oli minulle vähän kova pala, mutta turhauduin siihen ruokahävikkiin ja turhaan vaivannäköön.

Päätin sitten, että soseilla mennään. Ja hyvin on menty. Koska motivaatio vauvalle kokkaamiseen katosi ja halusin mennä sieltä mistä aita on matalin säästääkseni energian johonkin josta tulee paremmalle mielelle, Topi kasvoi ensimmäisen elinvuotensa loppuajan jokseenkin kokonaan valmissoseilla. Niissä hän ei ole nirsoillut ikinä, kaikki kelpaa kunhan ensin uskaltautuu maistamaan. Iän karttuessa hän vähän kyseenalaisti sen, ettei sose olekaan enää sileää, mutta sekin vaihe meni ohi. Aamu- ja iltapuurot keitin korvikkeeseen, koska Topi vähensi yhdessä vaiheessa maidonjuonnin niin pieneen, että tarvittiin kalkkitabletitkin lisäravinteeksi.

Kun vauvani täytti yksi vuotta, kokeilin alkaa lisätä tavallista maitoa ruokiin ihan vähäsen. Huono ajatus – Topin vatsa meni sekaisin pariksi viikoksi pelkästä päivän kokeilusta. Siksi odottelin aika pitkään ennen kuin kokeiltiin uudestaan. Aloitin ensin puuron keittämisen tavalliseen maitoon ja siitä se sitten lähti. Tammikuun puolivälin jälkeen Topi on juonut ruokajuomaksi enää tavallista maitoa.

Vähitellen aloin kokkailla samasta padasta -idealla ruokia, joita myös Topi voisi syödä purkkiruoan sijaan. Siinä tuli ongelma, sillä hän oli niin tottunut valmisruokiin että nirsoili tosi pahasti kotiruokaa. Mutta asiat kääntyvät joskus nopeasti: vielä puolitoista viikkoa sitten sanoin hoitopaikassa, että Topi ei oikein syö muuta kuin purkkisoseita, mutta nyt en ole sosepurkkia lämmittänyt kuin kerran tällä viikolla. Yhtäkkiä hänelle alkoi maistua kaikki mitä tarjotaan.

Kun on hoitovapaan viimeinen viikko, olen koettanut nauttia siitä että kerrankin on aikaa. Siksi olen tehnyt joka päivä ruokaa, ja olemme syöneet Topin kanssa koko ajan samoja ruokia.

Paahdettu porkkanakeitto (resepti täällä) on ystävältä saatu reseptivinkki, jonka otin heti käyttöön. Herkullinen keitto! Söimme sitä leipäpalan kanssa. Samasta padasta -kirjasta tein herkullista ja yksinkertaista pitkään haudutettua tomaattikastiketta, josta riitti vähän pakasteeseenkin. Keitin pastan molemmille erikseen: Topin rakettispagetin keitinvedessä ei ollut suolaa.

Huomenna teen makaroonilaatikkoa osin kauramurusta, osin jauhelihasta. Tarkoitus on tehdä niin iso satsi, että siitäkin jäisi pakkaseen. Saa nähdä, mitä Topi tästä klassikkoruoasta tykkää. Kun olemme kahden, syömme aika kasvispainotteisesti, välillä jopa vegaanista ruokaa. En minä lihaa väistä, ja molemmat tarvitsemme sitä, mutta vähempikin riittää eikä päivittäinen annos ole mitenkään välttämätöntä.

Olen ollut hurjan iloinen siitä, että Topille on alkanut maistua kotiruoka. Jollekulle toiselle tämä ei olisi mikään erityinen juttu, mutta sormiruokailun epäonnistuminen ehkä on harmittanut minua vieläkin, ja tunnen nyt vasta saavani paikatuksi sen ongelman.

Riemun ja raivon kiljahduksia

Topi haluaa liikkeelle. Motoriikka on kehittynyt ihan normaalissa tahdissa, eikä hän varmaankaan mitään uutta ennätystä tee liikkelle lähtemisessä, mutta yrityksen puutteesta se ei varmastikaan johdu. Tahtoa ja intoa on paljon enemmän kuin taitoa tällä hetkellä. Siitä seuraa intoa ja motivaatiota harjoituksiin, mutta myös suurta turhautumista kun matka ei etene.

Varsinaista ryömimisen liikettä Topi ei vielä osaa, mutta hän hinkuttaa itseään eteenpäin leikkimatolla ja lattialla niin että välillä saa yllättyä miten kauas hän on päässyt. Oman navan ympäri hän myös jo pyörii, hitaasti kyllä sitäkin. Hän osaa kääntyä selältä vatsalleen, mutta ei vielä toisin päin. Vatsalla ollessa hän harjoittelee sekä pepun nostamista ylöspäin kohti konttausasentoa että ylävartalon kannattelua ja kehon vetämistä käsien avulla eteenpäin. Enimmäkseen hän kuitenkin siis makaa lattialla, sätkii ja potkii ja säestää liikettä kiljaisuilla ja kirkumisella. Jossain vaiheessa äidin tai isän pitää sitten tulkita, milloin kirkuminen on muuttunut innostushuudosta raivokarjunnaksi, jolloin on aika nostaa poika hetkeksi rauhoittumaan.

Äitikin on viime aikoina itkeskellyt. Kilpirauhasarvot eivät ole olleet oikein kohdallaan tänä keväänä, minkä vuoksi olen ollut väsynyt. Oireena on ollut myös herkkäitkuisuus, ja olenkin kyynelehtinyt lähes yhtä hulluista syistä kuin raskausaikana. Ei itkuun aina tarvita syytä, edes sitä hassua syytä. Joskus olen itkenyt vain koska en muuta voi.

Jo aika pitkään M on puhunut siitä, että voisimme lakata siirtämästä Topin sänkyä minun sänkyni viereen yöksi, koska vauvan levoton heittelehtiminen öisin pitää minuakin hereillä. Tähän asti olen vastustanut ajatusta, mutta kun neuvolahenkilömme ehdotti samaa, suostuin kokeilemaan. Siitä vasta itku repesi. Ensimmäisenä iltana, kun Topi nukkui sängyssään ja sänky makuuhuoneen toisella seinustalla, itkin tyhjää kohtaa oman sänkyni vierellä ja vauvan ikävääni. Ja hän siis nukkui noin metrin päässä sänkymme jalkopäästä, joten ei ihme että M oli hiukan huvittunut itkeskelystäni. Itsekin kyllä tajusin, että vauva ei tarvitse minua öisin ollenkaan niin paljon kuin minä tunnun kaipaavan häntä lähelleni.

Kuten jo maaliskuussa kirjoitin, Topin yöuni on ollut melko levotonta sitä mukaa kun hänen motoriset taitonsa ovat lisääntyneet. Hän heittelehtii unissaan ja potkii peittoa pois päältä. Nyt parina yönä hän on jopa kaivannut ylimääräisen syöttökerran, vaikka iltaruokailuihin on lisätty kiinteitäkin ruokia. Kylläinen vatsa kuitenkin rauhoittaa unta. Viime yönä M oli työmatkalla, joten otin vauvan viereeni koko yöksi. Jätin kapalopussin pois, koska Topi on aina nukkunut rauhallisemmin minun vieressäni ja arvelin, ettei sitä tarvita. Kapalopussin todellinen merkitys selvisikin minulle vasta nyt.

Noin 01-02 välillä yöllä Topi tuntui olevan hereillä, mutta ei sitten kumminkaan ehkä ollut. Silmätkin olivat välillä auki, mutta hän ei yölampun hämärässä tuntunut tunnistavan minua eikä tajuavan paikkaa. Yölevottomuus ei jäänyt vain peiton potkimiseen ja heittelehtimiseen, sillä kun kapalopussi ei rajoittanut liikkeitä, poika riehui unissaan kuin parhaassa päivänvalossa. Hän yritti kääntyä selältä vatsalleen ja harjoitteli myös toiseen suuntaan, ynisi ja tuhisi ja kiljahteli pyrkiessään ryömimään kohti seinää, jota tavoitteli myös käsillään. Kerran sain hänet rauhoittumaan ja nukahtamaan kyljelleen ihan viereeni, mutta vajaan tunnin kuluttua riehunta alkoi uudelleen.

Maitopullo yleensä rauhoittaa, joten lämmitin maidon ja pidin lasta sylissäni. Siihen hän vähitellen rauhoittui, kun ensin oli protestoinut liian lämpimäksi päässyttä maitoa (hän inhoaa liian lämmintä juotavaa). Maitopullon tyhjennyttyä hän olikin jo nukahtanut ja nukkui sikeästi vatsa täynnä. Parin tunnin kuluttua remuaminen oli alkamassa uudestaan, mutta silloin otin vauvan mahdollisimman lähelle kylkeäni nukkumaan, ja siinä hän nukkui puoli seitsemään asti. En uskaltanut vaihtaa omaa asentoani koko loppuyönä, etten vain herättäisi pientä yöhulinoitsijaa.

Ehkä hulinat ovat lisääntyneet viime aikoina, kun liikkumisen opettelusta on tullut keskeinen päivien sisältö. Valveunissaan liikkumista harjoittelevaa lasta oli kuitenkin vähän pelottavaakin seurata. Yöhulinoista on kyllä varoitettu, mutta en tiennyt miten rajuja ja voimakkaita vauvan yöharjoitukset voivat olla. Ilmiselvää on, että kapalopussi on tarpeellinen. Nähtäväksi jää, siirretäänkö vauvan sänky takaisin minun sänkyni viereen vielä joksikin aikaa, jos hulinoinnin rauhoitteluun tarvitaan aikuisen apua.

Monenlaista maitoa

Jo ennen vauvan syntymää ajattelin, etten ota paineita imetyksestä. Jostain syystä se ei herättänyt minussa innostusta enkä pitänyt imetyksen onnistumista erityisen keskeisenä tavoitteena vanhemmuudessani. Totta kai halusin yrittää, mutta olin valmistautunut siihen, että vaikeuksia voi tulla, enkä aikonut elämääni mullistaa niiden vaikeuksien edessä.

Topi sai alusta asti lisämaitoa, sillä oma maitoni nousi hitaasti ja vauvan verensokerit olivat jatkuvasti tarkkailussa. Tuskailin maidonnousun hitautta, mutta lääkärit vakuuttivat ettei pidä hätäillä: asiaa hidasti synnytyskipujen ja saatujen kipulääkkeiden lisäksi myös Basedowin tautini. Olin hurjan ylpeä ja onnellinen ensimmäisistä pienistä millilitroista omaa maitoa, ja tyytyväisenä annoimme ne pienellä ruiskulla vauvan suuhun. Muutoin Topi söi luovutettua maitoa mitä erilaisimmilla välineillä: ruiskulla, hörpyttämällä, imetysapuvälineellä ja vaikka miten. Tuttipullo otettiin valikoimaan vasta kun ruokamäärät alkoivat olla isoja. Ruokaa piti antaa vauvalle kahden tunnin välein, ja joka kerta se tuntui olevan vain sotkua ja turhautumista – sekä äidin, isän että vauvan hermot menivät moneen kertaan. Joka välissä koetin myös imettää itse, jotta maito alkaisi herua paremmin.

Topi osasi kyllä hienosti oikean imuotteen alusta asti, mutta tottui heti aika laiskaksi imijäksi. Rinnalla ollessaan hän nukahti melkein heti – imetys oli vain keino olla äidin lähellä ja saada hyvät unet. Punnitukset osoittivat, ettei hän saanut imetyssessioiden aikana juuri mitään ravintoa, joten joka imetyksen jälkeen oli edelleen annettava lisämaitoa.

Yritin imettää kotona, ja kävin vauvan kanssa imetyspoliklinikallakin saamassa vinkkejä. Mitään varsinaista estettä täysimetykselle ei ollut – maito olisi riittänyt, jos olisin jaksanut olla aktiivinen. Mutta sekä minulta että vauvalta puuttui motivaatiota, ja homma kaatui siihen. Kun jonkun kerran sekä minä että vauva itkimme suoraa huutoa imetystä yritettäessä, myös M totesi että voisimme ehkä antaa vauvalle korviketta.

Jo sairaalassa rintapumppu oli jatkuvassa käytössä. Sairaalan kaksiosainen teholaite sai minut vihaamaan toimitusta sydänjuuriani myöten, ja varmasti edesauttoi sitä että meillä siirryttiin hyvin pian pelkkään korvikkeeseen. Aiheuttamansa kivun lisäksi rintapumppu tuntui minusta nöyryyttävältä ja ahdistavalta. Tätä syvästi inhoamaani laitetta olisi pitänyt käyttää 8-12 kertaa vuorokaudessa (yksi pumppaus aamuyöllä), jotta maidontulo olisi jatkunut riittävänä. Parhainakin päivinä onnistuin pumppaamaan vain viidesti. En ymmärrä, millä ajalla toiset äidit siinä onnistuvat. Eräs ihana ihminen lähetti minulle oman, tarpeettomaksi käyneen pumppunsa, joka oli hellempi ja vähensi kipuja. Se pelasti ensimmäisen kuukauden kotona.

Sekä imetys että pumppaus laskivat verensokeriani, mutta eivät niin rajusti kuin pelkäsin. Jouduin kyllä seurailemaan sokereita, enkä mennyt pumppaamaan tai imettämään jos sokeri ei ollut vähintään kuuden tuntumassa, mutta syöksyhypoja ei tullut eikä sinällään vaarallisia tilanteita.

Kun M palasi töihin, lakkasin edes yrittämästä säännöllistä pumppaamista. Muutamassa päivässä kerrat harvenivat ja yhtä nopeasti tyrehtyi oma maidontuotantoni. Kieltämättä minua vähän kirpaisi, kun eräänä tammikuun alkupäivän aamuna kerroin vauvalleni, että tässä on nyt viimeiset äidinmaidot, joita tulet saamaan.

Topi on kasvanut hyvin korvikevauvana, mutta haasteitakin on ollut. Ensin käytimme Tuutia, joka on helppokäyttöinen peruskorvike. Kun vauvan vatsakivut kävivät tosi pahoiksi, vaihdoimme Omneo-jauheeseen, joka sopii paremmin herkkävatsaisille vauvoille. Vaihdos oli raju, ja Topi itki ensimmäisen illan kovemmin kuin koskaan. Silloin soitin ensimmäisen kerran jo lastenosastolle hädissäni, kun emme tienneet mitä tehdä. Vajaan viikon kesti ennen kuin vauvan vatsa tottui Omneoon, mutta sitten sen kanssa menikin ihan hyvin pitkään.

Kolmekuukautisneuvolan jälkeen Topille puhkesi raju ihottuma kasvoihin. Kävimme lääkärissä, ja kun ensin oli yritetty saada ihottumaa rauhoittumaan kortisonivoiteella, ryhdyttiin tutkimaan mahdollista maitoallergiaa. Ensin kokeiltiin Nutrilon Peptiä (ja sakeuttajaa), mutta vauva sai niin rajun ripulin että se lopetettiin muutaman päivän jälkeen ja vaihdettiin Neocate LCP-nimiseen maidottomaan korvikejauheeseen.

Pääsimme parissa viikossa maitoaltistukseen Kainuun keskussairaalan lastenosastolle. Altistuksessa vietimme päivän osastolla, ja Topille annettiin tasaisin väliajoin normaalia korviketta, ja oireita seurattiin. Altistus jatkui vielä viikon niin, että hän sai 2 dl päivässä tuota tavallista korviketta. Altistus ei osoittanut maitoallergiaa, ja ihottuman syy on edelleen selvittämättä.

Altistuksen jälkeen (se päättyi toissapäivänä) en ole ollut varma, mitä korviketta Topille kannattaa antaa. Jatkamme nyt samalla NAN-peruskorvikkeella jota altistuksessa oli käytetty, jotta vaihdos uuteen ei tulisi taas liian äkkiä vauvan vatsalle. Nyt sitten seuraillaan, sopiiko tavallinen NAN-korvike Topin vatsalle.

Kiinteiden ruokien maistelujen aloitus lykkääntyi maitoallergiaepäilyn vuoksi. Nyt olemme lomalla, eikä reissun päällä kannata aloittaa niin suuria muutoksia. Topi ehtii siis täyttää viisi kuukautta, ennen kuin hän saa ekan kerran maistaakseen jotain muuta kuin maitoa tai maitoa jäljitteleviä ravintovalmisteita. Se on ihan hyvä asia, sillä herkkävatsaisen vauvan suolistoa on turha rasittaa liian aikaisin kiinteillä soseilla. Silti odotamme jo innolla, että pääsemme tarjoamaan uusia makuja pikkumiehellemme.

Mitä meillä luetaan?

Kun eteen tulee uusi asia tai tilanne, josta pitää selvitä, minä lähden kirjastoon. (Hermione-syndrooma.) M puolestaan lähtee kirjakauppaan.

Jo ensimmäisen raskauden alussa vertailimme kirjakaupan vauvakirjoja. Parhaalta vaikutti Matilda Katajamäen ja Outi Gyldénin toimittama Suomalainen vauvakirja (3. painos 2014).

Vauvakirjan lukeminen on ollut yhteinen juttumme. M on lukenut sitä välillä itsekseen ja sitten kertonut minulle oleelliset asiat. Välillä minäkin olen lukenut joitain osioita yksin, mutta tärkeimpiä ovat olleet ne hetket kun olemme lukeneet sitä yhdessä, vuorotellen ääneen toisillemme. Sillä tavoin asioista on samalla keskusteltu ja pohdittu eri puolia ja sitä, miten asiat voisi meidän perheessä mennä.

Suomalaisen vauvakirjan hyviä puolia ovat monipuolisuus ja selkeys. Vaikka aiheita on paljon ja kirjassa sivuja runsaasti, se on järkevästi toteutettu, päivitetty tähän päivään ja helposti ymmärrettävällä tyylillä kirjoitettu. Alkupuolella keskitytään odotusaikaan, sitten synnytykseen, ja loppuosassa lapsen hoidon perusjuttuihin leikki-ikäiseksi asti. Sinne saakka emme vielä ole lukeneet.

Vauvakirja on yleisteos, joten se käsittelee aiheita lyhyesti ja tehokkaasti. Jos jokin aihe askarruttaa erityisesti, siitä kannattaa etsiä tietoa erikseen. Moni ystäväni on kannustanut panostamaan imetystietouteen. Mitä enemmän siihen liittyviä asioita lukee ja opiskelee etukäteen, sitä vähemmän imetykseen liittyvät toimet, haasteet tai tunteet yllättävät – vaikka etukäteen ei voikaan tietää miten se tulee sujumaan juuri meillä. Mutta valmistautuminen kuulema kannattaa, joten ostin tuoreen oppaan, Laura  Talvitien ja Pauliina Ahosen Nykymutsin imetyskirjan (2018).

Nykymutsin imetyskirja on jotenkin tosi 2015-lukulainen itse täytettävine tehtäväsivuineen. En oikein koe omaksi jutukseni täyttää erilaisia listoja tai ajatuksia kirjan sivuille, mutta tietopuoli kirjassa on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu. Moneen kertaan kirjassa korostetaan, että monenlaiset ratkaisut ovat yhtä oikein, eikä ole vain yhtä tapaa imettää lasta.

Molempien kirjojen vahvuus on runsas kokemustarinoiden käyttö. Äitien ja isien lyhyissä kertomuksissa tulee hyvin esiin juuri se tärkeä asia, että monenlaiset tavat hoitaa lasta ovat yhtä oikein.

Tätä on syytäkin korostaa, sillä odottavana äitinä minusta tuntuu, että juuri imetys on eniten tunteita ja äitien välisiä ristiriitoja herättävä asia. Se sujuu tai ei onnistu, osa käyttää pulloa ja osa vain rintaa, osa imettää muutaman kuukauden ja osa monta vuotta. Se tekee kipeää tai herättää euforista onnentunnetta, mutta tunteita siihen joka tapauksessa kuuluu. Ja jokaisella joskus äidiksi tulleella on asiasta kokemus ja mielipide, ja pelottavan usein sitä mielipidettä tyrkytetään toisille. Suomessa imetysmyönteisyys menee välillä aivan liiallisuuksiin siinä, miten esimerkiksi pulloruokintaa ei edes oteta puheeksi tai rintapumppuja piilotellaan joillakin vierihoito-osastoilla. (Osalla sairaaloita on sertifikaatti vauvamyönteisyydestä. Ilmeisesti kaikki muut ovat sitten vauvavastaisia?)

Etukäteen en osaa odottaa imetystä mitenkään erityisellä innolla. Ymmärrän hyvin äidinmaidon merkityksen vastasyntyneelle, ja imetän kyllä lastani jos suinkin onnistun siinä. Olen valmis yrittämään sitkeästi huolimatta kaikesta kivusta ja tuskasta, josta minua on varoitettu. Mutta: tiedän myös, että imetys vaikuttaa osalla diabeetikkoäideistä verensokereihin rajusti, eikä aina ole järkevää aiheuttaa äidin sairauden pahenemista imetyksen kustannuksella. Pyörtyilevä äiti on huonompi vaihtoehto kuin imettävä äiti. Rintapumppu ja pulloruokinta toimivat nekin, jos pullo vain kelpaa lapsellemme, ja tarpeen tullen olen aivan valmis käyttämään myös äidinmaidonvastiketta.

No niin, nyt se on sanottu ääneen – tuomitkaa minut jos siltä tuntuu.

Näiden kahden kirjan lisäksi olen lainannut kirjastosta oppaita niin raskausajan liikunnasta kuin synnytykseen valmistautumisesta. Ne vaan ovat palautuneet lukemattomina takaisin kirjastoon. Luulen, että pärjäämme näillä kahdella kirjalla loppuun asti, kun tukenamme on erittäin hyvä ja kannustava neuvolahenkilö, perhevalmennukset ja KAKSin äitiyspoliklinikan henkilökunta.

Sokeriongelmia

Yksi isoimmista, ellei isoin juttu diabeetikon raskaudessa on sokereiden vuoristorata. Yksi asia on se, että sokerit eivät mene liian mataliksi, mutta korkeat sokerit ovat myös iso riski. Kaikki yli 8 lukemat, erityisesti aterioiden jälkeen, lisäätävät vauvan makrosomiaa eli liikakasvuisuutta. Vauva ei siis saisi saada liikaa sokeria, ja diabeetikon elimistössä sitä tunnetusti on liikaa, kun haiman saarekesolut eivät itse tuota insuliinia. Kaikkein pahimpia ovat aterian jälkeiset lukemat. Tunti aterian jälkeen verensokeri ei raskaana olevalla saisi olla yli kahdeksaa. Ilman raskautta aikaraja on puolitoista tai kaksi tuntia, mutta tässä tilanteessa asia on vakavampi.

Alkuraskaudesta sokerit tippuvat mataliksi, näin minua varoitettiin. Ja ne todella tippuivat. Muutamana päivänä raskaustestin tekemisen jälkeen olin niin matalilla jatkuvasti, että se oli jo aika pelottavaa. Sitä jatkui kuitenkin vain muutaman päivän ajan, ja sen jälkeen sokerit ovat olleet melko hyvin hallinnassa.

Paitsi että.

Minun ja monen muun diabeetikon erityisongelma ovat aamupäivät. Liikkeelle lähtemisen (tai sängystä nousemisen) jälkeen verensokeri lähtee nousuun, söin aamupalaa tai en. Taistelen sitä vastaan laittamalla insuliinia heti herättyäni ja odottamalla aamupalan kanssa niin kauan, että insuliini alkaa vaikuttaa – yleensä 45 minuutista tuntiin, toisinaan enemmän, jos vain mahdollista kuten esim. etäpäivinä on. Mutta se ei aina auta.

Laitan tähän esimerkiksi tämän aamun epätoivoiselta tuntuvat kamppailuni, lukemat tallentuvat kätevästi sensoriin:

Klo 06:36 heräsin ja nousin sängystä ekan kerran, vs. 5,6

Klo 7:01 olen ollut hetken jalkeilla juttelemassa töihin lähtevän mieheni kanssa. Vs. 6.6, laitan 6 yksikköä insuliinia.

Klo 7:14 vs. 6,4 (välimittaus ennen suihkuun menoa)

Klo 7:39 vs. 6,0

Klo 8:07, eli tunti pistoksen jälkeen verensokeri vasta oikeasti on laskenut, nyt se on 4,8. Syön 60 hiilihydraattigrammaa aamiaisella ja laitan sensorin hälyyttämään tunnin päästä.

Klo 9:08 vs. 10,7 ja nuoli suoraan ylöspäin, eli nousussa. Laitan 2 yksikköä insuliinia. Itkettää. Meidän sentin mittainen alkiomme saa jo kaiken mitä minä syön, myös nämä sokerit.

Klo 9:47 vs. 9,1, nuoli osoittaa tasaista, lisään yhden yksikön insuliinia.

Klo 10:06 vs. 7,6 ja loivaa laskua osoittava nuoli.

Tuossa ollaan nyt. Enempää en uskalla korjata, sillä korjaaminen aiheuttaa helposti vuoristoradan, eikä sitä yleensä suositella. Onneksi sensori helpottaa nyt verensokerin seuraamista niin, että voin yrittää saada lukemista kiinni ennen kuin ne tulevat liian alas. Aiemmasta kokemuksesta tiedän, että olen nyt jo korjannut liikaa ja kohta ollaan liian matalalla. Mutta en voi olla korjaamatta, kun näen että sokeri on liian korkealla. Lääkäri ja hoitaja antoivatkin luvan korjaamiseen – raskaana ollessa päteävät vähän eri säännöt kuin muulloin.

Näitä yli kahdeksan lukemia ei saisi olla kovin usein. Silloin tällöin toistuvat eivät ole paha juttu, mutta jos niitä on päivittäin, asiasta tulee ongelma. Eilen käväisin vain yhden kerran hieman yli kahdeksassa, mutta se tuli nopeasti alas. Tämä aamu on huono, tosi huono.

Mitä olisin voinut tehdä toisin?

Olisi varmaankin pitänyt laittaa siinä vaiheessa lisää insuliinia, kun aloitin aamupalan. Usein laitankin, en tiedä miksi se tänä aamuna jäi laittamatta.

Ja olisi pitänyt jättää leipä syömättä aamupalalla. Mitä vähemmän hiilihydraatteja aterialla on, sitä vähemmän sokerit nousevat. Olen vain niin kovin tottunut syömään aamulla leipää, että siitä on ollut vaikea päästää irti. Mutta tämänkin voin opetella, sillä nyt on kyse jostain paljon tärkeämmästä kuin minun lempiaamiaisestani.