Verensokerikäyriä

Aikaa on kulunut ja aivoni ovat täyttyneet ihan muista asioista, ja loppuraskauden verensokerikäyrien osalta kärsin muistinmenetyksestä. En muista muuta kuin että lukemat olivat suht hyviä, enkä joutunut niistä kauheasti stressaamaan. Muistaakseni insuliiniannosta ei myöskään ollut tarvetta muuttaa viimeisillä raskausviikoilla tai ainakin säätö oli vähäistä.

Sen kuitenkin muistan, että synnytyksen jälkeisille annoksille oli tehty endokrinologin kanssa suunnitelma ja se löytyi tiedoistani sairaalan papereista. Heti synnytyksen jälkeen annos piti palauttaa raskautta edeltäneeseen, tai ainakin noin puoleen loppuraskauden insuliiniannoksesta. Vauva syntyi aikaisin aamulla, ja koska en ajatellut asioita kunnolla, ehdin sinä aamuna jalkeille päästyäni vielä pistää ison annoksen pitkävaikutteista insuliinia, vaikka annoksen olisi voinut puolittaa jo heti saman tien.

Sinä päivänä kuten parin ensimmäisen viikon ajan verensokeri laski helposti hypon puolelle. Vakavia hypoja minulla ei ollut, mutta pillimehuja kyllä kului ja pidin eväitä aina saatuvilla. Imetys ja pumppaus laskivat sokereita, eikä niitä voinut aloittaa ilman pientä hiilaritankkausta. Toisaalta sairaalassa ollessa tasainen ruokarytmi ja ravintosuositusten mukaiset ateriat tekivät verensokeriarvoille hyvää.

Aluksi hypoja tuli päivittäin niin paljon, että pienensin pitkävaikutteisen insuliinin määrää vielä entisestään, ja jätin usein ateriainsuliinit kokonaan laittamatta – jätän vieläkin toisinaan. Imetyksen  ja pumppaamisen loppuminen ovat myös vaikuttaneet asiaan, ja hypot ovat jääneet pois ja sokeriarvot nousseet. Vähitellen Levemir-annosta on saanut nostaa entiselleen, ja tällä hetkellä saisin alkaa nostaa sitä vieläkin, en vain ole uskaltanut. Elämä on niin vauvantahtista, ettei diabeteksen hoito ole ihan simppeliä.

Olen monta kertaa ajatellut, miten vaikeaa omahoito olisi ilman Libre-sensoria. Nyt minun ei tarvitse mitata verensokeria sormenpäästä, enkä tiedä miten ehtisin tai jaksaisin, jos pitäisi. Käsivarressa olevan napin skannaaminen on helppoa ja nopeaa, ja pysyn kärryillä sokerikäyristä helpolla.

Insuliinien pistäminen on toinen juttu. Välillä olen vain niin väsynyt etten jaksaisi, mutta toistaiseksi olen pitänyt kiinni pitkävaikutteisen insuliinin pistämisestä. Se on jäänyt väliin vain pari kertaa. Pitkävaikutteinen on tärkeä, ja sen puute voi aiheuttaa ketoasidoosin eli happomyrkytyksen  nopeammin kuin satunnainen ateriainsuliinin ohittaminen. Aterioille pistän edelleen vähemmän kuin ennen raskautta, ja välillä ateriainsuliinit jäävät väliin. Silti käyrät eivät ole nousseet kovin hurjasti, ja Levemir pitää huolta siitä että ilman ateriainsuliiniakin lukemat tulevat suht tasaisesti alas. Yökäyrä on melko tasainen, joskin korkeammalla tasolla kuin raskausaikana.

En silti ole jaksanut stressata. Pingotettuani verensokereista kuukausikaupalla raskausaikana olen  mielestäni ansainnut vähän aikaa vähän rennompaa omahoitoa. Toinen  juttu on se, että juuri nyt resurssini eivät riitä tämän parempaan. Vauva on ollut itkuinen ja minä väsynyt, ja tämän kaiken keskellä omahoitoni perustuu muutamaan perusjuttuun:

  • Pitkävaikutteisen insuliinin (Levemir) pistäminen aamuin illoin.
  • Verensokerin seuranta Libren sensorilla.
  • Mahdollisimman tasainen ateriarytmi tai ainakin vältän jättämästä aterioita väliin.
  • Vaunulenkit virkisteenä ja arkiliikuntana.

Riittävä unen määrä kuuluisi myös terveellisen elämän perusasioihin, mutta pikkuvauvan vanhempana nauraisin sille, jos jaksaisin. Ehkä joskus toiste nukun riittävästi, nyt vain keitän kahvia ja ajattelen olevani tottunut tähän.

Diabetekseni on toistaiseksi edelleen varsin helppohoitoinen moniin sairauskollegoihini verrattuna. Siksi pärjään pienillä insuliiniannoksilla, enkä usko että pitkäaikainen sokeriarvo HbA1c on mahdottoman korkea huolimatta siitä, etten hoida itseäni juuri nyt sataprosenttisen hyvin. Odotan  seuraavaa kontrollikäyntiä sisätautipolilla mielenkiinnolla.

Basedow ja vauva-aika

Koska blogini tarkoitus on jakaa kokemuksia raskaudesta ja äitiydestä pysyvien autoimmuunisairausten kanssa, on lienee syytä kirjoittaa sananen niistäkin. Diabetekseni on  vaatinut selkeästi enemmän huomiota kuin Basedowin tauti ja kilpirauhanen, joten aloitan helpommasta.

Kilpirauhasarvojen piti olla tasapainossa, että ylipäätään saimme ”luvan” yrittää raskautua. Kilpirauhasen totaalipoistosta kului pari kuukautta tähän hetkeen, ja sen jälkeenkin arvot pysyivät viitearvoissa. Raskauden alettua thyroksiiniannosta olisi pitänyt ilmeisesti nostaa, mutta tämä meni ohi sekä lääkäreiltä että minulta. Hormonitoiminnan muutosten vuoksi alkuraskaudessa olikin sitten tältä osin haasteita: koska annosta ei nostettu, kilpirauhaseni pääsi liikatoiminnan puolelle.

Sisupussi osoitti kuitenkin sisukkuutensa jos varhaisvaiheessa eikä luovuttanut liikatoiminnasta huolimatta. Kesäkuussa lääkitystä muutettiin ja muuttaessani Kajaaniin sain Jyväskylän sisätautipolilta lähetteen, jossa painotettiin tiheän seurannan tärkeyttä – mikä toki täällä hyvin tiedettiin.

Kilpirauhaslukemat pysyivät hyvissä raameissa loppuraskauden ajan. Lähellä synnytystä hiivittiin taas kohti liikatoimintaa, mutta lääkäri ei muuttanut annosta, koska hormonitoiminnan muutos oli taas lähellä.

Sairaalassa ollessa pyysin, että kilpirauhasarvoja seurattaisiin synnytyksen jälkeen, sillä jos niissä olisi häikkää, väsymystä voisi vauva-arjen keskellä olla vaikea erottaa muusta univelasta. Kävinkin viime viikolla ennen jälkitarkastusta kilpirauhaskokeissa, ja tulos oli erittäin positiivinen: lukemat ovat taas kauniisti viitearvoissa. Toistaiseksi siis näyttää siltä, että Basedow päästi minut suht helpolla raskausaikana. Alku oli vaikea, mutta onneksi vauva ei antanut periksi vaan selvisi siitäkin.

Diabetestani hoidetaan Kainuun keskussairaalan sisätautipolilla, ja ilmeisesti myös kilpirauhassairauteni seuranta pidetään siellä myös raskauden jälkeen – samallahan tuon tarkkailu hoituu, eikä minun tarvitse mennä sen takia terveyskeskuslääkärille.

Keskeisin haaste on muistaa ottaa kilpirauhaslääke joka aamu ennen aamupalaa. Hyvin olen kyllä muistanut, sikäli jos olen ehtinyt omiin aamutoimiin ennen vauvan heräämistä. Helpompi se lääke on kuitenkin ottaa kuin insuliini, joka vaatiin enemmän ennakointia ja suunnittelua. Siitä lisää kunhan seuraavan kerran on sopiva kirjoitushetki.

Sydänääniä

Nyt on käynnissä jo 35. raskausviikko. Tänään päiviä tarkalleen 34+4. Noin viimeisimmän viikon ajan olen tuntenut aika kovia kipuja alavatsalla, mutta kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin niiden olevan supistuksia. Se vähän huolestutti, samoin kuin koko ajan lisääntyvä tukaluuden tunne alavatsalla. Järki kuitenkin tiesi, että tukaluus ja supistukset kuuluvat näihin viikkoihin, ja kun vauva liikkui hyvin, en antanut pelolle liikaa valtaa.

Sen verran kuitenkin kipuilu painoi mieltä, että odotin jo malttamattomana tämän päivän äitiyspoliklinikkakäyntiä. Edellisellä kerralla oli sovittu, että tänään piirretään Sisupussin sydänkäyrää ensimmäisen kerran. Olen kuullut monen mainitsevan tästä ”käyrillä makoilusta” ja kiinnosti kovasti, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Menin sovitusti noin puoli tuntia ennen lääkäriaikaani äitiyspoliklinikalle. Hoidin ensin rutiinit eli virtsanäytteen, punnituksen ja verenpainemittauksen, minkä jälkeen kätilö vei minut pikkuhuoneeseen makoilemaan vuoteelle. Vatsaani kiinnitettiin kaksi anturia. Ensimmäinen mittasi Sisupussin sydäntä ja toinen minun supistelujani. Vauva väisteli tietenkin anturia vähän aikaa, mutta lopulta asettui niin että saatiin noin 20 minuutin mittainen sydänkäyrä.

kayrilla

Vielä matkalla sairaalaan alavatsassani jomotti kivuliaita supisteluja, mutta ne hellittivät poliklinikalla eikä toiseen anturiin jäänyt mitään mainittavaa.

Pääsin lääkärin luo heti saman tien. Sisupussin sydänkäyrä sai paljon kehuja. Vauvalla ei ole mitään hätää, myös kokonsa puolesta hän on aivan keskikäyrällä. Vähän itketti helpotuksesta, sillä pelkäsin myös liikakasvua kun oloni on ollut aika vaikea. Koska kerroin supistusten alkaneen tuntua, lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen. Yllättäen hän totesi heti tuntevansa vauvan pään! Sisupussi on asettunut jo hyvin alas, aivan kohdunsuun tuntumaan. Paikat eivät ole lähteneet vielä yhtään avautumaan, joten ei ole syytä huoleen ennen aikaisesta synnytyksestä – ihan vielä ainakaan. Mutta vauvan asettuminen niin sanotusti tyrkylle selittää sen, että alavatsassani tuntuu painoa ja puristusta nyt koko ajan, ja joudun käymään vessassa vähintään kerran tunnissa, yleensä useammin.

Parasta kuitenkin oli se, kun lääkäri sanoi, että koska kaikki on niin hyvin, voimme sopia seuraavan käynnin vasta pitkälle eteenpäin. Ei niin ettenkö kävisi mielelläni polilla juuri niin usein kuin on tarve, mutta on ihan huikeaa kuulla että tiheää seurantaa ei tarvita, koska kaiki on niin hyvin! Seuraava käynti on noin puolentoista viikon kuluttua. Hurjaa tajuta myös, että kovin montaa kertaa en enää ehdi tuolla poliklinikalla käydä ennen kuin vauva on täällä. Kerran tai kaksi, ehkä? Ja kuitenkin tämä polikäynneillä ravaaminen on tuntunut ikuisuusprojektilta, joka jatkuu ja jatkuu…

Hemoglobiini oli tänään 110, mikä selittänee osaltaan väsymykseni. TSH on myös laskenut vähän matalalle, mutta huomenna olen menossa sisätautipoliklinikalle, jossa endokrinologi päättää Thyroxinin annostuksesta.

Virallisesti huomenna olisi viimeinen työpäiväni ennen  äitiyslomaa, mutta käytännössä joudun vielä tekemään perjantain töitä.

Hyvää maailman diabetespäivää! Paremmin en olisi voinut tätä päivää viettää kuin saamalla hyviä uutisia vauvani voinnista – minun diabeteksestani huolimatta.

Ensimmäinen raskauskolmannes (rv -12)

Raskausajan jakaminen kolmeen osaan on tavallinen tapa jäsentää sen kulkua ja muutoksia. Päätin käyttää tätä jakoa tämän raskauspäiväkirjani pohjana, vaikka jako ei välttämättä meidän raskauteemme täysin sovikaan. Alku ei mennyt kuten ideaalitapauksessa menisi, ja viimeistä kolmannesta tuskin päästään loppuun asti. Mutta silti: tämä on ihan hyvä tapa kirjata ylös edes joitain juttuja. Nämä tunnelmat ja muistot katoavat niin nopeasti!

Tein siis raskaustestin vasta 9. raskausviikolla (n. 8+4), eli oltiin jo varsin pitkällä. Soitin heti neuvolaan ja sisätautipolille, kuten aiemminkin. Sain heti samalle viikolle ensimmäisen neuvola-ajan, ja myös sisätautipolilla minut merkittiin heti odottamaan ensimmäistä kutsua. Libre-sensori minulle oli myönnetty kokoaikaisesti jo huhtikuussa edellisellä sisätautipoliklinikan käynnillä (jolloin olin jo raskaana, vaikka en sitä tiennyt).

Olin valittanut väsymystä ja syyttänyt siitä kilpirauhasta ja Basedowia, olin ihmetellyt miten kaikki rintaliivit tuntuvat jäävän pieniksi, ja manannut jokaista tupakoitsijaa joka tuli kaupungilla lähellekään – haju inhotti ja suututti. Vasta raskaustestin jälkeen tajusin, että nämä kaikki olivat raskausoireita. Ei niitä vain osannut yhdistää, koska olin tehnyt välillä yhden negatiivisen raskaustestin eikä minun pitänyt olla raskaana.

Testin teon jälkeen verensokeritkin alkoivat sitten olla alakantissa, ja hypojen takia jouduin pienentämään pitkävaikutteisen insuliinin annosta hieman. Väsymys oli touko-kesäkuussa pahempaa kuin koskaan ennen. Kaikesta onnesta huolimatta en olisi halunnut muuta kuin nukkua. Työt kasaantuivat ja jäivät hoitamatta, kun kuljin päivien läpi sumussa.

Onnentunnetta varjosti kuitenkin koko ajan pelko. Pelkäsin lähestyvää ultraäänitutkimusta huonojen uutisten takia. Aika äitiyspolille tuli vasta kesäkuun alkuun, mutta minun hermoni pettivät. Eräänä sunnuntaina, järkyttävän itkukohtauksen jälkeen, varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle varhaisultraan. Pääsin seuraavana aamuna 21. toukukuuta sinne, ja pahin pelko jäi sille reissulle. Oli todella, todella tärkeää nähdä ja kuulla, että sikiö oli elossa ja jo siinä vaiheessa selvinnyt pidemmälle kuin edeltäjänsä.

varhaisin ultra

Toukokuun viimeisellä viikolla olin menossa Peurunkaan viikoksi diabeteskurssille. Kurssilla kerroin kaikille, vaikuttihan raskaus niin selvästi hoitooni, jaksamiseeni sekä diabetekseen liittyviin kysymyksiin. Tässä vaiheessa vauvasta tiesivät tuleva täti, tuleva setä, sekä kaksi työkaveriani, joilta en enää asiaa halunnut enkä kyennyt salaamaan.

nt ultra

Ei sillä että pelko olisi siihen kokonaan jäänyt, mutta enää en ollut niin paniikissa kuin alkuun. Julkisen puolen niin kutsuttu niskaturvotusultra tehtiin kesäkuun 6. päivä Jyväskylässä äitiyspoliklinikalla. Silloin menossa oli rv 11+3. Helpotus siitä, että vauvalla ei tutkimuksessa löytynyt niskaturvotusta, että se oli edelleen hengissä ja vispasi käsiään vilkkaasti, oli valtava. Sain kuvan mukaani, vaikka pakko myöntää ettei siitä juuri mitään selvää saa. Onnessamme me sitä kuitenkin tuijoteltiin, ja ihmeteltiin ihmettä.

Tähän jaksoon osuivat kolmet suku- ja perhejuhlat. Serkun häissä tuskailin, kun verensokeri nousi pilviin eikä meinannut tulla alas, ja osa sukulaisista taisi kiinnittää huomiota siihen että olin alkoholiton ja väsynyt. Appivanhempieni kultahääpäiväjuhlissa Haikon kartanossa selvisin sokereiden kanssa paremmin, mutta osa seurueesta kyllä huomasi että pyysin alkoholitonta viiniä, ja olivat siitä jotain arvanneet. M:n veli saikin sinä iltana kuulla, että hänestä tulee setä. Serkun tytön lakkiaisissa oli helppoa, siellä kukaan ei huomannut mitään.

Väsymys lamaannutti minut esimerkiksi kirjoittamisen suhteen, niin että blogi jäi heitteille. Tarkoitus oli kirjoittaa esimerkiksi juuri mainituista erittäin onnistuneista kultahääpäiväjuhlista, mutta en vain jaksanut. Peurungan diabeteskurssi oli parasta mitä omahoidolleni on tapahtunut Libren saamisen lisäksi, mutta yhtä instagram-kuvaa lukuunottamatta voimat eivät riittäneet kirjoittamaan siitä blogiin. Selvisin vain välttämättömimmistä töistä, ja hyvä niin. Oli paljon tärkeämpääkin kasvatettavaa kuin blogi tai tehtyjen töiden lista.

Juhannusviikosta alkoi sitten toinen vaihe, josta kirjoitan erikseen.

 

Minusta pidetään hyvää huolta

Tein torstaina raskaustestin. Minulla oli ohje, että plussatestin saatuani pitää soittaa 1) neuvolaan ja 2) sisätautipolille keskussairaalaan, sinne deehoitajalleni. Perjantaina olisin jo soittanut oman kunnan neuvolaan, mutta se on auki vain maanantaista torstaihin. Soitin sitten diabeteshoitajalleni, vaikka ajattelin että tuskin hän tälle asialle mitään voi. Ajattelin, ettei näillä soitoilla ole vielä kiire, sillä kaikki on vielä niin kovin alussa. Mutta olen saanut oppia, että sanapari ”ykköstyypin diabetes” ja ”positiivinen raskaustesti” aiheuttaa välittömiä toimenpiteitä.

Sisätautipolille soitettuani minulle varattiin saman tien lääkäriaika ja koko joukko veri- ja virtsakokeita muutaman päivän päähän, eli tälle viikolle. Sain onnittelujen lisäksi neuvoja ja ohjeita puhelimitse, miten selvitä matalien sokerien kanssa.

Sitten maanantaina soitin neuvolaan. Siitä on nyt kaksi päivää, ja olin silloin jotain tyyliin viikoilla 5+1, hirmu aikaisessa siis. Soitin, koska niin oli käsketty, sillä oman kunnan neuvolasta sitten lähtee lähete keskussairaalan äitipoliklinikalle, jossa minua hoidetaan, koska kyseessä on riskiraskaus. Ja neuvolantäti totesi puhelimessa (onnittelujen jälkeen): Hyvä että soitit. Olisin päässyt ensimmäiselle neuvolakäynnille jo ensi viikolla, mutta koska en ole silloin maisemissa, menen sitä seuraavana. Kiire ei kuulema ole, mutta hyvä saada hommat käyntiin.

Tänään olin sitten siellä sisätautipolilla. Kutsuessaan minua vuorollani vastaanotolle tuttu deehoitaja hymyili minun leveälle hymylleni. Sanoin, etten varmasti ole koskaan tullut sinne polille näin onnellisena.

Sain sensorin, vieläpä Freestyle Libren, joka on nyt kuuminta uutta diabetespiireissä, ja haluttu ja tavoiteltu laite. Se on ollut minulla on noin kymmenen tuntia, ja rakastan sitä jo nyt. Libre on niin mahtava, että ansaitsee kokonaan oman postauksen jonain toisena päivänä.

Sen vain halusin sanoa, että kaikkien pelkojeni keskellä minusta kyllä pidetään todella hyvää huolta. Haluan olla kaiken sen vaivan arvoinen, ja tehdä kaiken minkä voin tämän pienen ihmisenalun hyvinvoinnin eteen.