Uusi vuosi, uusi sairaus

Suljin tämän blogin enkä ajatellut kirjoittavani tänne enää. Tänään Facebookin dee-äitipalstalla taas käytiin keskustelua siitä, miten kovasti tervetullutta olisi, jos joku bloggaisi ykköstyypin diabeteksesta ja raskaudesta. Muistin tämän blogini ja ajattelin, että voisin hitaasti elvyttää tätä jälleen. Ehkä kokemuksistani on hyötyä joskus jollekin, joka käy läpi samaa – sillä todella moni kokee tämän saman tuskan. Vieläkään en ole valmis avaamaan tätä koko maailmalle luettavaksi, mutta ehkä voisin taas aina silloin tällöin kirjata kuulumisia ja tunnelmia. Ne voi sitten lukea jos joskus tämän avaan.

Joulukuun alussa meidän perhesuunnitelmat törmäsivät taas seinään. Kilpirauhasarvoni ovat kesästä asti heittäneet häränpyllyä, ja nyt sain diagnoosiksi Basedowin taudin. Lääkäri selitti puhelimessa, että syystä tai toisesta kehossani on käynnistynyt vasta-ainereaktio kilpirauhasta vastaan. Tämän vuoksi kilpirauhanen koettaa puolustautua ja käy ylikierroksilla. Varsinaista vasta-ainereaktiota ei voida hoitaa, ainoastaan kilpirauhasen liikatoimintaa. Lääkkeenä toimiva Tyrazol ei sovellu raskauteen vaan muodostaa sikiölle epämuodostumariskin. Siksi vauvahaave on nyt tauolla. Lääkitystä jatketaan puoli vuotta, ja sitten katsotaan miten edetään.

En ole ihan varma vielä, mitä vaihtoehtoja puolen vuoden kuluttua on. Ilmeisesti Tyrazol-kuurin jatkaminen vielä 1,5 vuotta, kilpirauhasen radiojodihoito tai leikkaus. Mutta olen aika epätietoinen vaihtoehdoista tällä hetkellä itsekin, sillä ainoa kontaktini lääkäriin on toistaiseksi ollut puhelimen välityksellä. Puolentoista viikon kuluttua menen sisätautipolille ja tapaan lääkärin kasvotusten. Toivon sen jälkeen olevani asian suhteen viisaampi.

Mikään ei kuitenkaan muuta nyt sitä tosiasiaa, että emme saa tällä hetkellä edes yrittää lasta. Olen 35-vuotias, kello tikittää jo kovasti. Voitte uskoa, ettei tilanne ole millään tavoin toivottu tai onnellinen, mutta näillä mennään kun ei muuta voida.

Jotain hyvää: saan suunnitella häitä ilman että tarvitsee miettiä olenko juhlien aikaan raskaana vai en. Ei niin ettenkö vaihtaisi häät tuhat kertaa mieluummin siihen, että meille tulisi lapsi, mutta kun jostain on löydettävä hyviä puolia niin tämä edes sentään.

 

Pyhäinpäivästä kohti valoa

Siitä on nyt kaksi viikkoa. Siitä jota on vieläkin vaikea sanoa ääneen. Siitä keskenmenosta. Vuodan vieläkin hiukan verta, mutta särkylääkkeiden tarve on jäänyt.

Henkinen arpi on silti edelleen jäljellä. Pyhäinpäivä tarjosi onneksi viime viikonvaihteessa hyvän tilaisuuden surra yhdessä. Veimme kynttilän hautausmaalle, ja vaikka meidän menetetty lapsi ei siellä ollutkaan, kynttilän jättäminen tuntui silti jotenkin hyvästeiltä. Tuntui hyvältä jättää vimmainen sureminen ja kipu, jättää lämmin ajatus sille lapselle jota ei tullutkaan, ja kääntyä sitten kotiin, valoa kohti. Yhdessä.

Tämä blogi on toistaiseksi suljettu. Olen miettinyt viime päivinä paljon, voinko koskaan avata tätä. Pitäisikö minun poistaa nämä ensimmäisestä plussasta alkaneet postaukset sitten jos joskus kohdalle osuu onnekkaampi raskaus, minusta tulee äiti, ja uskallan avata Perheen ajan muillekin lukijoille? Kuten muutkin blogini, tämä on omalla nimelläni. Tilanteen tullessa tästä tulikin aivan järkyttävän paljon henkilökohtaisempi blogi kuin tarkoitin.

Toistaiseksi ainakin ajattelen kuitenkin, että kunhan aika koittaa, tämä saa olla yhtä julkinen kuin muutkin blogini. Alkuraskauden keskenmeno on niin tavallista, että melkein hämmästyttää miten vähän siitä puhutaan. Vasta kun kerroin ihmisille lähelläni sain kuulla, miten moni oli sen kokenut itsekin tai jonkun muun läheisen kautta. Eikö asian vähän tavallisempi ja avoimempi käsittely auttaisi käsittelemään sitä myös henkilökohtaisella tasolla?

Lisäksi haluan seurata avoimuudessa ystävääni, joka kertoi hyvin vaikeasta, jo 18 viikolla tapahtuneesta keskenmenosta ja sen aiheuttamasta jatkuvasta surusta blogissaan.

Me ja minä emme tehneet mitään väärin. Keskenmeno ei ollut minun syyni, ei edes diabetekseni syy. En siis näe mitään syytä hävetä kokemustamme. Siksi ainakin toistaiseksi myös tämä suru saa näkyä täällä, tai tulla näkyväksi sitten jos jonain päivänä on myös onnellisempaa kerrottavaa. Sitä kohti eletään nyt.

 

Perheen aika pysähtyi

Mitään näin vaikeaa en ole koskaan kirjoittanut. Samaan aikaan tuntuu siltä, että on pakko kirjoittaa: kirjoittamisesta aiheutuva kipu on pientä verrattuna siihen, miten paljon pahemmalta tuntuu jos en kirjoita.

img_20161028_143446_resized_20161028_061850347

Toissapäivänä maailmani mureni. Menin iloisena ja toiveita täynnä varhaisultraan, ensimmäiselle käynnilleni äitiyspoliklinikalle. Ja lääkäri ultrasi, ja totesi nopeasti, ettei kaikki ole kunnossa. Tarkisti, ja sanoi sen mitä en ollut enää vähään aikaan halunnut ottaa huomioon todellisena mahdollisuutena: alkio oli kuollut.

Se oli noin 9 milliä pitkä, kuollut noin 7 raskausviikolla. Eli kaikki se ilo, mistä viimeksi kirjoitin, oli jo koettu kuolleen alkion kanssa.

Se oli vain alkio, ei edes vielä sikiö, vauvasta puhumattakaan. Mutta se oli myös meidän lapsemme, suurin osa elimistä oli jo olemassa, sillä oli nimet ja nauru, sillä oli oma huone ja suunnitelma kalusteiksi, sillä oli elämässään kaksi aikuista jotka halusivat olla isä ja äiti. Siihen kohdistui valtava määrä rakkautta.

Minä tiesin, että varhaisraskauden keskenmenot ovat tavallisia, mutta jostain syystä olin lakannut pelkäämästä. Uskoin ja kuvittelin, että me pääsemme siitä vaiheesta yli ja saamme lapsen. Siksi romahdus oli kova.

Diabetes lisää (varhaisen) keskenmenon riskiä, jos hoitotasapaino on huono. Minun ei ole. Olen pitänyt itsestäni hyvää huolta, ja pitkäaikaissokerini on ollut alkuraskauden aikana yhtä hyvä kuin terveellä äidillä. Minun on pakko uskoa, että tämä ei ole minun syytäni, koska muuten en jaksa enää jatkaa.

Jos olen järkevä, ymmärrän että oli parempi näin. Alkio ei kuole turhanpäiten, vaan se oli todennäköisesti jonkin kromosomivirheen takia elämään sopimaton. Ja onhan keskenmeno parempi nyt kuin esimerkiksi eräällä läheiselläni viikolla 18, jolloin olisimme jo ehtineet kertoa kaikille, isovanhemmillekin. Nyt tästä sentään tiesi vain muutama ihminen.

Siskoni tuli luokseni heti, koska vauvan isä ei päässyt, ja olin peloissani ja surkeana. Puolisoni joutui suremaan yksin työpaikkakaupungissaan, ja seuraamaan etäältä minun fyysisiä kipujani voimatta olla avuksi, ja se tuntui pahalta. Sain sairaalasta lääkkeet, ja seuraava vuorokausi sisälsi enemmän tuskaa ja kipua kuin koskaan olen tuntenut. Lääkkeellinen keskenmeno kesti noin vuorokauden. Tänään kivut ovat jo vaimentuneet, mutta itkukohtauksia saan edelleen.

Siskoni läsnäolo pelasti paljon, samoin se myötätunnon ja tuen määrä, jota sain vertaistukipalstalta. Jos joudun tähän tilanteeseen uudelleen, en pelkää enää niin paljon, kun tiedän mitä on tulossa.

Ostin sairaalasta lähdettyäni ruusuja. Ne ovat itselleni surunvalitteluiksi ja ennen kaikkea tsempiksi, mutta myös pienen menetetyn lapsemme kunniaksi ja kunnioitukseksi. Vaikka pieni oli kuollessaan vain sentin mittainen, meidän mielessämme hän oli jo lapsi, ja me olimme aloittaneet matkamme äidiksi ja isäksi.

img_20161028_143427_resized_20161028_061849317

Näin varhaisilla viikoilla tapahtunutta keskenmenoa ei juuri noteerata. Epäilemättä minäkin unohdan sen ajan mittaan. Pitkän yrittämisen jälkeen viimein saatu plussamerkkinen testi antaa toivoa, että voimme onnistua vielä uudelleen. Juuri nyt on kuitenkin aika surra.