Monenlaista maitoa

Jo ennen vauvan syntymää ajattelin, etten ota paineita imetyksestä. Jostain syystä se ei herättänyt minussa innostusta enkä pitänyt imetyksen onnistumista erityisen keskeisenä tavoitteena vanhemmuudessani. Totta kai halusin yrittää, mutta olin valmistautunut siihen, että vaikeuksia voi tulla, enkä aikonut elämääni mullistaa niiden vaikeuksien edessä.

Topi sai alusta asti lisämaitoa, sillä oma maitoni nousi hitaasti ja vauvan verensokerit olivat jatkuvasti tarkkailussa. Tuskailin maidonnousun hitautta, mutta lääkärit vakuuttivat ettei pidä hätäillä: asiaa hidasti synnytyskipujen ja saatujen kipulääkkeiden lisäksi myös Basedowin tautini. Olin hurjan ylpeä ja onnellinen ensimmäisistä pienistä millilitroista omaa maitoa, ja tyytyväisenä annoimme ne pienellä ruiskulla vauvan suuhun. Muutoin Topi söi luovutettua maitoa mitä erilaisimmilla välineillä: ruiskulla, hörpyttämällä, imetysapuvälineellä ja vaikka miten. Tuttipullo otettiin valikoimaan vasta kun ruokamäärät alkoivat olla isoja. Ruokaa piti antaa vauvalle kahden tunnin välein, ja joka kerta se tuntui olevan vain sotkua ja turhautumista – sekä äidin, isän että vauvan hermot menivät moneen kertaan. Joka välissä koetin myös imettää itse, jotta maito alkaisi herua paremmin.

Topi osasi kyllä hienosti oikean imuotteen alusta asti, mutta tottui heti aika laiskaksi imijäksi. Rinnalla ollessaan hän nukahti melkein heti – imetys oli vain keino olla äidin lähellä ja saada hyvät unet. Punnitukset osoittivat, ettei hän saanut imetyssessioiden aikana juuri mitään ravintoa, joten joka imetyksen jälkeen oli edelleen annettava lisämaitoa.

Yritin imettää kotona, ja kävin vauvan kanssa imetyspoliklinikallakin saamassa vinkkejä. Mitään varsinaista estettä täysimetykselle ei ollut – maito olisi riittänyt, jos olisin jaksanut olla aktiivinen. Mutta sekä minulta että vauvalta puuttui motivaatiota, ja homma kaatui siihen. Kun jonkun kerran sekä minä että vauva itkimme suoraa huutoa imetystä yritettäessä, myös M totesi että voisimme ehkä antaa vauvalle korviketta.

Jo sairaalassa rintapumppu oli jatkuvassa käytössä. Sairaalan kaksiosainen teholaite sai minut vihaamaan toimitusta sydänjuuriani myöten, ja varmasti edesauttoi sitä että meillä siirryttiin hyvin pian pelkkään korvikkeeseen. Aiheuttamansa kivun lisäksi rintapumppu tuntui minusta nöyryyttävältä ja ahdistavalta. Tätä syvästi inhoamaani laitetta olisi pitänyt käyttää 8-12 kertaa vuorokaudessa (yksi pumppaus aamuyöllä), jotta maidontulo olisi jatkunut riittävänä. Parhainakin päivinä onnistuin pumppaamaan vain viidesti. En ymmärrä, millä ajalla toiset äidit siinä onnistuvat. Eräs ihana ihminen lähetti minulle oman, tarpeettomaksi käyneen pumppunsa, joka oli hellempi ja vähensi kipuja. Se pelasti ensimmäisen kuukauden kotona.

Sekä imetys että pumppaus laskivat verensokeriani, mutta eivät niin rajusti kuin pelkäsin. Jouduin kyllä seurailemaan sokereita, enkä mennyt pumppaamaan tai imettämään jos sokeri ei ollut vähintään kuuden tuntumassa, mutta syöksyhypoja ei tullut eikä sinällään vaarallisia tilanteita.

Kun M palasi töihin, lakkasin edes yrittämästä säännöllistä pumppaamista. Muutamassa päivässä kerrat harvenivat ja yhtä nopeasti tyrehtyi oma maidontuotantoni. Kieltämättä minua vähän kirpaisi, kun eräänä tammikuun alkupäivän aamuna kerroin vauvalleni, että tässä on nyt viimeiset äidinmaidot, joita tulet saamaan.

Topi on kasvanut hyvin korvikevauvana, mutta haasteitakin on ollut. Ensin käytimme Tuutia, joka on helppokäyttöinen peruskorvike. Kun vauvan vatsakivut kävivät tosi pahoiksi, vaihdoimme Omneo-jauheeseen, joka sopii paremmin herkkävatsaisille vauvoille. Vaihdos oli raju, ja Topi itki ensimmäisen illan kovemmin kuin koskaan. Silloin soitin ensimmäisen kerran jo lastenosastolle hädissäni, kun emme tienneet mitä tehdä. Vajaan viikon kesti ennen kuin vauvan vatsa tottui Omneoon, mutta sitten sen kanssa menikin ihan hyvin pitkään.

Kolmekuukautisneuvolan jälkeen Topille puhkesi raju ihottuma kasvoihin. Kävimme lääkärissä, ja kun ensin oli yritetty saada ihottumaa rauhoittumaan kortisonivoiteella, ryhdyttiin tutkimaan mahdollista maitoallergiaa. Ensin kokeiltiin Nutrilon Peptiä (ja sakeuttajaa), mutta vauva sai niin rajun ripulin että se lopetettiin muutaman päivän jälkeen ja vaihdettiin Neocate LCP-nimiseen maidottomaan korvikejauheeseen.

Pääsimme parissa viikossa maitoaltistukseen Kainuun keskussairaalan lastenosastolle. Altistuksessa vietimme päivän osastolla, ja Topille annettiin tasaisin väliajoin normaalia korviketta, ja oireita seurattiin. Altistus jatkui vielä viikon niin, että hän sai 2 dl päivässä tuota tavallista korviketta. Altistus ei osoittanut maitoallergiaa, ja ihottuman syy on edelleen selvittämättä.

Altistuksen jälkeen (se päättyi toissapäivänä) en ole ollut varma, mitä korviketta Topille kannattaa antaa. Jatkamme nyt samalla NAN-peruskorvikkeella jota altistuksessa oli käytetty, jotta vaihdos uuteen ei tulisi taas liian äkkiä vauvan vatsalle. Nyt sitten seuraillaan, sopiiko tavallinen NAN-korvike Topin vatsalle.

Kiinteiden ruokien maistelujen aloitus lykkääntyi maitoallergiaepäilyn vuoksi. Nyt olemme lomalla, eikä reissun päällä kannata aloittaa niin suuria muutoksia. Topi ehtii siis täyttää viisi kuukautta, ennen kuin hän saa ekan kerran maistaakseen jotain muuta kuin maitoa tai maitoa jäljitteleviä ravintovalmisteita. Se on ihan hyvä asia, sillä herkkävatsaisen vauvan suolistoa on turha rasittaa liian aikaisin kiinteillä soseilla. Silti odotamme jo innolla, että pääsemme tarjoamaan uusia makuja pikkumiehellemme.

Basedow ja vauva-aika

Koska blogini tarkoitus on jakaa kokemuksia raskaudesta ja äitiydestä pysyvien autoimmuunisairausten kanssa, on lienee syytä kirjoittaa sananen niistäkin. Diabetekseni on  vaatinut selkeästi enemmän huomiota kuin Basedowin tauti ja kilpirauhanen, joten aloitan helpommasta.

Kilpirauhasarvojen piti olla tasapainossa, että ylipäätään saimme ”luvan” yrittää raskautua. Kilpirauhasen totaalipoistosta kului pari kuukautta tähän hetkeen, ja sen jälkeenkin arvot pysyivät viitearvoissa. Raskauden alettua thyroksiiniannosta olisi pitänyt ilmeisesti nostaa, mutta tämä meni ohi sekä lääkäreiltä että minulta. Hormonitoiminnan muutosten vuoksi alkuraskaudessa olikin sitten tältä osin haasteita: koska annosta ei nostettu, kilpirauhaseni pääsi liikatoiminnan puolelle.

Sisupussi osoitti kuitenkin sisukkuutensa jos varhaisvaiheessa eikä luovuttanut liikatoiminnasta huolimatta. Kesäkuussa lääkitystä muutettiin ja muuttaessani Kajaaniin sain Jyväskylän sisätautipolilta lähetteen, jossa painotettiin tiheän seurannan tärkeyttä – mikä toki täällä hyvin tiedettiin.

Kilpirauhaslukemat pysyivät hyvissä raameissa loppuraskauden ajan. Lähellä synnytystä hiivittiin taas kohti liikatoimintaa, mutta lääkäri ei muuttanut annosta, koska hormonitoiminnan muutos oli taas lähellä.

Sairaalassa ollessa pyysin, että kilpirauhasarvoja seurattaisiin synnytyksen jälkeen, sillä jos niissä olisi häikkää, väsymystä voisi vauva-arjen keskellä olla vaikea erottaa muusta univelasta. Kävinkin viime viikolla ennen jälkitarkastusta kilpirauhaskokeissa, ja tulos oli erittäin positiivinen: lukemat ovat taas kauniisti viitearvoissa. Toistaiseksi siis näyttää siltä, että Basedow päästi minut suht helpolla raskausaikana. Alku oli vaikea, mutta onneksi vauva ei antanut periksi vaan selvisi siitäkin.

Diabetestani hoidetaan Kainuun keskussairaalan sisätautipolilla, ja ilmeisesti myös kilpirauhassairauteni seuranta pidetään siellä myös raskauden jälkeen – samallahan tuon tarkkailu hoituu, eikä minun tarvitse mennä sen takia terveyskeskuslääkärille.

Keskeisin haaste on muistaa ottaa kilpirauhaslääke joka aamu ennen aamupalaa. Hyvin olen kyllä muistanut, sikäli jos olen ehtinyt omiin aamutoimiin ennen vauvan heräämistä. Helpompi se lääke on kuitenkin ottaa kuin insuliini, joka vaatiin enemmän ennakointia ja suunnittelua. Siitä lisää kunhan seuraavan kerran on sopiva kirjoitushetki.

Loma!

Äitiyslomani ensimmäinen päivä oli perjantaina. Noin puoli neljän aikaan sain to do -listan viimeisenkin kohdan ruksittua ja laitoin poissaoloviestin sähköpostiin. Samalla kirjoitin myös facebookiin alkavasta pitkästä lomastani – somehiljaisuus vauvamme ympärillä oli siis rikottu suunnitelman mukaisesti äitiysloman alussa.

Ja nyt on aika myös avata tämä blogi lukijoille.

rv 35plus1
Tässä mainittu 34 päivää on laskettuun aikaan. Meillä jäljellä on parisen viikkoa vähemmän.

Tämän blogin avaaminen julkiseksi on iso juttu. Sisällöltään se on henkilökohtaisempaa kuin mikään aiemmin kirjoittamani. Se on silti luettavaksi tarkoitettu etenkin siksi, että ykköstyypin äitiydestä ja raskaudesta ei ole liikaa blogeja. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa muustakin kuin diabeteksesta, koska raskauteeni ja äitiyteeni vaikuttavat myös muut asiat.

Blogi on kommenttiystävällinen, mutta muita blogejani tiukemmin vartioitu. Poistan kaikki kommentit, joista pahoitan mieleni – minun blogini, minun sääntöni.

Tarkoitus oli kirjoittaa blogiin jo perjantaina, mutta viikonloppu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Perjantaina en ehtinyt, ja eilinen eli lauantai meni ihan uusiksi puolestaan diabeteksen takia. Verensokerit heittelehtivät aamun hypereistä koko iltapäivän kestäneeseen punaiseen sensoriviivaan eli aivan liian matalalla. Sen lisäksi, että vuoristorataa hyppivä verensokeri uuvuttaa fyysisesti, se myös masensi aika tavalla. Olo koheni iltapäivän pitkillä päiväunilla, jonne M minut kauniisti peitteli.

Tänään puolestaan teimme kiepin synnytysosastolla. Koko raskausajan minulle on hoettu neuvolassa ja poliklinikalla, että jos tulee epävarma olo tai huoli vauvan voinnista, niin synnärillä on päivystys 24/7 ja sinne saa aina soittaa. Näillä aika isoilla viikoilla kynnys ottaa yhteyttä tulee olla matala.

Lauantaina vauva oli minusta vaisu, mutta tunsin kuitenkin pari kipakkaa potkua lopulta illalla ennen nukkumaanmenoa. Tänä aamuna en tuntenut sitäkään vähää, vaikka keskityin liikelaskentaan (vähintään 10 liikettä tunnissa). Soitin synnärille ja saimme kehotuksen tulla tarkastukseen saman tien.

Edellisestä käynnistä käyrillä oli vain muutama päivä, mutta silti huoli oli kova. En tiedä olenko ikinä ollut niin peloissani kuin tänään kun kävelimme sairaalan parkkipaikalta osastolle. Onneksi pelon sai jakaa rakkaimman kanssa, käsi kädessä.

Kaikki oli hyvin, erinomaisesti suorastaan. Sisupussin sydän sykkii juuri niin kuin pitää, ja hän harjoittelee hengittelyä kohdussani. Käyrälle piirtyi myös selvästi univaihetta ja vilkasta liikehdintää, mutta tärkeä huomio on se, että minä en tuntenut niitä liikkeitä. Vauva on kääntynyt niin, että sen nyrkit ja potkut osuvat selkääni kohti, enkä siis tunne potkuja enää samanlaisina, jopa kipeinä iskuina kuin aiemmin. Vauvan hiljaisuus ei siis välttämättä ole tässä vaiheessa syy paniikkiin, ja pienikin muljahdus on hyvä juttu ja riittävä elonmerkki. Ultraäänessä vielä tarkistettiin istukan virtaukset ennen kuin lähdimme kotiin – sama lääkäri ultrasi kuin keskiviikkona polilla, ja tällä kertaa hän tulosti nätin valokuvan meille mukaan.

Käynti oli hyvä, koska saimme tiedon tuosta asennon muuttumisesta ja varmistuksen vauvan hyvinvoinnista. Parasta on se, että kertaakaan kukaan ei sanonut, että olisimme vaivanneet asiantuntijoita turhaan. Päin vastoin, sekä päivystävä kätilö että lääkäri sanoivat, että hyvä että tulitte. Aina saa soittaa ja käydä siellä, jos on huolta – kotona kahdestaan huolet vain moninkertaistuvat, kun aika vähällä voidaan varmistaa että kaikki on ok.

Ehkä nyt epätasaisen viikonlopun jälkeen saan rauhoituttua äitiyslomalle. Alan pestä vauvan tarvikkeita ja järjestän hänen tavaransa paikoilleen. Pakkaan sairaalakassin. Pienintäkään aikomusta ei ole ryhtyä siivoamaan kotia tai suorittamaan jotain opintoja tai urheilemaan. Keskityn jouluvalmisteluihin, lepäämiseen ja vauvan odotukseen. Katson lempisarjojani, jos huvittaa, luen kirjoja jotka ovat odottaneet, kuuntelen podcasteja ja äänikirjoja. Ompelen kestorättejä ja järjestän vaipat hoitopöydän luo.  Kirjoitan blogeihini niin paljon kuin jaksan, koska muutaman viikon kuluttua kirjoitusharrastukselle ei ole enää aikaa kuten ennen. Kosmetologille on varattu kaksi käyntiä, ja joka päivä koetan myös pistää nenäni hetkeksi ulos raittiiseen alkutalven ilmaan.

Hän on täällä aivan muutaman viikon kuluttua.

Sydänääniä

Nyt on käynnissä jo 35. raskausviikko. Tänään päiviä tarkalleen 34+4. Noin viimeisimmän viikon ajan olen tuntenut aika kovia kipuja alavatsalla, mutta kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin niiden olevan supistuksia. Se vähän huolestutti, samoin kuin koko ajan lisääntyvä tukaluuden tunne alavatsalla. Järki kuitenkin tiesi, että tukaluus ja supistukset kuuluvat näihin viikkoihin, ja kun vauva liikkui hyvin, en antanut pelolle liikaa valtaa.

Sen verran kuitenkin kipuilu painoi mieltä, että odotin jo malttamattomana tämän päivän äitiyspoliklinikkakäyntiä. Edellisellä kerralla oli sovittu, että tänään piirretään Sisupussin sydänkäyrää ensimmäisen kerran. Olen kuullut monen mainitsevan tästä ”käyrillä makoilusta” ja kiinnosti kovasti, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Menin sovitusti noin puoli tuntia ennen lääkäriaikaani äitiyspoliklinikalle. Hoidin ensin rutiinit eli virtsanäytteen, punnituksen ja verenpainemittauksen, minkä jälkeen kätilö vei minut pikkuhuoneeseen makoilemaan vuoteelle. Vatsaani kiinnitettiin kaksi anturia. Ensimmäinen mittasi Sisupussin sydäntä ja toinen minun supistelujani. Vauva väisteli tietenkin anturia vähän aikaa, mutta lopulta asettui niin että saatiin noin 20 minuutin mittainen sydänkäyrä.

kayrilla

Vielä matkalla sairaalaan alavatsassani jomotti kivuliaita supisteluja, mutta ne hellittivät poliklinikalla eikä toiseen anturiin jäänyt mitään mainittavaa.

Pääsin lääkärin luo heti saman tien. Sisupussin sydänkäyrä sai paljon kehuja. Vauvalla ei ole mitään hätää, myös kokonsa puolesta hän on aivan keskikäyrällä. Vähän itketti helpotuksesta, sillä pelkäsin myös liikakasvua kun oloni on ollut aika vaikea. Koska kerroin supistusten alkaneen tuntua, lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen. Yllättäen hän totesi heti tuntevansa vauvan pään! Sisupussi on asettunut jo hyvin alas, aivan kohdunsuun tuntumaan. Paikat eivät ole lähteneet vielä yhtään avautumaan, joten ei ole syytä huoleen ennen aikaisesta synnytyksestä – ihan vielä ainakaan. Mutta vauvan asettuminen niin sanotusti tyrkylle selittää sen, että alavatsassani tuntuu painoa ja puristusta nyt koko ajan, ja joudun käymään vessassa vähintään kerran tunnissa, yleensä useammin.

Parasta kuitenkin oli se, kun lääkäri sanoi, että koska kaikki on niin hyvin, voimme sopia seuraavan käynnin vasta pitkälle eteenpäin. Ei niin ettenkö kävisi mielelläni polilla juuri niin usein kuin on tarve, mutta on ihan huikeaa kuulla että tiheää seurantaa ei tarvita, koska kaiki on niin hyvin! Seuraava käynti on noin puolentoista viikon kuluttua. Hurjaa tajuta myös, että kovin montaa kertaa en enää ehdi tuolla poliklinikalla käydä ennen kuin vauva on täällä. Kerran tai kaksi, ehkä? Ja kuitenkin tämä polikäynneillä ravaaminen on tuntunut ikuisuusprojektilta, joka jatkuu ja jatkuu…

Hemoglobiini oli tänään 110, mikä selittänee osaltaan väsymykseni. TSH on myös laskenut vähän matalalle, mutta huomenna olen menossa sisätautipoliklinikalle, jossa endokrinologi päättää Thyroxinin annostuksesta.

Virallisesti huomenna olisi viimeinen työpäiväni ennen  äitiyslomaa, mutta käytännössä joudun vielä tekemään perjantain töitä.

Hyvää maailman diabetespäivää! Paremmin en olisi voinut tätä päivää viettää kuin saamalla hyviä uutisia vauvani voinnista – minun diabeteksestani huolimatta.

Huolenpitoa kainuulaisittain

Tänään olen taas ollut iloinen, että vauvamme syntyy nimenomaan Kajaanissa.

En tietenkään tiedä, millaisia neuvolapalvelut ovat muualla Suomessa. Ymmärtääkseni palveluiden taso vaihtelee kunnittain, mutta perusjutut tarjotaan kaikille ihan koska laki sanoo niin. Vertailua en pysty tekemään tämän yhden kokemukseni perusteella, mutta sen ainakin tiedän, että Kainuun sote toimii ihanasti ensikertalaisen näkökulmasta.

Neuvolahenkilömme on ollut alusta asti aikaansaava, järjestelmällinen, reipasotteinen ja rohkaiseva. Hän on ottanut uudet kajaanilaiset hyvin vastaan, huomioinut meidät perheenä ja minut yksilönä ja kohdentanut asiansa juuri meille sopivasti. Tykkään  hänestä valtavasti, ja olen tosi iloinen että jatkamme neuvolakäyntejä hänen kanssaan myös Sisupussin synnyttyä.

perhetyo

Yksi Kajaanin neuvolapalveluiden hyviä puolia ovat kotikäynnit. Käsittääkseni kaikkialla vauvan syntymän jälkeen ensimmäinen neuvolakerta tehdään kotikäyntinä, mutta täällä järjestetään yksi kotikäynti myös raskauden kolmannella kolmanneksella. Mukana on neuvolahenkilön lisäksi työntekijä kaupungin perhetyöstä. Ajatus on, että kotikäynnillä keskustellaan Kajaanin perheille tarjoamista palveluista, tukimuodoista ja mahdollisuuksista sekä raskauden aikana että sen  jälkeen. Kotiympäristössä myös perheeseen liittyvistä vaikeistakin kysymyksistä voi olla helpompi jutella ja kysellä kuin steriilissä neuvolatilassa tai perhekeskuksessa.

Tarkoitus on  madaltaa kynnystä avun pyytämiseen. Tämä  jos jokin on ennaltaehkäisevää perhetyötä: apua tarjotaan ja keinoja sen löytämiseen ojennetaan jo ennen kuin ongelmia syntyy.

Tänään siis M tuli lounastunnilla kesken päivän kotiin. Hänen saapuessaan oltiin jo mittaamassa verenpainettani: normaalit neuvolakäyntiin liittyvät testit tehtiin siis myös kotona. Papu-kissan reaktio vauvan sydänäänien kuunteluun oli jokseenkin huvittava. Dopplerin ääni on ilmeisesti eläimen korvaan aika erikoinen ja ehkä vähän pelottavakin.

Kahvipöydän ääressä juteltiin meidän kuulumiset ja saimme tietoa perheiden tukipalveluista. Perhetyöntekijä oli etsinyt juuri meidän  alueemme perhekerhot (kaikkien eri järjestäjien) ja niiden ajankohdat ja mainosti myös Perhekeskusta, joka itse asiassa oli esittäytymässä myös neuvolan perhevalmennuksessa aiemmin. Perhekeskus on tukipalveluiden lisäksi myös paikka, jossa ovet ovat avoinna. Uskon, että tulemme vauvan kanssa hyödyntämään sen imetysnurkkausta ja kahviautomaattia talvella, kun innostumme käymään kaupungilla.

Kiinnostavinta meidän tilanteessamme oli kuulla lapsiperheiden kotipalvelusta. Kajaanissa voimme saada apua kotiin melko helposti esimerkiksi silloin, kun M on useita päiviä peräkkäin poissa. Meillä ei ole lähisukulaisten verkostoja tai laajaa lastenhoitorinkiä täällä Kainuussa, joten apua pitää pyytää ulkopuoliselta.

Jos sattuu niin, että vauva esimerkiksi on koliikkinen tai muuten huutaa kuin syötävä koko ajan, niin minun jaksamiseni voi olla vaikeaa. Tai vaikka ei huutaisikaan, voin silti pyytää apua kotiin, jos vaikka tarvitse pari tuntia lisää unta kerran viikossa. Kotipalvelun työntekijä voi tulla olemaan vauvan kanssa hetken aikaa, jotta minä voin tehdä jotain muuta, tai hän voi siivota tai laittaa ruokaa, miten vain sovitaan. Hinta on peräti 5e/tunti. Olen melko varma, että tätä palvelua tullaan meidän perheessä käyttämään tammikuussa. Kannustus ainakin on kova: neuvolahenkilömme sanoi, että usein ensimmäinen soitto kotipalveluun on vaikein, joten hänkin voi sen tehdä puolestani, jos kynnys on minulle liian korkea. (En usko että on, mutta tarjous on melkeinpä häkellyttävä.)

En tiedä, millä ihmeellä köyhäksi mainostetun maakunnan resurssit riittävät näin hyviin  ja ihmisläheisiin perhepalveluihin. Ehkä se johtuu pienistä ympyröistä: jokainen asiakas ehditään kohdata yksilönä, kun väkeä ei ole ruuhkaksi asti. Ehkä lapsiin ja lapsiperheisiin panostetaan täällä, koska ymmärretään että ilman lapsiperheitä Nälkämaa autioituu kokonaan. Toisaalta palveluita tuodaan esiin myös siksi, että niille tarvitaan käyttäjiä: jos perhekeskuksessa tai neuvolassa ei käy ketään, niiden ovet suljetaan nopeasti.

Vielä yksi asia, josta olen kiitollinen neuvolahenkilöllemme: hän ei tunne kovinkaan hyvin ykköstyypin diabetesta, mutta ottaa koko ajan selvää. Pääosin hän tietenkin ohjaa minut kysymään sairauksiini liittyviä asioita sisätautien- ja äitiyspoliklinikalta, joissa asiantuntijat ovat. Näin hänen kuuluukin tehdä sen sijaan että itse ryhtyisi asiantuntijaksi aiheessa, joka vaatii erityisosaamista. Mutta edellisellä tapaamisella pohdin epävarmuuksia, joita liittyy diabeetikkoäidin imetystaipaleeseen. Tämän päivän käyntiä varten hän oli ottanut asioista selvää ja toi minulle lisätietoa. Yllätyin, pakko myöntää. Ei hänen olisi tarvinnut edes muistaa, että asia pohditutti minua, mutta hän muisti ja oli etsinyt minulle tietoa ja tiedon lähteitä – sekä tietysti kannusti ottamaan yhteyttä imetyspoliklinikalle.

Olen ennenkin sanonut tämän, mutta toistan: meistä pidetään täällä Kajaanissa todella hyvää huolta.

Ja mittauksissa kaikki on edelleen hienosti, ei liikakasvua tai muita huolenaiheita. Tänään raskausviikkoja 31+5. Hyvin menee, pikkuinen!

Toinen raskauskolmannes

Toiseen raskauskolmannekseen lasketaan viikot 13-27, joidenkin mukaan 14-26. Tämän vaiheen päättymisestä on jo aikaa, mutta en ole muistanut tehdä yhteenvetoa tänne, joten nyt olkoon sen aika.

Raskausviikoilla 13-14 kerroin jo töissä tulevasta vauvasta. Joka kerta lisäsin ”…jos siis kaikki hyvin menee…” koska epävarmuus ja pelot olivat niin kovasti läsnä. Mutta oli ihanaa lakata salaamasta asiaa, ja oli ihanaa nähdä kaikkien ilahtuneet ilmeet ja kuulla iloiset onnittelut. Samoihin aikoihin kerroimme myös tuleville isovanhemmille.

Juhannuksen jälkeen oltiin 15. raskausviikolla, ja väsymys alkoi vähitellen hellittää. En enää nukkunut joka päivä päikkäreitä, mutta toisaalta olimme lomalla niin että mahdollisuus olisi kyllä ollut. Päivät olivat kiireisiä, sillä suurimman osan lomasta vei muutto: tyhjensimme Lappeenrannan kodin, pakkasimme Leivonmäen talomme ja muutimme koko elämämme Kajaaniin. Vietimme myös kesälomaa: kävimme Tukholmassa, rippijuhlissa, Nightwishin keikalla – ja ensimmäistä kertaa yhdessä ultraäänitutkimuksessa heinäkuun alussa.

Pitkäaikainen verensokerini HbA1c oli heinäkuun alussa erinomainen 41 mmol/l.

Vähitellen heinäkuun aikana vatsani alkoi kasvaa, enkä enää yhtään myöskään pidätellyt sen näyttämistä. Vatsan kasvu oli ehkä dramaattisin muutos, sillä se vähän yllätti tämän ensikertalaisen. Minulla oli jokin hämärä ajatus, että ehkä joskus syksyllä saattaisin joutua käyttämään äitiysvaatteita. Järkytykseni olikin suuri, kun housut kävivät yksitellen pieniksi ja alkoivat tuntua tukalilta. Menin ”huvin vuoksi” sovittamaan äitiysfarkkuja ja ne tuntuivat niin mukavalta, että kauhistuin: Nytkö jo!?! Lähetin kauhupaniikkiviestit parille ystävälleni, jotka ihanasti kannustivat ja tsemppasivat.

Minulle tosiaan kävi niin, että heinäkuusta alkaen kaikki housut ja hameet, joiden vyötärö osui vatsan kohdalle, tuntuivat erittäin epämukavilta vaikka olisivat muutoin mahtuneetkin. En vain voinut käyttää enää mitään, mikä osui keskelle vatsaa. Näin ollen jouduin ostamaan kesän alennusmyynneiltä yhdet farkut ja helteiden jatkuessa yhdet capri-mittaiset äitiysfarkut, sekä muutamia paitoja niiden kanssa pidettäväksi. Onneksi suurin osa mekoista kävi hyvin myös kasvavan vatsan kanssa. Syksyn keleihin olen sitten hankkinut myös äitiyslegginssejä.

Heinäkuu ja elokuun alku olivat vaikeinta aikaa terveyden kannalta. Kilpirauhanen oireili liikatoiminnan kaltaisilla tuntemuksilla, ja olin väsynyt ja tuskainen. Jouduin tekemään isoja päätöksiä työasioiden suhteen ja jättämään asioita tekemättä. En olisi halunnut, mutta jos piti valita pidänkö huolta omasta ja vauvan voinnista vai urakoinko lisää artikkeleja, niin eipä tarvinnut miettiä kumman valitsen. Harmitti se luopuminen silti.

rv 20
Työmatkalla Helsingissä elokuun alussa, rv 20+5.

Keskellä keskiraskautta sitten päättyivät lomat ja siirryimme Kajaaniin. Jos olin hermoillut, miten hoitopaikan vaihdos vaik(e)uttaa kaikkeen, niin turha oli huoleni. Kaikki meni alusta asti loistavasti, ja minut otettiin Kajaanissa sekä sisätautipolilla, äitiyspolilla että neuvolassa vastaan kaikella sillä huolellisuudella, jota raskaana oleva ykköstyypin diabeetikko ja kilpirauhaspotilas tarvitsee. Rakenneultrassa kävimme yhdessä M:n kanssa elokuun alussa. Siellä meille kerrottiin, että odotamme poikaa! Kaikki oli rakenneultrassa hyvin.

Syyskuussa reissasin melko paljon työni takia, ja tein haastatteluja eri puolilla Suomea. Onneksi työtahti oli suunniteltua vähäisempi niin että jaksoin kenttätyöt ihan kohtalaisesti, vaikka matkustaminen välillä uuvuttikin. Kirjoitin kenttätöistä toiseen blogiini ilman mainintaa raskaudesta, ja sitten raskauden näkökulmasta tänne.

syyskuus
Rv 24+2, uudessa kodissa Kajaanissa.

Nyt lokakuussa eli kolmannella kolmanneksella en ole enää paljoakaan matkustanut (yhtä lentomatkaa lukuunottamatta) vaan tein kaksi haastattelua puhelimen ja Skypen välityksellä. En vain enää kykene ylimääräisiin reissuihin.

Lentomatkustaminen rv 28 jälkeen

Olin tällä viikolla luennoimassa Helsingissä. Ennen kuin päivästä sovittiin, varmistin vain pikatarkistuksella Finnairin sivuilta, että saan lentää vielä tuolloin – ajatus junamatkasta ei enää houkutellut. Mieleeni jäi vain, että kotimaan lennoilla saa matkustaa tosi pitkään raskaudesta huolimatta.

Mutta jätin osan tekstistä lukematta. Onneksi mainitsin tulevasta lennosta neuvolassa, jossa kehotettiin tarkistamaan viikot, sillä tietyn rajan jälkeen tarvitaan lääkärintodistus, että pääsen koneeseen. Maaginen raja olikin Finnairin ohjeissa 28 raskausviikkoa, mikä minulla täyttyi juurikin viime lauantaina. Sisupussi oli siis muutaman päivän liian vanha, jotta pääsisimme koneeseen.

Onneksi Kajaanissa saa hyvin aikoja neuvolaan. Pääsin jo seuraavana päivänä lääkärintarkastukseen, jossa ei tokikaan löytynyt mitään syytä, miksi en voisi lentää. Sain ikään kuin bonusultran, jossa näkyi 1114g painoinen pikkupoika, joka kasvaa tällä hetkellä kauniisti keskikäyrän tuntumassa (aiemmin siis on arvioitu kasvun yläkäyrälle).

Sitten skannasin todistuksen kirjastossa, lähetin sen suojatulla yhteydellä Finnairille, ja sain paluupostissa vielä lupalomakkeen täytettäväksi koskien terveystietojeni käsittelyä. Kun vielä olin käynyt kirjastolla tulostamassa, allekirjoittamassa, skannaamassa ja jälleen lähettämässä sen suojatulla yhteydellä, sain nopeasti vastauksen ettei ole estettä koneeseen nousulleni.

Kuten ystäväni totesi: Sisupussin ensimmäinen lentolupakirja!

Elokuussa lennon pomput lähinnä laskeutuessa tuntuivat vatsanpohjassa ja mietin, miten tällä kertaa sujuisi kun raskaus on jo tosi paljon pidemmällä. Ehkä sää oli tasaisempi tai sitten vauva ei enää hyppele niin paljon, mutta lento meni tosi hyvin molempiin suuntiin. Reissaaminen väsyttää enemmän kuin yleensä, mutta lentäminen ei tässä ollut ongelma vaan muu matkustamiseen kuuluva hässäkkä.

P.S. Tänään reilu viikko edellisen ultraamisen jälkeen Sisupussi painaa toisen lääkärin mittaamana jo n. 1400g.

Ensimmäinen raskauskolmannes (rv -12)

Raskausajan jakaminen kolmeen osaan on tavallinen tapa jäsentää sen kulkua ja muutoksia. Päätin käyttää tätä jakoa tämän raskauspäiväkirjani pohjana, vaikka jako ei välttämättä meidän raskauteemme täysin sovikaan. Alku ei mennyt kuten ideaalitapauksessa menisi, ja viimeistä kolmannesta tuskin päästään loppuun asti. Mutta silti: tämä on ihan hyvä tapa kirjata ylös edes joitain juttuja. Nämä tunnelmat ja muistot katoavat niin nopeasti!

Tein siis raskaustestin vasta 9. raskausviikolla (n. 8+4), eli oltiin jo varsin pitkällä. Soitin heti neuvolaan ja sisätautipolille, kuten aiemminkin. Sain heti samalle viikolle ensimmäisen neuvola-ajan, ja myös sisätautipolilla minut merkittiin heti odottamaan ensimmäistä kutsua. Libre-sensori minulle oli myönnetty kokoaikaisesti jo huhtikuussa edellisellä sisätautipoliklinikan käynnillä (jolloin olin jo raskaana, vaikka en sitä tiennyt).

Olin valittanut väsymystä ja syyttänyt siitä kilpirauhasta ja Basedowia, olin ihmetellyt miten kaikki rintaliivit tuntuvat jäävän pieniksi, ja manannut jokaista tupakoitsijaa joka tuli kaupungilla lähellekään – haju inhotti ja suututti. Vasta raskaustestin jälkeen tajusin, että nämä kaikki olivat raskausoireita. Ei niitä vain osannut yhdistää, koska olin tehnyt välillä yhden negatiivisen raskaustestin eikä minun pitänyt olla raskaana.

Testin teon jälkeen verensokeritkin alkoivat sitten olla alakantissa, ja hypojen takia jouduin pienentämään pitkävaikutteisen insuliinin annosta hieman. Väsymys oli touko-kesäkuussa pahempaa kuin koskaan ennen. Kaikesta onnesta huolimatta en olisi halunnut muuta kuin nukkua. Työt kasaantuivat ja jäivät hoitamatta, kun kuljin päivien läpi sumussa.

Onnentunnetta varjosti kuitenkin koko ajan pelko. Pelkäsin lähestyvää ultraäänitutkimusta huonojen uutisten takia. Aika äitiyspolille tuli vasta kesäkuun alkuun, mutta minun hermoni pettivät. Eräänä sunnuntaina, järkyttävän itkukohtauksen jälkeen, varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle varhaisultraan. Pääsin seuraavana aamuna 21. toukukuuta sinne, ja pahin pelko jäi sille reissulle. Oli todella, todella tärkeää nähdä ja kuulla, että sikiö oli elossa ja jo siinä vaiheessa selvinnyt pidemmälle kuin edeltäjänsä.

varhaisin ultra

Toukokuun viimeisellä viikolla olin menossa Peurunkaan viikoksi diabeteskurssille. Kurssilla kerroin kaikille, vaikuttihan raskaus niin selvästi hoitooni, jaksamiseeni sekä diabetekseen liittyviin kysymyksiin. Tässä vaiheessa vauvasta tiesivät tuleva täti, tuleva setä, sekä kaksi työkaveriani, joilta en enää asiaa halunnut enkä kyennyt salaamaan.

nt ultra

Ei sillä että pelko olisi siihen kokonaan jäänyt, mutta enää en ollut niin paniikissa kuin alkuun. Julkisen puolen niin kutsuttu niskaturvotusultra tehtiin kesäkuun 6. päivä Jyväskylässä äitiyspoliklinikalla. Silloin menossa oli rv 11+3. Helpotus siitä, että vauvalla ei tutkimuksessa löytynyt niskaturvotusta, että se oli edelleen hengissä ja vispasi käsiään vilkkaasti, oli valtava. Sain kuvan mukaani, vaikka pakko myöntää ettei siitä juuri mitään selvää saa. Onnessamme me sitä kuitenkin tuijoteltiin, ja ihmeteltiin ihmettä.

Tähän jaksoon osuivat kolmet suku- ja perhejuhlat. Serkun häissä tuskailin, kun verensokeri nousi pilviin eikä meinannut tulla alas, ja osa sukulaisista taisi kiinnittää huomiota siihen että olin alkoholiton ja väsynyt. Appivanhempieni kultahääpäiväjuhlissa Haikon kartanossa selvisin sokereiden kanssa paremmin, mutta osa seurueesta kyllä huomasi että pyysin alkoholitonta viiniä, ja olivat siitä jotain arvanneet. M:n veli saikin sinä iltana kuulla, että hänestä tulee setä. Serkun tytön lakkiaisissa oli helppoa, siellä kukaan ei huomannut mitään.

Väsymys lamaannutti minut esimerkiksi kirjoittamisen suhteen, niin että blogi jäi heitteille. Tarkoitus oli kirjoittaa esimerkiksi juuri mainituista erittäin onnistuneista kultahääpäiväjuhlista, mutta en vain jaksanut. Peurungan diabeteskurssi oli parasta mitä omahoidolleni on tapahtunut Libren saamisen lisäksi, mutta yhtä instagram-kuvaa lukuunottamatta voimat eivät riittäneet kirjoittamaan siitä blogiin. Selvisin vain välttämättömimmistä töistä, ja hyvä niin. Oli paljon tärkeämpääkin kasvatettavaa kuin blogi tai tehtyjen töiden lista.

Juhannusviikosta alkoi sitten toinen vaihe, josta kirjoitan erikseen.