Hiljainen koti eli koronakevään summaus

Koronakevät pysäytti minun työni lähes kokonaan. Topi jäi pois päivähoidosta maaliskuun puolivälissä, ja huhtikuun lopussa ilmoitin päivähoitoon, että hän palaa 11.5. takaisin. Omat työni kasaantuivat liikaa, sillä Topin kanssa ei keskittyminen töihin onnistunut alkuunkaan. Tein iltaisin ja päiväunien aikaan minkä voin, mutta se ei ollut paljon. Stressi tekemättömyydestä väsytti ja painosti vielä lisää.

Jännitin Topin päivähoitoon paluuta kovasti, sillä kuten olen täälläkin kertonut, alku oli itkuista. Niiden viiden viikon aikana, jotka Topi ennen koronaeristystä ehti olla hoidossa, oli kolme aamua jolloin hän ei itkenyt. Olin varma, että paluu hoitoon kahdeksan viikon kotonaolon jälkeen on karmea hänelle. Mutta sain olla iloisesti väärässä. Heti ensimmäisenä aamuna Topi ensitöikseen halasi hoitajaansa. Sydäntäni lämmitti, kun muut lapset tulivat halaamaan Topia tervetuliaisiksi. Ryhmä on pieni, ja etenkin aamuisin siellä on tietyt samat lapset, jotka minäkin tapaan lähes joka päivä. Oli kiva nähdä, että Topia oli kaivattu ja että hänet otettiin lämmöllä vastaan.

Seuraavanakin aamuna Topi vilkutti vain minulle ja kiirehti hoitajaa jo viemään hänet käsipesulle, jotta pääsee aamupalalle. Tänään oli neljäs hoitopäivä, ja nyt hän ei olisi enää halunnut jäädä, vaan itki vähäsen eteisessä. Hänen hymynsä oli kuitenkin leveä, kun ryhmän toinen pikkupoika tuli eteiseen vastaan. Kuten siskoni erittäin osuvasti totesi: iso poika jo, omat verkostot. Topilla on kavereita ja ihmissuhteita, joissa minulla ei ole osaa eikä arpaa. Ihanaa. Ihan turhaan pohdin, miten hänen sosiaalisille taidoilleen käy kun ero kavereista on pitkä.

Kahdeksan viikkoa kotona ovat selvästi tehneet Topille hyvää. Hän on nyt paljon valmiimpi päivähoitoon kuin oli kolme kuukautta sitten sinne ensimmäisen kerran mennessään. Toki osa valmiuksista ovat seurausta juuri siitä, että hän harjoitteli asiaa hienosti jo helmikuussa. Koronaeristyksen aikana hän on kuitenkin oppinut ja kehittynyt paljon, sillä kolme kuukautta on pitkä aika silloin kun ikää on noin vähän.

Etenkin liikkuminen on kehittynyt kovasti. Siinä osuutensa on keväällä, jonka ansiosta vaatekerroksia on ulkona vähemmän ja kengätkin ovat jo keveämmät. Etenkin sisällä Topi harjoittelee jo juoksemista ja on oppinut kiipeilemään (vanhempien kauhuksi). Nämä ovat minusta aika tärkeitä motorisia taitoja, ja koetamme niiden harjoitteluun myös kannustaa – kiipeilyn suhteen toki yrittäen rajoittaa sitä turvallisesti. Vielä talvella yhdessä ulkoilu oli lähinnä rattaissa tai pulkassa istumista, eikä hän halunnut kävellä lumessa juuri ollenkaan. Nyt hän tepastelee pitkin pihaa niin että joku aikuinen saa jatkuvasti olla seuraamassa edestakaisin etu- ja takapihan välillä.

Toinen tärkeä kevään aikana opittu taito on itse syöminen. Vielä alkuvuodesta Topi heilutti itse lusikkaa vähän miten sattuu, ja usein se oli ruokailussa mukana vain muodon vuoksi. Syömään oppiminen tapahtui jotenkin aika yhtäkkiä ja samalla vaivihkaa. Jossain vaiheessa vain huomasin, että voimme syödä aamupalaa ja lounasta samaan aikaan, eikä minun tarvitse puuttua hänen ruokailuunsa juuri ollenkaan. Vähän vielä tarvitaan joskus apua, mutta pääosin hän syö itse. Hän osaa myös hyvin ilmaista, milloin ei halua enempää: ”Poppu!” ja ojentaa lautasen pois. Poskihampaita on tullut useita, mikä helpottaa myös syömistä.

Sanoja Topilta ei vielä tule paljon, mutta eipä ole vielä kiirekään. Myöskään pottailu ei vielä onnistu, mutta etenkin siinä koetan muistaa, että hänellä on vielä hyvinkin yli vuosi aikaa opetella kuivaksi, eikä minulla ole mitään syytä yrittää asiassa hoputtaa. Tulee vaan huonompi juttu, jos oppimisessa painostetaan.

Olen nyt etätöissä kotona ja totuttelen tähän uuteen arkeen. Hiljaisuus kotona on suorastaan huutavaa kun palaan viemästä Topia hoitopaikkaansa. Ensimmäisenä päivänä en tiennyt, mitä pitäisi tehdä tai miten voisin olla.

syottotuoli

Nopeasti kuitenkin opin nauttimaan tästä. Varsinkin kun tiedän, miten mielellään Topi on hoitopaikassaan eikä minun tarvitse olla huolissani tai velloa syyllisyydessä, minusta on ollut ihanaa palata omien töideni pariin. Uskon myös, että olen parempi äiti iltapäivisin ja iltaisin, kun olen saanut tehdä omia juttujani päivällä. Huomaan selvästi olevani paremmalla tuulella, ja uskon että myös Topi huomaa sen. Hoitoon paluu oli hyvä ratkaisu meille kaikille.

 

Lentomatkustaminen rv 28 jälkeen

Olin tällä viikolla luennoimassa Helsingissä. Ennen kuin päivästä sovittiin, varmistin vain pikatarkistuksella Finnairin sivuilta, että saan lentää vielä tuolloin – ajatus junamatkasta ei enää houkutellut. Mieleeni jäi vain, että kotimaan lennoilla saa matkustaa tosi pitkään raskaudesta huolimatta.

Mutta jätin osan tekstistä lukematta. Onneksi mainitsin tulevasta lennosta neuvolassa, jossa kehotettiin tarkistamaan viikot, sillä tietyn rajan jälkeen tarvitaan lääkärintodistus, että pääsen koneeseen. Maaginen raja olikin Finnairin ohjeissa 28 raskausviikkoa, mikä minulla täyttyi juurikin viime lauantaina. Sisupussi oli siis muutaman päivän liian vanha, jotta pääsisimme koneeseen.

Onneksi Kajaanissa saa hyvin aikoja neuvolaan. Pääsin jo seuraavana päivänä lääkärintarkastukseen, jossa ei tokikaan löytynyt mitään syytä, miksi en voisi lentää. Sain ikään kuin bonusultran, jossa näkyi 1114g painoinen pikkupoika, joka kasvaa tällä hetkellä kauniisti keskikäyrän tuntumassa (aiemmin siis on arvioitu kasvun yläkäyrälle).

Sitten skannasin todistuksen kirjastossa, lähetin sen suojatulla yhteydellä Finnairille, ja sain paluupostissa vielä lupalomakkeen täytettäväksi koskien terveystietojeni käsittelyä. Kun vielä olin käynyt kirjastolla tulostamassa, allekirjoittamassa, skannaamassa ja jälleen lähettämässä sen suojatulla yhteydellä, sain nopeasti vastauksen ettei ole estettä koneeseen nousulleni.

Kuten ystäväni totesi: Sisupussin ensimmäinen lentolupakirja!

Elokuussa lennon pomput lähinnä laskeutuessa tuntuivat vatsanpohjassa ja mietin, miten tällä kertaa sujuisi kun raskaus on jo tosi paljon pidemmällä. Ehkä sää oli tasaisempi tai sitten vauva ei enää hyppele niin paljon, mutta lento meni tosi hyvin molempiin suuntiin. Reissaaminen väsyttää enemmän kuin yleensä, mutta lentäminen ei tässä ollut ongelma vaan muu matkustamiseen kuuluva hässäkkä.

P.S. Tänään reilu viikko edellisen ultraamisen jälkeen Sisupussi painaa toisen lääkärin mittaamana jo n. 1400g.

Pallomaha kenttätöissä

Kirjoitin juuri avoimeen blogiini tämän syksyn kenttätyöjaksosta. Mitä en kirjoittanut sinne on se, että tutkimushankkeeni haastattelut toteutetaan nyt aika tiiviisti alkusyksyn aikana sekä kollegan perhevapaajärjestelyjen vuoksi että minun lähestyvän äitiyslomani takia. Lisäksi jätin sinne kertomatta siitä, miten nyt jo melko isona pallona kasvava vatsani vaikuttaa haastatteluihin.

Ensimmäisen haastattelun aikana Sisupussi oli ihan hiljaa. Yllätyin vähän siitä, se kun oli juuri aloittanut potkimisen. Ajattelin, että se johtui siitä miten voimakkaasti itse keskityin työrooliin ja haastatteluun, ja että vauvakin oli hiljaa kun en vain ajatellut koko asiaa. Nyttemmin tämä teoria ei enää toimi, sillä tunnen teräviä potkuja joka haastattelun aikana. Huomaan välillä silittäväni vatsaani, mutta toivoin ettei se ole haitannut haastateltavia. Heihin minä siellä keskityn, mutta vatsan silittäminen on maneeri, jota en itse aina huomaa tai tee tietoisesti.

Olen kertonut jokaiselle haastateltavalle raskaudestani viimeistään haastattelun loputtua. En ole nähnyt aiheelliseksi peitellä sitä tai olla sanomatta siitä mitään. Raskausvatsa ei ole herättänyt mitään muita reaktioita kuin hymyjä ja onnitteluja, naisilta jotain tarinoita omista raskausajoista tai synnytyksistä, miehiltä kommentteja tulevasta isosta elämänmuutoksesta. Olen pitänyt tärkeänä kertoa äitiyslomastani, koska tämä on henkilökohtainen hankkeeni, ja haastateltavieni kuuluu tietää, miksi he eivät enää marraskuun puolivälin jälkeen saa minuun yhteyttä, jos yrittävät soittaa. Äitiysloma lykkää tutkimukseni tulosten etenemistä.

Selvää lienee on se, että raskaus tekee minusta vielä aiempaa herkemmän reagoimaan lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan tai kaltoinkohteluun. Itkuherkkyyteni on korostunut raskausaikana, ja se näkyy myös näissä haastatteluissa, joskin ehkä vähemmän kuin odotin. Välillä minua itkettää ihan kamalasti, mutta toistaiseksi olen selvinnyt ilman kiusallisia tilanteita eli itkun karkaamista liialliseksi. Työroolissani olen erilainen kuin yksityisessä elämässä, ja se hillitsee myös kyynelkanavia. Itken näitä erittäin merkityksellisiä kohtaamisia sitten aina haastattelujen jälkeen.

Ja ihme kyllä, selkäni on vielä suhteellisen ehjä huolimatta tuntikausia pitkistä auto- ja junamatkoista.

Äitienpäiväyllätys

Sen jälkeen kun vuodenvaihteessa saimme vauvaluvan, kaikki on tuntunut olevan vaikeaa. Kiertoni on ollut niin epäsäännöllinen, että olen ollut välillä todella masentunut ja toivoton. Päättelin, että kroppani on ryhtymässä jo eläkkeelle ja olen vauvahaaveen suhteen toivottoman myöhässä.

Mutta ilmeisesti en ole myöhässä, mutta kroppani vaan haluaa toimia omin päin, ilman minun ohjaustani ja päätäntävaltaani. Vastoin kaikkia odotuksia ja yhtä aiemmin tehtyä raskaustestiä olen ilmeisesti raskaana. Ilmeisesti siksi, että edellisen kokemuksen jälkeen en uskalla olla varma yhtään mistään ennen ensimmäistä ultraäänitutkimusta. Ei ennen kuin kuulen, onko siellä joku jolla on syke.

Menemättä nyt kierron ja yritysten yksityiskohtiin totean vain, että kroppani huijasi minua ihan täysin. Äitienpäiväviikonloppuna tein kolme testiä ja maanantaina ennen neuvolaan soittoa vielä yhden. Neljä testiä ei varmaankaan valehtele. Jos kotona olisi yhtäkään enää jäljellä, tekisin ne kaikki. On niin vaikea uskoa tätä, sillä en ole tiennyt, luulin jotain ihan muuta, enkä ole tunnistanut yhtäkään oiretta. Mutta ilmeisesti nyt on menossa viikot jotain tyyliin 8+6.

Nyt – ehkä osin testin tekemisen antaman tiedon vuoksi – huomaan myös oireita. Selkein on ollut eilisestä alkanut verensokerien lasku. Sokerit ovat jatkuvasti matalahkoja, joskin edellisella kerralla koetut syöksyhypot puuttuvat. Lisäksi viime viikolla minuun iski aivan jäätävä väsymys, aivan poikkeuksellinen. Luulin sen johtuvan puuttuvasta kilpirauhasesta ja valitin sitä facebookissakin. Selitys olikin paljon onnellisempi. Vaikka työt kasaantuvat kun en pysy hereillä, olen silti onnellinen.

Huomenna on eka neuvola, jonka jälkeen saan lähetteen äitiyspolille ja ekaan ultraan. Toivottavasti pääsen sinne mahdollisimman pian, ja toivottavasti se ei mene päällekäin jonkin työreissun kanssa. Työasiat vähän huolettavat muutenkin. Jos tämä nyt tästä jatkuu hyvin, olen syksyllä kyllä syvästi ongelmissa, kun yritän saada tiettyjä juttuja jatkumaan äitiyslomani yli. Osa on ihan helposti hoidettavissa, mutta osa kyllä aiheuttaa hankaluuksia. Koetan olla murehtimatta vielä, kun eihän tiedä miten tässä käy, ja asioilla on kyllä taipumus järjestyä.