Kaksivuotiaan kirjahyllyllä

Topin suosikkikirjat vaihtuvat aina kausittain ja tietysti lapsen kasvaessakin, joten on kiva merkitä muistiin mitä meillä missäkin vaiheessa luetaan. Nyt menossa on siis kaksivuotiaan suosikit aivan viime viikoilta.

Kolme kirjaa, joita meillä luetaan juuri nyt: Muumi ja suuri jääjuhla, Kasperin kaivinkone työmaalla sekä Traktori joka tahtoi nukahtaa.

Topin synttäri- ja joulupaketeissa oli kirjoja, kuten toivottua olikin. Näistä kirjoista pisimmälle on kantanut kummitädin antama nukutussatu, Carl-Johan Forssén Ehrlinin Traktori joka tahtoi nukahtaa (Traktorn som så gärna ville somna, 2017, suomeksi Ulla Lempinen 2020). Nykyisin Topi pyytää joka ilta ”Äiti lue pikku kattorista joka tahtoi nukahtaa!”. Ja joka ilta hän nukahtaa ennen kuin pääsen kirjan loppuun.

Traktori joka tahtoi nukahtaa on kertomus Jori-traktorista, joka yrittää saada unta. Kuuntelija kutsutaan mukaan tapaamaan Jorin ystäviä, ja yhdessä Jorin kanssa kysellään, miten eri tavoin voi onnistua nukahtamaan. Kirjassa on lukuohjeet, mitä kohtia painotetaan ja missä puhetta hidastetaan. Aluksi nämä ohjeet tuntuivat vähän pelleilyltä, mutta kun uskollisesti noudatin niitä, huomasin että ne toimivat.

Kirja toimii hyvin minun nukutusvuorollani. Topin isä ei ole niin ihastunut kirjaan, eikä Topi myöskään hänen sitä lukiessaan nukahda yhtä nopeaan. Ehkä kirjan tehoon pitää uskoa että se toimii, eikä sen tarvitsekaan toimia kaikilla lapsilla. Juuri nyt, tällä hetkellä se on kuitenkin lyhentänyt Topin nukahtamisaikaa 45-60 minuutista puoleen tuntiin.

Yksi iso haaste tässä kirjassa kuitenkin on. Nukahdan nimittäin itsekin sitä lukiessani, joskus nopeammin kuin lapseni.

Yhdestä joulupaketista kuoriutui ystäväni pojalle ylimääräiseksi jäänyttä vaatetta ja kirjoja, ja niiden joukossa oli varsinainen aarre: Kasperin kaivinkone työmaalla -niminen pieni kuvakirja (Sur le chantier avec Kasper, 2016, suomeksi Susanna Hirvikorpi 2018). Se on osa Pikkukaverit-sarjaa, josta meillä on ollut ahkerasti luettuna Tarmon traktori (sekin saattaa olla peräisin samasta perheestä, ehkä?). Pikkukaverit-sarja on muutoin oikein kiva, sillä aiheena ovat erilaiset koneet ja laitteet, mutta typerää siinä on se, että kaikki nämä päähenkilöt ovat pieniä poikia. Olisi kyllä oikeasti tarpeen, että edes yksi koneenkuljettaja olisi tyttö. Kirjat ovat käännöksiä ranskasta, joten ehkä kulttuuriero sitten selittää sukupuolijakauman, en tiedä. Tyhmää silti, ja juuri sitä piilovaikuttamista lasten käsityksiin töistä ja ammateista, millaisesta pitäisi päästä eroon.

Tästä huolimatta Kasperin kaivinkone työmaalla on myös minun mielestäni hyvä, sillä sen sivut ovat kiiltävää, muovitettua ainetta. Kirja sopiikin erinomaisesti ruokapöytään, ja meillä on koko joululoman ajan syöty jokseenkin kaikki ateriat Kasperin työmaajuttuja lukien. Kiiltäviin sivuihin ei tartu ruoka niin tiukasti, ja se on helppo pyyhkiä, joten kirja ei vielä ole aivan pilalla ahkerasta ruokatahmasormien räpeltämisestä huolimatta. Tämä oikeasti ilahduttaa, sillä meillä on aina luettu pöydässä, ja monta kirjaa on kulutettu puhki ja pilalle ruokatahroilla.

Ennen nukutussatua luemme aina jotain muuta. Nyt suosikkina on Topin sedältä saatu Muumi ja suuri jääjuhla (2020). Se on kiva kirja: sopivan lyhyt tarina, joka päättyy nukahtamiseen (iltaisin oikein hyvä lopetus), kivat kuvat ja tutut hahmot. Topi ei ole missään vaiheessa ollut kovin innokas muumifani, mutta tätä kirjaa on nyt luettu jo monena iltana.

Liisa Kallio: Pikku Papu ja aarre

Samantyyppinen iloisilla kuvilla, tutuilla hahmoilla ja helpolla tarinalla lapselleni juuri nyt sopiva kirja on Liisa Kallion Pikku Papu ja aarre (2013), jonka saimme naapurista kun kyselin olisiko kellään ylimääräisiä Pikku Papu -kirjoja. Topi on tykännyt Pikku Papusta tosi paljon, ja meillä on luettu näitä kirjoja kirjastolainoina pitkiä aikoja putkeen. Yksi levy Pikku Papun orkesterin lauluja soi autossa aina kun Topi on kyydissä.

Leslie Patricelli: Kiukuttaa

Synttäripaketissa Topi sai myös uuden Leslie Patricellin kirjan Kiukuttaa (Mad, mad, mad, 2020, suomeksi Rauha Sirola 2020). Topin tahtoikä on tuonut arkeen välillä melkoisia raivareita, ja toivoin tästä kirjasta olevan apua niistä juttelemisessa ja kiukun sanoittamisessa lapselle. Toistaiseksi kirjaa on luettu vasta kerran, mutta tarkoitukseni on muistuttaa itseäni tästä ja ottaa kirja lukupinoon lähiaikoina.

Lähitulevaisuudessa kokeilemme joulupaketista löytynyttä Herra Hakkaraisen kirjaa, jossa etsitään kuvasta asioita. Siiri-sarjaa meillä on luettu parin kirjan verran, ja sitäkin voisi jatkaa vielä. Ryhmä Hau -kirjoja luetaan välillä, mutta juuri nyt ne eivät ole ykkössuosikki (toisinkin on ollut välillä, ja uskon että ne vielä palaavat). Kirjastossa käydään melkein joka viikko, vaikka luettavaa ei välttämättä niin usein tarvittaisi. Haluan silti viedä lastani kirjastoon usein, koska se on minulle itselleni niin tärkeä ja tuttu paikka.

Tunteiden ääripäissä: luettavana Uhmakirja

Topin uhmaikä tuntuu alkaneen yhdessä viikonlopussa. Yhtäkkiä meillä asunut kiltti, yhteistyökykyinen ja monenlaista uutta oppinut lapsi on muuttunut itkuiseksi, pahantuuliseksi pieneksi kiukkupussiksi, jonka vastaus ihan kaikkeen on EI EI EI EI EI! Olo vanhemmilla oli hämmentynyt ja toisaalta ymmärtävä: nyt se sitten alkoi.

Jos tarkemmin pohtii, ei uhmaikä nyt sentään ihan parissa päivässä alkanut. Jo jonkin aikaa pojan oma tahto on vahvistunut, ja hän on ilmoittanut monessa kohdin miten asiat pitää tehdä. Auta armias jos aikuinen ehtii avata vessan oven kun ollaan menossa pesemään käsiä – MINÄ avaan! Tai kun iltaleikki isin kanssa pitää valitettavasti keskeyttää, pukea yöpuku ja lähteä iltasatua kuuntelemaan: EIEIEIEI! Iltapuuron syöminen onnistuu joko äidin sylissä tai äidin tuolissa, mutta ei vahingossakaan omassa syöttötuolissa, ja ruokalappua käytetään vain satunnaisesti hyvien tuulien puhaltaessa.

Tämänkaltaiset asiat ovat hiipineet pikkuhiljaa osaksi arkea, mutta nyt uhmaikä tuntui purskahtavan esiin lapsen jatkuvan vaikeana olona. Parantumattoman Hermione-syndroomani mukaisesti päätin etsiä apua kirjoista. Vaikka uhmaiästä puhutaan paljon, kaipasin silti tukea: mitä pitäisi tehdä, miten toimia, mitä ajatella? Miten vanhempi jaksaa, ja kauanko tätä jatkuu? Sain vinkin ruotsalaisten Malin Alfvénin ja Kristina Hofstenin kirjasta Uhmakirja (2012). Hain sen saman tien kirjastosta.

Uhmakirja ja Topin nukke Molla-Maija.
Molla-Maija ja Uhmakirja

Uhmakirja ei käsittele ainoastaan 2-3 vuoden ikään sijoittuvaa lapsen kehitysjaksoa vaan myös muita ihmisen elämän murroskausia, joihin liittyy samankaltaista oirehtimista. Siksi kirjaa sopii lukea myös vauvaikäisen kanssa tai esimerkiksi 6-vuotiaan kehitystä pohtiessa. Pienien jaksojen verran kirjassa käsitellään myös murrosikää sekä raskausaikaa, jotka rinnastetaan samankaltaisina uhmajaksoina kuin muutkin uhmakaudet elämänkaaressa.

Kirja on nopealukuinen – lukaisin puolet Topin katsoessa eräänä iltana loputonta Isot koneet –maratoniaan ja loput parina iltana lapsen nukkuessa. Vaikka en erikoisemmin pidä opaskirjoissa yleisestä me-puhuttelusta jolla pyritään tulemaan lukijaa lähelle, pidin silti kirjan tavasta kuvata lapsen näkökulmaa tilanteisiin sekä joka sivulta löytyviä kokemuskertomuksia (joissa tosin oli hieman kömpelöä ja jäykkää käännöskieltä joka teki niistä vähän hassuja).

Erityisesti mieleeni jäi kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että vanhemman näkökulmasta täysin järjettömät tahtomiset ja kiukunaiheet ovat lapselle loogisia. Aina aikuiselle ei selviä lainkaan kiukunaiheen syy, mutta lapselle se voi olla järkevä. 2-vuotiaan käsitys maailmasta ja tapa hahmottaa asioita poikkeaa niin valtavasti aikuisen katseesta, että kaikkea ei vain voi ymmärtää.

Esimerkkinä tästä toimi esimerkiksi Topin eräät iltatoimet. Iltasadun jälkeen hän kiipeää yleensä itse (eli vähän autettuna) tuolin avulla pinnasänkyyn. Eräänä iltana hän siirteli tuolia koko matkan sängyn pääpuolesta jalkopäähän aina muutaman sentin kerrallaan. Hän tarkisti tuolin etäisyyden sängystä, alkoi jo nousta, tunnusteli tuolia lisää, palasi maahan ja siirsi tuolia taas muutaman sentin sivuun. Tämä toistui monta kertaa, enkä ikinä saanut tietää, miksi tuolia piti siirtää niin monta kertaa ennen kuin se kelpasi. Täysin hyödytöntä olisi kuitenkin ollut se, että olisin suuttunut, keskeyttänyt tuolin siirtelyn ja pakottanut siinä vaiheessa epäilemättä raivosta kiljuvan lapsen sänkyyn.

Toinen hyödyllinen tieto koski uhmaiän oireilua. Meillä on viime viikkoina jääneet unohduksiin hyvään alkuun päässeet pottaharjoitukset, ja se on ihan ok, kuuluu suorastaan asiaan. Niihin palataan paremmalla menestyksellä sitten, kun asiat eivät ole lapsen aivoissa niin hankalia. Topi on myös itkenyt iltaisin nukkumaan mennessä aiempaa enemmän, heräillyt äitiä huutaen ja nähnyt suorastaan painajaisia. Näistäkin luulin jo päässeeni, mutta on lohdullista tietää, että nekin ovat osa uhmaiän oireilua. Ilmeisesti samaan nippuun voi liittää myös sen, että Topilla on taas käynnissä hyvin vahva äiti-vaihe.

Samaan aikaan, kun olemme saaneet tutustua uudentasoisiin lapsen oman tahdon ilmaisuihin, hän on oppinut toisen äärilaidan tunneilmaisuja. Hän halaa ja suukottelee vanhempiaan, hokee sanoja ”minun äitini” ja ”minun isini”, haluaa usein syliin ja kietoo herkästi kädet kaulaan tiukkaan, omistavaan otteeseen. Ensimmäistä kertaa olen kuullut myös hänen suustaan sanan ”rakas” liitettynä minuun, vaikka sana on ollut aikuisten arkipuheessa tuttu ja käytetty koko hänen ikänsä. Hän on myös alkanut sanoittaa ikäväänsä isin ollessa työn takia poissa, ja usein katsomme yhdessä isin kuvia ja mietimme, mitä isin kanssa tehdään kun hän tulee kotiin. Topi on myös alkanut jutella pehmoleluilleen ja halaa niitä vielä aiempaa enemmän ja useammin.

Rakkautta ja raivokohtauksia, niitä arkemme on juuri nyt täynnä, ja hyvä niin.

Luetaanko tämä? -blogissa on lisää juttua Uhmakirjasta.

Helsingin Sanomien juttu Uhmakirjasta avautuu valitettavasti vain tilaajille.

Se on vain vaihe, eikö niin?

Korona-ajan kotoilun jälkeen Topi aloitti päivähoidon tosi tyytyväisenä. Hän ei itkenyt aamuisin vaan lähti hoitajan mukana eteenpäin aina iloisena. Kunnes hän täytti puolitoista vuotta.

Puolitoistavuotispäivän tietämillä loppui iloisuus ja palasi aiempaa pahempi eroahdistus. Tällä hetkellä rakas pieni taaperoni jää hoitoon itkien katkerasti, suorastaan kiljuen ja isot kyyneleet poskilla valuen. Nyt itku alkaa jo kotona, tänä aamuna jo yöpaitaa päivävaatteisiin vaihdettaessa.

Aiemmasta itku eroaa siinä, että talvella hän itki sanoitta. Nyt hän ojentaa kätensä minua kohti, huutaa ”Äitiiiiii!” ja takertuu pienillä käsillään kaulani ympärille niin tiukasti kuin voi kuin varmistaakseen, etten lähde. Minulla on täysi työ olla itkemättä hänen nähtensä.

Tänä aamuna itkukohtaus oli tähän astisista rajuin. En tiennyt mitä pitäisi tehdä tai keneltä kysyä neuvoa, joten soitin hoitopaikkaan. Topin hoitaja kehotti tuomaan pojan, jos suinkin onnistun, ja vakuutti että hoidossa Topi aina rauhoittuu nopeasti eikä itke päivisin. Juttelin rauhallisesti, puin kauhusta ja surusta huutoitkevän lapsen ja vein autoon. Automatkalla hän hetkeksi väsyi, tuijotti vain ikkunasta ulos. Hoitopaikan pihassa itku alkoi uudestaan.

Kerroin (kuten aina), että äiti rakastaa häntä ja tulen hakemaan hänet iltapäivällä. Annoin suukon, pakotin hänet hoitajan syliin ja lähdin. Autossa annoin itselleni luvan itkeä.

Topin eroahdistus oireilee myös muilla tavoin. Pidin hänelle jo viime syksynä sitkeän unikoulun, jonka aikana hän oppi nukahtamaan itse. Iltasadun, peittelyn ja iltalaulu(je)n jälkeen hän jää sänkyynsä ja nukahtaa omia aikojaan. Huoneessa on tarvinnut piipahtaa illalla vain kerran, jos sitäkään. Tämä taito on nyt kadonnut. Topi nukahtaa vain, jos joku aikuinen istuu vieressä.

Vieressä istujan ei tarvitse laulaa tai edes tassutella, kunhan vain on. Eilen illalla yritin vaivihkaa siirtyä vähän mukavampaan nojatuoliin, mutta metrin matka oli liikaa – Topi alkoi itkeä heti, jos liikahdin pois sängyn vierestä. Onneksi hän nukahti melko nopeasti, ja pääsin pois pimeästä huoneesta.

Jos hän yöllä herää, pelkkä peittely, tutin palauttaminen ja tassuttelu ei enää riitä. Sängyn vierellä on oltava niin kauan kunnes hän on niin sikeässä unessa ettei kuule minun lähtevän.

Eroahdistus kohdistuu nyt erityisesti minuun, äitiin. Isi-vaihe on heikentynyt, ja Topi haluaa nimenomaan minun syliini. Eilen hoidosta tulon jälkeen hän oli enemmän aikaa sylissä kuin lattialla. Aina vähäksi aikaa saimme hänet leikkimään yhdessä jotain muuta, kunnes leikki keskeytyi ja jälleen oli päästävä syliin. Sylissä hän saattoi nauraa kikattaa isin hassuttelulle tai leikkiä tai lukea kirjaa, mutta lattialle laskeminen ei tullut kysymykseen. Vähän jo minulla alkoi käsivarsia särkeä.

Tänään valmistaudun paremmin: laitan päivällistä varten kaiken valmiiksi niin, että jos Topi haluaa olla sylissä, pystyn laittamaan ruoan yhdellä kädellä. Onneksi tällä viikolla on vain kolme hoitopäivää, ja onneksi M on kotona joka ilta. Yksin olisi raskaampaa.

Koko lyhyen äitiyteni ajan kaikkein vaikeinta minulle on ollut kestää lapsen itkua. Nämä aamulähtöjen ja hoitoon jäämisten itkemiset raastavat minut rikki. Se oli vaikeaa silloin helmi-maaliskuussa, eikä se ole helpottunut yhtään. Kun nyt vain jaksettaisiin muutama hassu viikko, sitten on kesä ja ollaan koko ajan yhdessä. Vapaapäivinä Topi ei takerru ollenkaan niin tiukasti minuun.

Itku on lapsen merkki rakkaudesta, siitä että hän kaipaa lähelleni ja että olen tärkeä. Mutta juuri siksi se sattuu: että rakkaudesta huolimatta jätän hänet ja aiheutan kipua. Järki tietää, että hän lopettaa itkun heti kun lähden hoitopaikasta, mutta sydän itkee joka aamu.

Viime viikolla olin M:n kanssa Kajaanissa hoitamassa asioita, ja Topi oli yötä mummulassa. Yökyläily oli mennyt hienosti: Topi ei ollut itkeskellyt edes öisin. Kun haimme hänet lauantaina kotiin, hän kiukutteli vain vähän, ja sunnuntaina hän oli hyvällä tuulella koko päivän. Pelkään silti, että tuo yhden yön ero pahensi ahdistusta. Yksi yönseutu kahdestaan teki tosi hyvää meille vanhemmille, mutta tällaista hintaa en olisi halunnut siitä maksaa. Topin oireilu tosin alkoivat jo ennen reissuamme.

Tänä aamuna en ehtinyt edes kotiin, kun hoitopaikasta jo tuli tekstiviesti: ”Kaikki on hyvin, lähdetään tässä puuron syöntiin ja jatketaan sitten autoleikkejä toisten kanssa.” Topi oli taas syönyt puuronsa hyvällä ruokahalulla, kuten aina. Vastasin, että hyvä niin. Jaksan tämän äitiin kohdistuvan eroahdistuksen kun tiedän, että hän on hoidossa iloinen oma itsensä. En ole varma, kauanko jaksan vai turrunko itkulle lopulta, mutta onneksi tosiaan on loma alkamassa ja hoidosta on kuukauden tauko. Ehkä uusi aloitus on sitten taas iloinen.

Olen kertonut ystäville tästä. Eräs totesi, että heidän esikoisensa eroahdistus alkoi juuri puolitoistavuotiaana, joten se on vain vaihe. Hän oli hetken hiljaa, kunnes totesi, että se jatkuu vieläkin. Heidän lapsensa on jo yli 3-vuotias. Toinen kollega puolestaan sanoi, että uhmaiässä alkaneet vaikeat aamulähdöt loppuivat vasta, kun poika 18-vuotiaana muutti pois kotoa.

Että sellaista vaihetta tällä kertaa.

Riemun ja raivon kiljahduksia

Topi haluaa liikkeelle. Motoriikka on kehittynyt ihan normaalissa tahdissa, eikä hän varmaankaan mitään uutta ennätystä tee liikkelle lähtemisessä, mutta yrityksen puutteesta se ei varmastikaan johdu. Tahtoa ja intoa on paljon enemmän kuin taitoa tällä hetkellä. Siitä seuraa intoa ja motivaatiota harjoituksiin, mutta myös suurta turhautumista kun matka ei etene.

Varsinaista ryömimisen liikettä Topi ei vielä osaa, mutta hän hinkuttaa itseään eteenpäin leikkimatolla ja lattialla niin että välillä saa yllättyä miten kauas hän on päässyt. Oman navan ympäri hän myös jo pyörii, hitaasti kyllä sitäkin. Hän osaa kääntyä selältä vatsalleen, mutta ei vielä toisin päin. Vatsalla ollessa hän harjoittelee sekä pepun nostamista ylöspäin kohti konttausasentoa että ylävartalon kannattelua ja kehon vetämistä käsien avulla eteenpäin. Enimmäkseen hän kuitenkin siis makaa lattialla, sätkii ja potkii ja säestää liikettä kiljaisuilla ja kirkumisella. Jossain vaiheessa äidin tai isän pitää sitten tulkita, milloin kirkuminen on muuttunut innostushuudosta raivokarjunnaksi, jolloin on aika nostaa poika hetkeksi rauhoittumaan.

Äitikin on viime aikoina itkeskellyt. Kilpirauhasarvot eivät ole olleet oikein kohdallaan tänä keväänä, minkä vuoksi olen ollut väsynyt. Oireena on ollut myös herkkäitkuisuus, ja olenkin kyynelehtinyt lähes yhtä hulluista syistä kuin raskausaikana. Ei itkuun aina tarvita syytä, edes sitä hassua syytä. Joskus olen itkenyt vain koska en muuta voi.

Jo aika pitkään M on puhunut siitä, että voisimme lakata siirtämästä Topin sänkyä minun sänkyni viereen yöksi, koska vauvan levoton heittelehtiminen öisin pitää minuakin hereillä. Tähän asti olen vastustanut ajatusta, mutta kun neuvolahenkilömme ehdotti samaa, suostuin kokeilemaan. Siitä vasta itku repesi. Ensimmäisenä iltana, kun Topi nukkui sängyssään ja sänky makuuhuoneen toisella seinustalla, itkin tyhjää kohtaa oman sänkyni vierellä ja vauvan ikävääni. Ja hän siis nukkui noin metrin päässä sänkymme jalkopäästä, joten ei ihme että M oli hiukan huvittunut itkeskelystäni. Itsekin kyllä tajusin, että vauva ei tarvitse minua öisin ollenkaan niin paljon kuin minä tunnun kaipaavan häntä lähelleni.

Kuten jo maaliskuussa kirjoitin, Topin yöuni on ollut melko levotonta sitä mukaa kun hänen motoriset taitonsa ovat lisääntyneet. Hän heittelehtii unissaan ja potkii peittoa pois päältä. Nyt parina yönä hän on jopa kaivannut ylimääräisen syöttökerran, vaikka iltaruokailuihin on lisätty kiinteitäkin ruokia. Kylläinen vatsa kuitenkin rauhoittaa unta. Viime yönä M oli työmatkalla, joten otin vauvan viereeni koko yöksi. Jätin kapalopussin pois, koska Topi on aina nukkunut rauhallisemmin minun vieressäni ja arvelin, ettei sitä tarvita. Kapalopussin todellinen merkitys selvisikin minulle vasta nyt.

Noin 01-02 välillä yöllä Topi tuntui olevan hereillä, mutta ei sitten kumminkaan ehkä ollut. Silmätkin olivat välillä auki, mutta hän ei yölampun hämärässä tuntunut tunnistavan minua eikä tajuavan paikkaa. Yölevottomuus ei jäänyt vain peiton potkimiseen ja heittelehtimiseen, sillä kun kapalopussi ei rajoittanut liikkeitä, poika riehui unissaan kuin parhaassa päivänvalossa. Hän yritti kääntyä selältä vatsalleen ja harjoitteli myös toiseen suuntaan, ynisi ja tuhisi ja kiljahteli pyrkiessään ryömimään kohti seinää, jota tavoitteli myös käsillään. Kerran sain hänet rauhoittumaan ja nukahtamaan kyljelleen ihan viereeni, mutta vajaan tunnin kuluttua riehunta alkoi uudelleen.

Maitopullo yleensä rauhoittaa, joten lämmitin maidon ja pidin lasta sylissäni. Siihen hän vähitellen rauhoittui, kun ensin oli protestoinut liian lämpimäksi päässyttä maitoa (hän inhoaa liian lämmintä juotavaa). Maitopullon tyhjennyttyä hän olikin jo nukahtanut ja nukkui sikeästi vatsa täynnä. Parin tunnin kuluttua remuaminen oli alkamassa uudestaan, mutta silloin otin vauvan mahdollisimman lähelle kylkeäni nukkumaan, ja siinä hän nukkui puoli seitsemään asti. En uskaltanut vaihtaa omaa asentoani koko loppuyönä, etten vain herättäisi pientä yöhulinoitsijaa.

Ehkä hulinat ovat lisääntyneet viime aikoina, kun liikkumisen opettelusta on tullut keskeinen päivien sisältö. Valveunissaan liikkumista harjoittelevaa lasta oli kuitenkin vähän pelottavaakin seurata. Yöhulinoista on kyllä varoitettu, mutta en tiennyt miten rajuja ja voimakkaita vauvan yöharjoitukset voivat olla. Ilmiselvää on, että kapalopussi on tarpeellinen. Nähtäväksi jää, siirretäänkö vauvan sänky takaisin minun sänkyni viereen vielä joksikin aikaa, jos hulinoinnin rauhoitteluun tarvitaan aikuisen apua.

Miten meillä nukutaan?

Varastan hitusen omasta alkuyön unestani ja kirjoitan viimein tämän jutun, jota olen pitkään mielessäni pyöritellyt. Vauvaperheessä kestopuheenaiheita ovat kakka (ja sen mahdollinen puute) sekä uni (ja sen mahdollinen puute). Vauvan yöunet ovat yksi vakituisia kysymyksiä pienen lapsen vanhemmille, sillä uneton tai katkonaisesti nukkuva vauva vaikuttaa koko perheen uniin ja sen kautta hyvinvointiin.

Ilokseni voin vastata otsikon kysymykseen, että meillä nukutaan hyvin. En tiedä minkä geenin poikamme syntyessään sai, mutta hän on alusta asti erottanut yön ja päivän tosi hyvin toisistaan ja nukkunut yönsä hyvin. Olen ajatellut, johtuisiko kyky tietää että osa päivästä on nimenomaan nukkumista, ei kukkumista varten siitä, että olimme sairaalassa niinkin pitkään  kuin viikon syntymän jälkeen. Sairaalassahan yö ja päivä erottuvat selkeästi: yöllä on pimeää ja hiljaista, mutta aamulla valot sytytetään ja päivä on ääniltään ja rytmeiltään ihan erilainen. Jatkoimme tämän erottelun tukemista kotona, joskin kaamosaikaan syntyneelle lapselle pimeys lienee muutenkin tuttua.

Vauva nukkuu omassa sängyssään meidän huoneessamme, ja yöksi vauvansänky siirretään minun sänkyni viereen. Aamulla hän sitten siirtyy meidän väliimme, tai oikeastaan arkisin minun viereeni kun M on lähtenyt töihin.

Aluksi Topi heräsi yöllä syömään noin 2-2,5 tunnin välein, ja siitä syöttövälit ovat vähitellen omaa tahtiaan pidentyneet. Tällä hetkellä hän nukkuu yönsä noin viiden tunnin pätkissä (parhaimmillaan 6 tuntia, lyhimmillään 3,5 h), joista ensimmäinen pätkä on pidempi. Aamua kohti uni muuttuu muutenkin levottomammaksi ja välillä valvon ihan vain koska yritän tassuttelemalla (eli pidän kättä kevyesti hänen rintansa päällä) rauhoitella vauvaa sikeämpään uneen levottomasta heittelehtimisestään. Sanon mielelläni, että meillä on vain yksi herätys yöllä, koska aamulla 06-07 välillä tehty toinen syöttö jo käytännössä on niin aamua, että siitä voisi nousta päivän toimiin. Yleensä kuitenkin vielä palaamme siitä sänkyyn köllöttelemään ja torkkumaan, joten varsinaisesti aloitamme päivän vasta 08-09 välillä.

Yösyötöillä aluksi nukutin vauvan syliini ennen kuin nostin hänet takaisin sänkyyn. Lauloin kaikki suosikki joululauluni  tai luin hänelle jotain omaa kirjaani (mm. Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut). Sitten aloin siirtää vauvan sänkyynsä ennen nukahtamista, vain tokkuraisena, kuten hänen isänsä omilla syöttövuoroillaan teki. Aina Topi nukahti nopeasti. Kun yösyöttöjä vielä oli kaksi per yö, Topi otti tavakseen käpertyä syötön jälkeen röyhtäyksestä sikiöasentoon syöttäjän rintaa vasten ja nukahtaa siihen saman tien. Siitä hänet olisi voinut nostaa heti sänkyynsä, mutta asento oli niin suunnattoman hellyttävä, että usein piti jäädä pitämään vauvaa sylissä vain koska hän oli niin söpö.

Nyt Topi on jo niin iso, ettei oikein mahdu enää käpertymään samalla tavalla syliin kuin aiemmin. Silti hän suunnilleen nukahtaa tuttipullon ääreen ja hänet on siitä helppo nostaa omaan sänkyyn nukkumaan.

Vauvan uni on muuttunut levottomammaksi sitä mukaan kuin hänen motoriset taitonsa ovat lisääntyneet. Nukahtamista vaikeuttaa alati suuhun tungettava nyrkki, joka samalla työntää tutin pois – ja tuttia ilman ei kuitenkaan ole helppoa nukahtaa. Jo aiemmin vauvan tuulimyllynä huitovat kädet vaikeuttivat nukahtamista, ja silloin käytimme kapaloa hillitäksemme liikettä. Se toimi tosi hyvin. Meillä oli myös neulottu ”toukkapussi”, josta Topi tosin sai kätensä vapaaksi. Kun mahavaivat olivat kovimmillaan, kapaloa ei voinut käyttää koska Topin piti pystyä potkimaan öisin ja poistamaan sillä tavoin ilmaa vatsastaan. Toukkapussi oli silloin paras mahdollinen apuväline: se rajoitti käsien liikettä, mutta antoi vauvan potkia vapaasti. Alkuperäinen toukkapussimme kävi lyhyeksi vauvan kasvaessa, ja nyt meillä on käytössä jo toinen versio, josta kädet eivät karkaa niin helposti.

Toukkapussia mieluisampi rauhoittaja on Herra Unikarhu. Tämä vaaleanpunaista kohinaa soittava pehmolelu nopeuttaa Topin nukahtamista illalla ja syötön jälkeen ja etenkin auttaa pysymään unessa unisyklien välillä. Päiväunilla se ei aina ole käytössä, mutta auttaa rauhoittumiseen siinäkin. Kaikkiin vauvoihin tuo valkoinen tai vaaleanpunainen kohina ei tehoa, joten testasin sitä ensin soittamalla kohinaan youtubesta. Kun se näytti toimivan, ostimme Herra Unikarhun, koska ajatus puhelimesta jatkuvasti vauvani sängyssä on hiukan epämukava. Topi tykkää Herra Unikarhun kosketuksesta, ja matkoilla se on myös ollut oiva apu.

herra unikarhu

Herra Unikarhusta, vaaleanpunaisesta kohinasta sekä nallen käyttötarkoituksesta löytyy tosi hyvä kirjoitus Simppelin  sormiruokakeittiön sivukonttorista.

Iltarutiineja meillä myös on vähitellen rakenneltu, ja mielestäni Topi jo reagoi rauhoittumalla ja orientoitumalla nukkumaan. Iltarutiineihin kuuluu yöpaidan vaihto, valojen sammuttelu yhdessä, viimeinen iltamaito hämärässä makuuhuoneessa, kirjan lukeminen jos vauva jaksaa, sekä suukottelu sänkyyn tärkeimpien pehmolelujen keskelle. Laulan Sinisen unen ja sen jälkeen minä tai  isänsä laulaa koko joukon muita lauluja tai lukee kirjaa ääneen Herra Unikarhun suhistessa. Jos kaikki menee  hyvin, Topi on unten  mailla alle kymmenessä minuutissa sänkyyn laittamisesta, eikä yleensä ikinä herää ennen kuin aamuyöllä syötettäväksi.

Päiväunista minulla  ei sitten olekaan mitään kovin iloista kerrottavaa. Siinä missä yöt menevät melko hyvällä  rytmillä ja hyvin nukuttuina, päivät ovat kaikki erilaisia ilman mitään unirytmiä. Päiväunissa mennään edelleen hyvin vauvantahtisesti, eli Topi laitetaan nukkumaan sitten kun hän väsyy. Päiväunipaikat vaihtelevat omasta sängystä vanhempien sänkyyn, sitteriin tai vaunuihin. Hereilläoloajat ovat edelleen tosi lyhyitä, vaikka olisin odottanut niiden jo alkavat pidentyä. Päiväunet ovat tällä hetkellä valitettavasti vain yhden unisyklin mittaisia, 30-45 minuuttia kerrallaan. Yritän saada jokaiseen päivään ainakin yhdet pidemmät unet, koska mielestäni Topi  on silloin virkeämpi ja paremmalla tuulella. Katkonaisuus (puoli tuntia unta, noin tunti hereillä jne.) tekee hänestä ärtyisän. Aina pidemmät unet eivät onnistu, koska se vaatii vaunulenkin tai onnistuneet terassinukutuksen. Mutta siihen pyritään.

Seuraavaksi pitäisikin alkaa rakennella päiviin säännöllisyyttä ja rytmiä. En ole halunnut kiirehtiä se asian kanssa, koska näen tässä kohdin aika tärkeäksi  myös vauvan oman tahdin seuraamisen. Luultavasti päivärytmikin löytyy luonnostaan vauvan omaa rytmiä tarkkailemalla – heti kun vain jaksan panostaa.

Niin ja entäpä vanhempien uni? Menen yleensä nukkumaan aika pian vauvan jälkeen, koska ensimmäinen unipätkä on rauhallisin ja silloin minäkin saan useita tunteja yhtenäistä unta. Arkisin  minä hoidan yösyötöt, jotta M jaksaa paremmin käydä töissä. Tosin jos Topi herää toiselle syötölleen vähän ennen kuin M:n herätyskello soi, hän hoitaa syöttämisen. Usein tuo aamusyöttö tehdään kuitenkin niin, että olemme kaikki kolme hereillä ihailemassa uutta päivää. Viikonloppuyöt on jaettu niin, että kumpikin saa nukkua työhuoneessa häiriöttä ja keskeytyksettä yhden yön viikossa. Varsin usein työhuoneessanukkuja kuitenkin siirtyy takaisin makuuhuoneeseen aika aikaisin aamulla ihan silkasta ikävästä. Viikonloppuaamujen perhepetiköllöttelyt ovat tämänhetkisen  elämän parhaita helmiä.