Tunteiden ääripäissä: luettavana Uhmakirja

Topin uhmaikä tuntuu alkaneen yhdessä viikonlopussa. Yhtäkkiä meillä asunut kiltti, yhteistyökykyinen ja monenlaista uutta oppinut lapsi on muuttunut itkuiseksi, pahantuuliseksi pieneksi kiukkupussiksi, jonka vastaus ihan kaikkeen on EI EI EI EI EI! Olo vanhemmilla oli hämmentynyt ja toisaalta ymmärtävä: nyt se sitten alkoi.

Jos tarkemmin pohtii, ei uhmaikä nyt sentään ihan parissa päivässä alkanut. Jo jonkin aikaa pojan oma tahto on vahvistunut, ja hän on ilmoittanut monessa kohdin miten asiat pitää tehdä. Auta armias jos aikuinen ehtii avata vessan oven kun ollaan menossa pesemään käsiä – MINÄ avaan! Tai kun iltaleikki isin kanssa pitää valitettavasti keskeyttää, pukea yöpuku ja lähteä iltasatua kuuntelemaan: EIEIEIEI! Iltapuuron syöminen onnistuu joko äidin sylissä tai äidin tuolissa, mutta ei vahingossakaan omassa syöttötuolissa, ja ruokalappua käytetään vain satunnaisesti hyvien tuulien puhaltaessa.

Tämänkaltaiset asiat ovat hiipineet pikkuhiljaa osaksi arkea, mutta nyt uhmaikä tuntui purskahtavan esiin lapsen jatkuvan vaikeana olona. Parantumattoman Hermione-syndroomani mukaisesti päätin etsiä apua kirjoista. Vaikka uhmaiästä puhutaan paljon, kaipasin silti tukea: mitä pitäisi tehdä, miten toimia, mitä ajatella? Miten vanhempi jaksaa, ja kauanko tätä jatkuu? Sain vinkin ruotsalaisten Malin Alfvénin ja Kristina Hofstenin kirjasta Uhmakirja (2012). Hain sen saman tien kirjastosta.

Molla-Maija ja Uhmakirja

Uhmakirja ei käsittele ainoastaan 2-3 vuoden ikään sijoittuvaa lapsen kehitysjaksoa vaan myös muita ihmisen elämän murroskausia, joihin liittyy samankaltaista oirehtimista. Siksi kirjaa sopii lukea myös vauvaikäisen kanssa tai esimerkiksi 6-vuotiaan kehitystä pohtiessa. Pienien jaksojen verran kirjassa käsitellään myös murrosikää sekä raskausaikaa, jotka rinnastetaan samankaltaisina uhmajaksoina kuin muutkin uhmakaudet elämänkaaressa.

Kirja on nopealukuinen – lukaisin puolet Topin katsoessa eräänä iltana loputonta Isot koneet –maratoniaan ja loput parina iltana lapsen nukkuessa. Vaikka en erikoisemmin pidä opaskirjoissa yleisestä me-puhuttelusta jolla pyritään tulemaan lukijaa lähelle, pidin silti kirjan tavasta kuvata lapsen näkökulmaa tilanteisiin sekä joka sivulta löytyviä kokemuskertomuksia (joissa tosin oli hieman kömpelöä ja jäykkää käännöskieltä joka teki niistä vähän hassuja).

Erityisesti mieleeni jäi kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että vanhemman näkökulmasta täysin järjettömät tahtomiset ja kiukunaiheet ovat lapselle loogisia. Aina aikuiselle ei selviä lainkaan kiukunaiheen syy, mutta lapselle se voi olla järkevä. 2-vuotiaan käsitys maailmasta ja tapa hahmottaa asioita poikkeaa niin valtavasti aikuisen katseesta, että kaikkea ei vain voi ymmärtää.

Esimerkkinä tästä toimi esimerkiksi Topin eräät iltatoimet. Iltasadun jälkeen hän kiipeää yleensä itse (eli vähän autettuna) tuolin avulla pinnasänkyyn. Eräänä iltana hän siirteli tuolia koko matkan sängyn pääpuolesta jalkopäähän aina muutaman sentin kerrallaan. Hän tarkisti tuolin etäisyyden sängystä, alkoi jo nousta, tunnusteli tuolia lisää, palasi maahan ja siirsi tuolia taas muutaman sentin sivuun. Tämä toistui monta kertaa, enkä ikinä saanut tietää, miksi tuolia piti siirtää niin monta kertaa ennen kuin se kelpasi. Täysin hyödytöntä olisi kuitenkin ollut se, että olisin suuttunut, keskeyttänyt tuolin siirtelyn ja pakottanut siinä vaiheessa epäilemättä raivosta kiljuvan lapsen sänkyyn.

Toinen hyödyllinen tieto koski uhmaiän oireilua. Meillä on viime viikkoina jääneet unohduksiin hyvään alkuun päässeet pottaharjoitukset, ja se on ihan ok, kuuluu suorastaan asiaan. Niihin palataan paremmalla menestyksellä sitten, kun asiat eivät ole lapsen aivoissa niin hankalia. Topi on myös itkenyt iltaisin nukkumaan mennessä aiempaa enemmän, heräillyt äitiä huutaen ja nähnyt suorastaan painajaisia. Näistäkin luulin jo päässeeni, mutta on lohdullista tietää, että nekin ovat osa uhmaiän oireilua. Ilmeisesti samaan nippuun voi liittää myös sen, että Topilla on taas käynnissä hyvin vahva äiti-vaihe.

Samaan aikaan, kun olemme saaneet tutustua uudentasoisiin lapsen oman tahdon ilmaisuihin, hän on oppinut toisen äärilaidan tunneilmaisuja. Hän halaa ja suukottelee vanhempiaan, hokee sanoja ”minun äitini” ja ”minun isini”, haluaa usein syliin ja kietoo herkästi kädet kaulaan tiukkaan, omistavaan otteeseen. Ensimmäistä kertaa olen kuullut myös hänen suustaan sanan ”rakas” liitettynä minuun, vaikka sana on ollut aikuisten arkipuheessa tuttu ja käytetty koko hänen ikänsä. Hän on myös alkanut sanoittaa ikäväänsä isin ollessa työn takia poissa, ja usein katsomme yhdessä isin kuvia ja mietimme, mitä isin kanssa tehdään kun hän tulee kotiin. Topi on myös alkanut jutella pehmoleluilleen ja halaa niitä vielä aiempaa enemmän ja useammin.

Rakkautta ja raivokohtauksia, niitä arkemme on juuri nyt täynnä, ja hyvä niin.

Luetaanko tämä? -blogissa on lisää juttua Uhmakirjasta.

Helsingin Sanomien juttu Uhmakirjasta avautuu valitettavasti vain tilaajille.

Se on vain vaihe, eikö niin?

Korona-ajan kotoilun jälkeen Topi aloitti päivähoidon tosi tyytyväisenä. Hän ei itkenyt aamuisin vaan lähti hoitajan mukana eteenpäin aina iloisena. Kunnes hän täytti puolitoista vuotta.

Puolitoistavuotispäivän tietämillä loppui iloisuus ja palasi aiempaa pahempi eroahdistus. Tällä hetkellä rakas pieni taaperoni jää hoitoon itkien katkerasti, suorastaan kiljuen ja isot kyyneleet poskilla valuen. Nyt itku alkaa jo kotona, tänä aamuna jo yöpaitaa päivävaatteisiin vaihdettaessa.

Aiemmasta itku eroaa siinä, että talvella hän itki sanoitta. Nyt hän ojentaa kätensä minua kohti, huutaa ”Äitiiiiii!” ja takertuu pienillä käsillään kaulani ympärille niin tiukasti kuin voi kuin varmistaakseen, etten lähde. Minulla on täysi työ olla itkemättä hänen nähtensä.

Tänä aamuna itkukohtaus oli tähän astisista rajuin. En tiennyt mitä pitäisi tehdä tai keneltä kysyä neuvoa, joten soitin hoitopaikkaan. Topin hoitaja kehotti tuomaan pojan, jos suinkin onnistun, ja vakuutti että hoidossa Topi aina rauhoittuu nopeasti eikä itke päivisin. Juttelin rauhallisesti, puin kauhusta ja surusta huutoitkevän lapsen ja vein autoon. Automatkalla hän hetkeksi väsyi, tuijotti vain ikkunasta ulos. Hoitopaikan pihassa itku alkoi uudestaan.

Kerroin (kuten aina), että äiti rakastaa häntä ja tulen hakemaan hänet iltapäivällä. Annoin suukon, pakotin hänet hoitajan syliin ja lähdin. Autossa annoin itselleni luvan itkeä.

• 

Kuvassa noin 35-vuotias nalleni, jota rutistin eilen illalla toisessa kainalossani, kun Topi työnsi kaikki lelut pois ja vain itki sylissäni.

Topin eroahdistus oireilee myös muilla tavoin. Pidin hänelle jo viime syksynä sitkeän unikoulun, jonka aikana hän oppi nukahtamaan itse. Iltasadun, peittelyn ja iltalaulu(je)n jälkeen hän jää sänkyynsä ja nukahtaa omia aikojaan. Huoneessa on tarvinnut piipahtaa illalla vain kerran, jos sitäkään. Tämä taito on nyt kadonnut. Topi nukahtaa vain, jos joku aikuinen istuu vieressä.

Vieressä istujan ei tarvitse laulaa tai edes tassutella, kunhan vain on. Eilen illalla yritin vaivihkaa siirtyä vähän mukavampaan nojatuoliin, mutta metrin matka oli liikaa – Topi alkoi itkeä heti, jos liikahdin pois sängyn vierestä. Onneksi hän nukahti melko nopeasti, ja pääsin pois pimeästä huoneesta.

Jos hän yöllä herää, pelkkä peittely, tutin palauttaminen ja tassuttelu ei enää riitä. Sängyn vierellä on oltava niin kauan kunnes hän on niin sikeässä unessa ettei kuule minun lähtevän.

Eroahdistus kohdistuu nyt erityisesti minuun, äitiin. Isi-vaihe on heikentynyt, ja Topi haluaa nimenomaan minun syliini. Eilen hoidosta tulon jälkeen hän oli enemmän aikaa sylissä kuin lattialla. Aina vähäksi aikaa saimme hänet leikkimään yhdessä jotain muuta, kunnes leikki keskeytyi ja jälleen oli päästävä syliin. Sylissä hän saattoi nauraa kikattaa isin hassuttelulle tai leikkiä tai lukea kirjaa, mutta lattialle laskeminen ei tullut kysymykseen. Vähän jo minulla alkoi käsivarsia särkeä.

Tänään valmistaudun paremmin: laitan päivällistä varten kaiken valmiiksi niin, että jos Topi haluaa olla sylissä, pystyn laittamaan ruoan yhdellä kädellä. Onneksi tällä viikolla on vain kolme hoitopäivää, ja onneksi M on kotona joka ilta. Yksin olisi raskaampaa.

Koko lyhyen äitiyteni ajan kaikkein vaikeinta minulle on ollut kestää lapsen itkua. Nämä aamulähtöjen ja hoitoon jäämisten itkemiset raastavat minut rikki. Se oli vaikeaa silloin helmi-maaliskuussa, eikä se ole helpottunut yhtään. Kun nyt vain jaksettaisiin muutama hassu viikko, sitten on kesä ja ollaan koko ajan yhdessä. Vapaapäivinä Topi ei takerru ollenkaan niin tiukasti minuun.

Itku on lapsen merkki rakkaudesta, siitä että hän kaipaa lähelleni ja että olen tärkeä. Mutta juuri siksi se sattuu: että rakkaudesta huolimatta jätän hänet ja aiheutan kipua. Järki tietää, että hän lopettaa itkun heti kun lähden hoitopaikasta, mutta sydän itkee joka aamu.

Viime viikolla olin M:n kanssa Kajaanissa hoitamassa asioita, ja Topi oli yötä mummulassa. Yökyläily oli mennyt hienosti: Topi ei ollut itkeskellyt edes öisin. Kun haimme hänet lauantaina kotiin, hän kiukutteli vain vähän, ja sunnuntaina hän oli hyvällä tuulella koko päivän. Pelkään silti, että tuo yhden yön ero pahensi ahdistusta. Yksi yönseutu kahdestaan teki tosi hyvää meille vanhemmille, mutta tällaista hintaa en olisi halunnut siitä maksaa. Topin oireilu tosin alkoivat jo ennen reissuamme.

Tänä aamuna en ehtinyt edes kotiin, kun hoitopaikasta jo tuli tekstiviesti: ”Kaikki on hyvin, lähdetään tässä puuron syöntiin ja jatketaan sitten autoleikkejä toisten kanssa.” Topi oli taas syönyt puuronsa hyvällä ruokahalulla, kuten aina. Vastasin, että hyvä niin. Jaksan tämän äitiin kohdistuvan eroahdistuksen kun tiedän, että hän on hoidossa iloinen oma itsensä. En ole varma, kauanko jaksan vai turrunko itkulle lopulta, mutta onneksi tosiaan on loma alkamassa ja hoidosta on kuukauden tauko. Ehkä uusi aloitus on sitten taas iloinen.

Olen kertonut ystäville tästä. Eräs totesi, että heidän esikoisensa eroahdistus alkoi juuri puolitoistavuotiaana, joten se on vain vaihe. Hän oli hetken hiljaa, kunnes totesi, että se jatkuu vieläkin. Heidän lapsensa on jo yli 3-vuotias. Toinen kollega puolestaan sanoi, että uhmaiässä alkaneet vaikeat aamulähdöt loppuivat vasta, kun poika 18-vuotiaana muutti pois kotoa.

Että sellaista vaihetta tällä kertaa.

Ensimmäinen tapaturma

Viime sunnuntaina Topi sähläsi niin, että säikähdettiin kunnolla. Hän kurotti pöydän reunaa, sai sormiinsa vedenkeittimen ja kaatoi kiehuvan kuumaa vettä päälleen. Onneksi vedenkeitin ei ollut läheskään täysi, ja onneksi kyseessä oli vedenkeitin eikä esimerkiksi kattila. Ja onneksi kuumaa vettä, josta palovammat lääkärin mukaan ovat yleensä pinnallisia, puhtaita (steriiliä vettä kaatuu niin totta kai) ja paranevat nopeasti.

Soitimme ensin 112 ja saimme kotiin ensihoitajat, jotka antoivat lapselle kipulääkettä ja viilensivät kääreillä nivustaipeesta jalkaterään asti ulottuvat palovammat. Alle tunnissa onnettomuudesta olimme omalla autolla matkalla Jyväskylään keskussairaalan päivystykseen. Kipulääkkeet auttoivat nopeasti, ja Topi nukahti autossa.

Sairaalassa haavat tutkittiin ja sidottiin uudestaan. Saimme reseptit kipulääkkeisiin ja kutsun muutaman päivän päästä tarkastukseen. Päätimme, että Topi on kotona ainakin aluksi, sillä ei voitu tietää miten kivulloisia vammat olisivat.

Kaikki on mennyt sittemmin oikein hyvin. Olin Topin kanssa maanantaista keskiviikkoon kotona. Hän ei ole vaikuttanut yhtään kipeältä, mikä on varmasti säännöllisen lääkkeen ansiota. Lapset ovat ihmeen sitkeätä tekoa! Jalka on kääreessä mutta hän vain leikkii ja nauraa ja kiipeilee kuten ennenkin.

Kuvassa Topi pyörimässä sängyllä maanantaiaamuna. Silloin side oli vielä sekä reidessä että säärestä jalkaterään asti (kuvassa villasukan alla). Nyt tätä kirjoitettaessa reidessä on laastari ja sideharso on vain jalkaterän haavan suojana.

Keskiviikkona kävimme sairaalan lastenosastolla, missä siteet avattiin ja suihkutettiin. Minun mielestäni haavat näyttivät kauheilta, mutta sekä lääkäri että hoitaja vakuuttivat, että paraneminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Nyt reiden haava on laastaroitu, ja paksu side peittää vain jalkaterää, jossa pahin vamma on. Muutaman päivän kuluttua käymme taas uudestaan tarkistuttamassa vammat. Minulle kerrottiin, että näin jatketaan kunnes jalka on terve; lasten palovammat seurataan huolella kuntoon asti.

Säikähdimme tietysti kauheasti, ja tapaturman ansiosta kävimme läpi kodin riskipaikat ja mitä olemme tehneet tai voimme lisää tehdä riskien minimoimiseksi. Olisi kuitenkin liiallista pyrkiä siihen, ettei mitään ikinä koskaan sattuisi. Varmasti tapahtuu jatkossakin, vaikka parhaamme yritämme tapaturmia estääksemme. Siksi otsikoinkin tämän postauksen Ensimmäinen tapaturma. Toivotaan että jatkossakin päästään kuitenkin yhtä vähällä kuin nyt: olisi voinut käydä paljon pahemmin, ja meillä oli onni onnettomuudessa.

Tänä aamuna Topi jäi taas hoitoon ja minä lähdin töihin. Viime viikolla ehti jo olla yksi päivä, että hän jäi sinne mielellään ja ilman itkua. Nyt kun tuli väkisin vähän taukoa hoitoon, korviini kaikui taas ulos asti lapsen itku, kun lähdin kohti Jyväskylää. Sydäntä särkee, mutta hän tottuu kuten tottui viime viikollakin.

Isot kiitokset P & S ja pikkutyttö, joita oli hartaasti odotettu sunnuntaina kylään, ja jotka saapuivatkin juuri kun olin soittamassa hätänumeroon. Kiitos että otitte kaaosmaisen tilanteen niin hyvin haltuun, olitte heti ajan tasalla ja suhtauduitte niin hyvin lisäämättä yhtään meidän paineitamme.

Ja kiitos E, joka eilen pelasti lompakkonsa kotiin unohtaneen äidin keskussairaalan parkkitalosta ulos.

Ystävät ja perhe ovat olleet taas silkkaa kultaa.

Osittaista kestoilua

Ennen vauvan syntymää suunnittelin ja pohdin erilaisia tapoja pienentää lapsesta syntyvää hiilijalanjälkeä. Vauvanvaatteiden ostaminen käytettynä oli selviö, samoin suurimman osan tarvikkeista etsiminen kierrätyspalstojen kautta. Imetystäkin päätin yrittää, vaikka odotukset sen suhteen eivät olleet kovin korkeat. Imetys kuitenkin olisi erittäin järkevä tapa ruokkia lapsi sekä ekologisesti että ekonomisesti. Lisäksi varustin kodin muutamilla kestotuotteilla kertakäyttöisten sijaan.

Vaihdoin omien kasvojeni puhdistuksessa käytettävät puuvilla- tai pumpulilaput kestolappuihin. Vauvaa varten sain ison kasan kestovaippoja ja hamstrasin niitä lisää eri kestovaippakirppisiltä ja kavereilta. Ostin valmiina ja ompelin lisää flanellisia kestopyyhkeitä vauvan pyllyn kuivaamiseen ja muuhun pehmeään pyyhintään.

Näistä kestotuotteista pesu- tai kuivauslaput ovat toimineet parhaiten. Niitä on iso pussillinen hoitopöydän luona, ja peppupesun jälkeen niillä kuivataan vauvan pylly ja ihopoimut. Laput menevät suoraan pyykkikoriin. Niillä ei siis pestä tai pyyhitä kakkaa vaan kuivataan ihoa, joten ne voi hyvin pestä muun pyykin mukana. Nyt kun Topi kuolaa paljon, pehmeät flanellipalat ovat myös paras materiaali kuivata leukaa, joka tuntuu ärtyvän karkeahkosta harsosta. Vauva-ajan jälkeen näitä voi käyttää esimerkiksi kestonenäliinoina tai kestotalouspapereina.

Vaippojen suhteen oli eniten opeteltavaa, ja matka jatkuu edelleen. Yllätyksekseni tosi harva tämänhetkinen pienen vauvan äiti kestovaippailee, vaikka muutamia vuosia sitten kestovaipat tuntuivat olevan melkein sääntö kuin poikkeus. Edes äitiyspakkauksessa ei enää ole kestovaippaa kokeiltavaksi, mikä on todella harmillista. Onneksi lähipiiristäni löytyy yksi vakituinen kestovaippailija, joka on sekä antanut valtavasti heidän pienokaisiltaan pieneksi jääneitä vaippoja että kärsivällisesti vastannut loputtomiin kysymyksiini whatsapp-viesteillä. Olisin ollut hukassa ilman häntä!

Kestovaippojen käyttöön saa helposti paljon ystävällisiä neuvoja esimerkiksi vertaistukipalstalta tai alan yhdistyksestä. Netistä löytyy paljon ohjeita ja neuvoja. Silti jo pelkästään asiaan liittyvät käsitteet hämmensivät ja sekoittivat pääni, enkä oikein vieläkään tunnista ja muista mikä materiaali on hidas ja mikä nopea imu, ja miten niitä kannattaa yhdistää. Osittain osaamattomuuteni johtuu siitä, ettei meillä ole kestoiltu missään vaiheessa täysipäiväisesti. Alusta asti sovimme, että M voi vaihtaa Topille aina kertakäyttövaipan, yöllä käytämme vauvalle kertiksiä samoin kuin kotoa poistuttaessa, eikä kestoilusta saa tulla stressin aihe.

Alkuun kaikki meni hyvin. Kun Topi oli pieni, hänelle sopivat parhaiten niin kutsutut flanelletit yhdistettyinä harsoihin, ja paketin päällä kuorivaippa. Harsojen ja flanellettien kanssa mentiin melkein pari kuukautta, kunnes pienimmät taskuvaipat tulivat sopivan kokoisiksi. Taskuvaippojen myötä kestoilu yksinkertaistui entisestään, ja olin riemuissani. Parhaimmillaan käytin Topilla kestovaippoja myös öisin (alkuun vaihdoimme vaipan myös yösyötöillä), ja kertakäyttöisiä vaippoja kului tosi vähän.

Ensimmäisen rota-rokotteen jälkeen olimme Keski-Suomessa reissussa ja kestoiluun tuli eri syistä parin viikon tauko. Tämän tauon jälkeen mitkään vaipat eivät yhtäkkiä pitäneet, kiitos vauvan kasvupyrähdyksen. Kuoret olivat tulleet pieniksi, eivätkä villahousut mahtuneet enää vauvan ylle. Tuntui siltä, että mitä ikinä taskuvaippaan pakkasin, se vuoti jostain kohdin alle puolessa tunnissa. Kun samaan aikaan vauva oli itkuinen mahakipujensa takia ja minä todella väsynyt, motivaationi kestovaippailuun lopahti tyystin.

Siskoni tuli apuun ja ompeli kuluneimmista harsoista uusia, nopeita imuja. Ne saatuani päätin vielä yrittää uudestaan. Vähä vähältä, vaippa vaipalta olen alkanut löytää Topille sopivia yksilöitä taskuvaippojemme joukosta ja oppinut ainakin välillä löytämään niihin onnistuneen yhdistelmän imuja. Yhtä sujuvaa kestovaippailu ei edelleenkään ole kuin alussa, mutta saan edes hieman iloa ja tyytyväisyyden tunnetta joka kerta, kun kestovaippa on pitänyt ja olen säästänyt maailmasta yhden muovivaipan vähemmän. Yhä vieläkin kestovaippapäivinä tapahtuu vähintään yksi ohivuoto, mutta onneksi vauvallamme on vaatteita niin paljon, että jos vain jaksan, voin vaihtaa hänelle vaatteet vaikka tusinan kertaa päivässä. Haastetta tuo lähinnä se, että toisin kuin pienempänä, tämänhetkisiin vaatteisiin ei kaikkiin mahdu kestovaippa,  villahousuista puhumattakaan. Sääli, ettei kaikissa bodyissa ole kaksoisnapitusta.

En yhtään osaa sanoa,  kuinka sitoutuneesti jaksan jatkaa kestovaippojen kanssa Topin koko vaippaiän ajan. Tällä hetkellä meillä on runsaasti juuri näitä pieniä tai keskikokoisia vaippoja, enkä edes tiedä millaisia isommat kestot ovat. Mutta mennään päivä ja vaihe kerrallaan, välillä vaipanvaihto kerrallaan.

P.S. Kestotuotteista vielä: olen jo vuosien ajan käyttänyt osittain kestositeitä kuukautisten ajan. Ne osoittautuivat jälkivuodon aikaan aivan ylivertaisen hyviksi kertakäyttösiteisiin verrattuna, koska olivat pehmeitä ja paksuja tikkejä ja kipuja vasten.

Mitä meillä luetaan?

Kun eteen tulee uusi asia tai tilanne, josta pitää selvitä, minä lähden kirjastoon. (Hermione-syndrooma.) M puolestaan lähtee kirjakauppaan.

Jo ensimmäisen raskauden alussa vertailimme kirjakaupan vauvakirjoja. Parhaalta vaikutti Matilda Katajamäen ja Outi Gyldénin toimittama Suomalainen vauvakirja (3. painos 2014).

Vauvakirjan lukeminen on ollut yhteinen juttumme. M on lukenut sitä välillä itsekseen ja sitten kertonut minulle oleelliset asiat. Välillä minäkin olen lukenut joitain osioita yksin, mutta tärkeimpiä ovat olleet ne hetket kun olemme lukeneet sitä yhdessä, vuorotellen ääneen toisillemme. Sillä tavoin asioista on samalla keskusteltu ja pohdittu eri puolia ja sitä, miten asiat voisi meidän perheessä mennä.

Suomalaisen vauvakirjan hyviä puolia ovat monipuolisuus ja selkeys. Vaikka aiheita on paljon ja kirjassa sivuja runsaasti, se on järkevästi toteutettu, päivitetty tähän päivään ja helposti ymmärrettävällä tyylillä kirjoitettu. Alkupuolella keskitytään odotusaikaan, sitten synnytykseen, ja loppuosassa lapsen hoidon perusjuttuihin leikki-ikäiseksi asti. Sinne saakka emme vielä ole lukeneet.

Vauvakirja on yleisteos, joten se käsittelee aiheita lyhyesti ja tehokkaasti. Jos jokin aihe askarruttaa erityisesti, siitä kannattaa etsiä tietoa erikseen. Moni ystäväni on kannustanut panostamaan imetystietouteen. Mitä enemmän siihen liittyviä asioita lukee ja opiskelee etukäteen, sitä vähemmän imetykseen liittyvät toimet, haasteet tai tunteet yllättävät – vaikka etukäteen ei voikaan tietää miten se tulee sujumaan juuri meillä. Mutta valmistautuminen kuulema kannattaa, joten ostin tuoreen oppaan, Laura  Talvitien ja Pauliina Ahosen Nykymutsin imetyskirjan (2018).

Nykymutsin imetyskirja on jotenkin tosi 2015-lukulainen itse täytettävine tehtäväsivuineen. En oikein koe omaksi jutukseni täyttää erilaisia listoja tai ajatuksia kirjan sivuille, mutta tietopuoli kirjassa on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu. Moneen kertaan kirjassa korostetaan, että monenlaiset ratkaisut ovat yhtä oikein, eikä ole vain yhtä tapaa imettää lasta.

Molempien kirjojen vahvuus on runsas kokemustarinoiden käyttö. Äitien ja isien lyhyissä kertomuksissa tulee hyvin esiin juuri se tärkeä asia, että monenlaiset tavat hoitaa lasta ovat yhtä oikein.

Tätä on syytäkin korostaa, sillä odottavana äitinä minusta tuntuu, että juuri imetys on eniten tunteita ja äitien välisiä ristiriitoja herättävä asia. Se sujuu tai ei onnistu, osa käyttää pulloa ja osa vain rintaa, osa imettää muutaman kuukauden ja osa monta vuotta. Se tekee kipeää tai herättää euforista onnentunnetta, mutta tunteita siihen joka tapauksessa kuuluu. Ja jokaisella joskus äidiksi tulleella on asiasta kokemus ja mielipide, ja pelottavan usein sitä mielipidettä tyrkytetään toisille. Suomessa imetysmyönteisyys menee välillä aivan liiallisuuksiin siinä, miten esimerkiksi pulloruokintaa ei edes oteta puheeksi tai rintapumppuja piilotellaan joillakin vierihoito-osastoilla. (Osalla sairaaloita on sertifikaatti vauvamyönteisyydestä. Ilmeisesti kaikki muut ovat sitten vauvavastaisia?)

Etukäteen en osaa odottaa imetystä mitenkään erityisellä innolla. Ymmärrän hyvin äidinmaidon merkityksen vastasyntyneelle, ja imetän kyllä lastani jos suinkin onnistun siinä. Olen valmis yrittämään sitkeästi huolimatta kaikesta kivusta ja tuskasta, josta minua on varoitettu. Mutta: tiedän myös, että imetys vaikuttaa osalla diabeetikkoäideistä verensokereihin rajusti, eikä aina ole järkevää aiheuttaa äidin sairauden pahenemista imetyksen kustannuksella. Pyörtyilevä äiti on huonompi vaihtoehto kuin imettävä äiti. Rintapumppu ja pulloruokinta toimivat nekin, jos pullo vain kelpaa lapsellemme, ja tarpeen tullen olen aivan valmis käyttämään myös äidinmaidonvastiketta.

No niin, nyt se on sanottu ääneen – tuomitkaa minut jos siltä tuntuu.

Näiden kahden kirjan lisäksi olen lainannut kirjastosta oppaita niin raskausajan liikunnasta kuin synnytykseen valmistautumisesta. Ne vaan ovat palautuneet lukemattomina takaisin kirjastoon. Luulen, että pärjäämme näillä kahdella kirjalla loppuun asti, kun tukenamme on erittäin hyvä ja kannustava neuvolahenkilö, perhevalmennukset ja KAKSin äitiyspoliklinikan henkilökunta.

Äitien yhteisöllisyys

Yksi asia, joka minut on raskausajassa täydellisesti yllättänyt, on pienten lasten vanhempien välinen solidaarisuus ja yhteisöllisyys. Tässä tarkoitan sitä nyt etenkin materiaalisuuden kautta, mutta myös muutoin. Tämä on minulle täysin uusi ihmissuhteiden verkosto, johon raskaus on yhtäkkiä avannut ovet.

Konkreettinen ja näkyvä muoto tästä näkymättömästä verkostosta on tavara. Olen saanut valtavasti vauvanvaatteita ja muita tarvikkeita pyytämättä ja pyytämällä, mutta aina kokonaan ilman hintaa. Uutena ei tarvitsisi ostaa mitään, jos ei erikseen halua. Mutta kierrätys on jotenkin tässä vain yksi piirre. Minua hämmentää erityisesti tämä tavaran antaminen. Kukaan ei tunnu haluavan ottaa maksua mistään.

Olemme saaneet valtavasti vaatteita, untuvapussin, kestovaippoja, harsoja, tuttipullon, nokkamukin, ensileluja vaikka millä mitalla, leikkialustan, lakanoita ja muovisuojia, imetystarvikkeita ja vaikka mitä. Hoitopöytä tulee lähes ilmaiseksi, toinen olisi tarjolla tulevaan mummolaan, jos tilaa vain olisi. Ja kaikki nämä on annettu lukuisten, hymyiltyjen ja lämpöä täynnä olevien neuvojen ja kokemustiedon kera. Olen iäkkäänpuoleinen ensisynnyttäjä, ja useimmilla ystävilläni on jo pieniä lapsia. Olen kuullut tiuhaan saman, vilpitöntä tuen tarvetta sisältävän lauseen: ”Laita viesti tai soita, sitten kun haluat jutella jonkun kanssa.” Kaikki tietävät, että olemme kahdestaan – eikun kolmestaan – sitten Kajaanissa, kun vauva on pieni, ja turvaverkot ovat kaukana.

En varmasti ole saanut näin paljon tukea jo ennen varsinaista ”tilannetta” kuin nyt. Olen kiitollinen jokaisesta apua tarjonneesta ystävästä ja läheisestä! ❤

Ja kyllä, olen ostanut myös paljon tavaraa nettikirpputoreilta ja mm. Fidasta. Kaikki ei äitien solidaarisuusverkossakaan sentään ole ilmaista.

Uusi vuosi, uusi sairaus

Suljin tämän blogin enkä ajatellut kirjoittavani tänne enää. Tänään Facebookin dee-äitipalstalla taas käytiin keskustelua siitä, miten kovasti tervetullutta olisi, jos joku bloggaisi ykköstyypin diabeteksesta ja raskaudesta. Muistin tämän blogini ja ajattelin, että voisin hitaasti elvyttää tätä jälleen. Ehkä kokemuksistani on hyötyä joskus jollekin, joka käy läpi samaa – sillä todella moni kokee tämän saman tuskan. Vieläkään en ole valmis avaamaan tätä koko maailmalle luettavaksi, mutta ehkä voisin taas aina silloin tällöin kirjata kuulumisia ja tunnelmia. Ne voi sitten lukea jos joskus tämän avaan.

Joulukuun alussa meidän perhesuunnitelmat törmäsivät taas seinään. Kilpirauhasarvoni ovat kesästä asti heittäneet häränpyllyä, ja nyt sain diagnoosiksi Basedowin taudin. Lääkäri selitti puhelimessa, että syystä tai toisesta kehossani on käynnistynyt vasta-ainereaktio kilpirauhasta vastaan. Tämän vuoksi kilpirauhanen koettaa puolustautua ja käy ylikierroksilla. Varsinaista vasta-ainereaktiota ei voida hoitaa, ainoastaan kilpirauhasen liikatoimintaa. Lääkkeenä toimiva Tyrazol ei sovellu raskauteen vaan muodostaa sikiölle epämuodostumariskin. Siksi vauvahaave on nyt tauolla. Lääkitystä jatketaan puoli vuotta, ja sitten katsotaan miten edetään.

En ole ihan varma vielä, mitä vaihtoehtoja puolen vuoden kuluttua on. Ilmeisesti Tyrazol-kuurin jatkaminen vielä 1,5 vuotta, kilpirauhasen radiojodihoito tai leikkaus. Mutta olen aika epätietoinen vaihtoehdoista tällä hetkellä itsekin, sillä ainoa kontaktini lääkäriin on toistaiseksi ollut puhelimen välityksellä. Puolentoista viikon kuluttua menen sisätautipolille ja tapaan lääkärin kasvotusten. Toivon sen jälkeen olevani asian suhteen viisaampi.

Mikään ei kuitenkaan muuta nyt sitä tosiasiaa, että emme saa tällä hetkellä edes yrittää lasta. Olen 35-vuotias, kello tikittää jo kovasti. Voitte uskoa, ettei tilanne ole millään tavoin toivottu tai onnellinen, mutta näillä mennään kun ei muuta voida.

Jotain hyvää: saan suunnitella häitä ilman että tarvitsee miettiä olenko juhlien aikaan raskaana vai en. Ei niin ettenkö vaihtaisi häät tuhat kertaa mieluummin siihen, että meille tulisi lapsi, mutta kun jostain on löydettävä hyviä puolia niin tämä edes sentään.

 

Perheen aika pysähtyi

Mitään näin vaikeaa en ole koskaan kirjoittanut. Samaan aikaan tuntuu siltä, että on pakko kirjoittaa: kirjoittamisesta aiheutuva kipu on pientä verrattuna siihen, miten paljon pahemmalta tuntuu jos en kirjoita.

Toissapäivänä maailmani mureni. Menin iloisena ja toiveita täynnä varhaisultraan, ensimmäiselle käynnilleni äitiyspoliklinikalle. Ja lääkäri ultrasi, ja totesi nopeasti, ettei kaikki ole kunnossa. Tarkisti, ja sanoi sen mitä en ollut enää vähään aikaan halunnut ottaa huomioon todellisena mahdollisuutena: alkio oli kuollut.

Se oli noin 9 milliä pitkä, kuollut noin 7 raskausviikolla. Eli kaikki se ilo, mistä viimeksi kirjoitin, oli jo koettu kuolleen alkion kanssa.

Se oli vain alkio, ei edes vielä sikiö, vauvasta puhumattakaan. Mutta se oli myös meidän lapsemme, suurin osa elimistä oli jo olemassa, sillä oli nimet ja nauru, sillä oli oma huone ja suunnitelma kalusteiksi, sillä oli elämässään kaksi aikuista jotka halusivat olla isä ja äiti. Siihen kohdistui valtava määrä rakkautta.

Minä tiesin, että varhaisraskauden keskenmenot ovat tavallisia, mutta jostain syystä olin lakannut pelkäämästä. Uskoin ja kuvittelin, että me pääsemme siitä vaiheesta yli ja saamme lapsen. Siksi romahdus oli kova.

Diabetes lisää (varhaisen) keskenmenon riskiä, jos hoitotasapaino on huono. Minun ei ole. Olen pitänyt itsestäni hyvää huolta, ja pitkäaikaissokerini on ollut alkuraskauden aikana yhtä hyvä kuin terveellä äidillä. Minun on pakko uskoa, että tämä ei ole minun syytäni, koska muuten en jaksa enää jatkaa.

Jos olen järkevä, ymmärrän että oli parempi näin. Alkio ei kuole turhanpäiten, vaan se oli todennäköisesti jonkin kromosomivirheen takia elämään sopimaton. Ja onhan keskenmeno parempi nyt kuin esimerkiksi eräällä läheiselläni viikolla 18, jolloin olisimme jo ehtineet kertoa kaikille, isovanhemmillekin. Nyt tästä sentään tiesi vain muutama ihminen.

Siskoni tuli luokseni heti, koska vauvan isä ei päässyt, ja olin peloissani ja surkeana. Puolisoni joutui suremaan yksin työpaikkakaupungissaan, ja seuraamaan etäältä minun fyysisiä kipujani voimatta olla avuksi, ja se tuntui pahalta. Sain sairaalasta lääkkeet, ja seuraava vuorokausi sisälsi enemmän tuskaa ja kipua kuin koskaan olen tuntenut. Lääkkeellinen keskenmeno kesti noin vuorokauden. Tänään kivut ovat jo vaimentuneet, mutta itkukohtauksia saan edelleen.

Siskoni läsnäolo pelasti paljon, samoin se myötätunnon ja tuen määrä, jota sain vertaistukipalstalta. Jos joudun tähän tilanteeseen uudelleen, en pelkää enää niin paljon, kun tiedän mitä on tulossa.

Ostin sairaalasta lähdettyäni ruusuja. Ne ovat itselleni surunvalitteluiksi ja ennen kaikkea tsempiksi, mutta myös pienen menetetyn lapsemme kunniaksi ja kunnioitukseksi. Vaikka pieni oli kuollessaan vain sentin mittainen, meidän mielessämme hän oli jo lapsi, ja me olimme aloittaneet matkamme äidiksi ja isäksi.

Näin varhaisilla viikoilla tapahtunutta keskenmenoa ei juuri noteerata. Epäilemättä minäkin unohdan sen ajan mittaan. Pitkän yrittämisen jälkeen viimein saatu plussamerkkinen testi antaa toivoa, että voimme onnistua vielä uudelleen. Juuri nyt on kuitenkin aika surra.

Vertaistuki, kiitos että olet!

Ilman ykköstyyppiläisten äitien ja äidiksi tulossa olevien keskustelupalstaa olisin hukassa. Diabeteksen kanssa on muutenkin yksinäistä, mutta erityisesti nyt kun raskaus lisää stressikerrointa verensokerien suhteen, olisin aika ahdistunut ilman vertaistukea.

Nyt jo lähetän lämpimän kiitoksen kaikille niille ihanan kannustaville naisille, jotka eilen ja tänään ovat tsempanneet ja auttaneet, kun epätoivo meinasi iskeä. Kunhan avaan tämän blogin vapaasti luettavaksi, linkitän sen ensimmäisenä tuonne vertaistukiryhmään.

Toinen vähintään yhtä tärkeä vertaistuki on työystäväni J. Olemme suunnitelleet ja haaveilleet raskauksista yhtä aikaa, ja haaveet ovat käyneet toteen. Olen onnekas, että joku näin läheinen elää samaan elämänvaihetta juuri nyt. Vertaistuki toisen samaan aikaan raskaana olevan kanssa on korvaamatonta. Riittävästi eroa kokemuksiimme tuovat erilaiset raskaudet: minun deeni ja hänen ns. normaalitapauksensa.

Kunhan kerron tästä ystävilleni, uskon saavani tukea paljonkin. Moni läheisistäni on saanut lapsia lähivuosina, pari ystävääni aivan näillä tienoin (toisella itse asiassa laskettu aika alle kahden viikon kuluttua tämän kirjoittamisesta). Vertaistukea ja kokeneempien neuvoja on epäilemättä tarjolla, mistä olen kiitollinen. En aina ole hyvä ottamaan neuvoja vastaan, mutta tämän katkaravun kanssa tunnen suurta avuttomuutta: minä en tiedä vauvoista ja niiden saamisesta yhtään mitään, tai en ainakaan tarpeeksi.