Silkkikiharat parturissa

Tiitiäinen, metsäläinen
pieni menninkäinen.
Posket tehty puolukasta,
tukka naavatuppurasta.
Silmät on siniset tähdet.

(Kirsi Kunnas)

Kirsi Kunnaksen runo Tiitiäisestä on yksi suosikkejani, jota olen lorutellut Topille vauvasta asti. Pojalla on ollut syntymästään asti vahvat hiukset, ja vaikka ne eivät vähimmässäkään määrin muistuta naavatuppuraa, on tässä runossa silti paljon meidän Sisupussiamme. Ainakin nuo siniset tähtisilmät.

Topin hiukset olivat hänen syntyessään aivan tummat, mutta ovat sittemmin vaalentuneet keskiruskeiksi. Hiukset ovat sekoitus hänen vanhempiensa hiuksista: Topin isän hiukset ovat olleet lapsesta asti tummat ja kiharat, minulla taas on aina ollut piikkisuorat hiukset, jotka olivat pikkulapsena vaaleat ja tummenivat vasta kouluiässä ruskeiksi. Topilla on keskiruskeat hiukset, jotka ovat kasvaessaan kihartuneet latvoista hurmaavaksi kiharapörröksi.

Otsahiukset ovat alkaneet olla jo vähän tiellä. Ne tulevat silmille ja niitä sohiessaan Topi raapii vahingossa itseään otsaan. Koronakeväällä Topin otsahiuksia siistittiin ihan kotikonstein, mutta nyt halusin kokeilla, miten ammattilainen hoitaisi Topin otsisongelman. Varasin Topille ajan Ekokampaamo Okraan Jyväskylään. Kävin itse siellä noin kuukausi sitten, ja olin tosi tyytyväinen.

Varasin parturireissuun mukaan leluja, vähän herkkuja ja vaikka mitä, kun pelkäsin että Topi pelästyisi uutta tilannetta ja joutuisin rauhoittelemaan häntä. Eikä mitä! Huolimatta lyhyiksi jääneistä päiväunista reissu meni tosi hyvin. Toki hän ujosteli Mirva-parturia, mutta asettui ihan rauhassa syliini parturintuoliin. Saimme molemmat viitat kaulaan, ja Topi ihmetteli sitä vain yhden hetken. Sitten luimme yhtä hänen tämänhetkisistä lempikirjoistaan, Tarmon traktoria, ja ennen kuin kirja oli lopussa, oli hiukset leikattu.

Hämmennystä Topille aiheutti vähäsen se, että minäkin laitoin ennen sisään menoa kasvomaskin, ja Mirvakin laittoi pyynnöstäni maskin. Ihan varmuuden vuoksi, kun parturissa joudutaan melko lähelle kasvoja, emmekä kumpikaan halunneet tartuttaa toista. Topi ei ollut aiemmin nähnyt minua maskin kanssa, mutta se aiheutti vain hetkellisen kulmien rypistyksen ennen kuin unohtui.

Topin otsatukkaa lyhennettiin ja Mirva napsaisi pyynnöstäni myös hieman sivuhiuksia, jotka ovat usein ruoassa ja hammastahnassa ja vaikka missä, kun tunkevat helposti suuhun. Otsis on nyt tosi kiva, ja vaikka kasvaa varmasti taas pian liian pitkäksi, nyt tiedän että parturiin on kiva mennä Topin kanssa. Ehkä hän tottuu Okraan ja Mirvaan niin, että minäkin voin lakata jännittämästä. Toistaiseksi en osaa kuvitella, että Topin hurmauskiehkuroita leikattaisiin, mutta käytännön syistä otsatukkaa on välillä lyhennettävä.

Sen aikaa kun valitsin hänelle uutta hiusharjaa, Topi tutki uteliaana Okrassa myynnissä olevia koruja ja muita tuotteita. Onneksi ehdimme pelastaa korvakorut pienistä käsistä ennen hukkaamista! Hankin hänelle pehmeän hiusharjan takkujen selvittämiseen. Vasta hiljattain ostin hänelle ensimmäisen lastenshampoon. Tähän asti hiukset on pesty lahjaksi saadulla, ihanan pehmeällä ja miedolla vauvojen pesuaineella. Kun takkuja alkoi tulla enemmän, ostin kotimaisen lastenshampoon joka sisältää myös hoitoainetta. Koska hiukset pestään noin kerran viikossa, pieni pullo tulee riittämään pitkään.

P.S. Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö, vaan ihan vilpitön kehu: Okra on kiva paikka!

Isi! Isi!

Topilla on menossa voimakas isi-vaihe. Se alkoi jo ennen koronaepidemian aiheuttamia poikkeustoimia, mutta on vahvistunut kun isänsä on ollut nyt enemmän etätöissä. Topi leikkii mieluiten isin kanssa, kiipeää isin syliin kun katsotaan telkkaria tai luetaan. Aamulla M hakee Topin meidän viereen kun pinnasängystä kuuluu hereilläoloilmoitus, ja Topi nykertyy ensisijaisesti isin kainaloon aamuhetkessä, leikkii isin kanssa ja kiipeää hänen päälleen leikkimään.

Topi odottaa isäänsä kotiin. Tai ei hän tietenkään vielä käsitä aikaa eikä odottamista, mutta kun näen M:n auton tulevan pihaan tai kuulen hänen tulevan eteisessä, sanon Topille siitä ja hän rientää aina isäänsä vastaan oli leikki mikä hyvänsä. Hymy pojan kasvoilla isän tullessa kotiin töistä on vähintään yhtä leveä – ellei leveämpi – kuin silloin kun hän sai ensimmäisen traktoripaitansa (ja se on paljon se). Kun tänään tulimme leikkipuistosta, hän alkoi heti kodin tultua näkyviin sanoa ”Isi! Isi!”, minkä saatoin vahvistaa – isin luo oltiin menossa.

Heillä on ihan omat leikitkin. Kun minä ehdotin palloleikkiä, hän otti pallon syliinsä ja vei sen isille. Isin kanssa on opeteltu ajamaan autolla jyrkänteeltä alas (tietenkin) ja laittamaan Muumipeikko nukkumaan välillä osana leikkiä. Topi myös matkii isäänsä kaikessa, ja isänsä opettaa mitä hulluimpia asioita. ”Ahhhhh” tai ”Ähhhh” henkäisy pullosta juomisen jälkeen on vielä harmitonta, mutta jos homma leviää huonompiin juttuihin ruokapöytätavoissa niin taidan puuttu asiaan.

Minusta isävaihe on ihanaa. Ei Topi äitiään ole hyljännyt, saan kyllä osani huomiosta. Mutta on ihanaa, että pojan ja isän suhde on vahvistunut hyvin läheiseksi, ja helpottavaa, etten itse ole juuri nyt ylimmän takertumisen kohde.

Etenkin ensimmäisen oksutaudin jälkeen helmikuussa Topi takertui minuun aika voimakkaasti. Toki olemme koko hänen elämänsä ajan olleet paljon kahdestaan, joten on ihan luonnollista, että olen ollut hänelle ykkösaikuinen. Se oksutautikokemus osui juuri kahden vietettyyn viikonloppuun, ja lapsen hädän hetkellä olin turvana – sen vuoksi hän ei päästänyt minua muutamaan päivään kovin kauas näköpiiristään. Sen jälkeen onneksi isänsä oli taas enemmän kotona, mikä pehmitti äitiriippuvuutta hiukan.

Edelleen on niin, että minä huolehdin enemmän Topin arjen perustarpeista ja -rutiineista. Näin asia on varmasti usein perheissä, joissa toinen on työn takia paljon poissa: arki asettuu helposti kotona asuvan vanhemman tapojen mukaisesti. Korona-aika on meillä auttanut tässä työnjaossa. Vaikka M tekee etätyöpäivinä tiiviisti töitään, hän on kuitenkin läsnä aiempaa useampana päivänä viikossa, ja esimerkiksi iltatoimissa on toinenkin käsipari auttamassa. Ja ennen kaikkea iltaisin on toinenkin aikuinen leikkimässä, pitämässä sylissä ja hellimässä sitten kun väsymysitku iskee.

Hyvin me pärjäämme kahdestaankin, mutta on isin läsnäolo kuitenkin tosi ihanaa.

Katse ekaan vuoteen

Hei, pitkästä aikaa. Kaikki blogini ovat olleet telakalla pitkään. Koko ajan olen niitä miettinyt ja usein jo muotoillut aloituslauseen, mutta voimat eivät ole riittäneet avaamaan tietokonetta ja kirjoittamaan. Keväällä väsyin ja oli pakko karsia kaikesta ylimääräisestä, ja blogi jäi siksi sivuun. Sain apua ja voin jo paremmin, mistä kertoo parhaiten se, että istun tässä nyt sormet näppäimillä ja tekstiä syntyy.

Elämä on muuttunut melkoisesti. Tuli jälleen muutto M:n työn takia, ja asumme taas Keski-Suomessa pikkukylässämme entisessä talossamme, josta Kajaaniin lähdimme. Viikon kuluttua minä palaan töihin ja Topi menee päivähoitoon. (Siitä haluaisin vielä kirjoittaa oman postauksensa alkavalla viikolla, jos vain pystyn.)

Pikkuisen sisupussimme elämä on ensimmäisen vuoden ajan ollut jatkuvaa kasvua ja uusien asioiden oppimista, kuten kuuluukin. Jokaisesta niistä olisi voinut kirjoittaa blogiin, ja minua harmittaa aika tavalla, etten kyennyt tätä päiväkirjaa pitämään.

Useimmat vauva-ajan asioista opitaan vähitellen, joten en esimerkiksi osaa sanoa milloin Topi oppi ryömimään. Jossain vaiheessa hän vain alkoi siirtyä lattialla, aluksi muutaman sentin, sitten jo varsin nopeasti. Konttaamisenkin hän oppi vähitellen, muutaman päivän aikana eikä mitenkään yhdellä kertaa.

Sen kuitenkin muistan, että kahdeksan kuukautissyntymäpäivänään, tätinsä hääpäivänä, Topi nousi itse seisomaan tukea vasten. Seisomisharjoituksia oli jo aiemmin, mutta tuon päivän katsoisin olevan viimeistään se virallinen seisomaan oppimisen päivä, jolloin se tapahtui kokonaan itse eikä enää tippaakaan haparoiden. Saman tien hän alkoi harjoilla tukea vasten liikkumista, jossa tulikin varsin taitavaksi ennen kuin uskalsi laskea irti ja kävellä itse. Hän käveli pitkään aikuisen yhdestä sormesta kiinni pitäen, eikä tarvinnut seisomiseen enää tukea vähään aikaan ennen lopullista kävelytaitoa.

Kävelemään Topi oppi keskellä meidän muuttotouhuja tammikuun alussa eli yhden vuoden ja 1 kk iässä. Aluksi hän teki muutaman askelen syöksyjä kohti syliä. Vähitellen syöksyt muuttuivat hallitummiksi askeliksi, ja nyt uudessa kodissa hän on harjoitellut ja harjoitellut, ja kävelee jo hienosti koko matkan omasta huoneesta olohuoneeseen ja takaisin, tai minne vain. Ulkovaatteet päällä hän vielä kaipaa apua kävelemiseen, ja kengät jalassa homma myös on vaikeampaa, mutta harjoittelu jatkuu joka päivä.

Hampaiden puhkeamista odoteltiin pitkään, mutta noin 8 ja puolen kuukauden iässä puhkesi ensimmäinen. Sen jälkeen hampaita puhkesi melko nopeaan tahtiin neljä ylös ja neljä alas, mutta sen jälkeen niitä ei ole näkynyt. Topi hieroo sormilla ja leluilla paljon poski-ikeniään, joten ehkä sieltä piankin jotain puhkeaa.

Hän kasvaa hyvin ja vaikka oma painokäyränsä välillä notkahtelee, hän ottaa sen aina seuraavaan punnitukseen mennessä kiinni. Kaiken kaikkiaan Topi kehittyy juuri niin kuin pitääkin tai on ollut odotettavissa.

Entä äidin ja isän kehitys vanhemmuudessa? Se tulee ehkä hieman hitaammin kuin pojan kasvu, mutta sanoisin että kehitystä on tapahtunut. En ehkä ihan niin paljon enää stressaa miten asioiden ”pitäisi olla” vaan osaan välillä jopa tehdä omia ratkaisuja, joiden kanssa olen ollut tosi epävarma. Olen myös oppinut keskittymään ensisijaisesti minun ja lapsen hyvinvointiin ja sanomaan sitä nakertaville asioille ”ei”, vaikka välillä se tuntuukin pahalta tai epäkohteliaalta. Olen oppinut, etteivät asiat useinkaan mene kuten suunnittelee, koska aina joku voi sairastua tai aikataulut muuttua.

Yli vuodessakaan en sen sijaan ole oppinut varaamaan tarpeeksi aikaa lähtöihin. Olemme jatkuvasti myöhässä, koska en vain hahmota ajan kulua kun tarkistan että kaikki tarvittava on mukana ja kun taistelemme ulkovaatteiden pukemisesta (taaperoni inhoaa sitä, ja sen huomaa). Näitä pukeutumisriitoja lukuunottamatta arki taaperon kanssa on aika mukavaa. Hän kommunikoi jo paljon ja toimii itsenäisesti niin, että pystyn tekemään päivisin esimerkiksi ruokaa helpommin kuin aiemmin. Meillä on aika mukavaa, ja vähän haikeana aloitan hoitovapaan viimeisen viikon.

Neljä kuukautta sitten…

Topi täytti eilen neljä kuukautta. Miten nopeasti aika kulkee – ja samalla niin hullun hitaasti. Tuntuu kuin siitä olisi jo iäisyys.

Synnytyksen muisto alkaa jo pehmetä ja liudentua. Huomasin jo joitakin viikkoja sitten, että pystyn puhumaan siitä ilman että itku nousee kurkkuun. Vähitellen siis alan toipua myös henkisesti. Haluan kirjoittaa synnytyskertomukseni tänne ennen kuin kokonaan unohdan mitä silloin tapahtui. En halua velloa synnytystarinassani vuosikausia ja toistaa sitä kaikissa naisten saunailloissa, mutta en halua myöskään unohtaa sitä kokonaan.

Alku oli oikeastaan vähän hauskakin. M:n oli tarkoitus lähteä seuraavana maanantaina sotaharjoitukseen, mistä hän palaisi viikon kuluttua synnytyksen käynnistämistä edeltävänä iltana. Onneksi M oli ottanut pari arkivapaapäivää ennen lähtöään niin että vietimme aikaa yhdessä valmistautuen perheen kasvuun. Perjantai-iltana M ajatteli, että lähiaikoina ei välttämättä ole tulossa mahdollisuutta pelaamiseen koska harjoituksesta palattuaan hänestä tulee saman tien isä, joten hän istui tietokoneensa ääressä ja tuli nukkumaan vasta pitkäti puolenyön jälkeen. Minä olin tavalliseen tapaan nukahtanut jo aikaisin.

Neljän jälkeen lauantaina aamuyöllä heräsin siihen, että lapsivettä tihkui. Aikani varmistelin, että kyse tosiaan on lapsivedestä, ja viideltä soitin synnytysosastolle kuten ohje oli. Siihen puheluun M heräsi, ja säikähti vähän. Olin rauhallinen eikä minulla ollut kipuja, joten osastolta kehotettiin tulemaan näytille aamupäivän aikana. Sinä aamuna tuli täyteen 37. raskausviikko.

Se oli ihmeellistä, se rauhallisuus. Jokin hormonipilvi minuun varmasti iski, sillä en muista ikinä olleeni yhtä tyyni ja onnellinen niin pelottavan asian äärellä. M oli jännittynyt ja peloissaankin, minä kuljin kuin pumpulissa eikä mikään tuntunut pahalta. Puuhastelin kotitöitä: pesin kaksi koneellista pyykkiä, pakastin jääkaapista ruokaa joka nyt jäisi syömättä, ja vaihdoimme jopa lakanat sänkyyn, jotta olisi sitten kivempi tulla aikanaan laitokselta kotiin (kuten olikin!). Pakkasin sairaalakassia, lämmitin kauratyynyä selkääni ja mittailin supistusten kestoa ja taukoja puhelimen sovelluksella. Yritimme nukkuakin.

Ja sitten se loppui. Onnellisuuspilvi katosi ja aloin pelätä ja jännittää. Myös supistukset muuttuivat kipeämmiksi, ja lähdimme puoliltapäivin sairaalaan. Olin aika varma, että meidät lähetetään vielä kotiin, mutta saimme jäädä saman tien, vaikka kiire ei ollutkaan. Meille sanottiin, että kun minulla on diabetes niin on ihan hyvä jäädä, eikä heiltä muutenkaan ketään lähetetä kotiin vastoin tahtoaan. Kun tilanne oli tutkittu, meidät vietiin synnyttäneiden osastolle majoittumaan perhehuoneeseemme.

Siihen se mukava vaihe sitten loppuikin. Osastolla ystävällinen, kiireetön hoitaja neuvoi kivunlievityksessä, ja kipujen helpottaminen olikin seuraavan vuorokauden teema. En tiedä mihin aikaan siirryimme osastolta synnytyssaliin, ja käsitys ajasta katosi muutenkin kokonaan. Synnytyssali oli tilava huone, joka oli pimennetty hyvin hämäräksi. Tunnelmaa loivat led-kynttilät sekä kotoa mukaan otetut cd:t, joita M vaihtoi toiveideni mukaan niin kauan kuin kykenin musiikista jotain tajuamaan.

Jossain vaiheessa laskimme, että olimme käyttäneet kymmentä eri kivunlievityskeinoa, sekä niin sanottuja pehmeitä että lääkkeellisiä. Sen jälkeen taisi vielä tulla muutamia lisää. Keinot olivat aluksi keveitä, kuten kotona lämmittämäni kauratyyny tai osastolla käytetty lämmin suihku selkääni vasten, ja kovenivat mitä pidemmälle päivä ja yö kuluivat. Eräs hyvä asia oli TENS-laite, jollaista olin saanut kokeilla vauvahautomossa. Siitäkin käytin aluksi pientä voimakkuutta ja tehostin koko ajan, kunnes se oli täysillä.

Epiduraalin sain vielä lauantain puolella, ja tehostetta siihen useita kertoja – en tiedä enää montako kertaa. Sen lisäksi sain kaksi erilaista puudutetta (yhteensä kolme pistosta). Ilokaasua hengitin loputtomasti, ja lopulta ihan vain huusin poistaakseni kipua. Epiduraali tehosi aina jonkin aikaa niin että jopa nukuimme vähäsen.

Vauva oli aluksi hienosti tulollaan, mutta jumittui synnytyskanavaan jotenkin väärään asentoon. Vauvahautomossa olin nähnyt selitettävän saman tilanteen ja miten kätilö silloin kääntää synnyttäjää. Se oli hyvä, sillä ymmärsin kipujeni keskellä miksi minun piti yhdessä vaiheessa olla tietyissä asennoissa – vauvaa yritettiin ohjata oikeaan suuntaan.

Papereista voi nähdä, että avautumisvaihe kesti reilut 13 tuntia ja ponnistuvaihe hieman yli tunnin. Pistoksina annetut puudutukset eivät tehonneet järin hyvin, ja kipu oli hirvittävä. Ihan todella itkin M:lle kuolemanpelossani, että hänen pitää pitää huolta pojastamme ilman minua. Lääkäri ja kätilö vakuuttivat, että vauvalla on kaikki hyvin, ja minun pitäisi vain keskittyä ponnistamaan. Lopulta en vain jaksanut enää, vaikka yritin, huusin vain kauhusta ja kivusta supistusten tullessa. Vasta synnytyskeskustelussa kuulin, että vauvan sydänäänet heikkenivät välillä, ja he joutuivat tekemään ratkaisun hätäsektion ja imukupin välillä. Vauva oli siinä vaiheessa jo niin lähellä, että hätäsektio olisi ollut vaikeampi ratkaisu, joten poika vedettiin ulos imukupilla. Onneksi, voi onneksi en tiennyt koko tilannekuvaa, se olisi lamaannuttanut minut lopullisesti. Lopputuloksena minun kehossani oli sekä repeämä että episiotomia.

Kun vauva viimein nostettiin rinnalleni, olin voimaton ja vain itkin – kuten itki myös M. Hullua ja jokseenkin huvittavaa kyllä, ensimmäiset sanani pojalleni oli lupaus siitä, että hän tulee saamaan kaikki tarpeelliset rokotukset. Tämä ehkä kertoo siitä, miten viime syksynä kohissut tuhkarokkokeskustelu ja rokotevastaisuus tuli iholleni, vaikka asia nyt ei mitenkään kuulunut synnytyssaliin. Mutta tarkoitin sillä sanoa, että rakastan häntä ja teen kaikkeni häntä suojellakseni.

Paikalla ollut lastenlääkäri vei vauvan nopeasti tarkastukseen (M lähti mukaan), jotta varmistuttiin että hänen verensokerinsa on ok. En tiedä tehdäänkö se kaikille vauvoille, mutta diabeetikon lapselle ainakin. Muutaman päivän ajan vauvan verensokeria tarkkailtiin ja hänelle määrättiin lisämaitoa heti saman tien.

Verensokerini pysyivät koko ajan ihmeellisen hyvinä. Yhden pillimehun taisin juoda kun kerran lähestyttiin neljää, mutta olisin luullut kivun nostavan sokerit korkeiksi. En muista yhtään, laitoinko koko vuorokauden aikana perusinsuliinia. Ehkä laitoin, sillä ilman pitkävaikutteista insuliinia verensokeri olisi todennäköisesti ollut korkealla.

Minulla oli synnytyspelkodiagnoosi, ja olisin voinut valita myös suunnitellut sektion, sitä kyllä tarjottiin. Sain kuitenkin KAKS:n pelkopolilta sekä etenkin M:n kanssa käydyistä keskusteluista niin paljon tukea ja apua pelkoni käsittelyyn juurta jaksain, että lähdin aika luottavaisin mielin synnyttämään alakautta. Olin tehnyt pelkohoitajan kanssa käytyjä keskusteluja varten listan asioista, joita pelkään. Jokseenkin kaikki tuon listan kohdat kävivät valitettavasti toteen.

Se oli elämäni hirvittävin vuorokausi, ja toipuminen kesti pitkään. Myös M sanoi monesti jälkeenpäin, että se oli hänen elämänsä pahin kokemus. Viimeinen tunti oli erityisen piinallista olla vain vieressä, kun kipu vähitellen nujersi minut eikä hän voinut tehdä mitään muuta kuin pitää minusta kiinni ja vakuuttaa, että selviän kyllä. Sen hän tekikin erinomaisesti, ja hoiti roolinsa ihan mahtavalla tavalla. Kokemus epäilemättä lujitti parisuhdettamme.

Lopputulos oli juuri sellainen kuin piti: terve, ihana vauva, ja aloitus kokonaan uudelle elämänvaiheelle.

Aamen.

Miten meillä nukutaan?

Varastan hitusen omasta alkuyön unestani ja kirjoitan viimein tämän jutun, jota olen pitkään mielessäni pyöritellyt. Vauvaperheessä kestopuheenaiheita ovat kakka (ja sen mahdollinen puute) sekä uni (ja sen mahdollinen puute). Vauvan yöunet ovat yksi vakituisia kysymyksiä pienen lapsen vanhemmille, sillä uneton tai katkonaisesti nukkuva vauva vaikuttaa koko perheen uniin ja sen kautta hyvinvointiin.

Ilokseni voin vastata otsikon kysymykseen, että meillä nukutaan hyvin. En tiedä minkä geenin poikamme syntyessään sai, mutta hän on alusta asti erottanut yön ja päivän tosi hyvin toisistaan ja nukkunut yönsä hyvin. Olen ajatellut, johtuisiko kyky tietää että osa päivästä on nimenomaan nukkumista, ei kukkumista varten siitä, että olimme sairaalassa niinkin pitkään  kuin viikon syntymän jälkeen. Sairaalassahan yö ja päivä erottuvat selkeästi: yöllä on pimeää ja hiljaista, mutta aamulla valot sytytetään ja päivä on ääniltään ja rytmeiltään ihan erilainen. Jatkoimme tämän erottelun tukemista kotona, joskin kaamosaikaan syntyneelle lapselle pimeys lienee muutenkin tuttua.

Vauva nukkuu omassa sängyssään meidän huoneessamme, ja yöksi vauvansänky siirretään minun sänkyni viereen. Aamulla hän sitten siirtyy meidän väliimme, tai oikeastaan arkisin minun viereeni kun M on lähtenyt töihin.

Aluksi Topi heräsi yöllä syömään noin 2-2,5 tunnin välein, ja siitä syöttövälit ovat vähitellen omaa tahtiaan pidentyneet. Tällä hetkellä hän nukkuu yönsä noin viiden tunnin pätkissä (parhaimmillaan 6 tuntia, lyhimmillään 3,5 h), joista ensimmäinen pätkä on pidempi. Aamua kohti uni muuttuu muutenkin levottomammaksi ja välillä valvon ihan vain koska yritän tassuttelemalla (eli pidän kättä kevyesti hänen rintansa päällä) rauhoitella vauvaa sikeämpään uneen levottomasta heittelehtimisestään. Sanon mielelläni, että meillä on vain yksi herätys yöllä, koska aamulla 06-07 välillä tehty toinen syöttö jo käytännössä on niin aamua, että siitä voisi nousta päivän toimiin. Yleensä kuitenkin vielä palaamme siitä sänkyyn köllöttelemään ja torkkumaan, joten varsinaisesti aloitamme päivän vasta 08-09 välillä.

Yösyötöillä aluksi nukutin vauvan syliini ennen kuin nostin hänet takaisin sänkyyn. Lauloin kaikki suosikki joululauluni  tai luin hänelle jotain omaa kirjaani (mm. Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut). Sitten aloin siirtää vauvan sänkyynsä ennen nukahtamista, vain tokkuraisena, kuten hänen isänsä omilla syöttövuoroillaan teki. Aina Topi nukahti nopeasti. Kun yösyöttöjä vielä oli kaksi per yö, Topi otti tavakseen käpertyä syötön jälkeen röyhtäyksestä sikiöasentoon syöttäjän rintaa vasten ja nukahtaa siihen saman tien. Siitä hänet olisi voinut nostaa heti sänkyynsä, mutta asento oli niin suunnattoman hellyttävä, että usein piti jäädä pitämään vauvaa sylissä vain koska hän oli niin söpö.

Nyt Topi on jo niin iso, ettei oikein mahdu enää käpertymään samalla tavalla syliin kuin aiemmin. Silti hän suunnilleen nukahtaa tuttipullon ääreen ja hänet on siitä helppo nostaa omaan sänkyyn nukkumaan.

Vauvan uni on muuttunut levottomammaksi sitä mukaan kuin hänen motoriset taitonsa ovat lisääntyneet. Nukahtamista vaikeuttaa alati suuhun tungettava nyrkki, joka samalla työntää tutin pois – ja tuttia ilman ei kuitenkaan ole helppoa nukahtaa. Jo aiemmin vauvan tuulimyllynä huitovat kädet vaikeuttivat nukahtamista, ja silloin käytimme kapaloa hillitäksemme liikettä. Se toimi tosi hyvin. Meillä oli myös neulottu ”toukkapussi”, josta Topi tosin sai kätensä vapaaksi. Kun mahavaivat olivat kovimmillaan, kapaloa ei voinut käyttää koska Topin piti pystyä potkimaan öisin ja poistamaan sillä tavoin ilmaa vatsastaan. Toukkapussi oli silloin paras mahdollinen apuväline: se rajoitti käsien liikettä, mutta antoi vauvan potkia vapaasti. Alkuperäinen toukkapussimme kävi lyhyeksi vauvan kasvaessa, ja nyt meillä on käytössä jo toinen versio, josta kädet eivät karkaa niin helposti.

Toukkapussia mieluisampi rauhoittaja on Herra Unikarhu. Tämä vaaleanpunaista kohinaa soittava pehmolelu nopeuttaa Topin nukahtamista illalla ja syötön jälkeen ja etenkin auttaa pysymään unessa unisyklien välillä. Päiväunilla se ei aina ole käytössä, mutta auttaa rauhoittumiseen siinäkin. Kaikkiin vauvoihin tuo valkoinen tai vaaleanpunainen kohina ei tehoa, joten testasin sitä ensin soittamalla kohinaan youtubesta. Kun se näytti toimivan, ostimme Herra Unikarhun, koska ajatus puhelimesta jatkuvasti vauvani sängyssä on hiukan epämukava. Topi tykkää Herra Unikarhun kosketuksesta, ja matkoilla se on myös ollut oiva apu.

Herra Unikarhusta, vaaleanpunaisesta kohinasta sekä nallen käyttötarkoituksesta löytyy tosi hyvä kirjoitus Simppelin  sormiruokakeittiön sivukonttorista.

Iltarutiineja meillä myös on vähitellen rakenneltu, ja mielestäni Topi jo reagoi rauhoittumalla ja orientoitumalla nukkumaan. Iltarutiineihin kuuluu yöpaidan vaihto, valojen sammuttelu yhdessä, viimeinen iltamaito hämärässä makuuhuoneessa, kirjan lukeminen jos vauva jaksaa, sekä suukottelu sänkyyn tärkeimpien pehmolelujen keskelle. Laulan Sinisen unen ja sen jälkeen minä tai  isänsä laulaa koko joukon muita lauluja tai lukee kirjaa ääneen Herra Unikarhun suhistessa. Jos kaikki menee  hyvin, Topi on unten  mailla alle kymmenessä minuutissa sänkyyn laittamisesta, eikä yleensä ikinä herää ennen kuin aamuyöllä syötettäväksi.

Päiväunista minulla  ei sitten olekaan mitään kovin iloista kerrottavaa. Siinä missä yöt menevät melko hyvällä  rytmillä ja hyvin nukuttuina, päivät ovat kaikki erilaisia ilman mitään unirytmiä. Päiväunissa mennään edelleen hyvin vauvantahtisesti, eli Topi laitetaan nukkumaan sitten kun hän väsyy. Päiväunipaikat vaihtelevat omasta sängystä vanhempien sänkyyn, sitteriin tai vaunuihin. Hereilläoloajat ovat edelleen tosi lyhyitä, vaikka olisin odottanut niiden jo alkavat pidentyä. Päiväunet ovat tällä hetkellä valitettavasti vain yhden unisyklin mittaisia, 30-45 minuuttia kerrallaan. Yritän saada jokaiseen päivään ainakin yhdet pidemmät unet, koska mielestäni Topi  on silloin virkeämpi ja paremmalla tuulella. Katkonaisuus (puoli tuntia unta, noin tunti hereillä jne.) tekee hänestä ärtyisän. Aina pidemmät unet eivät onnistu, koska se vaatii vaunulenkin tai onnistuneet terassinukutuksen. Mutta siihen pyritään.

Seuraavaksi pitäisikin alkaa rakennella päiviin säännöllisyyttä ja rytmiä. En ole halunnut kiirehtiä se asian kanssa, koska näen tässä kohdin aika tärkeäksi  myös vauvan oman tahdin seuraamisen. Luultavasti päivärytmikin löytyy luonnostaan vauvan omaa rytmiä tarkkailemalla – heti kun vain jaksan panostaa.

Niin ja entäpä vanhempien uni? Menen yleensä nukkumaan aika pian vauvan jälkeen, koska ensimmäinen unipätkä on rauhallisin ja silloin minäkin saan useita tunteja yhtenäistä unta. Arkisin  minä hoidan yösyötöt, jotta M jaksaa paremmin käydä töissä. Tosin jos Topi herää toiselle syötölleen vähän ennen kuin M:n herätyskello soi, hän hoitaa syöttämisen. Usein tuo aamusyöttö tehdään kuitenkin niin, että olemme kaikki kolme hereillä ihailemassa uutta päivää. Viikonloppuyöt on jaettu niin, että kumpikin saa nukkua työhuoneessa häiriöttä ja keskeytyksettä yhden yön viikossa. Varsin usein työhuoneessanukkuja kuitenkin siirtyy takaisin makuuhuoneeseen aika aikaisin aamulla ihan silkasta ikävästä. Viikonloppuaamujen perhepetiköllöttelyt ovat tämänhetkisen  elämän parhaita helmiä.

Monenlainen syntymä (äidin puhe kastejuhlassa 9.2.2018)

Hyvät ystävät,

vuosia sitten toimitin kahden kollegani kanssa artikkelikokoelman, joka käsitteli historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään. Siinä kirjassa pohdittiin monia lapsen syntymään liittyviä ajallisia muutoksia, rituaaleja, merkityksiä ja normeja. Pohdimme kirjan johdannossa sitä, miten monikerroksinen ja monitahoinen asia lapsen syntymä on, ja miten yhdenkin lapsen kohdalla voidaan puhua ainakin kolmesta syntymästä.

Kuva: Ihana Photography

Ensimmäisen kerran vauva syntyy jo silloin kun hänestä aletaan haaveilla. Me Matin kanssa puhuimme ekan kerran yhteisestä lapsesta syyskuussa 2015 paluumatkalla Turusta ystävien häistä. Siitä asti ajatus tästä pienestä kääröstä on kehittynyt ja kasvanut, ja monen vaiheen jälkeen nyt, kolme ja puoli vuotta myöhemmin, olemme täällä.

Eräällä tavalla vauva syntyi olemaan olemassa silloin kun tein positiivisen raskaustestin. Jokainen ultraäänitutkimus ja onnellisesti edennyt raskausviikko vahvistivat sitä syntymää. Samalla syntyivät uudet äiti ja isä. Meidän matkamme vanhempina tai vanhemmiksi alkoi kenties jo silloin kun ensimmäisen kerran yhteisistä lapsista puhuimme, mutta viimeistään kun tajusimme, että haave on jo katkaravun mittainen ja tulossa jouluksi.

Kuva: Ihana Photography

Toinen syntymä on biologinen, se varsinainen syntymän hetki. Se on muihin syntymiin verrattuna ajallisesti lyhyt. Se Kainuun keskussairaalassa eletty päivä ja yö oli unohtumaton kokemus, joka merkitsi sekä minulle että M:lle paljon, hyvässä ja pahassa. Tärkeintä on kuitenkin lopputulos, tuo mestaripiirros jota tänään juhlitaan.

Topin syntymäpäivänä 2.12. maailmaan syntyi uuden ihmistaimen lisäksi paljon muutakin. Syntyivät kahdet uudet isovanhemmat, ja myös tätejä ja setiä ja enoja monessa sukupolvessa. Syntyivät kummit, joita oli pyydetty tehtäväänsä jo raskausaikana.

Kuva: Ihana Photography

Tämän biologisen syntymän hetken jälkeen vauva syntyy vielä sosiaalisesti, ja tästä sosiaalisesta syntymästä on kyse tänään. Lapsi muovautuu omaksi yksilökseen ja otetaan osaksi yhteisöään erilaisin rituaalien kautta, ja näistä kaste ja nimenanto ovat meidän kulttuurimme tapoja sitoa lapsi osaksi ydinperhettä laajempaa kokonaisuutta, sukua ja ystävien verkostoja sekä yhteiskuntaa. Sosiaalisessa syntymässä lapsen tarina liitetään osaksi tarinaa suvusta ja perheestä, menneisyydestä tulevaisuuteen, ja nimen kautta hänet sidotaan oman suvun lisäksi tähän kulttuuriin ja kieleen. Nimi tekee hänestä henkilön myös oman kodin seinien ulkopuolella.

Tämän päivän ja juhlan merkitys onkin ennen kaikkea juuri tässä meidän vauvan sitomisessa osaksi verkostojaan. Te kaikki olette tämän ihmisalun turvaverkko. Toivon hänen kasvavan siihen tietoisuuteen, että te olette aina hänen elämässään mukana, että hän voi luottaa teihin kaikkiin ja kääntyä teidän puoleenne niin iloisissa asioissa kuin apua tarvitessaan. Äitinsä ja isänsä rajattoman rakkauden lisäksi hän tulee tarvitsemaan teitä kaikkia.

Kuva: Ihana Photography

Toivon, että Topi on teille – kuten hän on meille – valo pimeyksien reunalla, lohdunkantaja ja mestaripiirros, vaikka silti lainaa vain.

Moni suomalainenkin muusikko on sanoittanut ja säveltänyt lauluja omalle lapselleen. Itselleni näistä lauluista tärkein on Toni Wirtasen tekemä ja Apulanta-yhtyeen esittämä kappale Valot pimeyksien reunoilla, jossa minusta yhdistyy herkästi ja syvällisesti se, millaisia tunteita oma lapsi herättää suhteessa maailmaan ja elämään. Päätänkin puheeni vapaasti Wirtasta lainaten:

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys

kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys

ovat lopulta tarkoituksen palasia

osa arvoitusta ja osa totuutta.

Valot pimeyksien reunoilla

ovat toisinaan himmeitä ja harvassa

mutta olemassa.

Hän on täällä!

Adventtipoikamme otti ohjat omiin kätösiinsä ja päätti tulla maailmaan raskausviikon 37 tultua täyteen. Hän syntyi reilun vuorokauden kuluttua lapsiveden menosta, 2.12.2018 Kainuun keskussairaalassa. Vietimme vierihoito-osastolla viikon, ja nyt olemme kotiutuneet ja etsimme yhteisiä rutiineja, tutustumme toisiimme ja ihmettelemme tätä kaikkea.

Olen yrittänyt kirjoittaa jo aiemminkin blogiin, mutta en vain ole pystynyt. Yhtäältä olen ollut väsynyt – synnytys oli vaikea ja vei kaikki voimat sekä henkisesti että fyysisesti, sairaalajaksosta puhumattakaan. Toisaalta muuta, tärkeämpää tekemistä on ollut paljon. Ja kolmantena: mistä kirjoittaisin?

Kirjoittaisinko siitä painajaismaisesta yöstä, jolloin – ihan vilpittömästi – uskoin etten selviä hengissä ja vannotin M:a pitämään huolta meidän vauvasta? Vai siitä melkein koomisesta reaktiosta, jolla kerroin vielä napanuoralla minussa kiinni olevalle pienelle, miten paljon häntä rakastan?

Tai pystyisinkö kirjoittamaan niistä pitkistä päivistä, jolloin vauva oli erityisseurannassa, emmekä tienneet milloin pääsemme kotiin. Perhehuoneesta, ruusuista pöydälläni tai vähän perinteisestä poikkeavasti vietetystä itsenäisyypäivästämme. Myrskyisistä itkukohtauksistani, jotka selittyvät hormoneilla, tai mökkihöperyyden tunteesta, kun viikkoon ei pistä nenäänsä ulos.

Haluaisin kirjoittaa KAKSin lääkäristä, kätilöistä ja sairaanhoitajista, jotka olivat meille tosi iso apu sairaalaviikon aikana. Ja Ihana Photographyn Jennistä, joka muutti sairaalahuoneemme taikastudioksi.

Haluaisin kirjoittaa siitä sydäntä vavisuttavasta onnellisuudesta, kun viimein pääsimme kotiin, ja kotiovella oli lyhdyssä kynttilä palamassa, jääkaapissa viilennettyä shampanjaa ja koti valmisteltuna minua ja pikkumiestä varten. M oli kanssamme perhehuoneessa sairaalassa, mutta kävi päivittäin kotona hoitamassa Papua, ja täytti samalla jääkaapin ja teki viimeiset, puuttuvat hankinnat. Tuki ja turva on tuo mies!

Voisi olla hyödyllistä kirjoittaa kivuista, jälkivuodosta ja virtsankarkailusta, jotka kuuluvat ilmeisen normaalisti alatiesynnytyksestä toipumiseen, mutta jotka silti vähän yllättivät. Jo aikoja sitten olin päättänyt kirjoittaa synnytyspelostani ja miten siitä selvisin, mutta nyt en ole enää varma, miten pystyn asiaa täällä käsittelemään. Aikaa se ainakin tulee vaatimaan.

Kaikkein vaikeinta on kuitenkin yrittää pukea sanoiksi sitä valtavaa, kaiken yli menevää rakkautta, jota tuo pieni tuhiseva ihmisenalku minussa herättää. Vaikeina, väsyneinäkin hetkinä se on elämäni keskipiste, enkä tiennyt että tällaista rakkautta on olemassa.

Tänä aamuna M lähti töihin ja jäimme ensimmäisen kerran kahdestaan kotiin päiväksi. Otin vauvan viereeni sänkyyn, ja yöherätysten vastapainoksi jäimme torkkumaan pitkää aamua vierekkäin peittojen alla. Silloin tiesin sen: tässä on kaikki. Enempää en voisi pyytää, olen saanut kaiken.

Kirjoitan kyllä kaikesta, kunhan arki alkaa muistuttaa enemmän arkea eikä vain jatkuvaa juhlapyhää kuten se vielä nyt tekee. Haluaisin nostaa lipun salkoon, räjäyttää ilotulitteita ja nostaa maljan toisensa perään koska suurempaa juhlan aihetta en voi keksiä: Sisupussi on täällä!

Papu ja odotus

Ystäväperheeni kertoo usein tarinaa, miten heidän kissansa tajusi emäntänsä raskautumisen jo ennen mitään testejä, ja lakkasi pyrkimästä vatsan päälle. Jo ensimmäisellä tärpillä ja nyt uudestaan seurasin, miten Papu reagoi. Yhtään en yllättynyt tuloksesta: se ei huomannut mitään. Tai ei ainakaan osoittanut huomaavansa.

Kun vatsa alkoi kasvaa, aloin vähitellen kieltää Papua nukkumasta vatsani päällä. Se oli vähän loukkaantunut, mutta sopeutui, kuten aina. Tehdessäni töitä työpöydän ääressä Papulla oli tapana tulla syliini, reisien päälle pöydän ja vatsan väliin nukkumaan. Viimeisinä viikkoina ennen äitiysloman alkua se ei enää kovinkaan mukavasti mahtunut siihen, ja näki naamasta että sitä harmitti.

Vielä kuukausi sitten Papu tykkäsi tulla nukkumaan kylkeni päälle, kun en enää voinut muussa asennossa lepäillä. Kasvanut raskausmaha muodosti mukavan alustan aiemmasta poikkeavaan suuntaan, ja Papu levittäytyi vatsan lähelle kyljen ja lonkan suunnasta. Tämä asento oli minustakin mukava, kissa lämmitti kylkeä kivasti ja kehräys tuntui koko vatsan alueella. Valitettavasti Papu ei enää ole suostunut tulemaan kyljen päälle, vaikka olen koettanut sitä houkutella.

Aivan raskauden loppuvaiheessa Papu on minusta alkanut vältellä syliäni. Se saattaa kiivetä rintakehälle tai olkapäälle, mutta ei enää pyri syliin yhtä paljon kuin aiemmin. Viime yönä se tuli kehräämään vatsani viereen puoleksi tunniksi kun huomasi minun valvovan, ja osallistuu kyllä päiväunituokioihini mielellään – paras roolimalli siinä asiassa. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että se on ottanut etäisyyttä, ja viettää aikaa työhuoneessa mieluummin kuin minun vieressäni. Voi myös johtua siitä, että työhuone on tällä hetkellä asunnon lämpimin huone.

Kun kokosimme pinnasängyn,  Papu ilahtui: toitte minulle uuden mukavan pedin! Unipesä on kuin tehty kissan sängyksi. Pinnasänky onkin ollut ilman patjaa tai unipesää tähän viikkoon asti, jotta Papu ei tekisi siitä omaa paikkaansa. Nyt kun pinnasänky on valmisteltu vauvaa varten, ostin eteerisiin öljyihin perustuvaa kissankarkotetta, suihkutin sitä yhteen kestorättiin ja laitoin rätin sängynlaidalle. Papu ei ole edes yrittänyt sinne enää. En tiedä johtuuko se tuoksukarkotteesta vai oppimisesta: Papu on yleensä aika nopea tottelemaan kieltoja, ja ehkä se muistaa aiemmat karjaisuni, kun se yritti päästä vauvan sänkyyn.

Kerran se on hypännyt vaunuihin ja nuuhkinut turvakaukaloa, mutta saanut välittömästi niin tiukan kiellon, ettei ole toistamiseen yrittänyt. Jos ongelmaa tulee, koetan tuoksukarkotetta niihinkin, mutta toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta.

Olen kuullut paljon tarinoita siitä, miten kissat reagoivat vauvan tuloon. Osa pyrkii vauvan lähelle nukkumaan, mikä on sekä epäterveellistä että vähän vaarallista, mutta osa voi alkaa merkkailla pissaamalla vauvan tarvikkeita. Tällä hetkellä olen optimistinen, että Papu ei tekisi kumpaakaan. Se ei pidä lapsista kovin paljon (liikaa ääntä), ja on vaikea kuvitella miksi se yrittäisi vauvan viereen nukkumaan. Merkkaamisen tarvetta on vaikea ennustaa, mutta yritän ajatella ettei sille tulisi tarvetta siihen, jos pidämme sen muutoin tyytyväisenä. Eli kissa tarvitsee edelleen huomiota ja silityksiä, vaikka perheessä on vauvakin.

Papu nukkuu osan yöstä meidän vieressä, ja on tervetullut sänkyymme edelleenkin. Se pääsee syliin päivittäin, ja vaikka ehkä joutuu vähän sivuosaan, se on kuitenkin keskeinen osa elämäämme. Olisi kova pala luopua siitä, mutta henkisesti olen valmistautunut siihenkin. Jos Papu reagoi vauvan tuloon jotenkin negatiivisesti stressaamalla, sille on hyvä paikka vanhempieni luona. Lähtökohtaisesti Papu on kuitenkin perheenjäsen, eikä vauvan tulo tarkoita lemmikistä luopumista.

Olen varma, että yksi Sisupussin tutuimmista ja turvallisimmista äänistä kohdussa ja aluksi sen ulkopuolella (äidin ja isän äänien lisäksi) on Papun kehräys.

Hautomossa

Eilen yllätin itsenikin ja osallistuin Jyväskylässä vauvahautomoon. Kyllä, luit ihan oikein: vauvahautomoon.

Olen viettämässä viikkoa Laukaassa Peurungan kylpylässä diabetekseni takia. Kyseessä on Kelan tarjoaman kuntoutuksen jälkimmäinen jakso, joka osuu sopivasti tähän aivan äitiyslomani kynnykselle. Olen viisi päivää lähellä entisiä asuinsijojani, ja joka illalle onkin ohjelmassa ystävien tapaamisia kun pitkästä aikaa täällä suunnalla olen.

Eilen laukaalainen ystäväni laittoi viestin: ”Et ehkä ole kiinnostunut, mutta lähtisitkö…” ja tarjosi kyytiä Jyväskylään Vauvahautomoon. Minun piti googlata ensin mistä on kyse, ja harkita viisi sekuntia ennen kuin päätin olla rohkea ja lähteä mukaan. Ja hyvä että lähdin!

Vauvahautomo on raskauteen, synnytykseen ja niiden monipuoliseen tukemiseen liittyvä keskusteluryhmä. Sitä vetää vapaaehtoistyönä joukko kätilöitä, doulia, terveydenhoitajia ja muita terveydenhoitoalan ammattilaisia. Tapaamiset järjestetään MLL:n Tourutuvalla kaupungin keskustan tuntumassa, ja ne ovat avoimia kaikille joita asia koskee.

Eilisen tapaamisen otsikkona oli toiminnallinen kerta, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Päätin silti olla avoin ja ottaa vastaan kaiken tiedon ja hyödyn. Suhtaudun hieman varauksellisesti intomieliseen synnytys-, imetys- tai äitiyshehkutukseen ja siihen toisinaan liittyvään, lääketiedettä ulossulkevaan luomuideologiaan, mutta lähtökohtaisesti näen typeryytenä olla ottamatta vastaan hyödyllisiä vinkkejä esimerkiksi synnytyksen kivunlievitykseen liittyen. Minun maailmassani lääketieteen avut voi hyvin yhdistää muihin keinoihin asioiden sujuvoittamiseksi.

Ja tästähän Vauvahautomossakin tuntui olevan kyse. Esimerkiksi minua hiukan hirvittävä kotisynnytys mainittiin sivulauseessa, mutta tavoite ei todellakaan ollut mainostaa sen paremmuutta tai muuta sellaista. Kaikki tavat synnyttää ovat yhtä hyviä, ja Vauvahautomon tarkoitus on tukea, ei tuomita tai arvostella.

Paikalla oli varmaan yli kaksikymmentä ihmistä, ja yllättävänkin paljon pariskuntia, jotka kertoivat käyneensä useissa tapaamisissa, osa jopa nyt toisen lapsen syntymän lähestyessä uudemman kerran. Vauvahautomo ei siis ole vain äitien juttu vaan lapsen koko perheen, etenkin molempien vanhempien yhteinen asia.

Toiminnallinen tapaaminen tarkoitti kahtalaista asiaa. Ensinnäkin meille kerrottiin joistakin toiminnallisista keinoista, joita äiti voi tehdä synnytyksen edistämiseksi tai kivun lievittämiseksi. Näitähän on paljon, mutta läpi ehdittiin käydä vain pari juttua. Sen jälkeen tehtäväpisteillä opittiin muita juttuja, kuten akupunktiopisteiden sijainteja, gua sha -kamman tai mutjuttimen käyttöä kivunlievityksessä, ja askarreltiin helminauhaa tietynlaiseksi keskittymisvälineeksi synnytykseen (tai niin minä sen tulkitsin).

Parasta itselleni oli kuitenkin tutustuminen TENS-laitteeseen, josta tähän mennessä olin vain kuullut, mutta en ollut edes koko laitetta nähnyt. Tiesin vain, että sitä käytetään synnytyksessä lievittämässä avautumisvaiheen kipuja, ja että teho perustuu jotenkin sähköimpulsseihin. Kuulosti lähinnä pelottavalta, mutta sain testata TENS-laitetta käsivarteen, ja olin ihan myyty. Oli hyvä saada kokeilla sitä etukäteen, jotta tosipaikan tullen tiedän mikä se on ja osaan pyytää sitä. TENS-laitteen saa vuokrata kotiin jo ennen synnytystä, mutta viimeistään synnärillä sellainen sitten on käytössä.

Kaiken kaikkiaan oli Vauvahautomo oli oikein hyvä kokemus. Jos asuisin Keski-Suomessa, kävisin ehkä säännöllisesti, tai ainakin yrittäisin. Vaikka ei ihan kaikesta olisi samaa mieltä, tieto on aina hyödyksi ja auttaa tekemään päätöksiä omalta kohdalta ja muodostamaan omia mielipiteitä. Parasta tietenkin oli viettää puolitoistatuntinen kokonaan synnytyksestä keskustellen, synnytysmyönteisessä ilmapiirissä ja avoimella ja vastaanottavalla mielellä niin että kyynisyys ja arvostelu oli jätetty ulkopuolelle.

Olen myös tosi iloinen, että pystyin olemaan koko tilaisuuden ajan paikalla ilman synnytyspelkoni aiheuttamaa paniikkireaktiota tai itkukohtausta. En ole synnytyspelostani täällä mitään vielä kirjoittanut, mutta palaan asiaan myöhemmin. Se on ollut tosi iso juttu ja vaikea asia. Vaikka siitä on vaikea kirjoittaa, haluan silti puhua, jos siitä vain on jollekulle muulle joskus jotain hyötyä.

Niin että kiitos vain, että pyysit mukaan, ystäväkallis!

Toinen raskauskolmannes

Toiseen raskauskolmannekseen lasketaan viikot 13-27, joidenkin mukaan 14-26. Tämän vaiheen päättymisestä on jo aikaa, mutta en ole muistanut tehdä yhteenvetoa tänne, joten nyt olkoon sen aika.

Raskausviikoilla 13-14 kerroin jo töissä tulevasta vauvasta. Joka kerta lisäsin ”…jos siis kaikki hyvin menee…” koska epävarmuus ja pelot olivat niin kovasti läsnä. Mutta oli ihanaa lakata salaamasta asiaa, ja oli ihanaa nähdä kaikkien ilahtuneet ilmeet ja kuulla iloiset onnittelut. Samoihin aikoihin kerroimme myös tuleville isovanhemmille.

Juhannuksen jälkeen oltiin 15. raskausviikolla, ja väsymys alkoi vähitellen hellittää. En enää nukkunut joka päivä päikkäreitä, mutta toisaalta olimme lomalla niin että mahdollisuus olisi kyllä ollut. Päivät olivat kiireisiä, sillä suurimman osan lomasta vei muutto: tyhjensimme Lappeenrannan kodin, pakkasimme Leivonmäen talomme ja muutimme koko elämämme Kajaaniin. Vietimme myös kesälomaa: kävimme Tukholmassa, rippijuhlissa, Nightwishin keikalla – ja ensimmäistä kertaa yhdessä ultraäänitutkimuksessa heinäkuun alussa.

Pitkäaikainen verensokerini HbA1c oli heinäkuun alussa erinomainen 41 mmol/l.

Vähitellen heinäkuun aikana vatsani alkoi kasvaa, enkä enää yhtään myöskään pidätellyt sen näyttämistä. Vatsan kasvu oli ehkä dramaattisin muutos, sillä se vähän yllätti tämän ensikertalaisen. Minulla oli jokin hämärä ajatus, että ehkä joskus syksyllä saattaisin joutua käyttämään äitiysvaatteita. Järkytykseni olikin suuri, kun housut kävivät yksitellen pieniksi ja alkoivat tuntua tukalilta. Menin ”huvin vuoksi” sovittamaan äitiysfarkkuja ja ne tuntuivat niin mukavalta, että kauhistuin: Nytkö jo!?! Lähetin kauhupaniikkiviestit parille ystävälleni, jotka ihanasti kannustivat ja tsemppasivat.

Minulle tosiaan kävi niin, että heinäkuusta alkaen kaikki housut ja hameet, joiden vyötärö osui vatsan kohdalle, tuntuivat erittäin epämukavilta vaikka olisivat muutoin mahtuneetkin. En vain voinut käyttää enää mitään, mikä osui keskelle vatsaa. Näin ollen jouduin ostamaan kesän alennusmyynneiltä yhdet farkut ja helteiden jatkuessa yhdet capri-mittaiset äitiysfarkut, sekä muutamia paitoja niiden kanssa pidettäväksi. Onneksi suurin osa mekoista kävi hyvin myös kasvavan vatsan kanssa. Syksyn keleihin olen sitten hankkinut myös äitiyslegginssejä.

Heinäkuu ja elokuun alku olivat vaikeinta aikaa terveyden kannalta. Kilpirauhanen oireili liikatoiminnan kaltaisilla tuntemuksilla, ja olin väsynyt ja tuskainen. Jouduin tekemään isoja päätöksiä työasioiden suhteen ja jättämään asioita tekemättä. En olisi halunnut, mutta jos piti valita pidänkö huolta omasta ja vauvan voinnista vai urakoinko lisää artikkeleja, niin eipä tarvinnut miettiä kumman valitsen. Harmitti se luopuminen silti.

Työmatkalla Helsingissä elokuun alussa, rv 20+5.

Keskellä keskiraskautta sitten päättyivät lomat ja siirryimme Kajaaniin. Jos olin hermoillut, miten hoitopaikan vaihdos vaik(e)uttaa kaikkeen, niin turha oli huoleni. Kaikki meni alusta asti loistavasti, ja minut otettiin Kajaanissa sekä sisätautipolilla, äitiyspolilla että neuvolassa vastaan kaikella sillä huolellisuudella, jota raskaana oleva ykköstyypin diabeetikko ja kilpirauhaspotilas tarvitsee. Rakenneultrassa kävimme yhdessä M:n kanssa elokuun alussa. Siellä meille kerrottiin, että odotamme poikaa! Kaikki oli rakenneultrassa hyvin.

Syyskuussa reissasin melko paljon työni takia, ja tein haastatteluja eri puolilla Suomea. Onneksi työtahti oli suunniteltua vähäisempi niin että jaksoin kenttätyöt ihan kohtalaisesti, vaikka matkustaminen välillä uuvuttikin. Kirjoitin kenttätöistä toiseen blogiini ilman mainintaa raskaudesta, ja sitten raskauden näkökulmasta tänne.

Rv 24+2, uudessa kodissa Kajaanissa.

Nyt lokakuussa eli kolmannella kolmanneksella en ole enää paljoakaan matkustanut (yhtä lentomatkaa lukuunottamatta) vaan tein kaksi haastattelua puhelimen ja Skypen välityksellä. En vain enää kykene ylimääräisiin reissuihin.