Se on vain vaihe, eikö niin?

Korona-ajan kotoilun jälkeen Topi aloitti päivähoidon tosi tyytyväisenä. Hän ei itkenyt aamuisin vaan lähti hoitajan mukana eteenpäin aina iloisena. Kunnes hän täytti puolitoista vuotta.

Puolitoistavuotispäivän tietämillä loppui iloisuus ja palasi aiempaa pahempi eroahdistus. Tällä hetkellä rakas pieni taaperoni jää hoitoon itkien katkerasti, suorastaan kiljuen ja isot kyyneleet poskilla valuen. Nyt itku alkaa jo kotona, tänä aamuna jo yöpaitaa päivävaatteisiin vaihdettaessa.

Aiemmasta itku eroaa siinä, että talvella hän itki sanoitta. Nyt hän ojentaa kätensä minua kohti, huutaa ”Äitiiiiii!” ja takertuu pienillä käsillään kaulani ympärille niin tiukasti kuin voi kuin varmistaakseen, etten lähde. Minulla on täysi työ olla itkemättä hänen nähtensä.

Tänä aamuna itkukohtaus oli tähän astisista rajuin. En tiennyt mitä pitäisi tehdä tai keneltä kysyä neuvoa, joten soitin hoitopaikkaan. Topin hoitaja kehotti tuomaan pojan, jos suinkin onnistun, ja vakuutti että hoidossa Topi aina rauhoittuu nopeasti eikä itke päivisin. Juttelin rauhallisesti, puin kauhusta ja surusta huutoitkevän lapsen ja vein autoon. Automatkalla hän hetkeksi väsyi, tuijotti vain ikkunasta ulos. Hoitopaikan pihassa itku alkoi uudestaan.

Kerroin (kuten aina), että äiti rakastaa häntä ja tulen hakemaan hänet iltapäivällä. Annoin suukon, pakotin hänet hoitajan syliin ja lähdin. Autossa annoin itselleni luvan itkeä.

Topin eroahdistus oireilee myös muilla tavoin. Pidin hänelle jo viime syksynä sitkeän unikoulun, jonka aikana hän oppi nukahtamaan itse. Iltasadun, peittelyn ja iltalaulu(je)n jälkeen hän jää sänkyynsä ja nukahtaa omia aikojaan. Huoneessa on tarvinnut piipahtaa illalla vain kerran, jos sitäkään. Tämä taito on nyt kadonnut. Topi nukahtaa vain, jos joku aikuinen istuu vieressä.

Vieressä istujan ei tarvitse laulaa tai edes tassutella, kunhan vain on. Eilen illalla yritin vaivihkaa siirtyä vähän mukavampaan nojatuoliin, mutta metrin matka oli liikaa – Topi alkoi itkeä heti, jos liikahdin pois sängyn vierestä. Onneksi hän nukahti melko nopeasti, ja pääsin pois pimeästä huoneesta.

Jos hän yöllä herää, pelkkä peittely, tutin palauttaminen ja tassuttelu ei enää riitä. Sängyn vierellä on oltava niin kauan kunnes hän on niin sikeässä unessa ettei kuule minun lähtevän.

Eroahdistus kohdistuu nyt erityisesti minuun, äitiin. Isi-vaihe on heikentynyt, ja Topi haluaa nimenomaan minun syliini. Eilen hoidosta tulon jälkeen hän oli enemmän aikaa sylissä kuin lattialla. Aina vähäksi aikaa saimme hänet leikkimään yhdessä jotain muuta, kunnes leikki keskeytyi ja jälleen oli päästävä syliin. Sylissä hän saattoi nauraa kikattaa isin hassuttelulle tai leikkiä tai lukea kirjaa, mutta lattialle laskeminen ei tullut kysymykseen. Vähän jo minulla alkoi käsivarsia särkeä.

Tänään valmistaudun paremmin: laitan päivällistä varten kaiken valmiiksi niin, että jos Topi haluaa olla sylissä, pystyn laittamaan ruoan yhdellä kädellä. Onneksi tällä viikolla on vain kolme hoitopäivää, ja onneksi M on kotona joka ilta. Yksin olisi raskaampaa.

Koko lyhyen äitiyteni ajan kaikkein vaikeinta minulle on ollut kestää lapsen itkua. Nämä aamulähtöjen ja hoitoon jäämisten itkemiset raastavat minut rikki. Se oli vaikeaa silloin helmi-maaliskuussa, eikä se ole helpottunut yhtään. Kun nyt vain jaksettaisiin muutama hassu viikko, sitten on kesä ja ollaan koko ajan yhdessä. Vapaapäivinä Topi ei takerru ollenkaan niin tiukasti minuun.

Itku on lapsen merkki rakkaudesta, siitä että hän kaipaa lähelleni ja että olen tärkeä. Mutta juuri siksi se sattuu: että rakkaudesta huolimatta jätän hänet ja aiheutan kipua. Järki tietää, että hän lopettaa itkun heti kun lähden hoitopaikasta, mutta sydän itkee joka aamu.

Viime viikolla olin M:n kanssa Kajaanissa hoitamassa asioita, ja Topi oli yötä mummulassa. Yökyläily oli mennyt hienosti: Topi ei ollut itkeskellyt edes öisin. Kun haimme hänet lauantaina kotiin, hän kiukutteli vain vähän, ja sunnuntaina hän oli hyvällä tuulella koko päivän. Pelkään silti, että tuo yhden yön ero pahensi ahdistusta. Yksi yönseutu kahdestaan teki tosi hyvää meille vanhemmille, mutta tällaista hintaa en olisi halunnut siitä maksaa. Topin oireilu tosin alkoivat jo ennen reissuamme.

Tänä aamuna en ehtinyt edes kotiin, kun hoitopaikasta jo tuli tekstiviesti: ”Kaikki on hyvin, lähdetään tässä puuron syöntiin ja jatketaan sitten autoleikkejä toisten kanssa.” Topi oli taas syönyt puuronsa hyvällä ruokahalulla, kuten aina. Vastasin, että hyvä niin. Jaksan tämän äitiin kohdistuvan eroahdistuksen kun tiedän, että hän on hoidossa iloinen oma itsensä. En ole varma, kauanko jaksan vai turrunko itkulle lopulta, mutta onneksi tosiaan on loma alkamassa ja hoidosta on kuukauden tauko. Ehkä uusi aloitus on sitten taas iloinen.

Olen kertonut ystäville tästä. Eräs totesi, että heidän esikoisensa eroahdistus alkoi juuri puolitoistavuotiaana, joten se on vain vaihe. Hän oli hetken hiljaa, kunnes totesi, että se jatkuu vieläkin. Heidän lapsensa on jo yli 3-vuotias. Toinen kollega puolestaan sanoi, että uhmaiässä alkaneet vaikeat aamulähdöt loppuivat vasta, kun poika 18-vuotiaana muutti pois kotoa.

Että sellaista vaihetta tällä kertaa.

Vaatehankintojen monimutkaiset kysymykset

Ei ole helppoa pitää lastaan kunnollisissa vaatteissa. Tai ehkä asian voi kääntää myös toisinpäin: milloinkaan ei ole ollut niin helppoa pukea lasta kuin näinä aikoina, jolloin etenkin lasten tekstiilitarjonta on määrällisesti suorastaan tukahduttavaa. Mutta vaikeus tuleekin mielestäni siinä, että pystyy valitsemaan oikein ja hyvin.

Millä periaatteella sitten valinnat pitäisi tehdä? Tähän on monta vastausta, ja kerron alla nyt joitakin periaatteita, joihin itse pyrin – tosin en sataprosenttisesti onnistu. Nämä ovat ennemminkin haaveita tai suuntaviivoja, jota kohti haluan kulkea lapsen vaatehankinnoissa.

Topilla haluaisin olevan:

  1. Säähän ja vuodenaikaan sopivat, oikeankokoiset vaatteet. Ja ei, tämä ei ole itsestäänselvyys. Myös Suomessa on lapsia, joilla ei välttämättä ole kunnollista talvihaalaria tai -takkia, sopivankokoisia kesäkenkiä tai ehjiä kumisaappaita.

Aloittelijana äitiasioissa olen myös kokenut hankalaksi osata pukea lapsi vuodenaikaan sopivasti. Olen edelleen pihalla termistöistä ja teknisistä materiaaleista, mutta jotenkin olen onnistunut räpiköimään niin ettei lapsi ole paleltunut. Yhtä periaatetta koetan pääsääntöisesti noudattaa: Topin välikerrokset talvella ovat mieluummin villaa kuin fleecea, koska fleecestä irtoava mikromuovi inhottaa minua. Mutta kas vain, kaapissa odottaa jo syksyksi fleecekerrasto ja fleecevuorellinen vk-haalari. Ne on saatu ystäviltä, joten käyttöön tulevat. Jos siis ovat syksyllä sopivan kokoisia. Lapsen kasvutahti nimittäin on täydellinen mysteeri minulle.

  1. Käytettyjä vaatteita. Valtaosa Topin vaatteista on hankittu tai saatu käytettynä. Varsinkin pienten lasten vaatteita on hyväkuntoisina tarjolla pilvin pimein. Kirppareita rakastavana ihmisenä olen sortunut niihin liiankin kanssa. Liikaa vaatteita on silloin, jos osa jää käyttämättä ennen kuin tulee pieneksi. Tässä yritän kuitenkin parantaa, eli viime aikoina olen selaillut kirppareita vain silloin kun olen etsinyt jotain täsmällistä.

Paitsi yksi heikko kohta minulla tässä on: Herttala. Pieni liike Jyväskylän Mäki-Matissa on niin kiva, että sieltä ostan välillä Topille jotain vaikka ei ihan niin välttämättä olisi tarvekaan. Ja uskon kyllä, että kunhan kesällä taas pääsen oikeille kirpputorille, tulen tekemään edullisia ja hyviä hankintoja. Toivottavasti ne pääsevät myös käyttöön!

Siunaus on se, että olemme saaneet tosi paljon hyviä vaatteita lähipiiristä. Aina ei siis ole päässyt/joutunut edes kirpparille etsimään. Komerossa odottaa nyt esimerkiksi kaksi talvihaalaria, joiden toivon olevan lumen tullessa sopivan kokoisia. Yhteensä maksoin niistä ystäville 10 euroa. Ystävät antavat enimmäkseen vaatteita ilmaiseksi, ja minun on vaikea sanoa ei, kun yleensä tarjotaan jotain mitä meillä ei vielä ole. On kokonaan toinen kysymys, tarvitaanko niitä kaikkia siltikään.

  1. Laadukkaita vaatteita, jotka on valmistettu mahdollisimman lähellä. Haluaisin ostaa Topille Suomessa tai Euroopassa valmistettuja vaatteita, joiden tiedän olevan laadukkaita, tai joista tuntee jo käteen ottaessa, että kangas on laadukasta ja vaate tulee kestämään hyvänä pesusta toiseen. Jos pidättäytyisi tässä periaatteessa täysin, olisi vaatemäärän suhteen paljon helpompaa, sillä uutena tällaiset vaatteet maksavat paljon enemmän kuin ketjuliikkeiden halpikset. Kirpparillakin hinnat ovat usein melko korkeat.

Joskus ihastun kuosiin tai malliin ja ostan vaatteen, jonka hankintaa sitten kadun. Esimerkiksi tästä käy ihana jääkarhukuosinen jumpsuit, jonka ostin Prismasta. Ensimmäisestä pesusta alkaen sen värit haalistuivat. Nyt kun se on pieni, en voi kuvitella että kukaan ostaisi sitä kirpparilla, tuskin edes ottaa ilmaiseksi. Vaate on ehjä, mutta niin kuluneen näköinen että harmittaa. Juuri tällaisia ei saa laittaa edes hyväntekeväisyyteen eli sellaisia, joita ei itsekään toivoisi saavansa. En vielä tiedä, mihin tämän saan laitettua. Ehkä siitä yhden siivousrätin vielä saa. Jumpsuit on valmistettu Intiassa, ja onneksi sentään S-ryhmän oma vaatetuotanto on edes jokseenkin valvottua, joten voin ajatella ettei se sentään ole lasten ompelema.

jaakarhuhaalari

Tämä periaate koskee nyt uutena ostettuja vaatteita. Kirpparilta ostan edelleen myös sellaisia vaatteita, joiden alkuperä tai laatu ei ole paras mahdollinen, mutta yritän vähentää sitäkin jotta käyttövaatteet olisivat siistejä eivätkä aivan luutuksi kulutettuja muutaman pesun jälkeen.

  1. Suomessa ommeltuja vaatteita. Tämä liittyy edelliseen. Minulla on haave, että voisin jatkossa teettää enemmän vaatteita Topille. Sen sijaan, että ostaisin kirpparilta neljä samanlaista paitaa kuin kaikilla muillakin lapsilla, voisin hankkia yhden paremman vaatekerran. Koronakevään aikana lähellä tuotettu ja pienten yritysten tukeminen nousivat arvoonsa, ja koetan muistaa noudattaa tätä periaatetta jatkossakin ainakin joskus.

Aloitin periaatteeni noudattamisen tilaamalla Topille ensi syksyksi arkikäyttöön päivähoitoon ihanan ilveskuosisen asun. Itse asiassa tilaus lähti siitä, että ompelija postasi kuvan kuosista facebook-sivulleen, ja ihastuin kankaaseen heti. Sillä hetkellä päätin, että tämä on hyvä hetki aloittaa tämän lähellä ommeltujen vaatteiden hankkiminn.

Ompelijan sivusto on nimeltään handmade for kids and adults, ja monista sivutyönään ompelevista valitsin hänet oikeastaan sattumalta juuri tuon ilveskuosin vuoksi. Olen tosi tyytyväinen: viesteilin ompelijan kanssa ahkerasti, annoin mitat jotta asusta tulisi sopiva nimenomaan syksyä ajatellen, ja lopputulos on juuri mitä toivoin. Kyseessä on harrastelija, jolle ompelu on sivutyö silloin kun aikaa sille löytyy, mutta kysyessäni asiaa hän kertoi ilmoittavansa tulot verottajalle. Toiminta on kuitenkin (vielä) hyvin pientä.

Kun en löytänyt mieleistäni shortsihaalaria Topille, otin jo yhteyttä Luompa-nimiseen yritykseen, joka toimii naapurikunnassa Luhangassa. Myös se on yhden naisen yritys, mutta jo ammattimaisempi ompelimo. Seuraavana päivänä niitä shortsihaalareita kuitenkin sattumalta tarjottiin usemmastakin suunnasta, joten peruin aikeeni. Luompa on kuitenkin varmaan seuraava, jolta tilaan, kun jollekin vaatteelle tarvetta tulee.

Juuri Topille teetettyjen vaatteiden lisäksi haluaisin ostaa esimerkiksi Jyväskylässä ommeltavia Melli EcoDesignin tai Hilla Clothingin vaatteita tai Suomeen vähän aikaa sitten tuotantonsa siirtäneen Taivalin ihania vaatteita. Myös Euroopassa ommellut ovat yleensä hyviä, ja niitä merkkejä onkin sitten paljon ja kirpparisaatavuus erinomaista.

Nämähän ovat  aika etuoikeutetun äidin pohdintoja. Tiedostan hyvin olevani onnekas, kun voin käyttää aikaa ja ajatuksia sen pohtimiseen, onko lapsellani kivannäköisiä vaatteita, ja missä ja miten ne on valmistettu. Ja tiedän myös, että näiden pohdintojen aika on lyhyt: tulee se päivä, kun hankkimani kuosit eivät kelpaa vaan päälle on saatava se jokin tietty. Topin ekat Ryhmä Hau -paidat olen jo ostanut, ihan ilman pyytämistä.

Ensimmäinen tapaturma

Viime sunnuntaina Topi sähläsi niin, että säikähdettiin kunnolla. Hän kurotti pöydän reunaa, sai sormiinsa vedenkeittimen ja kaatoi kiehuvan kuumaa vettä päälleen. Onneksi vedenkeitin ei ollut läheskään täysi, ja onneksi kyseessä oli vedenkeitin eikä esimerkiksi kattila. Ja onneksi kuumaa vettä, josta palovammat lääkärin mukaan ovat yleensä pinnallisia, puhtaita (steriiliä vettä kaatuu niin totta kai) ja paranevat nopeasti.

Soitimme ensin 112 ja saimme kotiin ensihoitajat, jotka antoivat lapselle kipulääkettä ja viilensivät kääreillä nivustaipeesta jalkaterään asti ulottuvat palovammat. Alle tunnissa onnettomuudesta olimme omalla autolla matkalla Jyväskylään keskussairaalan päivystykseen. Kipulääkkeet auttoivat nopeasti, ja Topi nukahti autossa.

Sairaalassa haavat tutkittiin ja sidottiin uudestaan. Saimme reseptit kipulääkkeisiin ja kutsun muutaman päivän päästä tarkastukseen. Päätimme, että Topi on kotona ainakin aluksi, sillä ei voitu tietää miten kivulloisia vammat olisivat.

Kaikki on mennyt sittemmin oikein hyvin. Olin Topin kanssa maanantaista keskiviikkoon kotona. Hän ei ole vaikuttanut yhtään kipeältä, mikä on varmasti säännöllisen lääkkeen ansiota. Lapset ovat ihmeen sitkeätä tekoa! Jalka on kääreessä mutta hän vain leikkii ja nauraa ja kiipeilee kuten ennenkin.

IMG_6879
Kuvassa Topi pyörimässä sängyllä maanantaiaamuna. Silloin side oli vielä sekä reidessä että säärestä jalkaterään asti (kuvassa villasukan alla). Nyt tätä kirjoitettaessa reidessä on laastari ja sideharso on vain jalkaterän haavan suojana.

Keskiviikkona kävimme sairaalan lastenosastolla, missä siteet avattiin ja suihkutettiin. Minun mielestäni haavat näyttivät kauheilta, mutta sekä lääkäri että hoitaja vakuuttivat, että paraneminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Nyt reiden haava on laastaroitu, ja paksu side peittää vain jalkaterää, jossa pahin vamma on. Muutaman päivän kuluttua käymme taas uudestaan tarkistuttamassa vammat. Minulle kerrottiin, että näin jatketaan kunnes jalka on terve; lasten palovammat seurataan huolella kuntoon asti.

Säikähdimme tietysti kauheasti, ja tapaturman ansiosta kävimme läpi kodin riskipaikat ja mitä olemme tehneet tai voimme lisää tehdä riskien minimoimiseksi. Olisi kuitenkin liiallista pyrkiä siihen, ettei mitään ikinä koskaan sattuisi. Varmasti tapahtuu jatkossakin, vaikka parhaamme yritämme tapaturmia estääksemme. Siksi otsikoinkin tämän postauksen Ensimmäinen tapaturma. Toivotaan että jatkossakin päästään kuitenkin yhtä vähällä kuin nyt: olisi voinut käydä paljon pahemmin, ja meillä oli onni onnettomuudessa.

Tänä aamuna Topi jäi taas hoitoon ja minä lähdin töihin. Viime viikolla ehti jo olla yksi päivä, että hän jäi sinne mielellään ja ilman itkua. Nyt kun tuli väkisin vähän taukoa hoitoon, korviini kaikui taas ulos asti lapsen itku, kun lähdin kohti Jyväskylää. Sydäntä särkee, mutta hän tottuu kuten tottui viime viikollakin.

Isot kiitokset P & S ja pikkutyttö, joita oli hartaasti odotettu sunnuntaina kylään, ja jotka saapuivatkin juuri kun olin soittamassa hätänumeroon. Kiitos että otitte kaaosmaisen tilanteen niin hyvin haltuun, olitte heti ajan tasalla ja suhtauduitte niin hyvin lisäämättä yhtään meidän paineitamme.

Ja kiitos E, joka eilen pelasti lompakkonsa kotiin unohtaneen äidin keskussairaalan parkkitalosta ulos.

Ystävät ja perhe ovat olleet taas silkkaa kultaa.

Osittaista kestoilua

Ennen vauvan syntymää suunnittelin ja pohdin erilaisia tapoja pienentää lapsesta syntyvää hiilijalanjälkeä. Vauvanvaatteiden ostaminen käytettynä oli selviö, samoin suurimman osan tarvikkeista etsiminen kierrätyspalstojen kautta. Imetystäkin päätin yrittää, vaikka odotukset sen suhteen eivät olleet kovin korkeat. Imetys kuitenkin olisi erittäin järkevä tapa ruokkia lapsi sekä ekologisesti että ekonomisesti. Lisäksi varustin kodin muutamilla kestotuotteilla kertakäyttöisten sijaan.

Vaihdoin omien kasvojeni puhdistuksessa käytettävät puuvilla- tai pumpulilaput kestolappuihin. Vauvaa varten sain ison kasan kestovaippoja ja hamstrasin niitä lisää eri kestovaippakirppisiltä ja kavereilta. Ostin valmiina ja ompelin lisää flanellisia kestopyyhkeitä vauvan pyllyn kuivaamiseen ja muuhun pehmeään pyyhintään.

Näistä kestotuotteista pesu- tai kuivauslaput ovat toimineet parhaiten. Niitä on iso pussillinen hoitopöydän luona, ja peppupesun jälkeen niillä kuivataan vauvan pylly ja ihopoimut. Laput menevät suoraan pyykkikoriin. Niillä ei siis pestä tai pyyhitä kakkaa vaan kuivataan ihoa, joten ne voi hyvin pestä muun pyykin mukana. Nyt kun Topi kuolaa paljon, pehmeät flanellipalat ovat myös paras materiaali kuivata leukaa, joka tuntuu ärtyvän karkeahkosta harsosta. Vauva-ajan jälkeen näitä voi käyttää esimerkiksi kestonenäliinoina tai kestotalouspapereina.

Vaippojen suhteen oli eniten opeteltavaa, ja matka jatkuu edelleen. Yllätyksekseni tosi harva tämänhetkinen pienen vauvan äiti kestovaippailee, vaikka muutamia vuosia sitten kestovaipat tuntuivat olevan melkein sääntö kuin poikkeus. Edes äitiyspakkauksessa ei enää ole kestovaippaa kokeiltavaksi, mikä on todella harmillista. Onneksi lähipiiristäni löytyy yksi vakituinen kestovaippailija, joka on sekä antanut valtavasti heidän pienokaisiltaan pieneksi jääneitä vaippoja että kärsivällisesti vastannut loputtomiin kysymyksiini whatsapp-viesteillä. Olisin ollut hukassa ilman häntä!

Kestovaippojen käyttöön saa helposti paljon ystävällisiä neuvoja esimerkiksi vertaistukipalstalta tai alan yhdistyksestä. Netistä löytyy paljon ohjeita ja neuvoja. Silti jo pelkästään asiaan liittyvät käsitteet hämmensivät ja sekoittivat pääni, enkä oikein vieläkään tunnista ja muista mikä materiaali on hidas ja mikä nopea imu, ja miten niitä kannattaa yhdistää. Osittain osaamattomuuteni johtuu siitä, ettei meillä ole kestoiltu missään vaiheessa täysipäiväisesti. Alusta asti sovimme, että M voi vaihtaa Topille aina kertakäyttövaipan, yöllä käytämme vauvalle kertiksiä samoin kuin kotoa poistuttaessa, eikä kestoilusta saa tulla stressin aihe.

Alkuun kaikki meni hyvin. Kun Topi oli pieni, hänelle sopivat parhaiten niin kutsutut flanelletit yhdistettyinä harsoihin, ja paketin päällä kuorivaippa. Harsojen ja flanellettien kanssa mentiin melkein pari kuukautta, kunnes pienimmät taskuvaipat tulivat sopivan kokoisiksi. Taskuvaippojen myötä kestoilu yksinkertaistui entisestään, ja olin riemuissani. Parhaimmillaan käytin Topilla kestovaippoja myös öisin (alkuun vaihdoimme vaipan myös yösyötöillä), ja kertakäyttöisiä vaippoja kului tosi vähän.

Ensimmäisen rota-rokotteen jälkeen olimme Keski-Suomessa reissussa ja kestoiluun tuli eri syistä parin viikon tauko. Tämän tauon jälkeen mitkään vaipat eivät yhtäkkiä pitäneet, kiitos vauvan kasvupyrähdyksen. Kuoret olivat tulleet pieniksi, eivätkä villahousut mahtuneet enää vauvan ylle. Tuntui siltä, että mitä ikinä taskuvaippaan pakkasin, se vuoti jostain kohdin alle puolessa tunnissa. Kun samaan aikaan vauva oli itkuinen mahakipujensa takia ja minä todella väsynyt, motivaationi kestovaippailuun lopahti tyystin.

Siskoni tuli apuun ja ompeli kuluneimmista harsoista uusia, nopeita imuja. Ne saatuani päätin vielä yrittää uudestaan. Vähä vähältä, vaippa vaipalta olen alkanut löytää Topille sopivia yksilöitä taskuvaippojemme joukosta ja oppinut ainakin välillä löytämään niihin onnistuneen yhdistelmän imuja. Yhtä sujuvaa kestovaippailu ei edelleenkään ole kuin alussa, mutta saan edes hieman iloa ja tyytyväisyyden tunnetta joka kerta, kun kestovaippa on pitänyt ja olen säästänyt maailmasta yhden muovivaipan vähemmän. Yhä vieläkin kestovaippapäivinä tapahtuu vähintään yksi ohivuoto, mutta onneksi vauvallamme on vaatteita niin paljon, että jos vain jaksan, voin vaihtaa hänelle vaatteet vaikka tusinan kertaa päivässä. Haastetta tuo lähinnä se, että toisin kuin pienempänä, tämänhetkisiin vaatteisiin ei kaikkiin mahdu kestovaippa,  villahousuista puhumattakaan. Sääli, ettei kaikissa bodyissa ole kaksoisnapitusta.

En yhtään osaa sanoa,  kuinka sitoutuneesti jaksan jatkaa kestovaippojen kanssa Topin koko vaippaiän ajan. Tällä hetkellä meillä on runsaasti juuri näitä pieniä tai keskikokoisia vaippoja, enkä edes tiedä millaisia isommat kestot ovat. Mutta mennään päivä ja vaihe kerrallaan, välillä vaipanvaihto kerrallaan.

P.S. Kestotuotteista vielä: olen jo vuosien ajan käyttänyt osittain kestositeitä kuukautisten ajan. Ne osoittautuivat jälkivuodon aikaan aivan ylivertaisen hyviksi kertakäyttösiteisiin verrattuna, koska olivat pehmeitä ja paksuja tikkejä ja kipuja vasten.

Monenlainen syntymä (äidin puhe kastejuhlassa 9.2.2018)

Hyvät ystävät,

vuosia sitten toimitin kahden kollegani kanssa artikkelikokoelman, joka käsitteli historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään. Siinä kirjassa pohdittiin monia lapsen syntymään liittyviä ajallisia muutoksia, rituaaleja, merkityksiä ja normeja. Pohdimme kirjan johdannossa sitä, miten monikerroksinen ja monitahoinen asia lapsen syntymä on, ja miten yhdenkin lapsen kohdalla voidaan puhua ainakin kolmesta syntymästä.

IMG_2515_sävy2
Kuva: Ihana Photography

Ensimmäisen kerran vauva syntyy jo silloin kun hänestä aletaan haaveilla. Me Matin kanssa puhuimme ekan kerran yhteisestä lapsesta syyskuussa 2015 paluumatkalla Turusta ystävien häistä. Siitä asti ajatus tästä pienestä kääröstä on kehittynyt ja kasvanut, ja monen vaiheen jälkeen nyt, kolme ja puoli vuotta myöhemmin, olemme täällä.

Eräällä tavalla vauva syntyi olemaan olemassa silloin kun tein positiivisen raskaustestin. Jokainen ultraäänitutkimus ja onnellisesti edennyt raskausviikko vahvistivat sitä syntymää. Samalla syntyivät uudet äiti ja isä. Meidän matkamme vanhempina tai vanhemmiksi alkoi kenties jo silloin kun ensimmäisen kerran yhteisistä lapsista puhuimme, mutta viimeistään kun tajusimme, että haave on jo katkaravun mittainen ja tulossa jouluksi.

IMG_2521_sävy2
Kuva: Ihana Photography

Toinen syntymä on biologinen, se varsinainen syntymän hetki. Se on muihin syntymiin verrattuna ajallisesti lyhyt. Se Kainuun keskussairaalassa eletty päivä ja yö oli unohtumaton kokemus, joka merkitsi sekä minulle että M:lle paljon, hyvässä ja pahassa. Tärkeintä on kuitenkin lopputulos, tuo mestaripiirros jota tänään juhlitaan.

Topin syntymäpäivänä 2.12. maailmaan syntyi uuden ihmistaimen lisäksi paljon muutakin. Syntyivät kahdet uudet isovanhemmat, ja myös tätejä ja setiä ja enoja monessa sukupolvessa. Syntyivät kummit, joita oli pyydetty tehtäväänsä jo raskausaikana.

IMG_2543_sävy2
Kuva: Ihana Photography

Tämän biologisen syntymän hetken jälkeen vauva syntyy vielä sosiaalisesti, ja tästä sosiaalisesta syntymästä on kyse tänään. Lapsi muovautuu omaksi yksilökseen ja otetaan osaksi yhteisöään erilaisin rituaalien kautta, ja näistä kaste ja nimenanto ovat meidän kulttuurimme tapoja sitoa lapsi osaksi ydinperhettä laajempaa kokonaisuutta, sukua ja ystävien verkostoja sekä yhteiskuntaa. Sosiaalisessa syntymässä lapsen tarina liitetään osaksi tarinaa suvusta ja perheestä, menneisyydestä tulevaisuuteen, ja nimen kautta hänet sidotaan oman suvun lisäksi tähän kulttuuriin ja kieleen. Nimi tekee hänestä henkilön myös oman kodin seinien ulkopuolella.

Tämän päivän ja juhlan merkitys onkin ennen kaikkea juuri tässä meidän vauvan sitomisessa osaksi verkostojaan. Te kaikki olette tämän ihmisalun turvaverkko. Toivon hänen kasvavan siihen tietoisuuteen, että te olette aina hänen elämässään mukana, että hän voi luottaa teihin kaikkiin ja kääntyä teidän puoleenne niin iloisissa asioissa kuin apua tarvitessaan. Äitinsä ja isänsä rajattoman rakkauden lisäksi hän tulee tarvitsemaan teitä kaikkia.

IMG_2550_sävy2
Kuva: Ihana Photography

Toivon, että Topi on teille – kuten hän on meille – valo pimeyksien reunalla, lohdunkantaja ja mestaripiirros, vaikka silti lainaa vain.

Moni suomalainenkin muusikko on sanoittanut ja säveltänyt lauluja omalle lapselleen. Itselleni näistä lauluista tärkein on Toni Wirtasen tekemä ja Apulanta-yhtyeen esittämä kappale Valot pimeyksien reunoilla, jossa minusta yhdistyy herkästi ja syvällisesti se, millaisia tunteita oma lapsi herättää suhteessa maailmaan ja elämään. Päätänkin puheeni vapaasti Wirtasta lainaten:

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys

kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys

ovat lopulta tarkoituksen palasia

osa arvoitusta ja osa totuutta.

Valot pimeyksien reunoilla

ovat toisinaan himmeitä ja harvassa

mutta olemassa.

Ensimmäinen joulu

Joulu sujui meillä kuten odottaa saattoi: vauvantahtisesti, leppoisasti ja onnellisesti. Elämäni paras joulu, vaikka olin väsynyt ja unenpuutteesta tokkurainen. Mutta silti: tämä oli ensimmäinen joulu kolmestaan, oman perheen kesken, ja siksi se oli ainutlaatuinen ja erityinen.

tonttupoikajpeg

Vauvantahtisuus tarkoitti sitä, että emme suunnitelleet joulun ohjelmaa liiaksi vaan toimimme sen mukaan, miten vauvan kanssa asiat etenivät. Sisupussi nukkui tuolloin vielä kolmen tunnin unet aina kerralla, mikä mahdollisti esimerkiksi sen, että söimme M:n kanssa jouluaterian aattona yhtä aikaa.

Olimme säästelleet osan vauvalahjoista kuusen alle, ja aikamoinen pakettikasa sinne kertyikin. Suurin osa oli toki vauvalle, jota monet ystävät toivottivat yltäkylläisin lahjoin tervetulleeksi maailmaan. Itse sain toivomiani lahjoja: muutaman toivekirjan sekä Downton Abbeyn kaikki kaudet -paketin ja imetyskorun.

vauva ja lahjat

IMG_1342

Vaikka vauva ei vielä joulusta mitään muistakaan, otimme aikataulujen puitteissa haltuun joulun perinteitä. Joulun aikaan katsoin hänen kanssaan Lumiukko-elokuvan (dvd:ltä, koska ei ole sanottua että juuri sen tv-lähetyksen aikaan olisi mahdollista olla tv:n äärellä) ja yhdessä koko perheen kanssa rauhoituimme myös joulurauhan julistuksen äärelle aattona puolenpäivän aikaan. Joulusauna kuului tietysti asiaan, ja aattona iltapäivällä M:n saunottua kylvetimme Sisupussin.

joulurauhanjulistus

Jouluaattona pakkanen oli liian kireä pikkuvauvan ulkoilua ajatellen, mutta sää lauhtui joulupäivänä. Silloin vaunulenkkeilin pienen kanssa hautausmaalle ja jouluperinteen mukaisesti veimme kynttilän poisnukkuneiden läheisten muistoksi. Tällä kertaa kynttilä vietiin muualle haudattujen muistelupaikalle Kajaanin hautausmaalla, jonne meiltä on itse asiassa aika lyhyt ja kiva kävelylenkki.

hautausmaa jouluna

Aivan koko aikaa emme ole olleet keskenämme. Joulunalusviikolla meillä vierailivat tulokasta ihailemassa M:n äiti sekä minun vanhempani. Ensimmäiset varsinaiset vieraat tulivat aatonaattona, kun Kajaanissa asuva ystäväperhe tuli kylään. Heillä on jokseenkin tasan kuukauden vanhempi poikavauva kuin meillä, ja nyt pääsimme ekan kerran tapaamaan niin, että molemmat vauvat olivat mukana. Joulun jälkeen sitten lomareissuillaan Kajaanin tietämillä ajeli ystäviä, jotka tulivat innokkaasti tervehtimään pikkuista.

Vuodenvaihteen jälkeen arki alkaa nopeasti ja tylysti, kun M:n loma päättyy ja hän palaa töihin. Sisupussi on kasvanut kovasti ja elämisen rytmi muuttunut sen mukaisesti, mikä tekee arjesta hänen kanssaan tiivistä ja sitovaa. Yritän kirjoittaa blogiin kun voin, mutta nytkin on kulunut monta viikkoa ilman, että olen ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa. Olen suunnitellut mielessäni monta postausta – parhaiten suunnittelu sujuu vaunulenkeillä – mutta kirjoittamaan pääsy on toinen juttu. Haluaisin kirjata tänne vauva-ajan muistoja, tuntemuksia ja tapahtumia, sillä ne katoavat mielestä nopeasti. Toivon, että kirjoittamiselle löytyy aikaa ja voimia paremmin ensi vuoden puolella.

Yllätysjuhlat <3

vauvakutsut 2

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, olen ollut tämän viikon Keski-Suomessa diabeteskurssilla. Jo etukäteen oli sovittu treffejä ystävien kanssa joka illalle, kun nyt kerran täällä suunnalla olen.

Eilen illaksi oli sovittu, että laukaalainen työystäväni hakisi minut heille. Naiivina en ajatellut mitään erityistä, vaikka olisi ehkä pitänyt arvata – mutta miten olisin voinut! Päästyäni heille keittiöstä löytyivät yllätys!!! –huudon kera kolme läheistä työystävääni. Vauvakutsujani oli suunniteltu jo kuukausia sitten selkäni takana.

Olen ollut järjestämässä useita vauvakutsuja, ja vaikka ne toki ovat mitä pahimmassa määrin ”amerikkalaista hapatusta”, niin myönnän että olen vähän surrut että omani jäävät pitämättä. En uskonut, että ystävieni voisi mitenkään olla mahdollista järjestää niitä, koska asun Kajaanissa asti. Mutta he järjestivät!

vauvakutsut 1
Kortin taiteilija A, ikä 1 vuosi 8 kk.

Pahimmat vauvakutsuhömpötykset oli onneksi jätetty pois ylimääräisine tilpehööreineen ja vauvansosemaistiaisineen. Sen sijaan istuimme herkkujen äärellä aika pienellä ja tiiviillä työkavereiden porukalla, juttelimme ja nauroimme. Ystäväni veikkailivat nimiä ja Sisupussin syntymäpainoa ja -pituutta, sekä antoivat hyviä neuvoja. Juttuaiheet pysyivät illan ajan aika pitkälti vanhemmuudessa, äitiydessa, vauvoissa ja vähän isyydessäkin. Kun meinasi lipsahtaa työasioista puhumiseksi, siirsimme keskustelun kiireesti takaisin raiteilleen.

Pöydän ääressä oli viisi naista, joista jokainen oli äiti (tai minä tuleva sellainen), ja jonka jokaisen äitiys on rakentunut eri tavalla ja koostuu erilaisista asioista. Sen jos jonkin tajuaminen syvensi ymmärrystä siitä, miten hirveän paljon äitiyteen liittyy mielipiteitä ja kommentaattoreita, ja miten turhaa on pahoittaa mieltään siitä, että jotkut tykkäävät tehdä asiat eri tavoin ja innokkaasti neuvovat muitakin toimimaan niin.

vauvakutsut 3

Lahjaksi sain muhkean ja avokätisen lahjakortin lastentarvikeliikkeeseen. Kiitos siitä, se tullaan hyötykäyttämään suoraan vauvan tarpeisiin! Silti tarvelahjaakin suurempi merkitys oli kuitenkin sillä, että ystäväni näkivät vaivaa ja järjestivät yllätyksen. Tämä oli ihan valtavan tärkeää minulle juuri nyt – tärkeämpää ehkä kuin tiedättekään.

KIITOS.

Hautomossa

Eilen yllätin itsenikin ja osallistuin Jyväskylässä vauvahautomoon. Kyllä, luit ihan oikein: vauvahautomoon.

Olen viettämässä viikkoa Laukaassa Peurungan kylpylässä diabetekseni takia. Kyseessä on Kelan tarjoaman kuntoutuksen jälkimmäinen jakso, joka osuu sopivasti tähän aivan äitiyslomani kynnykselle. Olen viisi päivää lähellä entisiä asuinsijojani, ja joka illalle onkin ohjelmassa ystävien tapaamisia kun pitkästä aikaa täällä suunnalla olen.

Eilen laukaalainen ystäväni laittoi viestin: ”Et ehkä ole kiinnostunut, mutta lähtisitkö…” ja tarjosi kyytiä Jyväskylään Vauvahautomoon. Minun piti googlata ensin mistä on kyse, ja harkita viisi sekuntia ennen kuin päätin olla rohkea ja lähteä mukaan. Ja hyvä että lähdin!

Vauvahautomo on raskauteen, synnytykseen ja niiden monipuoliseen tukemiseen liittyvä keskusteluryhmä. Sitä vetää vapaaehtoistyönä joukko kätilöitä, doulia, terveydenhoitajia ja muita terveydenhoitoalan ammattilaisia. Tapaamiset järjestetään MLL:n Tourutuvalla kaupungin keskustan tuntumassa, ja ne ovat avoimia kaikille joita asia koskee.

Eilisen tapaamisen otsikkona oli toiminnallinen kerta, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Päätin silti olla avoin ja ottaa vastaan kaiken tiedon ja hyödyn. Suhtaudun hieman varauksellisesti intomieliseen synnytys-, imetys- tai äitiyshehkutukseen ja siihen toisinaan liittyvään, lääketiedettä ulossulkevaan luomuideologiaan, mutta lähtökohtaisesti näen typeryytenä olla ottamatta vastaan hyödyllisiä vinkkejä esimerkiksi synnytyksen kivunlievitykseen liittyen. Minun maailmassani lääketieteen avut voi hyvin yhdistää muihin keinoihin asioiden sujuvoittamiseksi.

Ja tästähän Vauvahautomossakin tuntui olevan kyse. Esimerkiksi minua hiukan hirvittävä kotisynnytys mainittiin sivulauseessa, mutta tavoite ei todellakaan ollut mainostaa sen paremmuutta tai muuta sellaista. Kaikki tavat synnyttää ovat yhtä hyviä, ja Vauvahautomon tarkoitus on tukea, ei tuomita tai arvostella.

Paikalla oli varmaan yli kaksikymmentä ihmistä, ja yllättävänkin paljon pariskuntia, jotka kertoivat käyneensä useissa tapaamisissa, osa jopa nyt toisen lapsen syntymän lähestyessä uudemman kerran. Vauvahautomo ei siis ole vain äitien juttu vaan lapsen koko perheen, etenkin molempien vanhempien yhteinen asia.

Toiminnallinen tapaaminen tarkoitti kahtalaista asiaa. Ensinnäkin meille kerrottiin joistakin toiminnallisista keinoista, joita äiti voi tehdä synnytyksen edistämiseksi tai kivun lievittämiseksi. Näitähän on paljon, mutta läpi ehdittiin käydä vain pari juttua. Sen jälkeen tehtäväpisteillä opittiin muita juttuja, kuten akupunktiopisteiden sijainteja, gua sha -kamman tai mutjuttimen käyttöä kivunlievityksessä, ja askarreltiin helminauhaa tietynlaiseksi keskittymisvälineeksi synnytykseen (tai niin minä sen tulkitsin).

Parasta itselleni oli kuitenkin tutustuminen TENS-laitteeseen, josta tähän mennessä olin vain kuullut, mutta en ollut edes koko laitetta nähnyt. Tiesin vain, että sitä käytetään synnytyksessä lievittämässä avautumisvaiheen kipuja, ja että teho perustuu jotenkin sähköimpulsseihin. Kuulosti lähinnä pelottavalta, mutta sain testata TENS-laitetta käsivarteen, ja olin ihan myyty. Oli hyvä saada kokeilla sitä etukäteen, jotta tosipaikan tullen tiedän mikä se on ja osaan pyytää sitä. TENS-laitteen saa vuokrata kotiin jo ennen synnytystä, mutta viimeistään synnärillä sellainen sitten on käytössä.

Kaiken kaikkiaan oli Vauvahautomo oli oikein hyvä kokemus. Jos asuisin Keski-Suomessa, kävisin ehkä säännöllisesti, tai ainakin yrittäisin. Vaikka ei ihan kaikesta olisi samaa mieltä, tieto on aina hyödyksi ja auttaa tekemään päätöksiä omalta kohdalta ja muodostamaan omia mielipiteitä. Parasta tietenkin oli viettää puolitoistatuntinen kokonaan synnytyksestä keskustellen, synnytysmyönteisessä ilmapiirissä ja avoimella ja vastaanottavalla mielellä niin että kyynisyys ja arvostelu oli jätetty ulkopuolelle.

Olen myös tosi iloinen, että pystyin olemaan koko tilaisuuden ajan paikalla ilman synnytyspelkoni aiheuttamaa paniikkireaktiota tai itkukohtausta. En ole synnytyspelostani täällä mitään vielä kirjoittanut, mutta palaan asiaan myöhemmin. Se on ollut tosi iso juttu ja vaikea asia. Vaikka siitä on vaikea kirjoittaa, haluan silti puhua, jos siitä vain on jollekulle muulle joskus jotain hyötyä.

Niin että kiitos vain, että pyysit mukaan, ystäväkallis!

Mitä meillä luetaan?

Kun eteen tulee uusi asia tai tilanne, josta pitää selvitä, minä lähden kirjastoon. (Hermione-syndrooma.) M puolestaan lähtee kirjakauppaan.

Jo ensimmäisen raskauden alussa vertailimme kirjakaupan vauvakirjoja. Parhaalta vaikutti Matilda Katajamäen ja Outi Gyldénin toimittama Suomalainen vauvakirja (3. painos 2014).

Vauvakirjan lukeminen on ollut yhteinen juttumme. M on lukenut sitä välillä itsekseen ja sitten kertonut minulle oleelliset asiat. Välillä minäkin olen lukenut joitain osioita yksin, mutta tärkeimpiä ovat olleet ne hetket kun olemme lukeneet sitä yhdessä, vuorotellen ääneen toisillemme. Sillä tavoin asioista on samalla keskusteltu ja pohdittu eri puolia ja sitä, miten asiat voisi meidän perheessä mennä.

Suomalaisen vauvakirjan hyviä puolia ovat monipuolisuus ja selkeys. Vaikka aiheita on paljon ja kirjassa sivuja runsaasti, se on järkevästi toteutettu, päivitetty tähän päivään ja helposti ymmärrettävällä tyylillä kirjoitettu. Alkupuolella keskitytään odotusaikaan, sitten synnytykseen, ja loppuosassa lapsen hoidon perusjuttuihin leikki-ikäiseksi asti. Sinne saakka emme vielä ole lukeneet.

Vauvakirja on yleisteos, joten se käsittelee aiheita lyhyesti ja tehokkaasti. Jos jokin aihe askarruttaa erityisesti, siitä kannattaa etsiä tietoa erikseen. Moni ystäväni on kannustanut panostamaan imetystietouteen. Mitä enemmän siihen liittyviä asioita lukee ja opiskelee etukäteen, sitä vähemmän imetykseen liittyvät toimet, haasteet tai tunteet yllättävät – vaikka etukäteen ei voikaan tietää miten se tulee sujumaan juuri meillä. Mutta valmistautuminen kuulema kannattaa, joten ostin tuoreen oppaan, Laura  Talvitien ja Pauliina Ahosen Nykymutsin imetyskirjan (2018).

kirjat

Nykymutsin imetyskirja on jotenkin tosi 2015-lukulainen itse täytettävine tehtäväsivuineen. En oikein koe omaksi jutukseni täyttää erilaisia listoja tai ajatuksia kirjan sivuille, mutta tietopuoli kirjassa on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu. Moneen kertaan kirjassa korostetaan, että monenlaiset ratkaisut ovat yhtä oikein, eikä ole vain yhtä tapaa imettää lasta.

Molempien kirjojen vahvuus on runsas kokemustarinoiden käyttö. Äitien ja isien lyhyissä kertomuksissa tulee hyvin esiin juuri se tärkeä asia, että monenlaiset tavat hoitaa lasta ovat yhtä oikein.

Tätä on syytäkin korostaa, sillä odottavana äitinä minusta tuntuu, että juuri imetys on eniten tunteita ja äitien välisiä ristiriitoja herättävä asia. Se sujuu tai ei onnistu, osa käyttää pulloa ja osa vain rintaa, osa imettää muutaman kuukauden ja osa monta vuotta. Se tekee kipeää tai herättää euforista onnentunnetta, mutta tunteita siihen joka tapauksessa kuuluu. Ja jokaisella joskus äidiksi tulleella on asiasta kokemus ja mielipide, ja pelottavan usein sitä mielipidettä tyrkytetään toisille. Suomessa imetysmyönteisyys menee välillä aivan liiallisuuksiin siinä, miten esimerkiksi pulloruokintaa ei edes oteta puheeksi tai rintapumppuja piilotellaan joillakin vierihoito-osastoilla. (Osalla sairaaloita on sertifikaatti vauvamyönteisyydestä. Ilmeisesti kaikki muut ovat sitten vauvavastaisia?)

Etukäteen en osaa odottaa imetystä mitenkään erityisellä innolla. Ymmärrän hyvin äidinmaidon merkityksen vastasyntyneelle, ja imetän kyllä lastani jos suinkin onnistun siinä. Olen valmis yrittämään sitkeästi huolimatta kaikesta kivusta ja tuskasta, josta minua on varoitettu. Mutta: tiedän myös, että imetys vaikuttaa osalla diabeetikkoäideistä verensokereihin rajusti, eikä aina ole järkevää aiheuttaa äidin sairauden pahenemista imetyksen kustannuksella. Pyörtyilevä äiti on huonompi vaihtoehto kuin imettävä äiti. Rintapumppu ja pulloruokinta toimivat nekin, jos pullo vain kelpaa lapsellemme, ja tarpeen tullen olen aivan valmis käyttämään myös äidinmaidonvastiketta.

No niin, nyt se on sanottu ääneen – tuomitkaa minut jos siltä tuntuu.

Näiden kahden kirjan lisäksi olen lainannut kirjastosta oppaita niin raskausajan liikunnasta kuin synnytykseen valmistautumisesta. Ne vaan ovat palautuneet lukemattomina takaisin kirjastoon. Luulen, että pärjäämme näillä kahdella kirjalla loppuun asti, kun tukenamme on erittäin hyvä ja kannustava neuvolahenkilö, perhevalmennukset ja KAKSin äitiyspoliklinikan henkilökunta.

Onnellinen syysviikonloppu

Eilen tuli täyteen 28 raskausviikkoa. Siskoni – Sisupussin tuleva kummitäti –  poikaystävineen oli kyläilemässä meillä Kajaanissa ensimmäistä kertaa. Sää suosi meitä, ja teimme ihanan retken Vuokattiin aurinkoisena syyspäivänä. Sekä minulla että siskollani on ollut tällä viikolla synttärit, ja viikonloppu olikin suunniteltu nimenomaan synttärijuhlinnaksi.

Raskausvatsani on jo melko muhkea, vaikka paino ei ole noussut edelleenkään mitenkään erityisen paljon, vain noin 4 kiloa. Minusta se ei ole vielä paljon, vaikka toki ymmärrän että vauvan varsinaiset kasvuviikot ovat vasta edessä.

vuokatti rv28
29.9.2018, rv 28+0.

Eilen katselin Vuokatinvaaran laelta huikeaa kainuulaista ruskamaisemaan, ja olin niin onnellinen että itketti. Minulla on kaikkea: toimeentulo, koti uskomattoman hyvässä maassa ja kauniissa maakunnassa, ja ennen kaikkea maailman rakkain puoliso ja vauva. Sisupussi syntyy onnelliseen perheeseen.

Jotain tästä hehkusta tarttui Vuokatissa napattuihin kuviinkin.

vuokatissa 2