Äitien yhteisöllisyys

Yksi asia, joka minut on raskausajassa täydellisesti yllättänyt, on pienten lasten vanhempien välinen solidaarisuus ja yhteisöllisyys. Tässä tarkoitan sitä nyt etenkin materiaalisuuden kautta, mutta myös muutoin. Tämä on minulle täysin uusi ihmissuhteiden verkosto, johon raskaus on yhtäkkiä avannut ovet.

Konkreettinen ja näkyvä muoto tästä näkymättömästä verkostosta on tavara. Olen saanut valtavasti vauvanvaatteita ja muita tarvikkeita pyytämättä ja pyytämällä, mutta aina kokonaan ilman hintaa. Uutena ei tarvitsisi ostaa mitään, jos ei erikseen halua. Mutta kierrätys on jotenkin tässä vain yksi piirre. Minua hämmentää erityisesti tämä tavaran antaminen. Kukaan ei tunnu haluavan ottaa maksua mistään.

Olemme saaneet valtavasti vaatteita, untuvapussin, kestovaippoja, harsoja, tuttipullon, nokkamukin, ensileluja vaikka millä mitalla, leikkialustan, lakanoita ja muovisuojia, imetystarvikkeita ja vaikka mitä. Hoitopöytä tulee lähes ilmaiseksi, toinen olisi tarjolla tulevaan mummolaan, jos tilaa vain olisi. Ja kaikki nämä on annettu lukuisten, hymyiltyjen ja lämpöä täynnä olevien neuvojen ja kokemustiedon kera. Olen iäkkäänpuoleinen ensisynnyttäjä, ja useimmilla ystävilläni on jo pieniä lapsia. Olen kuullut tiuhaan saman, vilpitöntä tuen tarvetta sisältävän lauseen: ”Laita viesti tai soita, sitten kun haluat jutella jonkun kanssa.” Kaikki tietävät, että olemme kahdestaan – eikun kolmestaan – sitten Kajaanissa, kun vauva on pieni, ja turvaverkot ovat kaukana.

En varmasti ole saanut näin paljon tukea jo ennen varsinaista ”tilannetta” kuin nyt. Olen kiitollinen jokaisesta apua tarjonneesta ystävästä ja läheisestä! ❤

Ja kyllä, olen ostanut myös paljon tavaraa nettikirpputoreilta ja mm. Fidasta. Kaikki ei äitien solidaarisuusverkossakaan sentään ole ilmaista.

Ensimmäinen raskauskolmannes (rv -12)

Raskausajan jakaminen kolmeen osaan on tavallinen tapa jäsentää sen kulkua ja muutoksia. Päätin käyttää tätä jakoa tämän raskauspäiväkirjani pohjana, vaikka jako ei välttämättä meidän raskauteemme täysin sovikaan. Alku ei mennyt kuten ideaalitapauksessa menisi, ja viimeistä kolmannesta tuskin päästään loppuun asti. Mutta silti: tämä on ihan hyvä tapa kirjata ylös edes joitain juttuja. Nämä tunnelmat ja muistot katoavat niin nopeasti!

Tein siis raskaustestin vasta 9. raskausviikolla (n. 8+4), eli oltiin jo varsin pitkällä. Soitin heti neuvolaan ja sisätautipolille, kuten aiemminkin. Sain heti samalle viikolle ensimmäisen neuvola-ajan, ja myös sisätautipolilla minut merkittiin heti odottamaan ensimmäistä kutsua. Libre-sensori minulle oli myönnetty kokoaikaisesti jo huhtikuussa edellisellä sisätautipoliklinikan käynnillä (jolloin olin jo raskaana, vaikka en sitä tiennyt).

Olin valittanut väsymystä ja syyttänyt siitä kilpirauhasta ja Basedowia, olin ihmetellyt miten kaikki rintaliivit tuntuvat jäävän pieniksi, ja manannut jokaista tupakoitsijaa joka tuli kaupungilla lähellekään – haju inhotti ja suututti. Vasta raskaustestin jälkeen tajusin, että nämä kaikki olivat raskausoireita. Ei niitä vain osannut yhdistää, koska olin tehnyt välillä yhden negatiivisen raskaustestin eikä minun pitänyt olla raskaana.

Testin teon jälkeen verensokeritkin alkoivat sitten olla alakantissa, ja hypojen takia jouduin pienentämään pitkävaikutteisen insuliinin annosta hieman. Väsymys oli touko-kesäkuussa pahempaa kuin koskaan ennen. Kaikesta onnesta huolimatta en olisi halunnut muuta kuin nukkua. Työt kasaantuivat ja jäivät hoitamatta, kun kuljin päivien läpi sumussa.

Onnentunnetta varjosti kuitenkin koko ajan pelko. Pelkäsin lähestyvää ultraäänitutkimusta huonojen uutisten takia. Aika äitiyspolille tuli vasta kesäkuun alkuun, mutta minun hermoni pettivät. Eräänä sunnuntaina, järkyttävän itkukohtauksen jälkeen, varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle varhaisultraan. Pääsin seuraavana aamuna 21. toukukuuta sinne, ja pahin pelko jäi sille reissulle. Oli todella, todella tärkeää nähdä ja kuulla, että sikiö oli elossa ja jo siinä vaiheessa selvinnyt pidemmälle kuin edeltäjänsä.

varhaisin ultra

Toukokuun viimeisellä viikolla olin menossa Peurunkaan viikoksi diabeteskurssille. Kurssilla kerroin kaikille, vaikuttihan raskaus niin selvästi hoitooni, jaksamiseeni sekä diabetekseen liittyviin kysymyksiin. Tässä vaiheessa vauvasta tiesivät tuleva täti, tuleva setä, sekä kaksi työkaveriani, joilta en enää asiaa halunnut enkä kyennyt salaamaan.

nt ultra

Ei sillä että pelko olisi siihen kokonaan jäänyt, mutta enää en ollut niin paniikissa kuin alkuun. Julkisen puolen niin kutsuttu niskaturvotusultra tehtiin kesäkuun 6. päivä Jyväskylässä äitiyspoliklinikalla. Silloin menossa oli rv 11+3. Helpotus siitä, että vauvalla ei tutkimuksessa löytynyt niskaturvotusta, että se oli edelleen hengissä ja vispasi käsiään vilkkaasti, oli valtava. Sain kuvan mukaani, vaikka pakko myöntää ettei siitä juuri mitään selvää saa. Onnessamme me sitä kuitenkin tuijoteltiin, ja ihmeteltiin ihmettä.

Tähän jaksoon osuivat kolmet suku- ja perhejuhlat. Serkun häissä tuskailin, kun verensokeri nousi pilviin eikä meinannut tulla alas, ja osa sukulaisista taisi kiinnittää huomiota siihen että olin alkoholiton ja väsynyt. Appivanhempieni kultahääpäiväjuhlissa Haikon kartanossa selvisin sokereiden kanssa paremmin, mutta osa seurueesta kyllä huomasi että pyysin alkoholitonta viiniä, ja olivat siitä jotain arvanneet. M:n veli saikin sinä iltana kuulla, että hänestä tulee setä. Serkun tytön lakkiaisissa oli helppoa, siellä kukaan ei huomannut mitään.

Väsymys lamaannutti minut esimerkiksi kirjoittamisen suhteen, niin että blogi jäi heitteille. Tarkoitus oli kirjoittaa esimerkiksi juuri mainituista erittäin onnistuneista kultahääpäiväjuhlista, mutta en vain jaksanut. Peurungan diabeteskurssi oli parasta mitä omahoidolleni on tapahtunut Libren saamisen lisäksi, mutta yhtä instagram-kuvaa lukuunottamatta voimat eivät riittäneet kirjoittamaan siitä blogiin. Selvisin vain välttämättömimmistä töistä, ja hyvä niin. Oli paljon tärkeämpääkin kasvatettavaa kuin blogi tai tehtyjen töiden lista.

Juhannusviikosta alkoi sitten toinen vaihe, josta kirjoitan erikseen.