Ensimmäinen tapaturma

Viime sunnuntaina Topi sähläsi niin, että säikähdettiin kunnolla. Hän kurotti pöydän reunaa, sai sormiinsa vedenkeittimen ja kaatoi kiehuvan kuumaa vettä päälleen. Onneksi vedenkeitin ei ollut läheskään täysi, ja onneksi kyseessä oli vedenkeitin eikä esimerkiksi kattila. Ja onneksi kuumaa vettä, josta palovammat lääkärin mukaan ovat yleensä pinnallisia, puhtaita (steriiliä vettä kaatuu niin totta kai) ja paranevat nopeasti.

Soitimme ensin 112 ja saimme kotiin ensihoitajat, jotka antoivat lapselle kipulääkettä ja viilensivät kääreillä nivustaipeesta jalkaterään asti ulottuvat palovammat. Alle tunnissa onnettomuudesta olimme omalla autolla matkalla Jyväskylään keskussairaalan päivystykseen. Kipulääkkeet auttoivat nopeasti, ja Topi nukahti autossa.

Sairaalassa haavat tutkittiin ja sidottiin uudestaan. Saimme reseptit kipulääkkeisiin ja kutsun muutaman päivän päästä tarkastukseen. Päätimme, että Topi on kotona ainakin aluksi, sillä ei voitu tietää miten kivulloisia vammat olisivat.

Kaikki on mennyt sittemmin oikein hyvin. Olin Topin kanssa maanantaista keskiviikkoon kotona. Hän ei ole vaikuttanut yhtään kipeältä, mikä on varmasti säännöllisen lääkkeen ansiota. Lapset ovat ihmeen sitkeätä tekoa! Jalka on kääreessä mutta hän vain leikkii ja nauraa ja kiipeilee kuten ennenkin.

Kuvassa Topi pyörimässä sängyllä maanantaiaamuna. Silloin side oli vielä sekä reidessä että säärestä jalkaterään asti (kuvassa villasukan alla). Nyt tätä kirjoitettaessa reidessä on laastari ja sideharso on vain jalkaterän haavan suojana.

Keskiviikkona kävimme sairaalan lastenosastolla, missä siteet avattiin ja suihkutettiin. Minun mielestäni haavat näyttivät kauheilta, mutta sekä lääkäri että hoitaja vakuuttivat, että paraneminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Nyt reiden haava on laastaroitu, ja paksu side peittää vain jalkaterää, jossa pahin vamma on. Muutaman päivän kuluttua käymme taas uudestaan tarkistuttamassa vammat. Minulle kerrottiin, että näin jatketaan kunnes jalka on terve; lasten palovammat seurataan huolella kuntoon asti.

Säikähdimme tietysti kauheasti, ja tapaturman ansiosta kävimme läpi kodin riskipaikat ja mitä olemme tehneet tai voimme lisää tehdä riskien minimoimiseksi. Olisi kuitenkin liiallista pyrkiä siihen, ettei mitään ikinä koskaan sattuisi. Varmasti tapahtuu jatkossakin, vaikka parhaamme yritämme tapaturmia estääksemme. Siksi otsikoinkin tämän postauksen Ensimmäinen tapaturma. Toivotaan että jatkossakin päästään kuitenkin yhtä vähällä kuin nyt: olisi voinut käydä paljon pahemmin, ja meillä oli onni onnettomuudessa.

Tänä aamuna Topi jäi taas hoitoon ja minä lähdin töihin. Viime viikolla ehti jo olla yksi päivä, että hän jäi sinne mielellään ja ilman itkua. Nyt kun tuli väkisin vähän taukoa hoitoon, korviini kaikui taas ulos asti lapsen itku, kun lähdin kohti Jyväskylää. Sydäntä särkee, mutta hän tottuu kuten tottui viime viikollakin.

Isot kiitokset P & S ja pikkutyttö, joita oli hartaasti odotettu sunnuntaina kylään, ja jotka saapuivatkin juuri kun olin soittamassa hätänumeroon. Kiitos että otitte kaaosmaisen tilanteen niin hyvin haltuun, olitte heti ajan tasalla ja suhtauduitte niin hyvin lisäämättä yhtään meidän paineitamme.

Ja kiitos E, joka eilen pelasti lompakkonsa kotiin unohtaneen äidin keskussairaalan parkkitalosta ulos.

Ystävät ja perhe ovat olleet taas silkkaa kultaa.

Taapero syö!

Viime keväänä odotin ilolla täällä blogissakin sitä, että pääsisimme kokeilemaan Topille kiinteitä ruokia. Pääsimmekin, ja niiden kanssa sujui ihan hyvin. Topi maistoi kaikkea ja söi kaikkia makuja soseina. Olin tosi innoissani sormiruokailusta, ja kokkasin vauvalleni erilaisia herkkuja sormin naposteltaviksi. Ne jäivät joka ikinen lautaselle. Tai vaihtoehtoisesti lattialle, mutta suuhun ei vahingossakaan. Topi on pistellyt sormin suuhunsa vain kurkkutikkuja ja maissinaksuja, mutta kaiken muun hän on halunnut lusikalla. Sormiruokailusta luopuminen oli minulle vähän kova pala, mutta turhauduin siihen ruokahävikkiin ja turhaan vaivannäköön.

Päätin sitten, että soseilla mennään. Ja hyvin on menty. Koska motivaatio vauvalle kokkaamiseen katosi ja halusin mennä sieltä mistä aita on matalin säästääkseni energian johonkin josta tulee paremmalle mielelle, Topi kasvoi ensimmäisen elinvuotensa loppuajan jokseenkin kokonaan valmissoseilla. Niissä hän ei ole nirsoillut ikinä, kaikki kelpaa kunhan ensin uskaltautuu maistamaan. Iän karttuessa hän vähän kyseenalaisti sen, ettei sose olekaan enää sileää, mutta sekin vaihe meni ohi. Aamu- ja iltapuurot keitin korvikkeeseen, koska Topi vähensi yhdessä vaiheessa maidonjuonnin niin pieneen, että tarvittiin kalkkitabletitkin lisäravinteeksi.

Kun vauvani täytti yksi vuotta, kokeilin alkaa lisätä tavallista maitoa ruokiin ihan vähäsen. Huono ajatus – Topin vatsa meni sekaisin pariksi viikoksi pelkästä päivän kokeilusta. Siksi odottelin aika pitkään ennen kuin kokeiltiin uudestaan. Aloitin ensin puuron keittämisen tavalliseen maitoon ja siitä se sitten lähti. Tammikuun puolivälin jälkeen Topi on juonut ruokajuomaksi enää tavallista maitoa.

Vähitellen aloin kokkailla samasta padasta -idealla ruokia, joita myös Topi voisi syödä purkkiruoan sijaan. Siinä tuli ongelma, sillä hän oli niin tottunut valmisruokiin että nirsoili tosi pahasti kotiruokaa. Mutta asiat kääntyvät joskus nopeasti: vielä puolitoista viikkoa sitten sanoin hoitopaikassa, että Topi ei oikein syö muuta kuin purkkisoseita, mutta nyt en ole sosepurkkia lämmittänyt kuin kerran tällä viikolla. Yhtäkkiä hänelle alkoi maistua kaikki mitä tarjotaan.

Kun on hoitovapaan viimeinen viikko, olen koettanut nauttia siitä että kerrankin on aikaa. Siksi olen tehnyt joka päivä ruokaa, ja olemme syöneet Topin kanssa koko ajan samoja ruokia.

Paahdettu porkkanakeitto (resepti täällä) on ystävältä saatu reseptivinkki, jonka otin heti käyttöön. Herkullinen keitto! Söimme sitä leipäpalan kanssa. Samasta padasta -kirjasta tein herkullista ja yksinkertaista pitkään haudutettua tomaattikastiketta, josta riitti vähän pakasteeseenkin. Keitin pastan molemmille erikseen: Topin rakettispagetin keitinvedessä ei ollut suolaa.

Huomenna teen makaroonilaatikkoa osin kauramurusta, osin jauhelihasta. Tarkoitus on tehdä niin iso satsi, että siitäkin jäisi pakkaseen. Saa nähdä, mitä Topi tästä klassikkoruoasta tykkää. Kun olemme kahden, syömme aika kasvispainotteisesti, välillä jopa vegaanista ruokaa. En minä lihaa väistä, ja molemmat tarvitsemme sitä, mutta vähempikin riittää eikä päivittäinen annos ole mitenkään välttämätöntä.

Olen ollut hurjan iloinen siitä, että Topille on alkanut maistua kotiruoka. Jollekulle toiselle tämä ei olisi mikään erityinen juttu, mutta sormiruokailun epäonnistuminen ehkä on harmittanut minua vieläkin, ja tunnen nyt vasta saavani paikatuksi sen ongelman.

Katse ekaan vuoteen

Hei, pitkästä aikaa. Kaikki blogini ovat olleet telakalla pitkään. Koko ajan olen niitä miettinyt ja usein jo muotoillut aloituslauseen, mutta voimat eivät ole riittäneet avaamaan tietokonetta ja kirjoittamaan. Keväällä väsyin ja oli pakko karsia kaikesta ylimääräisestä, ja blogi jäi siksi sivuun. Sain apua ja voin jo paremmin, mistä kertoo parhaiten se, että istun tässä nyt sormet näppäimillä ja tekstiä syntyy.

Elämä on muuttunut melkoisesti. Tuli jälleen muutto M:n työn takia, ja asumme taas Keski-Suomessa pikkukylässämme entisessä talossamme, josta Kajaaniin lähdimme. Viikon kuluttua minä palaan töihin ja Topi menee päivähoitoon. (Siitä haluaisin vielä kirjoittaa oman postauksensa alkavalla viikolla, jos vain pystyn.)

Pikkuisen sisupussimme elämä on ensimmäisen vuoden ajan ollut jatkuvaa kasvua ja uusien asioiden oppimista, kuten kuuluukin. Jokaisesta niistä olisi voinut kirjoittaa blogiin, ja minua harmittaa aika tavalla, etten kyennyt tätä päiväkirjaa pitämään.

Useimmat vauva-ajan asioista opitaan vähitellen, joten en esimerkiksi osaa sanoa milloin Topi oppi ryömimään. Jossain vaiheessa hän vain alkoi siirtyä lattialla, aluksi muutaman sentin, sitten jo varsin nopeasti. Konttaamisenkin hän oppi vähitellen, muutaman päivän aikana eikä mitenkään yhdellä kertaa.

Sen kuitenkin muistan, että kahdeksan kuukautissyntymäpäivänään, tätinsä hääpäivänä, Topi nousi itse seisomaan tukea vasten. Seisomisharjoituksia oli jo aiemmin, mutta tuon päivän katsoisin olevan viimeistään se virallinen seisomaan oppimisen päivä, jolloin se tapahtui kokonaan itse eikä enää tippaakaan haparoiden. Saman tien hän alkoi harjoilla tukea vasten liikkumista, jossa tulikin varsin taitavaksi ennen kuin uskalsi laskea irti ja kävellä itse. Hän käveli pitkään aikuisen yhdestä sormesta kiinni pitäen, eikä tarvinnut seisomiseen enää tukea vähään aikaan ennen lopullista kävelytaitoa.

Kävelemään Topi oppi keskellä meidän muuttotouhuja tammikuun alussa eli yhden vuoden ja 1 kk iässä. Aluksi hän teki muutaman askelen syöksyjä kohti syliä. Vähitellen syöksyt muuttuivat hallitummiksi askeliksi, ja nyt uudessa kodissa hän on harjoitellut ja harjoitellut, ja kävelee jo hienosti koko matkan omasta huoneesta olohuoneeseen ja takaisin, tai minne vain. Ulkovaatteet päällä hän vielä kaipaa apua kävelemiseen, ja kengät jalassa homma myös on vaikeampaa, mutta harjoittelu jatkuu joka päivä.

Hampaiden puhkeamista odoteltiin pitkään, mutta noin 8 ja puolen kuukauden iässä puhkesi ensimmäinen. Sen jälkeen hampaita puhkesi melko nopeaan tahtiin neljä ylös ja neljä alas, mutta sen jälkeen niitä ei ole näkynyt. Topi hieroo sormilla ja leluilla paljon poski-ikeniään, joten ehkä sieltä piankin jotain puhkeaa.

Hän kasvaa hyvin ja vaikka oma painokäyränsä välillä notkahtelee, hän ottaa sen aina seuraavaan punnitukseen mennessä kiinni. Kaiken kaikkiaan Topi kehittyy juuri niin kuin pitääkin tai on ollut odotettavissa.

Entä äidin ja isän kehitys vanhemmuudessa? Se tulee ehkä hieman hitaammin kuin pojan kasvu, mutta sanoisin että kehitystä on tapahtunut. En ehkä ihan niin paljon enää stressaa miten asioiden ”pitäisi olla” vaan osaan välillä jopa tehdä omia ratkaisuja, joiden kanssa olen ollut tosi epävarma. Olen myös oppinut keskittymään ensisijaisesti minun ja lapsen hyvinvointiin ja sanomaan sitä nakertaville asioille ”ei”, vaikka välillä se tuntuukin pahalta tai epäkohteliaalta. Olen oppinut, etteivät asiat useinkaan mene kuten suunnittelee, koska aina joku voi sairastua tai aikataulut muuttua.

Yli vuodessakaan en sen sijaan ole oppinut varaamaan tarpeeksi aikaa lähtöihin. Olemme jatkuvasti myöhässä, koska en vain hahmota ajan kulua kun tarkistan että kaikki tarvittava on mukana ja kun taistelemme ulkovaatteiden pukemisesta (taaperoni inhoaa sitä, ja sen huomaa). Näitä pukeutumisriitoja lukuunottamatta arki taaperon kanssa on aika mukavaa. Hän kommunikoi jo paljon ja toimii itsenäisesti niin, että pystyn tekemään päivisin esimerkiksi ruokaa helpommin kuin aiemmin. Meillä on aika mukavaa, ja vähän haikeana aloitan hoitovapaan viimeisen viikon.

Riemun ja raivon kiljahduksia

Topi haluaa liikkeelle. Motoriikka on kehittynyt ihan normaalissa tahdissa, eikä hän varmaankaan mitään uutta ennätystä tee liikkelle lähtemisessä, mutta yrityksen puutteesta se ei varmastikaan johdu. Tahtoa ja intoa on paljon enemmän kuin taitoa tällä hetkellä. Siitä seuraa intoa ja motivaatiota harjoituksiin, mutta myös suurta turhautumista kun matka ei etene.

Varsinaista ryömimisen liikettä Topi ei vielä osaa, mutta hän hinkuttaa itseään eteenpäin leikkimatolla ja lattialla niin että välillä saa yllättyä miten kauas hän on päässyt. Oman navan ympäri hän myös jo pyörii, hitaasti kyllä sitäkin. Hän osaa kääntyä selältä vatsalleen, mutta ei vielä toisin päin. Vatsalla ollessa hän harjoittelee sekä pepun nostamista ylöspäin kohti konttausasentoa että ylävartalon kannattelua ja kehon vetämistä käsien avulla eteenpäin. Enimmäkseen hän kuitenkin siis makaa lattialla, sätkii ja potkii ja säestää liikettä kiljaisuilla ja kirkumisella. Jossain vaiheessa äidin tai isän pitää sitten tulkita, milloin kirkuminen on muuttunut innostushuudosta raivokarjunnaksi, jolloin on aika nostaa poika hetkeksi rauhoittumaan.

Äitikin on viime aikoina itkeskellyt. Kilpirauhasarvot eivät ole olleet oikein kohdallaan tänä keväänä, minkä vuoksi olen ollut väsynyt. Oireena on ollut myös herkkäitkuisuus, ja olenkin kyynelehtinyt lähes yhtä hulluista syistä kuin raskausaikana. Ei itkuun aina tarvita syytä, edes sitä hassua syytä. Joskus olen itkenyt vain koska en muuta voi.

Jo aika pitkään M on puhunut siitä, että voisimme lakata siirtämästä Topin sänkyä minun sänkyni viereen yöksi, koska vauvan levoton heittelehtiminen öisin pitää minuakin hereillä. Tähän asti olen vastustanut ajatusta, mutta kun neuvolahenkilömme ehdotti samaa, suostuin kokeilemaan. Siitä vasta itku repesi. Ensimmäisenä iltana, kun Topi nukkui sängyssään ja sänky makuuhuoneen toisella seinustalla, itkin tyhjää kohtaa oman sänkyni vierellä ja vauvan ikävääni. Ja hän siis nukkui noin metrin päässä sänkymme jalkopäästä, joten ei ihme että M oli hiukan huvittunut itkeskelystäni. Itsekin kyllä tajusin, että vauva ei tarvitse minua öisin ollenkaan niin paljon kuin minä tunnun kaipaavan häntä lähelleni.

Kuten jo maaliskuussa kirjoitin, Topin yöuni on ollut melko levotonta sitä mukaa kun hänen motoriset taitonsa ovat lisääntyneet. Hän heittelehtii unissaan ja potkii peittoa pois päältä. Nyt parina yönä hän on jopa kaivannut ylimääräisen syöttökerran, vaikka iltaruokailuihin on lisätty kiinteitäkin ruokia. Kylläinen vatsa kuitenkin rauhoittaa unta. Viime yönä M oli työmatkalla, joten otin vauvan viereeni koko yöksi. Jätin kapalopussin pois, koska Topi on aina nukkunut rauhallisemmin minun vieressäni ja arvelin, ettei sitä tarvita. Kapalopussin todellinen merkitys selvisikin minulle vasta nyt.

Noin 01-02 välillä yöllä Topi tuntui olevan hereillä, mutta ei sitten kumminkaan ehkä ollut. Silmätkin olivat välillä auki, mutta hän ei yölampun hämärässä tuntunut tunnistavan minua eikä tajuavan paikkaa. Yölevottomuus ei jäänyt vain peiton potkimiseen ja heittelehtimiseen, sillä kun kapalopussi ei rajoittanut liikkeitä, poika riehui unissaan kuin parhaassa päivänvalossa. Hän yritti kääntyä selältä vatsalleen ja harjoitteli myös toiseen suuntaan, ynisi ja tuhisi ja kiljahteli pyrkiessään ryömimään kohti seinää, jota tavoitteli myös käsillään. Kerran sain hänet rauhoittumaan ja nukahtamaan kyljelleen ihan viereeni, mutta vajaan tunnin kuluttua riehunta alkoi uudelleen.

Maitopullo yleensä rauhoittaa, joten lämmitin maidon ja pidin lasta sylissäni. Siihen hän vähitellen rauhoittui, kun ensin oli protestoinut liian lämpimäksi päässyttä maitoa (hän inhoaa liian lämmintä juotavaa). Maitopullon tyhjennyttyä hän olikin jo nukahtanut ja nukkui sikeästi vatsa täynnä. Parin tunnin kuluttua remuaminen oli alkamassa uudestaan, mutta silloin otin vauvan mahdollisimman lähelle kylkeäni nukkumaan, ja siinä hän nukkui puoli seitsemään asti. En uskaltanut vaihtaa omaa asentoani koko loppuyönä, etten vain herättäisi pientä yöhulinoitsijaa.

Ehkä hulinat ovat lisääntyneet viime aikoina, kun liikkumisen opettelusta on tullut keskeinen päivien sisältö. Valveunissaan liikkumista harjoittelevaa lasta oli kuitenkin vähän pelottavaakin seurata. Yöhulinoista on kyllä varoitettu, mutta en tiennyt miten rajuja ja voimakkaita vauvan yöharjoitukset voivat olla. Ilmiselvää on, että kapalopussi on tarpeellinen. Nähtäväksi jää, siirretäänkö vauvan sänky takaisin minun sänkyni viereen vielä joksikin aikaa, jos hulinoinnin rauhoitteluun tarvitaan aikuisen apua.

Monenlaista maitoa

Jo ennen vauvan syntymää ajattelin, etten ota paineita imetyksestä. Jostain syystä se ei herättänyt minussa innostusta enkä pitänyt imetyksen onnistumista erityisen keskeisenä tavoitteena vanhemmuudessani. Totta kai halusin yrittää, mutta olin valmistautunut siihen, että vaikeuksia voi tulla, enkä aikonut elämääni mullistaa niiden vaikeuksien edessä.

Topi sai alusta asti lisämaitoa, sillä oma maitoni nousi hitaasti ja vauvan verensokerit olivat jatkuvasti tarkkailussa. Tuskailin maidonnousun hitautta, mutta lääkärit vakuuttivat ettei pidä hätäillä: asiaa hidasti synnytyskipujen ja saatujen kipulääkkeiden lisäksi myös Basedowin tautini. Olin hurjan ylpeä ja onnellinen ensimmäisistä pienistä millilitroista omaa maitoa, ja tyytyväisenä annoimme ne pienellä ruiskulla vauvan suuhun. Muutoin Topi söi luovutettua maitoa mitä erilaisimmilla välineillä: ruiskulla, hörpyttämällä, imetysapuvälineellä ja vaikka miten. Tuttipullo otettiin valikoimaan vasta kun ruokamäärät alkoivat olla isoja. Ruokaa piti antaa vauvalle kahden tunnin välein, ja joka kerta se tuntui olevan vain sotkua ja turhautumista – sekä äidin, isän että vauvan hermot menivät moneen kertaan. Joka välissä koetin myös imettää itse, jotta maito alkaisi herua paremmin.

Topi osasi kyllä hienosti oikean imuotteen alusta asti, mutta tottui heti aika laiskaksi imijäksi. Rinnalla ollessaan hän nukahti melkein heti – imetys oli vain keino olla äidin lähellä ja saada hyvät unet. Punnitukset osoittivat, ettei hän saanut imetyssessioiden aikana juuri mitään ravintoa, joten joka imetyksen jälkeen oli edelleen annettava lisämaitoa.

Yritin imettää kotona, ja kävin vauvan kanssa imetyspoliklinikallakin saamassa vinkkejä. Mitään varsinaista estettä täysimetykselle ei ollut – maito olisi riittänyt, jos olisin jaksanut olla aktiivinen. Mutta sekä minulta että vauvalta puuttui motivaatiota, ja homma kaatui siihen. Kun jonkun kerran sekä minä että vauva itkimme suoraa huutoa imetystä yritettäessä, myös M totesi että voisimme ehkä antaa vauvalle korviketta.

Jo sairaalassa rintapumppu oli jatkuvassa käytössä. Sairaalan kaksiosainen teholaite sai minut vihaamaan toimitusta sydänjuuriani myöten, ja varmasti edesauttoi sitä että meillä siirryttiin hyvin pian pelkkään korvikkeeseen. Aiheuttamansa kivun lisäksi rintapumppu tuntui minusta nöyryyttävältä ja ahdistavalta. Tätä syvästi inhoamaani laitetta olisi pitänyt käyttää 8-12 kertaa vuorokaudessa (yksi pumppaus aamuyöllä), jotta maidontulo olisi jatkunut riittävänä. Parhainakin päivinä onnistuin pumppaamaan vain viidesti. En ymmärrä, millä ajalla toiset äidit siinä onnistuvat. Eräs ihana ihminen lähetti minulle oman, tarpeettomaksi käyneen pumppunsa, joka oli hellempi ja vähensi kipuja. Se pelasti ensimmäisen kuukauden kotona.

Sekä imetys että pumppaus laskivat verensokeriani, mutta eivät niin rajusti kuin pelkäsin. Jouduin kyllä seurailemaan sokereita, enkä mennyt pumppaamaan tai imettämään jos sokeri ei ollut vähintään kuuden tuntumassa, mutta syöksyhypoja ei tullut eikä sinällään vaarallisia tilanteita.

Kun M palasi töihin, lakkasin edes yrittämästä säännöllistä pumppaamista. Muutamassa päivässä kerrat harvenivat ja yhtä nopeasti tyrehtyi oma maidontuotantoni. Kieltämättä minua vähän kirpaisi, kun eräänä tammikuun alkupäivän aamuna kerroin vauvalleni, että tässä on nyt viimeiset äidinmaidot, joita tulet saamaan.

Topi on kasvanut hyvin korvikevauvana, mutta haasteitakin on ollut. Ensin käytimme Tuutia, joka on helppokäyttöinen peruskorvike. Kun vauvan vatsakivut kävivät tosi pahoiksi, vaihdoimme Omneo-jauheeseen, joka sopii paremmin herkkävatsaisille vauvoille. Vaihdos oli raju, ja Topi itki ensimmäisen illan kovemmin kuin koskaan. Silloin soitin ensimmäisen kerran jo lastenosastolle hädissäni, kun emme tienneet mitä tehdä. Vajaan viikon kesti ennen kuin vauvan vatsa tottui Omneoon, mutta sitten sen kanssa menikin ihan hyvin pitkään.

Kolmekuukautisneuvolan jälkeen Topille puhkesi raju ihottuma kasvoihin. Kävimme lääkärissä, ja kun ensin oli yritetty saada ihottumaa rauhoittumaan kortisonivoiteella, ryhdyttiin tutkimaan mahdollista maitoallergiaa. Ensin kokeiltiin Nutrilon Peptiä (ja sakeuttajaa), mutta vauva sai niin rajun ripulin että se lopetettiin muutaman päivän jälkeen ja vaihdettiin Neocate LCP-nimiseen maidottomaan korvikejauheeseen.

Pääsimme parissa viikossa maitoaltistukseen Kainuun keskussairaalan lastenosastolle. Altistuksessa vietimme päivän osastolla, ja Topille annettiin tasaisin väliajoin normaalia korviketta, ja oireita seurattiin. Altistus jatkui vielä viikon niin, että hän sai 2 dl päivässä tuota tavallista korviketta. Altistus ei osoittanut maitoallergiaa, ja ihottuman syy on edelleen selvittämättä.

Altistuksen jälkeen (se päättyi toissapäivänä) en ole ollut varma, mitä korviketta Topille kannattaa antaa. Jatkamme nyt samalla NAN-peruskorvikkeella jota altistuksessa oli käytetty, jotta vaihdos uuteen ei tulisi taas liian äkkiä vauvan vatsalle. Nyt sitten seuraillaan, sopiiko tavallinen NAN-korvike Topin vatsalle.

Kiinteiden ruokien maistelujen aloitus lykkääntyi maitoallergiaepäilyn vuoksi. Nyt olemme lomalla, eikä reissun päällä kannata aloittaa niin suuria muutoksia. Topi ehtii siis täyttää viisi kuukautta, ennen kuin hän saa ekan kerran maistaakseen jotain muuta kuin maitoa tai maitoa jäljitteleviä ravintovalmisteita. Se on ihan hyvä asia, sillä herkkävatsaisen vauvan suolistoa on turha rasittaa liian aikaisin kiinteillä soseilla. Silti odotamme jo innolla, että pääsemme tarjoamaan uusia makuja pikkumiehellemme.

Neljä kuukautta sitten…

Topi täytti eilen neljä kuukautta. Miten nopeasti aika kulkee – ja samalla niin hullun hitaasti. Tuntuu kuin siitä olisi jo iäisyys.

Synnytyksen muisto alkaa jo pehmetä ja liudentua. Huomasin jo joitakin viikkoja sitten, että pystyn puhumaan siitä ilman että itku nousee kurkkuun. Vähitellen siis alan toipua myös henkisesti. Haluan kirjoittaa synnytyskertomukseni tänne ennen kuin kokonaan unohdan mitä silloin tapahtui. En halua velloa synnytystarinassani vuosikausia ja toistaa sitä kaikissa naisten saunailloissa, mutta en halua myöskään unohtaa sitä kokonaan.

Alku oli oikeastaan vähän hauskakin. M:n oli tarkoitus lähteä seuraavana maanantaina sotaharjoitukseen, mistä hän palaisi viikon kuluttua synnytyksen käynnistämistä edeltävänä iltana. Onneksi M oli ottanut pari arkivapaapäivää ennen lähtöään niin että vietimme aikaa yhdessä valmistautuen perheen kasvuun. Perjantai-iltana M ajatteli, että lähiaikoina ei välttämättä ole tulossa mahdollisuutta pelaamiseen koska harjoituksesta palattuaan hänestä tulee saman tien isä, joten hän istui tietokoneensa ääressä ja tuli nukkumaan vasta pitkäti puolenyön jälkeen. Minä olin tavalliseen tapaan nukahtanut jo aikaisin.

Neljän jälkeen lauantaina aamuyöllä heräsin siihen, että lapsivettä tihkui. Aikani varmistelin, että kyse tosiaan on lapsivedestä, ja viideltä soitin synnytysosastolle kuten ohje oli. Siihen puheluun M heräsi, ja säikähti vähän. Olin rauhallinen eikä minulla ollut kipuja, joten osastolta kehotettiin tulemaan näytille aamupäivän aikana. Sinä aamuna tuli täyteen 37. raskausviikko.

Se oli ihmeellistä, se rauhallisuus. Jokin hormonipilvi minuun varmasti iski, sillä en muista ikinä olleeni yhtä tyyni ja onnellinen niin pelottavan asian äärellä. M oli jännittynyt ja peloissaankin, minä kuljin kuin pumpulissa eikä mikään tuntunut pahalta. Puuhastelin kotitöitä: pesin kaksi koneellista pyykkiä, pakastin jääkaapista ruokaa joka nyt jäisi syömättä, ja vaihdoimme jopa lakanat sänkyyn, jotta olisi sitten kivempi tulla aikanaan laitokselta kotiin (kuten olikin!). Pakkasin sairaalakassia, lämmitin kauratyynyä selkääni ja mittailin supistusten kestoa ja taukoja puhelimen sovelluksella. Yritimme nukkuakin.

Ja sitten se loppui. Onnellisuuspilvi katosi ja aloin pelätä ja jännittää. Myös supistukset muuttuivat kipeämmiksi, ja lähdimme puoliltapäivin sairaalaan. Olin aika varma, että meidät lähetetään vielä kotiin, mutta saimme jäädä saman tien, vaikka kiire ei ollutkaan. Meille sanottiin, että kun minulla on diabetes niin on ihan hyvä jäädä, eikä heiltä muutenkaan ketään lähetetä kotiin vastoin tahtoaan. Kun tilanne oli tutkittu, meidät vietiin synnyttäneiden osastolle majoittumaan perhehuoneeseemme.

Siihen se mukava vaihe sitten loppuikin. Osastolla ystävällinen, kiireetön hoitaja neuvoi kivunlievityksessä, ja kipujen helpottaminen olikin seuraavan vuorokauden teema. En tiedä mihin aikaan siirryimme osastolta synnytyssaliin, ja käsitys ajasta katosi muutenkin kokonaan. Synnytyssali oli tilava huone, joka oli pimennetty hyvin hämäräksi. Tunnelmaa loivat led-kynttilät sekä kotoa mukaan otetut cd:t, joita M vaihtoi toiveideni mukaan niin kauan kuin kykenin musiikista jotain tajuamaan.

Jossain vaiheessa laskimme, että olimme käyttäneet kymmentä eri kivunlievityskeinoa, sekä niin sanottuja pehmeitä että lääkkeellisiä. Sen jälkeen taisi vielä tulla muutamia lisää. Keinot olivat aluksi keveitä, kuten kotona lämmittämäni kauratyyny tai osastolla käytetty lämmin suihku selkääni vasten, ja kovenivat mitä pidemmälle päivä ja yö kuluivat. Eräs hyvä asia oli TENS-laite, jollaista olin saanut kokeilla vauvahautomossa. Siitäkin käytin aluksi pientä voimakkuutta ja tehostin koko ajan, kunnes se oli täysillä.

Epiduraalin sain vielä lauantain puolella, ja tehostetta siihen useita kertoja – en tiedä enää montako kertaa. Sen lisäksi sain kaksi erilaista puudutetta (yhteensä kolme pistosta). Ilokaasua hengitin loputtomasti, ja lopulta ihan vain huusin poistaakseni kipua. Epiduraali tehosi aina jonkin aikaa niin että jopa nukuimme vähäsen.

Vauva oli aluksi hienosti tulollaan, mutta jumittui synnytyskanavaan jotenkin väärään asentoon. Vauvahautomossa olin nähnyt selitettävän saman tilanteen ja miten kätilö silloin kääntää synnyttäjää. Se oli hyvä, sillä ymmärsin kipujeni keskellä miksi minun piti yhdessä vaiheessa olla tietyissä asennoissa – vauvaa yritettiin ohjata oikeaan suuntaan.

Papereista voi nähdä, että avautumisvaihe kesti reilut 13 tuntia ja ponnistuvaihe hieman yli tunnin. Pistoksina annetut puudutukset eivät tehonneet järin hyvin, ja kipu oli hirvittävä. Ihan todella itkin M:lle kuolemanpelossani, että hänen pitää pitää huolta pojastamme ilman minua. Lääkäri ja kätilö vakuuttivat, että vauvalla on kaikki hyvin, ja minun pitäisi vain keskittyä ponnistamaan. Lopulta en vain jaksanut enää, vaikka yritin, huusin vain kauhusta ja kivusta supistusten tullessa. Vasta synnytyskeskustelussa kuulin, että vauvan sydänäänet heikkenivät välillä, ja he joutuivat tekemään ratkaisun hätäsektion ja imukupin välillä. Vauva oli siinä vaiheessa jo niin lähellä, että hätäsektio olisi ollut vaikeampi ratkaisu, joten poika vedettiin ulos imukupilla. Onneksi, voi onneksi en tiennyt koko tilannekuvaa, se olisi lamaannuttanut minut lopullisesti. Lopputuloksena minun kehossani oli sekä repeämä että episiotomia.

Kun vauva viimein nostettiin rinnalleni, olin voimaton ja vain itkin – kuten itki myös M. Hullua ja jokseenkin huvittavaa kyllä, ensimmäiset sanani pojalleni oli lupaus siitä, että hän tulee saamaan kaikki tarpeelliset rokotukset. Tämä ehkä kertoo siitä, miten viime syksynä kohissut tuhkarokkokeskustelu ja rokotevastaisuus tuli iholleni, vaikka asia nyt ei mitenkään kuulunut synnytyssaliin. Mutta tarkoitin sillä sanoa, että rakastan häntä ja teen kaikkeni häntä suojellakseni.

Paikalla ollut lastenlääkäri vei vauvan nopeasti tarkastukseen (M lähti mukaan), jotta varmistuttiin että hänen verensokerinsa on ok. En tiedä tehdäänkö se kaikille vauvoille, mutta diabeetikon lapselle ainakin. Muutaman päivän ajan vauvan verensokeria tarkkailtiin ja hänelle määrättiin lisämaitoa heti saman tien.

Verensokerini pysyivät koko ajan ihmeellisen hyvinä. Yhden pillimehun taisin juoda kun kerran lähestyttiin neljää, mutta olisin luullut kivun nostavan sokerit korkeiksi. En muista yhtään, laitoinko koko vuorokauden aikana perusinsuliinia. Ehkä laitoin, sillä ilman pitkävaikutteista insuliinia verensokeri olisi todennäköisesti ollut korkealla.

Minulla oli synnytyspelkodiagnoosi, ja olisin voinut valita myös suunnitellut sektion, sitä kyllä tarjottiin. Sain kuitenkin KAKS:n pelkopolilta sekä etenkin M:n kanssa käydyistä keskusteluista niin paljon tukea ja apua pelkoni käsittelyyn juurta jaksain, että lähdin aika luottavaisin mielin synnyttämään alakautta. Olin tehnyt pelkohoitajan kanssa käytyjä keskusteluja varten listan asioista, joita pelkään. Jokseenkin kaikki tuon listan kohdat kävivät valitettavasti toteen.

Se oli elämäni hirvittävin vuorokausi, ja toipuminen kesti pitkään. Myös M sanoi monesti jälkeenpäin, että se oli hänen elämänsä pahin kokemus. Viimeinen tunti oli erityisen piinallista olla vain vieressä, kun kipu vähitellen nujersi minut eikä hän voinut tehdä mitään muuta kuin pitää minusta kiinni ja vakuuttaa, että selviän kyllä. Sen hän tekikin erinomaisesti, ja hoiti roolinsa ihan mahtavalla tavalla. Kokemus epäilemättä lujitti parisuhdettamme.

Lopputulos oli juuri sellainen kuin piti: terve, ihana vauva, ja aloitus kokonaan uudelle elämänvaiheelle.

Aamen.

Osittaista kestoilua

Ennen vauvan syntymää suunnittelin ja pohdin erilaisia tapoja pienentää lapsesta syntyvää hiilijalanjälkeä. Vauvanvaatteiden ostaminen käytettynä oli selviö, samoin suurimman osan tarvikkeista etsiminen kierrätyspalstojen kautta. Imetystäkin päätin yrittää, vaikka odotukset sen suhteen eivät olleet kovin korkeat. Imetys kuitenkin olisi erittäin järkevä tapa ruokkia lapsi sekä ekologisesti että ekonomisesti. Lisäksi varustin kodin muutamilla kestotuotteilla kertakäyttöisten sijaan.

Vaihdoin omien kasvojeni puhdistuksessa käytettävät puuvilla- tai pumpulilaput kestolappuihin. Vauvaa varten sain ison kasan kestovaippoja ja hamstrasin niitä lisää eri kestovaippakirppisiltä ja kavereilta. Ostin valmiina ja ompelin lisää flanellisia kestopyyhkeitä vauvan pyllyn kuivaamiseen ja muuhun pehmeään pyyhintään.

Näistä kestotuotteista pesu- tai kuivauslaput ovat toimineet parhaiten. Niitä on iso pussillinen hoitopöydän luona, ja peppupesun jälkeen niillä kuivataan vauvan pylly ja ihopoimut. Laput menevät suoraan pyykkikoriin. Niillä ei siis pestä tai pyyhitä kakkaa vaan kuivataan ihoa, joten ne voi hyvin pestä muun pyykin mukana. Nyt kun Topi kuolaa paljon, pehmeät flanellipalat ovat myös paras materiaali kuivata leukaa, joka tuntuu ärtyvän karkeahkosta harsosta. Vauva-ajan jälkeen näitä voi käyttää esimerkiksi kestonenäliinoina tai kestotalouspapereina.

Vaippojen suhteen oli eniten opeteltavaa, ja matka jatkuu edelleen. Yllätyksekseni tosi harva tämänhetkinen pienen vauvan äiti kestovaippailee, vaikka muutamia vuosia sitten kestovaipat tuntuivat olevan melkein sääntö kuin poikkeus. Edes äitiyspakkauksessa ei enää ole kestovaippaa kokeiltavaksi, mikä on todella harmillista. Onneksi lähipiiristäni löytyy yksi vakituinen kestovaippailija, joka on sekä antanut valtavasti heidän pienokaisiltaan pieneksi jääneitä vaippoja että kärsivällisesti vastannut loputtomiin kysymyksiini whatsapp-viesteillä. Olisin ollut hukassa ilman häntä!

Kestovaippojen käyttöön saa helposti paljon ystävällisiä neuvoja esimerkiksi vertaistukipalstalta tai alan yhdistyksestä. Netistä löytyy paljon ohjeita ja neuvoja. Silti jo pelkästään asiaan liittyvät käsitteet hämmensivät ja sekoittivat pääni, enkä oikein vieläkään tunnista ja muista mikä materiaali on hidas ja mikä nopea imu, ja miten niitä kannattaa yhdistää. Osittain osaamattomuuteni johtuu siitä, ettei meillä ole kestoiltu missään vaiheessa täysipäiväisesti. Alusta asti sovimme, että M voi vaihtaa Topille aina kertakäyttövaipan, yöllä käytämme vauvalle kertiksiä samoin kuin kotoa poistuttaessa, eikä kestoilusta saa tulla stressin aihe.

Alkuun kaikki meni hyvin. Kun Topi oli pieni, hänelle sopivat parhaiten niin kutsutut flanelletit yhdistettyinä harsoihin, ja paketin päällä kuorivaippa. Harsojen ja flanellettien kanssa mentiin melkein pari kuukautta, kunnes pienimmät taskuvaipat tulivat sopivan kokoisiksi. Taskuvaippojen myötä kestoilu yksinkertaistui entisestään, ja olin riemuissani. Parhaimmillaan käytin Topilla kestovaippoja myös öisin (alkuun vaihdoimme vaipan myös yösyötöillä), ja kertakäyttöisiä vaippoja kului tosi vähän.

Ensimmäisen rota-rokotteen jälkeen olimme Keski-Suomessa reissussa ja kestoiluun tuli eri syistä parin viikon tauko. Tämän tauon jälkeen mitkään vaipat eivät yhtäkkiä pitäneet, kiitos vauvan kasvupyrähdyksen. Kuoret olivat tulleet pieniksi, eivätkä villahousut mahtuneet enää vauvan ylle. Tuntui siltä, että mitä ikinä taskuvaippaan pakkasin, se vuoti jostain kohdin alle puolessa tunnissa. Kun samaan aikaan vauva oli itkuinen mahakipujensa takia ja minä todella väsynyt, motivaationi kestovaippailuun lopahti tyystin.

Siskoni tuli apuun ja ompeli kuluneimmista harsoista uusia, nopeita imuja. Ne saatuani päätin vielä yrittää uudestaan. Vähä vähältä, vaippa vaipalta olen alkanut löytää Topille sopivia yksilöitä taskuvaippojemme joukosta ja oppinut ainakin välillä löytämään niihin onnistuneen yhdistelmän imuja. Yhtä sujuvaa kestovaippailu ei edelleenkään ole kuin alussa, mutta saan edes hieman iloa ja tyytyväisyyden tunnetta joka kerta, kun kestovaippa on pitänyt ja olen säästänyt maailmasta yhden muovivaipan vähemmän. Yhä vieläkin kestovaippapäivinä tapahtuu vähintään yksi ohivuoto, mutta onneksi vauvallamme on vaatteita niin paljon, että jos vain jaksan, voin vaihtaa hänelle vaatteet vaikka tusinan kertaa päivässä. Haastetta tuo lähinnä se, että toisin kuin pienempänä, tämänhetkisiin vaatteisiin ei kaikkiin mahdu kestovaippa,  villahousuista puhumattakaan. Sääli, ettei kaikissa bodyissa ole kaksoisnapitusta.

En yhtään osaa sanoa,  kuinka sitoutuneesti jaksan jatkaa kestovaippojen kanssa Topin koko vaippaiän ajan. Tällä hetkellä meillä on runsaasti juuri näitä pieniä tai keskikokoisia vaippoja, enkä edes tiedä millaisia isommat kestot ovat. Mutta mennään päivä ja vaihe kerrallaan, välillä vaipanvaihto kerrallaan.

P.S. Kestotuotteista vielä: olen jo vuosien ajan käyttänyt osittain kestositeitä kuukautisten ajan. Ne osoittautuivat jälkivuodon aikaan aivan ylivertaisen hyviksi kertakäyttösiteisiin verrattuna, koska olivat pehmeitä ja paksuja tikkejä ja kipuja vasten.

Miten meillä nukutaan?

Varastan hitusen omasta alkuyön unestani ja kirjoitan viimein tämän jutun, jota olen pitkään mielessäni pyöritellyt. Vauvaperheessä kestopuheenaiheita ovat kakka (ja sen mahdollinen puute) sekä uni (ja sen mahdollinen puute). Vauvan yöunet ovat yksi vakituisia kysymyksiä pienen lapsen vanhemmille, sillä uneton tai katkonaisesti nukkuva vauva vaikuttaa koko perheen uniin ja sen kautta hyvinvointiin.

Ilokseni voin vastata otsikon kysymykseen, että meillä nukutaan hyvin. En tiedä minkä geenin poikamme syntyessään sai, mutta hän on alusta asti erottanut yön ja päivän tosi hyvin toisistaan ja nukkunut yönsä hyvin. Olen ajatellut, johtuisiko kyky tietää että osa päivästä on nimenomaan nukkumista, ei kukkumista varten siitä, että olimme sairaalassa niinkin pitkään  kuin viikon syntymän jälkeen. Sairaalassahan yö ja päivä erottuvat selkeästi: yöllä on pimeää ja hiljaista, mutta aamulla valot sytytetään ja päivä on ääniltään ja rytmeiltään ihan erilainen. Jatkoimme tämän erottelun tukemista kotona, joskin kaamosaikaan syntyneelle lapselle pimeys lienee muutenkin tuttua.

Vauva nukkuu omassa sängyssään meidän huoneessamme, ja yöksi vauvansänky siirretään minun sänkyni viereen. Aamulla hän sitten siirtyy meidän väliimme, tai oikeastaan arkisin minun viereeni kun M on lähtenyt töihin.

Aluksi Topi heräsi yöllä syömään noin 2-2,5 tunnin välein, ja siitä syöttövälit ovat vähitellen omaa tahtiaan pidentyneet. Tällä hetkellä hän nukkuu yönsä noin viiden tunnin pätkissä (parhaimmillaan 6 tuntia, lyhimmillään 3,5 h), joista ensimmäinen pätkä on pidempi. Aamua kohti uni muuttuu muutenkin levottomammaksi ja välillä valvon ihan vain koska yritän tassuttelemalla (eli pidän kättä kevyesti hänen rintansa päällä) rauhoitella vauvaa sikeämpään uneen levottomasta heittelehtimisestään. Sanon mielelläni, että meillä on vain yksi herätys yöllä, koska aamulla 06-07 välillä tehty toinen syöttö jo käytännössä on niin aamua, että siitä voisi nousta päivän toimiin. Yleensä kuitenkin vielä palaamme siitä sänkyyn köllöttelemään ja torkkumaan, joten varsinaisesti aloitamme päivän vasta 08-09 välillä.

Yösyötöillä aluksi nukutin vauvan syliini ennen kuin nostin hänet takaisin sänkyyn. Lauloin kaikki suosikki joululauluni  tai luin hänelle jotain omaa kirjaani (mm. Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut). Sitten aloin siirtää vauvan sänkyynsä ennen nukahtamista, vain tokkuraisena, kuten hänen isänsä omilla syöttövuoroillaan teki. Aina Topi nukahti nopeasti. Kun yösyöttöjä vielä oli kaksi per yö, Topi otti tavakseen käpertyä syötön jälkeen röyhtäyksestä sikiöasentoon syöttäjän rintaa vasten ja nukahtaa siihen saman tien. Siitä hänet olisi voinut nostaa heti sänkyynsä, mutta asento oli niin suunnattoman hellyttävä, että usein piti jäädä pitämään vauvaa sylissä vain koska hän oli niin söpö.

Nyt Topi on jo niin iso, ettei oikein mahdu enää käpertymään samalla tavalla syliin kuin aiemmin. Silti hän suunnilleen nukahtaa tuttipullon ääreen ja hänet on siitä helppo nostaa omaan sänkyyn nukkumaan.

Vauvan uni on muuttunut levottomammaksi sitä mukaan kuin hänen motoriset taitonsa ovat lisääntyneet. Nukahtamista vaikeuttaa alati suuhun tungettava nyrkki, joka samalla työntää tutin pois – ja tuttia ilman ei kuitenkaan ole helppoa nukahtaa. Jo aiemmin vauvan tuulimyllynä huitovat kädet vaikeuttivat nukahtamista, ja silloin käytimme kapaloa hillitäksemme liikettä. Se toimi tosi hyvin. Meillä oli myös neulottu ”toukkapussi”, josta Topi tosin sai kätensä vapaaksi. Kun mahavaivat olivat kovimmillaan, kapaloa ei voinut käyttää koska Topin piti pystyä potkimaan öisin ja poistamaan sillä tavoin ilmaa vatsastaan. Toukkapussi oli silloin paras mahdollinen apuväline: se rajoitti käsien liikettä, mutta antoi vauvan potkia vapaasti. Alkuperäinen toukkapussimme kävi lyhyeksi vauvan kasvaessa, ja nyt meillä on käytössä jo toinen versio, josta kädet eivät karkaa niin helposti.

Toukkapussia mieluisampi rauhoittaja on Herra Unikarhu. Tämä vaaleanpunaista kohinaa soittava pehmolelu nopeuttaa Topin nukahtamista illalla ja syötön jälkeen ja etenkin auttaa pysymään unessa unisyklien välillä. Päiväunilla se ei aina ole käytössä, mutta auttaa rauhoittumiseen siinäkin. Kaikkiin vauvoihin tuo valkoinen tai vaaleanpunainen kohina ei tehoa, joten testasin sitä ensin soittamalla kohinaan youtubesta. Kun se näytti toimivan, ostimme Herra Unikarhun, koska ajatus puhelimesta jatkuvasti vauvani sängyssä on hiukan epämukava. Topi tykkää Herra Unikarhun kosketuksesta, ja matkoilla se on myös ollut oiva apu.

Herra Unikarhusta, vaaleanpunaisesta kohinasta sekä nallen käyttötarkoituksesta löytyy tosi hyvä kirjoitus Simppelin  sormiruokakeittiön sivukonttorista.

Iltarutiineja meillä myös on vähitellen rakenneltu, ja mielestäni Topi jo reagoi rauhoittumalla ja orientoitumalla nukkumaan. Iltarutiineihin kuuluu yöpaidan vaihto, valojen sammuttelu yhdessä, viimeinen iltamaito hämärässä makuuhuoneessa, kirjan lukeminen jos vauva jaksaa, sekä suukottelu sänkyyn tärkeimpien pehmolelujen keskelle. Laulan Sinisen unen ja sen jälkeen minä tai  isänsä laulaa koko joukon muita lauluja tai lukee kirjaa ääneen Herra Unikarhun suhistessa. Jos kaikki menee  hyvin, Topi on unten  mailla alle kymmenessä minuutissa sänkyyn laittamisesta, eikä yleensä ikinä herää ennen kuin aamuyöllä syötettäväksi.

Päiväunista minulla  ei sitten olekaan mitään kovin iloista kerrottavaa. Siinä missä yöt menevät melko hyvällä  rytmillä ja hyvin nukuttuina, päivät ovat kaikki erilaisia ilman mitään unirytmiä. Päiväunissa mennään edelleen hyvin vauvantahtisesti, eli Topi laitetaan nukkumaan sitten kun hän väsyy. Päiväunipaikat vaihtelevat omasta sängystä vanhempien sänkyyn, sitteriin tai vaunuihin. Hereilläoloajat ovat edelleen tosi lyhyitä, vaikka olisin odottanut niiden jo alkavat pidentyä. Päiväunet ovat tällä hetkellä valitettavasti vain yhden unisyklin mittaisia, 30-45 minuuttia kerrallaan. Yritän saada jokaiseen päivään ainakin yhdet pidemmät unet, koska mielestäni Topi  on silloin virkeämpi ja paremmalla tuulella. Katkonaisuus (puoli tuntia unta, noin tunti hereillä jne.) tekee hänestä ärtyisän. Aina pidemmät unet eivät onnistu, koska se vaatii vaunulenkin tai onnistuneet terassinukutuksen. Mutta siihen pyritään.

Seuraavaksi pitäisikin alkaa rakennella päiviin säännöllisyyttä ja rytmiä. En ole halunnut kiirehtiä se asian kanssa, koska näen tässä kohdin aika tärkeäksi  myös vauvan oman tahdin seuraamisen. Luultavasti päivärytmikin löytyy luonnostaan vauvan omaa rytmiä tarkkailemalla – heti kun vain jaksan panostaa.

Niin ja entäpä vanhempien uni? Menen yleensä nukkumaan aika pian vauvan jälkeen, koska ensimmäinen unipätkä on rauhallisin ja silloin minäkin saan useita tunteja yhtenäistä unta. Arkisin  minä hoidan yösyötöt, jotta M jaksaa paremmin käydä töissä. Tosin jos Topi herää toiselle syötölleen vähän ennen kuin M:n herätyskello soi, hän hoitaa syöttämisen. Usein tuo aamusyöttö tehdään kuitenkin niin, että olemme kaikki kolme hereillä ihailemassa uutta päivää. Viikonloppuyöt on jaettu niin, että kumpikin saa nukkua työhuoneessa häiriöttä ja keskeytyksettä yhden yön viikossa. Varsin usein työhuoneessanukkuja kuitenkin siirtyy takaisin makuuhuoneeseen aika aikaisin aamulla ihan silkasta ikävästä. Viikonloppuaamujen perhepetiköllöttelyt ovat tämänhetkisen  elämän parhaita helmiä.

Monenlainen syntymä (äidin puhe kastejuhlassa 9.2.2018)

Hyvät ystävät,

vuosia sitten toimitin kahden kollegani kanssa artikkelikokoelman, joka käsitteli historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään. Siinä kirjassa pohdittiin monia lapsen syntymään liittyviä ajallisia muutoksia, rituaaleja, merkityksiä ja normeja. Pohdimme kirjan johdannossa sitä, miten monikerroksinen ja monitahoinen asia lapsen syntymä on, ja miten yhdenkin lapsen kohdalla voidaan puhua ainakin kolmesta syntymästä.

Kuva: Ihana Photography

Ensimmäisen kerran vauva syntyy jo silloin kun hänestä aletaan haaveilla. Me Matin kanssa puhuimme ekan kerran yhteisestä lapsesta syyskuussa 2015 paluumatkalla Turusta ystävien häistä. Siitä asti ajatus tästä pienestä kääröstä on kehittynyt ja kasvanut, ja monen vaiheen jälkeen nyt, kolme ja puoli vuotta myöhemmin, olemme täällä.

Eräällä tavalla vauva syntyi olemaan olemassa silloin kun tein positiivisen raskaustestin. Jokainen ultraäänitutkimus ja onnellisesti edennyt raskausviikko vahvistivat sitä syntymää. Samalla syntyivät uudet äiti ja isä. Meidän matkamme vanhempina tai vanhemmiksi alkoi kenties jo silloin kun ensimmäisen kerran yhteisistä lapsista puhuimme, mutta viimeistään kun tajusimme, että haave on jo katkaravun mittainen ja tulossa jouluksi.

Kuva: Ihana Photography

Toinen syntymä on biologinen, se varsinainen syntymän hetki. Se on muihin syntymiin verrattuna ajallisesti lyhyt. Se Kainuun keskussairaalassa eletty päivä ja yö oli unohtumaton kokemus, joka merkitsi sekä minulle että M:lle paljon, hyvässä ja pahassa. Tärkeintä on kuitenkin lopputulos, tuo mestaripiirros jota tänään juhlitaan.

Topin syntymäpäivänä 2.12. maailmaan syntyi uuden ihmistaimen lisäksi paljon muutakin. Syntyivät kahdet uudet isovanhemmat, ja myös tätejä ja setiä ja enoja monessa sukupolvessa. Syntyivät kummit, joita oli pyydetty tehtäväänsä jo raskausaikana.

Kuva: Ihana Photography

Tämän biologisen syntymän hetken jälkeen vauva syntyy vielä sosiaalisesti, ja tästä sosiaalisesta syntymästä on kyse tänään. Lapsi muovautuu omaksi yksilökseen ja otetaan osaksi yhteisöään erilaisin rituaalien kautta, ja näistä kaste ja nimenanto ovat meidän kulttuurimme tapoja sitoa lapsi osaksi ydinperhettä laajempaa kokonaisuutta, sukua ja ystävien verkostoja sekä yhteiskuntaa. Sosiaalisessa syntymässä lapsen tarina liitetään osaksi tarinaa suvusta ja perheestä, menneisyydestä tulevaisuuteen, ja nimen kautta hänet sidotaan oman suvun lisäksi tähän kulttuuriin ja kieleen. Nimi tekee hänestä henkilön myös oman kodin seinien ulkopuolella.

Tämän päivän ja juhlan merkitys onkin ennen kaikkea juuri tässä meidän vauvan sitomisessa osaksi verkostojaan. Te kaikki olette tämän ihmisalun turvaverkko. Toivon hänen kasvavan siihen tietoisuuteen, että te olette aina hänen elämässään mukana, että hän voi luottaa teihin kaikkiin ja kääntyä teidän puoleenne niin iloisissa asioissa kuin apua tarvitessaan. Äitinsä ja isänsä rajattoman rakkauden lisäksi hän tulee tarvitsemaan teitä kaikkia.

Kuva: Ihana Photography

Toivon, että Topi on teille – kuten hän on meille – valo pimeyksien reunalla, lohdunkantaja ja mestaripiirros, vaikka silti lainaa vain.

Moni suomalainenkin muusikko on sanoittanut ja säveltänyt lauluja omalle lapselleen. Itselleni näistä lauluista tärkein on Toni Wirtasen tekemä ja Apulanta-yhtyeen esittämä kappale Valot pimeyksien reunoilla, jossa minusta yhdistyy herkästi ja syvällisesti se, millaisia tunteita oma lapsi herättää suhteessa maailmaan ja elämään. Päätänkin puheeni vapaasti Wirtasta lainaten:

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys

kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys

ovat lopulta tarkoituksen palasia

osa arvoitusta ja osa totuutta.

Valot pimeyksien reunoilla

ovat toisinaan himmeitä ja harvassa

mutta olemassa.

Verensokerikäyriä

Aikaa on kulunut ja aivoni ovat täyttyneet ihan muista asioista, ja loppuraskauden verensokerikäyrien osalta kärsin muistinmenetyksestä. En muista muuta kuin että lukemat olivat suht hyviä, enkä joutunut niistä kauheasti stressaamaan. Muistaakseni insuliiniannosta ei myöskään ollut tarvetta muuttaa viimeisillä raskausviikoilla tai ainakin säätö oli vähäistä.

Sen kuitenkin muistan, että synnytyksen jälkeisille annoksille oli tehty endokrinologin kanssa suunnitelma ja se löytyi tiedoistani sairaalan papereista. Heti synnytyksen jälkeen annos piti palauttaa raskautta edeltäneeseen, tai ainakin noin puoleen loppuraskauden insuliiniannoksesta. Vauva syntyi aikaisin aamulla, ja koska en ajatellut asioita kunnolla, ehdin sinä aamuna jalkeille päästyäni vielä pistää ison annoksen pitkävaikutteista insuliinia, vaikka annoksen olisi voinut puolittaa jo heti saman tien.

Sinä päivänä kuten parin ensimmäisen viikon ajan verensokeri laski helposti hypon puolelle. Vakavia hypoja minulla ei ollut, mutta pillimehuja kyllä kului ja pidin eväitä aina saatuvilla. Imetys ja pumppaus laskivat sokereita, eikä niitä voinut aloittaa ilman pientä hiilaritankkausta. Toisaalta sairaalassa ollessa tasainen ruokarytmi ja ravintosuositusten mukaiset ateriat tekivät verensokeriarvoille hyvää.

Aluksi hypoja tuli päivittäin niin paljon, että pienensin pitkävaikutteisen insuliinin määrää vielä entisestään, ja jätin usein ateriainsuliinit kokonaan laittamatta – jätän vieläkin toisinaan. Imetyksen  ja pumppaamisen loppuminen ovat myös vaikuttaneet asiaan, ja hypot ovat jääneet pois ja sokeriarvot nousseet. Vähitellen Levemir-annosta on saanut nostaa entiselleen, ja tällä hetkellä saisin alkaa nostaa sitä vieläkin, en vain ole uskaltanut. Elämä on niin vauvantahtista, ettei diabeteksen hoito ole ihan simppeliä.

Olen monta kertaa ajatellut, miten vaikeaa omahoito olisi ilman Libre-sensoria. Nyt minun ei tarvitse mitata verensokeria sormenpäästä, enkä tiedä miten ehtisin tai jaksaisin, jos pitäisi. Käsivarressa olevan napin skannaaminen on helppoa ja nopeaa, ja pysyn kärryillä sokerikäyristä helpolla.

Insuliinien pistäminen on toinen juttu. Välillä olen vain niin väsynyt etten jaksaisi, mutta toistaiseksi olen pitänyt kiinni pitkävaikutteisen insuliinin pistämisestä. Se on jäänyt väliin vain pari kertaa. Pitkävaikutteinen on tärkeä, ja sen puute voi aiheuttaa ketoasidoosin eli happomyrkytyksen  nopeammin kuin satunnainen ateriainsuliinin ohittaminen. Aterioille pistän edelleen vähemmän kuin ennen raskautta, ja välillä ateriainsuliinit jäävät väliin. Silti käyrät eivät ole nousseet kovin hurjasti, ja Levemir pitää huolta siitä että ilman ateriainsuliiniakin lukemat tulevat suht tasaisesti alas. Yökäyrä on melko tasainen, joskin korkeammalla tasolla kuin raskausaikana.

En silti ole jaksanut stressata. Pingotettuani verensokereista kuukausikaupalla raskausaikana olen  mielestäni ansainnut vähän aikaa vähän rennompaa omahoitoa. Toinen  juttu on se, että juuri nyt resurssini eivät riitä tämän parempaan. Vauva on ollut itkuinen ja minä väsynyt, ja tämän kaiken keskellä omahoitoni perustuu muutamaan perusjuttuun:

• Pitkävaikutteisen insuliinin (Levemir) pistäminen aamuin illoin.
• Verensokerin seuranta Libren sensorilla.
• Mahdollisimman tasainen ateriarytmi tai ainakin vältän jättämästä aterioita väliin.
• Vaunulenkit virkisteenä ja arkiliikuntana.

Riittävä unen määrä kuuluisi myös terveellisen elämän perusasioihin, mutta pikkuvauvan vanhempana nauraisin sille, jos jaksaisin. Ehkä joskus toiste nukun riittävästi, nyt vain keitän kahvia ja ajattelen olevani tottunut tähän.

Diabetekseni on toistaiseksi edelleen varsin helppohoitoinen moniin sairauskollegoihini verrattuna. Siksi pärjään pienillä insuliiniannoksilla, enkä usko että pitkäaikainen sokeriarvo HbA1c on mahdottoman korkea huolimatta siitä, etten hoida itseäni juuri nyt sataprosenttisen hyvin. Odotan  seuraavaa kontrollikäyntiä sisätautipolilla mielenkiinnolla.